I.

"Englanti on koneitten maa" — niin opetetaan jokaista koulupoikaa Saksassa, ja se on oikein. Mutta täytyypä olla itse oikein näkemässä, ennen kuin voi uskoa, kuinka suuressa määrin koneita Englannissa käytetään. Senhän jo käsittää itsestänsäkin, että kone on kaikki kaikissa teollisuuden alalla maailman enimmän teollisuutta harjoittavassa maassa. Neljäkymmentä miljoonaa tehtaanratasta on yhtämittaa käynnissä ja miljoona ihmisiä on niitä hoitamassa. Mutta höyrykonetta, jonka keksinnöstä tulee olla englantilaisille kiitollinen, käytetäänkin tuolla puolen Englannin kanavaa usealla alalla, joilla sitä harvoin tahi tuskin koskaan Saksassa näkee käytettävän. Maanviljelystä harjoitetaan kaikkialla koneiden avulla, ja kylväjä, kyntäjä ja elonleikkaaja kuuluvat kohta tällä aaltoisalla saarimaalla satumaailmaan. Höyrykone puhkaa joka kentällä. — Muutama puolipäivähetki, jonka olin maailman tärkeimmän sanomalehden, Times'in painossa, on minun hauskimpia matkamuistelmiani. Se painin, jota me ihmettelimme, on epäilemättä ihmishengen loistavimpia voittoja. Se on aivan kuin elävä olento; se ei ainoastaan paina tuota jättiläislehteä (12,000 kapp. tunnissa s.o. 200 minuutissa!), vaan leikkaakin samalla erityiset lehdet ja vielä taittaa ne ja laskee taitetut numerot.

Luonnollinen asia onkin, että Englanti on koneitten maa, sillä se on raudan ja hiilien maa. Tähän tulee vielä lisäksi englantilaisen käytöllinen henki, hänen keksintökykynsä ja hänen suurenmoinen, sitkeä tahtonsa lujuus. Lopuksi vaikuttaa tähän kansan rikkauskin, joka aina tarjoo varoja tuhansiin kokeisin ja koetuksiin. Mutta englantilaisen luonteesen on syvästi juurtunut taipumus koneellisuuteen, joka aina on yhteydessä kaiken kone-elämän kanssa. Englantilaisen taloudenhoito esimerkiksi on myöskin ikään kuin kone ja toinen talo on siinä suhteessa säntilleen toisen talon kaltainen. Kaikissa oloissa tapahtuu kaikki toimet vakaantuneen tavan tahi järjestyksen mukaan, ja sen loukkaaminen pidetään suurena rikoksena. Tämä luja, vanhoista ajoista asti pysyvä järjestys tekee englantilaisen hyvin varmaksi esiintymisessään; hän tietää mitä hänen missäkin tilaisuudessa tulee tehdä. Mutta toiselta puolen uhkaa häntä se vaara, että hän tulee jonkunmoisen jäykkyyden ja muodollisuuden orjaksi. Englantilaiset tulevat paljoa suuremmassa määrässä kuin me saksalaiset ikäänkuin valetuiksi määrättyyn kaavaan kumoomattomien tapojen, sääntöjen ja järjestyksien muodostamilla koneilla. Kuinka kunniallisen perhen isän ja äidin tulee aamusta iltaan käyttäytyä kaikenmoisissa esiin tulevissa tapauksissa, kuinka heidän tulee kohdella lapsiansa ja lasten heitä, — kuinka tulee käyttäytyä juhlallisina ilon ja surun hetkinä, — kaikki on edeltäkäsin määrätty. Yksin englantilaiset pikentit, keittäjät, sisäpiiatkin tietävät, ennen kuin palvelukseen rupeevat, hyvin hyvästi ja vähimpiin asioihin saakka mitä heidän tulee tehdä ja mitä he voivat vaatia, samaten kuinka siinä talossa eletään, mihin he aikovat mennä palvelukseen. Sen tähden ovat he paljon varmemmat ja tottuneemmat käytöksissään kuin saksalaiset palvelijat; mutta he ovat myöskin paljon jäykemmät ja konemaisemmat. Kukin on joko suurempi tahi pienempi ratas suuressa perhekoneessa. — Meillä Saksassa on varmaan enemmin kotia, joissa järjestys ei ole niin tarkka (minä tarkoitan semmoisia, joissa joka hetki pannaan uusi järjestys toimeen); mutta on myöskin enemmän omituisesti muodostuneita, itsenäisesti järjestettyjä kotia.

Esim. sunnuntain viettämisestä on meidän maassamme eri mielipiteitä ei ainoastaan uskovaisten ja uskomattomain, vaan myöskin itse uskovaisten välillä. Sitävastoin Englannissa kaikki, darwiinilainen yhtä hyvin kuin puseyläinen, kapakan isäntä samoin kuin ylhäinen lordikin, pappi kuin näyttelijäkin, seuraavat yleistä kansan tapaa. He viettävät sunnuntaita pää-asiallisesti samalla tavoin; ainakin sama lepo valtaa kaikki perheet. Yleinen tapa hallitsee yksilöä ja yksityisen henkilön on sanomattoman vaikeata luopua tästä tavasta, joll'ei hän tahdo irtautua koko kansastaan. Vieläpä kun nämät tavat ovat muuttuneet pahoiksi tavoiksi, joita vastaan tuhannet puhuvat ja kirjoittavat, on kuitenkin parannus vaikeaa vaikeampi. Huomatkaammepa vaan sitä nyt vihdoinkin kumottua lakia, jonka mukaan Englannin muutoin kyllä niin suuressa arvossa pidetyllä naisella ei ollut perintöoikeutta; huomatkaammepa sitä lakia, jonka mukaan leskimies vaimonsa kuoleman jälkeen ei saa naida kälyänsä, joka kuitenkin olisi paras äiti hänen lapsillensa, — ja paljon muuta samanlaista.

