8.
Herra kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen
ahdistukseen ja siitä ulos jälleen.
Lennätinsanoma oli nopeampi kuin Nadler ja saattoi tiedon tuosta erinomaisesta onnettomuudesta yltympäri. Niinpä se saapui Dossenbachiin ystävätämme Nadleria aikaisemmin. Ruppert oli saanut kuulla tämän ravintolassa, jossa eräs vieraista luki lennätinsanoman sanomalehdestä. Kevytmieliselle veljelle alkoi siis tästä päivästä onni hymyillä, kuin eräs tovereistansa oli lainannut hänelle kuusi bätsneriä [eräs rahan laji], joten hänellä oli varoja, luoda itsellensä iloisen illan. Ruppert ei laiminlyönytkään janoisen kurkkunsa kostuttamista, jota hän niin kauvan oli toivonut. Vaikutuskaan ei jäänyt pois, kohta alkoi viinihöyryt meluta parantumattoman nuorukaisen päässä. Hän tuli iloiseksi, sangen iloiseksi; tuli hillitsemättömäksi ja kiljui juovuksissa sanomattomasti ... silloin hän huomasi lennätinsanoman, silloin hänen korvissansa humisi: että kaksikuudetta työmiestä Hauensteinin tunnelissa oli tullut haudatuksi sekä ainoastaan vähän olevan toivoa heihin pelastuksestansa. Kevytmielinen nuorukainen istui kotvasen ikäänkuin kivettyneenä; silmät tuijottaen, sieramet leveinä, suu puoli auki ja kädet riippuen hermottomina. Tuo surullinen sanoma oli, ikäänkuin ukkosen vaikuttanut Rupperttiin. Muutamia minuutteja sitte oli hän ajatuksissansa tullut onnelliseksi, koska ei tarvinnut peljätä Anteron saarnoja; ja nyt ensimmäisen kerran vapisi hänen sydämmensä kysyessänsä: onko veljesi haudattujen joukossa vai ei?
Mitä kehoitukset ja kohtalot eivät voineet, se onnistui tuolle äkilliselle sanomalle; Ruppertin sydämmessä alkoi katumus syntyä, joka katkerimmasti häntä nuhteli. Antero ilmautui hänen kuvituksissansa ja hänen uskolliset sinisilmänsä katselivat häntä niin surullisesti, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt olet ikuisiksi ajoiksi veljesi puolesta turvassa, et koskaan enään ole kuuleva hänen siveyssaarnojansa. Nyt voit tehdä, mitä haluat, hän ei ole sinua estävä, sillä jylhissä vuoren sisuksissa hän nukkuu ikuista unta, josta ei kenkään herää: siis juo, Ruppert ja ole iloinen!"
Hermottomina riippuvat kätensä kouristuivat, hän puri huuliansa, ja hänen uhkaavien otsanryppyjensä alta näkyi silmät, jotka ilmoittivat sanomatonta epäilystä.
Vieraat katsahtivat häneen ja eräs talonpojista tuli hänen luoksensa sanoen:
"No, Ruppert, luultavasti koittaa sinulle nyt hyvä aika, koska miltei varmuudella voipi otaksua veljesi Anteron, joka myös oli Hauensteinissa, olevan haudattujen joukossa."
"Vaietkaa Jumalan tähden!" kiljui Ruppert ja hänen silmänsä vierivät tuimasti, "tahi tulen rajuksi!"
Talonpoika tästä katseesta hämmästyen peräytyi ja vieraat tekivät samoin.
Ruppert juoksi ylös, otti kukkaronsa maksaaksensa velkansa.
"Voithan jättää seuraavaksi kerraksi", sanoi isäntä hänelle, joka myös tunsi itsensä turvallisemmaksi nurkassansa, kuin kiihtyneen pojan läheisyydessä.
"En", vastasi Ruppert päättävästi, "te ette ole koskaan enään näkevä minua luonanne vieraana."
"Enkö, ja minkätähden?" kysyi isäntä ihmetellen, "mitä olen sinulle siis tehnyt?"
Ruppert tahtoi vastata, vaan tuska, jonka hän tunsi onnettoman veljensä tähden, nousi kurkkuunsa saakka. Hän heitti rahat pöydälle ja riensi ovesta ulos. Täysi kuu loisti kirkkaana taivaalla ja levitti hopeista valoansa maiseman ylitse. Ruppert jätti kylän ja saavutti kohta tuon Dinkelbergin kukkulan, jossa Anterokin niin mielellänsä viihtyi. Katuvaisen veljen mieleen johtui tuo sunnuntai ilta, jolloin hänen onneton veljensä siellä istui ja puheli hänelle varoituksen ystävällisiä sanoja. Kevät oli levinnyt koko luolistoon, juuri niinkuin silloinkin; vaan onnettoman Anteron mielipaikka oli autio ja turhaan viritti vieno yötuuli viileyttänsä. Hän, jolle tuo ihmeellinen raitis ilma nyt olisi ollut niin tarpeen, oli synkässä vuorenkaivoksessa ja kentiesi tässä silmänräpäyksessä taisteli tukehtumiskuoleman kanssa.
Tätä kaikkea ja vielä enemmänkin tunsi Ruppert, seisoessaan Dinkelbergin kukkulalla; hänen rintansa aaltoili, hän repi tukkaansa ja lankesi polvillensa vaikeroiden: "Jumalani, anna minulle veljeni jälleen — en ole tähän päivään saakka vielä tiennyt, että niin sanomattomasti häntä rakastan!"
Kyyneleet tulvasivat hänen silmistänsä, lieventämättä sydämmensä vaivaa ja kun hän muisti äitiänsä, jonka koko onni uskollinen Antero oli, niin epäilys uudestaan valloitti hänen. Ruppert vietti suuren osan yötä hiljaisessa yksinäisyydessä Dinkelbergillä, sillä hän pelkäsi sitä kohtausta, jolloin äitinsä oli kuuleva tämän hirveän sanoman hänen suustansa. Aamun hämärtäessä hän hiipi majaisen edustalle, vaan ei hänellä ollut rohkeutta avata ovea. Hän syöksyi taas kylästä ulos ja aurinko loisti jo taivaalla, kun hän toista kertaa palasi majalle, vihdoinkin äidille ilmoittaaksensa tapahtuman. Jo hän oli aukaissut majan oven ja pannut jalkansa kynnykselle, vaan ikäänkuin raivottarien vaivaamana hän taas pakeni erääsen hiljaiseen nurkkaan, jossa hän joka ikiseltä ihmiseltä oli rauhassa. Kylän kirkon kello alkoi ilmoittaa puolta päivää ja Ruppert tiesi äitinsä säännöllisesti tähän aikaan menevän kirkkoon, siellä hiljaisuudessa rukoillaksensa Anteron puolesta.
