6.

Herra, Isä, Jumala! Ole Sinä kanssani.
(Em. Gebel'in rukous).

Pfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos tapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt surumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun ja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta ystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler piti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa käytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli ystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:

"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta sitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei rakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan ilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta sydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella olen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken siveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden en tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni syyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja eräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin minä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit."

Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi värähtävällä äänellä:

"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua epätietoisuuteen."

"No hyvä, Antero", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, "saat tietää kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin joutohetki lähestyy."

Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...

Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä. Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti ikäänkuin lähenevän.

Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista, virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi — maallisen katoovaisuuden kuva — peittää.

Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa todellisuuden "totista sanaa ajallansa."

Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi kertoa ystävällensä. Hän kertoi:

"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut. Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani, ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata. Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä, jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."

Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä", virkkoi Antero vihdoin vakavalla äänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.

"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?" sanoi pfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi: "Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä huomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua kahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin sinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä minä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio."

"Minä tahdon sinulle tunnustaa", otti Antero nyt sanoaksensa, "että minunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen alakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun nyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin on näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni sanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän on aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän tahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin kerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun taivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin turvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni uskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut alkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole rinnallasi — pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava. Mutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni ilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu, että iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme tätä Jumalan luomaa paratiisia."

"Jumala suokoon niin", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat käsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä rakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain kauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen jäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.

Viileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui, vielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi hänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki, sillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli sisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili:

Herra! sydämmeni turva, ole kanssani
Armon lähde, iloss' ja murheess' on kanssan'
Suojele synkässä vuoren yössä
Ja kaivoksess' oo toverinan'
Oi turvani, vahvuuteni, päivän valoni,
Eloni iltaan älä hylkää minua.

Hurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni ummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen kasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.

Tuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi vuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä tunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin lumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.

"Kah, näin varhain jo ylhäällä?" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri palasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. "Emäntä ei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista."

"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa", vastasi Antero, "voinhan aamujuomattakin tulla toimeen."

"Vaan minne aiotte?" kysyi isäntä ihmetellen.

"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa ilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta illalla jätämme tunnelin."

"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa", kehoitti isäntä.

Antero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen aamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän huomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.

"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona", sanoi ystävä, jonka kasvot ilmoittivat suurta liikutusta, "sentähden lähdin niin aikaisin matkaan."

"Ja mitä sinun on?" kysyi Antero. "Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai onko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään."

"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän kuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko yön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota kaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja jää tänään pois työstä."

"Sinä olet sairas, ystäväni", vastasi Antero, "sen huomaan suuresta liikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia, jotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen miesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua käytävässä."

Pfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut saada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme samosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen täytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi Nadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi siihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: "Herra suojelkoon sisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen suokoon rikkaasta armostansa! Amen."

Ei ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi ja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja katsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu Hauensteinin kylän yläpuolelle.

"Mutta mitä tuo on?" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle. "Täällä haisee kovin savulta."

"Luonnollisesti", vastasivat molemmat, "koska ovat kaivoksessa sytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma niin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä."

"Tulta", virkkoi Antero hämmästyen. "Minne olette sen virittäneet?"

"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä putoavia kiviä."

"Jos minä olisin käskemässä", jatkoi Antero, "niin antaisin sammuttaa tulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa vaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty puuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut, että yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin; ajatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata työmiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen kuumeesta murtuneen muurauksen alle."

"Sinä olet narri", huusi toinen sepistä, "kuinka voi tuli sytyttää tornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin mahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta kahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies tulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa tarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen työnjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin tunnelin perällä helpommin hengittää."

Antero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: "Kunhan ei tulenne vaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi."

Sepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli ainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa sitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä miehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.