"Tämä on sopivin aika, mennä kotio", ajatteli Ruppert itseksensä, "minulle se on oleva paljon helpompi, sillä minä voin odottaa häntä kotio, ja kerrankin, kerrankin se on tapahtuva!"
Hän teki nopeasti, mitä päätti. Vaan kuinka suuresti hän ihmettelikään kun oven avattuansa näki äitinsä itkevän sekä edestakaisin kävelevän majassa, samalla kuin eräs vieras mies turhaan koki häntä lohduttaa.
"Ruppert!" huusi vanha rouva surullisella äänellä. "Me olemme kadottaneet Anteromme!"
"Minä tiedän sen", vastasi poika ja suuret kyyneleet vuotivat hänen poskillensa. Äiti katsahti ihmetellen häneen ja sanoi:
"Sinä itket?"
"Miksi en itkisi", vastasi Ruppert kysyen. "En enään ole kevytmielinen lapsi, joka sinulle ja — — Oi Jumalani, en voi hänen nimeänsä lausua, — suruni hänen ylitsensä on liian suuri."
Uusi kyynelvirta purkautui hänen silmistänsä, sitte hän jatkoi: "Minä en ole enään tuo raukka, joka omaisillensa ainoastaan surua ja murhetta on tuottanut. Yksi ainoa tiima oli kylliksi minusta tekemään toisen ihmisen, ja kuitenkin, kuitenkin tunnen itseni sanomattoman onnettomaksi, kuin täytyy epäilläni, koska olen veljeni murhaaja!"
Näin vaikeroiden hän vaipui maahan rouvan polviin, tarttuen hänen käsiinsä ja kuumaa otsaansa painaen niitä vastaan.
Ruppertin epäilys saattoi äidin-tuskan jonkunlaiseen rauhaan; hän ajatteli monta yötä, jolloin uni oli hänen silmistänsä paennut ja hän ehtimiseen rukoillut Jumalaa, että hän saattaisi kevytmielisen pojan oikealle tielle. Ja katso, vihdoinkin oli taivaallinen Isä kuullut hänen rukouksensa, vaan hänelle sanomattoman suuren vahingon avulla. Ja ajatellessansa sitä, valloitti hänen uudestaan suru ja kotvasen aikaa kuului vähäisessä majassa vaan huokauksia ja vaikeroimisia. Rehellinen Nadler, jonka sydän, kuten tiedämme, hehkui uskollista rakkautta Anteroa kohtaan, ei voinut myöskään lohduttaa, ja kuinka hän olisi sitä voinutkaan, joka itse oli lohdutuksen tarpeessa? Vihdoin kajahti vanhan Refin huulilta: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! Amen!"
Ja kirkastuneena tuo hurskas vanha vaimo katsahti taivaalle, kun sydämmensä vielä vapisi tuskan painosta. Semmoinen Jumalan tahdon haltuun antautuminen oli Ruppertille vieras ja ihmetellen hän katsahti äitiinsä.
"Kuinka saattaa niin lausua!" huudahti hän. "Emme vielä tiedä varmaan, onko Antero haudattujen joukossa."
"Minä tiedän", vastasi hiljaa vanha rouva, pannen kätensä ristiin. "Onnettoman Anteromme ystävä on minulle tuonut sanoman."
Ruppertin hengitys kiihtyi, hänen silmänsä tahtoivat irtautua kuopistansa, ja vaikeroiden pääsi häneltä pfalzilaiseen osoitettu kysymys: "Onko — tämä — totta?"
Nadler painoi alas päänsä äänettömänä.
"No siis, langetkoon liekki päälleni", kiljaisi Ruppert, vaipuen maahan, "sillä minä olen uusi Kain, joka veljensä on murhannut."
"Älä riko Herraa vastaan", itki äiti, "äläkä ota päällesi suotta niin suurta syntiä."
"Kuinka!" huudahti Ruppert hurjassa liikutuksessansa, "eikö minulla ole syytä kurjan, kurjan veljeni kuolemaan? Eikö minun kevytmielisyyteni ollut se, joka hänet kotoa karkoitti, tuonne pirulliselle vuorelle, joka tuli hänen peloittavaksi haudaksensa? Enkö minä iloinnut, kun hän lähti? Eikö Jumalan pidä heittää minuun vihansa ja eikö hänen pitänyt viimeiseen asti koettaa saada sydäntäni vapisemaan juuriansa myöten? Ei, ei, minä olen veljeni murhaaja ja ainoa armo minulle on oleva, että taivaallinen kostaja minun oitis antaa löytää kuoleman."
"Ja teidän kurja, vanha äitinne?" kysyi Nadler nuhdellen. "Eikö hän ole kyllin surua jo kärsinyt? Pitääkö teidän hänen vanhoilla päivillänsä riistämän häneltä ainoan turvan sekä antaa hänet alttiiksi ihmisten laupeudelle?"
Nämät sanat olivat Ruppertista selvät, ja ensi kerran monen vuoden perästä hän kietoi hellällä pojan-rakkaudella kätensä eukon kaulan ympäri, painoi hänen sydäntänsä vastaan ja sanoi lempeydellä, jommoista siihen saakka ei ennen hänessä havaittu:
"Jumala on oikeutta rakastava, vaan myös laupias. Hän on antava minun elää sinun tähtesi, hyvä uskollinen äitini ja minä olen tekevä työtä aikaisesta myöhään, ainoastaan tehdäkseni sinun vanhat päiväsi niin kepeiksi kuin mahdollista. Mutta kun Hän kerran kutsuu sinut täältä pois, ja sinut Anteromme kera viepi taivaalliseen valtakuntaansa, silloin rukoilkaat yhdessä, että Hän poisottaisi kirouksen päältäni sekä tekisi minutkin autuaaksi enkeliksensä. Oi Jumala, kun se silmänräpäys jo olisi läsnä!"
Tämä Ruppertin sydämmen harras toivo lievensi paljo hänen suruansa ja vaikka kyyneleet yhä tulvasivat hänen silmistänsä, niin vaikuttivat ne kuitenkin ikäänkuin palsami hänen häiritylle luonteellensa.
"Emme vielä saa kaikkea toivoa heittää", virkkoi taas pfalzilainen, "sillä saattaa olla mahdollista, että muutamat haudatuista pelastuisivat ja niiden joukossa Anterokin. Teidän ei pidä kieltäen pudistaa päätänne, sillä Jumala on ainoa, joka kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen ahdistukseen ja siitä pois jälleen. Sitä paitsi ovat Antero ja hänen toverinsa ainoastaan sisään suljettuina eikä haudattuina, ja tila, jossa he ovat, on pitkä sekä kylliksi korkeakin. Siis voivat he vaivatta hengittää, vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua heidät löydettäisiin. Sen tunneliosan läpi juoksee myös puro, joka tuo terveellistä juomavettä sekä raikasta ilmaa."
"Te olette puhuneet hyvin", intti Ruppert, "mutta että ihminen pimeässä vuoren sisuksessa voi kuolla nälkään, sitä ette ole ajatelleet."
"Oi, rauhoittukaa", lohdutteli hyväsydämminen pfalzilainen. "Sisäänsuljetut ovat varustauneet ruokavaroilla niinkuin leivällä, teellä, rommilla ja maidolla; kukaan työmies ei lähde tunneliin ilman niitä. Heillä on sitä paitsi mukanansa suuri joukko vahakynttilöitä ja olutta; viimeisessä tingassa voivat talilla ja oluella ylläpitää henkeänsä, elleivät pidä parempana, tappaa muutamia hevosista, jotka myös ovat suljetut. Ei, ei, luottakaamme Jumalaan ja älkäämme laskeko toivottomuutta sydämmiimme."
"Minä tahdon varmuuden", kiljasi Ruppert. "Ja sillä välin tahdon Hauensteinissa yötä päivää tuon onnettoman aukon suulla istua ja kaipaa, kunnes — oi Jumalani! — kunnes —" hän ei voinut tuskaltansa päättää lausettansa.
"Äitinnekin on lausunut toivonsa, käydä onnettomuuden paikalla", vastasi pfalzilainen veljemme, "ja minä olen heti ahkeroiva, kylästä hankkia vaunut, jotka nopeasti saattavat meidät surulliselle paikalle."
Hyväntahtoisen Nadlerin piti koko matkalla löytää uusia syitä lohdutuksellensa ja hälventääksensä vanhan Refin ja Ruppertin surua. Ah, ja tuon uskollisen ystävän sydän, joka niin hellästi sykki Anteroa kohtaan, oli itsekin lohdutuksen tarpeessa.
Hiljainen, selkeä pyhäilta oli, kun nuo kolme saapuivat Hauensteinin tunnelin edustalle. Metsäiset vuorten huiput loistivat kirkkaan ilta-auringon paisteessa ja niitten välistä esiintyi ihanan Schweizinmaan vuoret. Tunnelin aukon edustalle oli kokoontunut melkoinen joukko äitejä, sisaria, veljiä, poikia ja tyttäriä, joilla kaikilla oli rakkaansa turmiollisessa vuorihaudassa, jonka suu vihdoinkin oli auki. Ei yksikään noista kovista, surullisista jälkeenjääneitten katseista koskenut ihanata viehättävätä maisemata; sillä kaikkialla liikkuvalle kuololle, eikä elämälle, omistettiin suurin tarkkaavaisuus. Arkku arkulta saatettiin vaunuilla tunnelin holvatusta, korkeasta portista, ikäänkuin maanalaisesta kuolon kaupungista. Jokaisesta arkusta oli kansi nostettu, että sukulaiset vielä kerran näkisivät rakkaat kuolleet ja ottaisivat viimeiset jäähyväiset. Enemmistö olikin näistä viimeisistä tunnettu ja palavin kyynelin kosketettiin siunaten viimeisen kerran heidän jähmettynyttä kättänsä ja otsaansa.
Ensiksi löydetyt ruumiit olivat sitä vastoin tuntemattomat. Koska muutamilla heistä vielä oli aseet käsissä, oli selvä, että ne olivat koettaneet murtaa tuhkapatsasta, vaan tunnelissa vallitsevasta ruttoilmasta kuolleet.
Kurja Refi ja Ruppert olivat kuulleet pfalzilaiselta Anteron työskennelleen perimmäisessä osassa tunnelia, jonne vasta puheena olevana lauvantaina päästiin; siis olivat rauhallisina, ettei rakastettunsa ollut niiden yhdenneljättä joukossa, joiden maallisia jäännöksiä Trimbachin kirkkomaahan jo oli haudattu.
Arkku arkulta nousi muuriportista ja yhä kiivaammin sykki kolmen ystävämme sydämmet, sillä jo yhdeksänkymmentä ruumisarkkua seisoi kirkkomaalle menevällä tiellä.
Yhä terveemmän näköisemmät olivat nyt löydettyjen ruumiiden kasvot, ja päivänvaloon saatettuina, näkyi aivan selvästi, että ainoastaan muutamia tunteja sitten oli henki eronnut ruumiista.
Kahdeskymmenes arkku näkyi hämärässä tunnelin suussa.
Refi, Ruppert ja pfalzilainen veli uskalsivat tuskin hengittää. Nyt nostettiin kansi ylös ja seuraavassa silmänräpäyksessä nousi kolmen ihmisen surullinen huuto hiljaiselle iltataivaalle, sillä arkussa makaava oli — onneton Antero.
"Kristuksen armon tähden, — veljeni! Aukaise silmäsi!" huudahti Ruppert epäilyksessä, kun äiti ja Nadler lankesivat polvillensa arkun molemmille puolille ja antoivat vallan niin kauvan pidätetyille kyyneleillensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä heittäysi Ruppert veljensä elottoman ruumiin yli, suuteli hänen ristissä olevia käsiänsä sekä sanoi tuskissansa:
"Antero, eikö tosi, se on ainoastaan kamala, hirveä uni ja sinä et ole kuollut? Kuinka olisi mahdollista, kasvosi ovat niin terveet ja kukoistavat. — Sinä — sinä — olet vaan väsynyt, etkä kuollut, — eikö niin? Ja minä olen itseni parantanut, rakas Antero, ja sinä olet minusta tästä lähtien saava ystävän — ja — mutta, Antero, älä makaa niin jäykkänä ja elotonna siinä, vaan anna minulle merkki, olkoon se kuinkakin vähäinen, että olet kuullut sanani ja ettei henki ole ruumiistasi kadonnut!"
Jokaisella ympärillä seisovista oli omiensa puolesta surun ja tuskan kanssa tekemistä, kuitenkin liikutti tuo Ruppertin ääretön vaikeroiminen niin, että yltympärinsä kuului tihkumisia.
Vihdoin astui työnjohtaja Ruppertin luo, pani osaa ottavaisena kätensä hänen hartioillensa sanoen surkuttelevalla äänellä:
"Kärsimystä, rakas ystäväni. Älä häiritse kuolleen unta!"
"Vaan hän ei ole kuollut!" huudahti Ruppert. "Hän elää!"
"Älä anna väärälle toiveelle tilaa", kehoitti työnjohtaja. "Ennenkuin teidän onneton veljenne tunnelissa pantiin arkkuun, teki lääkäri kaikki, saattaaksensa häntä elämään — vaan turhaan."
"Kun ei raitis ilma puhallellut hänen silmäkulmillensa", vastasi Ruppert, "vaan täällä, jossa elorikas henki häntä suutelee, on hänen henkensä virkoava. Eikö niin, Isä taivaassa", alkoi nyt katuvainen veli rukoilla laskeutuen polvilleen ja koroittaen kätensä. "Sinä olet lahjoittanut minulle Anteroni jälleen, liiatenkin koska nyt ollen oppinut tuntemaan, kuinka uskollinen, hellätunteinen veljen sydän hänessä sykki! Tahdon niin mielelläni tehdä työtä hänen edestänsä, aikaisesta myöhään yöhön, hänen ja äitini edestä, — ja minä tahdon jättää jäähyväiset kaikille huveille ja nautinnoille. Ainoastaan anna jälleen veljeni, Herra Jumala, armahda minua, älä minua kiroo."
Hetkisen viipyi Ruppert polvillansa, sitten nousi hän ylös ja kiiruhti arkun luo, kumartuen Anteron hengettömän ruumiin yli. Syvä hiljaisuus vallitsi yltympäri, itkevien äitien, sisarten ja lasten nyyhkiminen sitä vaan häiritsi. Silloin yhtäkkiä nousi riemuhuuto ilmaan, vähäinen hymy ja Ruppert huutaa:
"Herra Jumala on auttanut, Antero ei ole kuollut, hänen sydämmensä alkaa taas sykkiä!"
Kaikki läsnäolevat pitivät tämän suurena harhanäkönä, johon onnettoman veljen epäilys hänen oli saattanut; mutta kun heti sen perästä eräs lääkäri, jonka työnjohtaja kutsui, astui arkun luo, ja tarkoin tutkittuansa ilmoitti, Anteron todellakin vielä hengittävän ja mahdollisesti voitavan saatettaa elämään, silloin nousi kokoontuneen joukon riveissä suuri levottomuus, osaksi ilosta, jonka monet työmiehet Anteron pelastuksesta tunsivat, osaksi tuskan tähden, joka nyt kaksinkertaisesti valloitti joka ainoan, ken vaan oli kadottanut rakkaansa kaivokseen.
"Miksi ei Jumala voinut samaa ihmettä tehdä isällemme?" vaikeroi eräs kurja vaimo, syleillen viittä pientä lastansa. "Antero oli tosin hyvä nuorukainen, vaan hän ei jättänyt jälkeensä mitään vaimoa eikä orpoja."
Näitä ja muita itserakkaita lausumisia kuului toinen toisensa jälkeen, ja kuitenkin täytyy heille antaa anteeksi, jotka tällaiseen kovuuteen antautuivat, sillä se oli kumminkin paras todistus heidän rajattomasta rakkaudestansa kalleita puolisojansa ja isijänsä kohtaan, jotka niin yhtäkkiä heiltä riistettiin.
Taitava lääkäri järjesti niin, että vaipunut Antero otettiin ylös arkusta, laskettiin peitoilla varustetuille paarille ja kannettiin Hauensteinin kylään.
"Yöilma ei ole kylmä, vaan suloinen, ja siinä on hän heti virkoava tuntoonsa", sanoi hän, nyt autuaallisimmasta ilosta puhumattomiksi tulleille veljelle, ystävälle ja vanhalle äidille. "Tuo poloinen poika tarvitsee epäilemättä suurimman huolenpidon, ennenkuin voidaan ajatella parantumista, kuitenkin olen aivan varma, että omaisiensa puolelta kaikki on tapahtuva."
Vanhan Refin, Nadlerin ja Ruppertin välillä nousi kilvoitus pelastetun Anteron huolenpidon suhteen, jota jokainen tahtoi. Erinomattain oli Ruppert, joka yötä päivää yksin tahtoi valvoa Anteron luona, kunnes vihdoin rauhoittui ja oli vaan yöllä rakkaan veljensä vuoteen vieressä, päivällä sitä vastoin antoi äidille ja Nadlerille sijansa. Sillä välin vietiin Antero vähäiseen majaan, jossa Ruppert heti alkoi valvomistansa.
Kuinka mahdottoman suuri olikaan muutos, joka yhtäkkiä oli tapahtunut tuolle ennen niin kevytmieliselle Ruppertille; millä innolla hän nyt rakasti veljeänsä, jota hän ennen vihasi; missä uudessa valossa mailma ja elämä näkyi hänelle ja kuinka näkyväinen hänen sielussansa oli ihmisen tarkoitus: taisteleminen ja rientäminen parhaimpaan ja jaloimpaan.
"Työ on siunaus, jonka Jumala meille matkamiehille on antanut", sanoi, syviin ajatuksiin vaipuneena, Ruppert hiljaa itseksensä, ollaksensa häiritsemättä rauhallisesti hengittävätä, vaan yhä nukkuvata Anteroa, jonka vuoteen viereen oli ottanut paikkansa. "Mikä rauhallisuus on sielussa, kuin tietää tehneensä velvollisuutensa, ja kuinka makea sitten onkaan rauha! Niin, niin, minä olin sokea ihminen, mutta Jumala kaikkivaltias on pimeydestä minut pelastanut, niinkuin Anteronkin; ah, jos Hän armossansa olisi sallinut, minun pitää uskollisen veljeni!"
Ruppert heitti rakkaan silmäyksen nukkuvaan ja astui vähäisen akkunan viereen. Viehättävä maisema oli hopeisen kuun valaisemana hänen edessänsä. Ruppert tunsi sanomattoman onnen sydämmessänsä sekä kiitollisuuden suosiollista henkeä kohtaan, joka tämän kaiken oli luonut, joka oli hänen edessänsä ja niin mahtavasti vaikutti hänen sieluunsa. Mutta tämän ihanan maiseman keskeltä esiintyi maallista katoovaisuutta muistuttava Jumalan käsi, sillä Trimbachin kirkon sivulta loisti kuutamossa valkoiset ristit, joilla Hauensteinissa hukkuneitten haudat olivat koristetut; myöskin taisi Ruppert nähdä arkut, jotka yön ajaksi olivat jätetyt vuoren juurelle, siinä toivossa, että yksi tahi toinen niissä makaava vienosta yön ilmasta virkoaisi jälleen eloon. Kuinka helposti Antero olisi voinut olla niiden joukossa, kun hän nyt todellisuudessa rauhallisesti hengittäen lepäsi vuoteellansa pienoisessa majassansa.
Ja uudestaan pani Ruppert kätensä ristiin hurskaasen kiitosrukoukseen, antaen vallan kyyneleillensä, jotka täyttivät silmänsä, kun hän taas astui veljensä vuoteelle ja suudellen kosketti hänen otsaansa.
Oliko tuo kuuma veljen suudelma, eli hänen otsallensa pudonnut kyynel, joka yhtäkkiä herätti Anteron.
Hän loi silmänsä auki ihmetellen silmäillen ympärillensä, nähtävästi tietämättä, missä hän oli. Vihdoin kääntyivät silmänsä akkunaan, johon kuu kirkkaana loisti.
"Mitä tämä on?" sanoi mieltänsä malttamaton Antero. "Kun? Voimmeko nähdä sen pimeässä tunnelissakin."
"Sinä et enään ole tuossa kauhistavassa vankeudessa, rakas Antero", vastasi Ruppert värähtävällä äänellä, "vaan pienoisessa majassasi."
"Jumalani", huudahti Antero, "onko tuo Ruppertin ääni? Ah, ja kuinka rakkaasti ja ystävällisesti hän minulle puhuu?... Veli, etkö siis enään vihaa minua?"
Ruppert ei kyennyt vastaamaan, hänen sydämmensä ikävöi muuttumattoman veljenrakkauden ilmoittamista, ja hän vaipui nyyhkien polvillensa pannen päänsä vuoteen reunalla lepäävälle Anteron kädelle.
Anteron muisti palasi verkallensa ja kauhistus kävi läpi hänen ruumiinsa ajatellessansa hirviöitä päiviä ja öitä, joita hän elävänä oli viettänyt vuoren arkussa. Ruppert, jota lääkäri oli huomauttanut, että jokainen yllytys Anteron luona oli kartettava, koki kaiken tavoin miellyttää, saadaksensa Anteron rauhoittumaan, joka hänelle vihdoin onnistuikin. Tosin hän ei voinut pidättää kyyneleitä, joita tuo hellä nuorukainen vuodatti työtovereinsa kohtalon tähden, liiatenkin kun ne lieventivät sairaan sydäntä.
Vähän ajan kuluttua hän vaipui taas virvoittavaan uneen, josta vasta seuraavana aamuna heräsi.
Oli kolminaisuuden sunnuntai ja kesäkuun aurinko säteili vuorille ja laaksoihin.
Kuitenkin kesti kotvan aikaa, ennenkuin Antero toipui tuntoonsa.
"Uneksinko vai olenko valveilla?" huudahti hän vihdoin ihmetellen. "Minusta näytti kumminkin, kuin Ruppert olisi seisonut akkunan vieressä, ja nyt näin olevan Nadlerin, minä olen siis pettynyt."
"Olet molemmat kerrat nähnyt oikein; rakas Antero", vastasi hänen uskollinen ystävänsä, suudellen hellästi sairasta. "Päivällä viivymme, hyvä äitisi ja minä luonasi, yöllä taas Ruppert, jossa on sangen ihmeellinen muutos tapahtunut."
Sitten Nadler kertoi ystävällensä tärkeimmän ja Antero pani liikutettuna kätensä ristiin, hiljaa lausuen: "voi, Jumalani, tämä on liian suuri onni!... Mutta", keskeytti hän, "sinä mainitsit äitini, — onko hänkin täällä?"
Nadler myönnytti vastaten: "Sen sinä voit ajatella, ettei häntä, joka sinua ylitse kaiken rakastaa, ollut pidättämistä kylässänsä."
"Ah, Jumalani, mikä ilo on minun osanani!" sanoi Antero liikutettuna. "Miksi tuo vanha, hyvä äiti ei ole täällä? Missä viipyy hän, — ja missä on Ruppert?"
Syvä, yksivakainen ääni kuului sairaan korviin, joka Nadlerin avulla kohottihe tilallansa. Hän kuunteli. Ääni koveni yhä enemmin ja tuntui, ikäänkuin tulisi vuorilta.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Antero miettien, ja huomaten ystävänsä surullisen katseen, joka, pannen kätensä ristiin, astui akkunan ääreen, — silloin ei tarvinnut Antero enään vastausta, vaan hän tiesi, että nyt oli Trimbachin kirkkomaalla suuret maahanpanijaiset ja kaikki läheiset kellot lähettivät viimeisen siunaavan tervehdyksensä. Hän tiesi myös nyt, miksi äiti ja veli eivät olleet läsnä. He seurasivat sydämmensä ääntä ja, liittyen suureen surusaattoon, ajattelivat itseksensä: "Se on Jumalan armosta, ettei Anteromme makaa yhdessä noista arkuista, vaan nousi uuteen elämään."
Vähäisessä majassa, korkealla Hauensteinilla, oli aivan hiljaista. Kumpikin ystävistä oli ajatuksissansa. Antero seurasi hengessä tuota pitkää ruumiinsaattoa, akkunan edessä seisova Nadler seurasi sitä silmäyksillänsä. Kaukaa ja läheltä kuului vielä kirkonkellojen äänet, ja nyt tuohon yksivakaiseen ääneen sekoittui juhlallinen hautausvirsi.
Vihdoin oli myös ulkona hiljaa ja Antero tuuri silmänräpäyksen tulleen, jolloin kuolleet kumppalit laskettiin hautaan. Kauvempaa hän ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja heittäytyi surullensa, jonka hän tunsi niin eronneitten, kuin jälkeenjääneitten yli. Mutta uskollinen pfalzilainenkin itki lapsen tavalla ja todellakin, semmoiset kyyneleet eivät häpäise miestä, sillä ne ovat sydämmen osoittamia jaloja helmiä.
Kun muutama hetki myöhemmin majan ovi aukeni sekä äiti ja Ruppert astuivat sisälle, niin seurasi kohtaus yhtä liikuttava, kuin äskettäin kirkkomaalla tapahtunut eron hetki.
Ja kun Antero vihdoin löysi sanoja ja hellimmällä tavalla oli painanut sykkivätä sydäntänsä vastaan äitinsä, veljensä sekä ystävänsä, loi hän silmäyksensä taivaalle ja, muitten polvillansa ollen, rukoili hän:
Sun Herra kädessäs
On kuolo, että elo,
Sun armostas on taas
Mull' raitis ruumis jalo;
Ei ollut ollenkaan
Mulla toivoa elosta,
Sä elo totinen
Mun autit kuolosta.
Sull' kiitos Isän' ain',
Kun vahvistat mun voimall'
Taas uudell'; lähestyy ann'
Valtakuntas, Jumal'!
Mun sielun' ruumiin' myös
Sä vahvista ja auta,
Ett' neuvon', puheen', työn'
Sull' aina kelvat' taitaa:
Niin kiitän hyvyyttäs,
Armoas ja vakuuttas,
Jonka mulle osotat:
Tai ilon' autuas.
Ja: "Amen!... Amen!... Amen!" kaikui hartaasti kolmen onnellisen huulilta, jotka Jumalaa suuresti kiittivät.
Päätös.
Herra kaikki jalosti toimittaa. (Jesai. 28, 29.)
Antero parani täydellisesti, vaikka verkallensa, ja eräänä ihanana kesäiltana hän veljensä ja ystävänsä keralla nousi Frohburgille, monien vaivalloisten päivien perästä vilvoittaaksensa silmiänsä ja sydäntänsä Jumalan ihanan luonnon katselemisessa.
Kuten sinä iltana, jolloin Antero ja Nadler viimeiseksi viipyivät tuolla ihanalla kukkulalla, laskeutuivat he nytkin eräälle istuimelle. Uuteen elämään tointunut Antero hengitti syvään ja heitti, liikutettuna Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta, joka häneen ja tuohon maisemaan niin ilmeellisesti vaikutti, kätensä Ruppertin ja Nadlerin hartijoille, sydämmellisesti molempia syleillen.
Epäilemättä hänen mieleensä juohtui uni, jonka pfalzilainen veljensä ei kauvan sitten hänelle kertoi samalla paikalla, ja siihen yhtyi vielä nuo kauheat kuvat, jotka kaivokseen hautaus matkaan sai.
Antero oli tahallansa pysynyt tuosta onnettomuudesta vaiti, ja omansa eivät siinä suhteessa häneltä mitään kysyneet. He eivät olisi lääkärin varoittamattakaan sitä tehneet, koska itsekin sanoivat, että aikainen palautuminen tuohon kauheaan aikaan epäilemättä olisi vahingollinen rakkaalle sairaallensa.
Nyt kuitenkin alkoi Antero siitä puhua, sanoen:
"Tuolta alhaalta katsoo Trimbachin kirkontorni meihin, ja minusta on, ikäänkuin se tahtoisi sanoa: 'eikö tosi, Antero, siellä ylhäällä Frohburgilla on ihanampi, kuin täällä alhaalla maan synkässä povessa? Vaan älä sentähden ole ylpeä; tosin olet onnellisesti pelastunut kuolemasta ja haudasta, joka sinulle jo oli kaivettu, — kuitenkin on hetki tuleva, jolloin sinuakin viikatemies tervehtää. Silloin sinunkin ruumiisi tulee synkkään hautaan ja toinen matkamies kentiesi, sinun paikallasi, istuu tällä ihanalla kukkulalla sekä, iloiten elämällensä, katsoo alas haudallesi.'"
"Kiroa moiset surulliset ajatukset", pyysi Ruppert, "ja vilvastuttakaamme silmiämme tuolla ihanalla maisemalla, joka laveana kaarena esiintyy silmiimme.
"Aivan oikein", jatkoi Antero, "seuraa vaan tarkkaan noita vuoria ja laaksoja, metsiä ja vainioita, taloja ja torneja, silloin lankeaa silmäyksesi myös noihin moniin valkoisiin risteihin, jotka niin rauhallisina kiiltävät iltaruskossa. Muistatko vielä untasi?" kääntyen pfalzilaiseen veljeen, joka vakaasti myödytti. "Jos silloin olisin totellut varoittavaa ääntäsi, niin olisin päässyt kaikista kivuista ja vaivoista, joita elämäni iltaan saakka vavisten olen muisteleva."
"Älä kiihdytä itseäsi", vastasi Nadler rukoillen, "seuraa Ruppertia ja kiroa moiset ajatukset, jotka sinua tuohon kauheaan entisyyteen saattavat."
"Ei, ei, sallikaa minun vastata", huudahti Antero. "Tähän päivään asti olen ollut vaiti, vihdoin ikävöipi sydämmeni keskustelua muitten kanssa, sillä uskokaa minua vaan, että tämä ajatus siitä on kauhea: Sinä ja kuolleitten toveriesi henget yksin tietävät, mitä olette nähneet ja koetelleet vuoren kaivoksessa. Minusta on aina, ikäänkuin minun ja kuolleitten välillä olisi joku hengellinen side, joka sitten vasta katoaa, kun minä ihmisille, jotka täydessä terveydessään maan päällä vaeltavat, olen kertonut elämämme. Minä tiedän silloin vasta todella olevani rauhallinen ja sydämmeni sopusoinnussa, jota paitse me emme tunne itseämme onnellisiksi. Siis vielä kerran: suokaa minun kertoa, kuulkaat minua keskeyttämättä."
Ruppert ja Nadler eivät voineet vastustaa näin sydäntä koskevia sanoja, sentähden sopivat äännetöinnä kuunnella.
Antero vielä kerran silmäiltyänsä ihanata maisemaa, katsahti ylös taivaalle sekä vihdoin sanoi: "Te tulette huomaamaan, että minä, kuultuani apumiehen huudon — kaivos on tulessa — riensin perimmäiseen osaan tunnelia ja kehoitin nopeasti pakenemaan. Mutta enemmistö siellä työskentelevistä eivät uskoneet sanojani, siis koitin yksin pelastua. Ja pakoni olisi onnistunutkin, ellen liuennut kostealla maalla. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi savuavia hirsiä ja tuhkaa tunneliin ja tuo 'liian myöhään!' kaikui minun ja niitten korvissa, jotka kanssani olisivat paenneet. Kohoova savu pakoitti meidät palaamaan tunnelin syvyyteen — kalman kalpeina kauhistuksesta. Vaan ne, jotka sanojani eivät uskoneet, kävelivät tunnelirakennuksessa kiroten, ettei heitä aikaisemmin varoitettu sekä kutsuttu pois. Työmiesten joukossa oli eräs englantilainen ja tämä rohkaisi mieliämme kertoen, jo kerran olleensa yhdeksän päivää haudattuna sekä vedellä ja kaivoskynttilöillä elättäneen henkeänsä. 'Meillä siinä suhteessa on parempi kohtalo', hän lohdutti meitä, osoittaen ruokavaroja, jotka olivat mukanamme ja hevosia, jotka myös olivat kanssamme suljetut ja joita tarpeessa voi tappaa. 'Meidän vapaudessa olevat toverimme koettavat kaikin voimin meitä vapauttaa pimeästä haudasta, siitä olen varma. Pääasia on, että tarkoin punnitsemme, mitä on tekemistä. Järjestys vallitseva, muutoin kaikki on hukassa.' Valitettavasti ainoastaan vähäinen osa kuunteli tätä kehoitusta, enemmistö huusi mielettömien tavalla: 'Meidän pitää ulos ja jo tänään!' — ja alkoivat heti kaivaa, huolimatta kehoituksistamme. Vaan heti saivatkin tukehtumiskuoleman, sillä joka raosta tunkeutui heitä vastaan savua ja häkää. Tämä seikka saattoi muut järkeen; sitä paitsi kuultiin heti ulkopuolella kaivajain ryskettä. Me saatoimme ne seitsemän hevoista tunnelin perimmäiseen osaan ja sitten jakauduimme joukkoihin, joista yhdet vartioitsivat toisten nukkuessa, kolmas joukko ilmoitti, mitä ulkopuolelta kuului ja neljäs joukko työskenteli savusta ja kosteasta ilmasta sairastuneitten kanssa. Minä olin ensimmäisessä joukossa vartioimassa. Yhtäkkiä kuulimme ulkopuolella kaivamista ja viimein huomasimme suureksi iloksemme savun vähenevän, merkki, että se vapaasti ja esteettömästi nousi kaivoksesta. Minä otin kiittäen Jumalata raamatun esille ja kanssani vartioitsevat pyysivät lukemaan yhden luvun siitä, ehkä eivät tätä ennen mitään kutsumusta tunteneet taivaallisiin oppeihin ja varoituksiin. Onnettomuus saattaakin ihmisen nopeasti Jumalan tykö, joka aina on viimeinen pelastus. Minä täytin toverieni toivon, vaan en ennättänyt vielä lopettaa aukaistua psalmia, kun kuulimme vettä tulvaavan kaivokseen. Heti eneni savu ja höyry ja englantilainen huusi tuskallisesti: tämä on meidän kaikkein häviö. Joutuun, käykäät kanssani tuhkapylvään luo ja huutakaat kaikin voimin: 'Ei vettä! Älkäät sammuttako! Avatkaat!' Se tapahtui, mutta he eivät kuulleet meitä ja lakkaamatta syöksi kaivokseen koko seuraava päivä suuri paljous vettä. Kaivaminen ulkopuolella oli loppunut ja siitä syystä valloitti taas epätoivo monet meistä; he eivät malttaneet olla koettamatta saada tietä tuhkan läpi. Englantilainen tahtoi kaikin voimin heitä estää tätä tekemästä, vaan heti huomasimme heidät muitten kera tuhkaläjän luona tukehtuneina. Yhä enemmän ja enemmän valloitti nyt epätoivo toverimme; enemmistö heittäytyi kostealle maalle toivoen kuolemata. Ainoastaan nälkä pakoitti heitä tuon tuostakin nousemaan, sillä leipä oli jo viimeiseen muruun syöty ja aika lähestynyt, tappaa yksi hevoisista, ennenkuin nämät itsestänsä kuolisivat nälkään. Surulliset, tuskalliset hetket oli enään jälellä, sillä toveri toisensa perään heitti henkensä. Ah Jumala! Kuinka raakoja ihmisiä monet niistä olivat, kun vapauden ja onnen päivä oli koittanut, — miksi pilkkasivat minua lujan uskoni tähden! Ja nyt kuolemaisillansa minua huutavat sekä kovan omantunnon vaivan rasittamina pyytävät rukoilemaan kanssansa sekä vastaan ottamaan katuvaisia tunnustuksiansa: minä lohdutin heitä evankeliumin kalleilla sanoilla, että taivaassa on ilo yhden syntisen tähden, joka parannuksen tekee, ja että Kristus ristillä muuttumattomassa rakkaudessa on huutanut hänen kerallansa kärsivälle pahantekijälle: 'Tänään vielä olet oleva kanssani paratiisissa!' Ja tämä lohdutus lievitti noitten syntisten raukkain sydämmiä ja he laskeutuivat autuaallisella hymyllä viimeiseen lepoon."
Antero keskeytyi hieman kertomuksessansa, sillä muisto kauhistavista hetkistä ahdisti hänen sydäntänsä ja esti pitkittämästä. Ruppert ja Nadler pyysivät tältä päivältä hänen jättämään kertomuksensa, vaan kun Antero kyynelvirran jälkeen tunsi sydämmensä lieventyneeksi, niin hän uudestaan jatkoi:
"Pyhä Helluntai koitti ylhäällä vapaassa Jumalan ilmassa; me kaikki tiesimme sen, sillä pidimme tarkan huolen kelloistamme sekä laskimme hetket, jotka yhä pitemmiksi ja tukalimmiksi tulivat. Kun me olimme kolkossa, pimeässä vankeudessa toinen toisemme vieressä, niin arvattavasti toukokuun aurinko kultasi jättiläisvuorten huippuja. Minä olin kuulevanani kirkon kellojen äänen läheltä ja kaukaa, olin näkevänäni siistejä ihmislapsia menevän Herran temppeliin, juhlallisesti viettääksensä pyhää Helluntaita. Ja ehdottomasti ajattelin: Jos taivaallisen isän tahto olisi, niin hän voisi meidät heti asettaa tuohon juhlalliseen saattojoukkoon, jos maanjäristyksellä avaisi olopaikkamme, kuten kerran apostoleillekin teki. Vaan nyt ei enään tapahdu mitään ihmeitä ja siis olemme suljettuina vuorikaivoksessa. Harvat eloon jääneet toverit tarvitsivat uudestansa pipliallista lohdutusta; minä otin siis pyhän raamatun esille ja luin Helluntain epistolan, sitten muutamia Herran lähtöpuheista sekä ehtoollisen asetussanat. Kuulijani tunsivat itsensä tästä viimeisestä niin liikutetuiksi, että hartaasti huudahtivat: 'Ah, voimmeko me sitä nauttia!' Ainoastaan leipä ja viini puuttui, siis oli jäljellä vaan turva rukoukseen. Heti taas virkosi lakastunut toivomme, selvästi kuultuamme kaivamista tunnelissa, kuulimme vielä ilmanvaihtajan käynninkin. Se olikin tarpeellinen raittiin ilman saattamisen tähden, koska ilma luolassamme paheni pahenemistansa, monien ruumiiden tähden, jotka alkoivat mädätä."
"Miksi ette haudanneet niitä?" kysyi Nadler.
"Sentähden että siihen työhön olimme liian heikot, rakas ystävä", vastasi Antero. "Yhä väheni elossa olevien toverien lukumäärä, vaikka oli toivo heti pelastumisesta; yötä päivää kuulimme tuhkan kaivamista, myöskin olimme kuulevinamme jotakin huutoa. Muutamat sanoivat kuulleensa torven toitotusta. Emme voineet mitään vastata, sillä voimamme olivat sangen heikot. Kesäkuun kolmannen päivän ilta lähestyi ja silloin nousi kärsimyksemme korkeimmallensa. Jo täyttyi luolamme hä'ällä, lämpö eneni ja hengitys oli vaikea. Epätoivossamme valoimme ruumistamme purovedellä, joka vähän virkistikin vaan ainoastaan vähäksi ajaksi, sillä ympärillä olevien ruumiiden mätäneminen eneni. Yöllä keskiviikkoa vasten kaikki toverini vaipuivat kuoleman uneen, paitsi kaksi, joitten kanssa pakenin telineille, jotka tunnelin perille oli raketut. Nälkää sammuttaaksemme tapoimme ainoan hevosen. Vaan lihaa paistaessamme tuli sammui ummehtuneen ilman paljoudesta. Sentähden nousimme telineille ottaen vesiastian, olutta ja lamput, jotka sytytimme. Vaan sinnekin tunkeutui häkä ja sammutti tulet. Suuri väsymys valloitti minut; molemmat toverini olivat jo nukkuneet, heidän hengityksensä väheni vähenemistänsä. Kuulin, kuinka ulkopuolella työskentelevät yhä lähemmäksi tulivat ja kuulin jo heidän äänensäkin. Pelastus oli siis aivan lähellä! Kuitenkaan en voinut karttaa unta, jonka vaan tiesin olevan viimeiseni, — minä laskin pääni alas, ummistin silmäni ja jätin sieluni Jumalalle... Uudestaan herätessäni olin ylhäällä Hauensteinissa, hiljaisessa majassani, raittiissa ilmassa ja sydämmellisen sukuni hoidossa."
Antero syleili taas veljeänsä ja ystävätänsä vaieten, Ruppert ja Nadler eivät myös voineet puhua sanaakaan, niin mahtavasti kertomus heihin vaikutti.
Äänettöminä jättivät he sitte Frohburgin, kääntäen askeleensa kotio. Antero jäi ovelle seisomaan sanoen:
"Nyt oli viimeinen kerta, kun ihantelin viehättävätä Frohburgia, sillä olen varmaan päättänyt, huomenna palata kotiin ja hankkia itselleni paikan. Jos ansaitsenkin vähemmän, niin hengitän raitista ilmaa, enkä ole vaarassa elävänä tulla haudatuksi."
"Aivan niin", huudahti Ruppert. "Me tahdomme rehellisyydellä elää, koska nyt molemmat teemme työtä, itsemme ja hyvän, vanhan äitimme tähden."
"Ainoastaan yksi seikka on minusta vaikea", alkoi taas Antero vähän ajan perästä, "ja se on ero uskollisesta, hyvästä Nadlerista."
"Niin, miksi pitää meidän ylipäänsä eroaman?" sanoi viimeinen hymyllä, "Enkö voi seurata teitä Dossenbachiin ja emmekö vähäisillä säästöillämme voi ostaa pientä maatilaa, sitä hyvin hoitaaksemme ja siten oloamme parantaa?"
Anteron silmät säihkyivät ilosta, hän tunsi itsensä onnelliseksi ja syleili ystävätänsä.
Aikaisin seuraavana aamuna jättivät nämä onnelliset ihmiset Schweizin maan, joka niin paljon surua heille oli tuottanut, vaan ei jättämättä melkoista summaa Hauensteinin tunneliin jääville onnettomille tovereillensa.
Kuta enemmän matkustajat lähestyivät Schwarzwaldia, sitä iloisemmaksi tuli heidän mielensä, ja kun vihdoin iltapuolella Dinkelbergin kukkulat ja heti sen jälkeen Dossenbachin kirkon tornin katto esiintyivät, silloin Ruppert ei enään voinut pidättyä, vaan lauloi raikkaalla äänellä mielilaulunsa.
Ilo ja riemu syntyi ylt'ynpäri Dossenbachissa, kun Antero äitinensä, veljinensä ja ystävinensä matkusti sinne. Nyt vasta tunsi tuo uskollinen nuorukainen, kuinka kaikki häntä rakastivat. Ja näitten "kaikkien" joukosta ei Flurenbauerkaan jäänyt pois, vaan tuli myös vastaan, kuultuansa ilosanoman Anteron palajamisesta. Hän painoi hänen kättänsä sanoen:
"Sinä olet paljon vaivannut omaatuntoani. Ei yöllä eikä päivällä ollut lepoa, kuultuani tuon sanomattoman onnettomuuden, joka sinua kohtasi."
"Vaan miksi?" kysyi Antero hymyllä. "Itsehän olin siihen syynä?"
"Hm — kuitenkin", arveli Flurenbauer, "kuinka otaksutaan. Ellen silloin olisi ollut niin — sai — saituri, vaan oikeaan pyyntöösi suostunut, niin et olisi tullut haudatuksi ja maatilani olisi paremmin hoidettu. Sitä paitsi olen siitä jo rangaistukseni saanut, kun minun sinun poissa ollessasi on pitänyt muuttaa viisi palvelijata, jotka kaikki minua ovat varastaneet, että kukkaroni kovin on kuihtunut. Vaan nyt se ei enää ole tyhjä ja osoittaakseni sinulle iloa palautumisestasi kutsun sinut ja omaisesi tänä iltana luokseni ottamaan lasin hyvää — haha — sä tiedät sen jo."
Hän nauroi ja muut yhtyivät siihen.
Äiti Refi on ainoa, joka ei voinut seurata kutsumusta, sillä hän oli matkasta väsyneenä. Antero saattoi hänen kotio ja lähti sitten Flurenbauerin luo. Pöydän päästä kaikui iloiset äänet häntä vastaan ja viinikulta pisaroi ja kuohui jo laseissa, eikä sitä säästettykään, Anteron menestykseksi juotaissa...
Vuosia on jo kulunut siitä. Vaan Dossenbachin kylä on nytkin vielä olemassa ja siihen vielä Dinkelbergikin. Äiti Refi on jo aikoja maannut haudassa; Antero, Ruppert ja ystävä Nadler iloitsevat elämällensä ja ovat tulleet kelpo talonpojiksi. Itsekukin heistä hoitaa omaa maatilaansa; Ruppert on sitä paitse ihanan viinimäen omistajana. Hänen kellarissansa on jaloa viiniä; kuitenkin hän nauttii sitä ainoastaan sunnuntaisin, Jumalanpalveluksen jälkeen, iloitaksensa elämällensä.
Ken enemmän hänestä tahtoo kuulla, hän matkustakoon Dossenbachiin ja kysyköön "Antero Dinkelbergiläistä", — siellä hän on saava selityksen ja lasin hyvää viiniä, sillä Anterollakin on veljensä hyvästä tahdosta jaloa viiniä kellarissansa, — ja siihen lisäksi Nadler.