Minä tarkoitan seuraavaa. Englannissa, enemmin kuin missään muussa maassa määrää yleinen tapa yksityisen henkilön toimintotapaa. Tämä mahdottoman suuri verkko lujia sääntöjä, joka kaikki olot kietoo silmukkoihinsa, on ikäänkuin suuri kone, jossa yksityistä ihmistä, huolimatta tokko hän itkee vai nauraa, survotaan ja sotketaan kunnes hän saa oikean muodon. Tämä yhdenmuotoiseksi tekeminen pistää esiin jo englantilaisten ulkonäöstäkin. Jos aivan oikein on sanottu, että Englannissa on sangen paljon kauniita ihmisiä, niin täytyy minun lisätä siihen, että, ainakin eteläisessä Englannissa, ihmiset ovat paljon enemmin toistensa näköisiä kuin olen huomannut missään muulla seuduin. Saksassa huomaa paljon rumia, mutta myöskin paljon useampia omituisia naamoja. Englannissa ovat ne enemmin ikään kuin samaan kaavaan valettuja, ja tämä johtuu luultavasti siitä, että yhteisten ajatusten ja tunteiden, tapojen ja tottumuksien summa on täällä paljon suurempi kuin muualla.

Suurimmalle osalle ihmisiä on varmaankin määrätty tapa ja järjestys hyvin terveellinen. Kahdestakymmenestä tuskin yhdellä on tarpeeksi ymmärrystä ja siveellistä tahdon voimaa löytämään tahi raivaamaan omaa tietänsä. Hänen määrääjinänsä ovat siis hänen alhaisemmat taipumuksensa tahi satunnaiset naapurinsa, serkkunsa ja tätinsä. Silloin on kuitenkin luja kansantapa suuremman arvoinen, erittäinkin jos se, kuten Englannin, on ylimalkaan järjellinen.[18]

Siten on sekä ylhäisellä että alhaisella englantilaisella kansansa pysyväiset järjestykset määrääjinä kaikilla elämän aloilla, eikä siinä, kuten jo sanoin, ole mitään pahaa. Mutta, paha kyllä, tyytyy hän pitämään ainoastaan omaa tapaansa parhaana, olkoonpa hän sitten Egyptin pyramiidein juurella tahi Japanin pagoodeissa, ajakoonpa hän sitten poroilla Grönlannin lumikenttiä pitkin tahi nauttikoon aamiaista jollakin Reinhöyryllä, — hän on kaikkialla ja aina sama. Hän on määrätty käytöksessänsä, mutta ei lii'oin mukaannu toisten mukaan. Hän puskee päänsä vaikka seinän lävitse, — joka tuskin lienee hyödyllisempää seinälle kun päällekään, ja joka sitä — tarkoitan englantilaisen päätä — ei tee herttaiseksi eikä miellyttäväksi.

Asianhaarain näin ollessa ei ole ihmeteltävää, että me silläkin alalla, jolla ei pitäisi olla muuta kuin henkeä, vapautta ja itsemääräämistä, havaitsemme jotakin, joka muistuttaa tehtaista ja koneista. Minä tarkoitan uskonnollista alaa; minä tarkoitan etenkin sen korkeinta ja syvintä osaa, nimittäin vapahduksenvakuutusta, ijankaikkisen elämän vapautta. Tässäkään ei voi olla huomaamatta taipumusta koneellisuuteen, katsottakoonpa mitä puolta hyvänsä Englannin-kirkosta. Toiselta puolen Englannin korkeakirkon ja toiselta puolen dissenterein ja etenkin metodistain herätyskokousten (revivals) välillä, on erinlaisuus kyllä suuri. Mahdotonta on ajatella suurempaa vastakohtaa, kuin Englannin valtiokirkon läpensä liturgioista, objektiivista, muuttumatonta, korskeata jumalanpalvelusta ja muodotonta, meluisata "käännytys-jumalanpalvelusta", joissa niin sanoakseni, kello kädessä ahdistetaan yksityistä, että hänen nyt silmänräpäyksessä täytyy ottaa vastaan lunastus, joll'ei hän tahdo joutua ijäiseen kadotukseen. Ja kuitenkin, vaikka nämä vastakohdat olisivat kuinkakin vastakkaisia, ovat ne kuitenkin ainoastaan kaksi vastakkaista magneetinapaa, jotka koskettavat toisiansa. Taipumus koneellisuuteen on yhteinen molemmille. Tuskin kummallakaan puolella välitetään paljon yksityisen ihmisen vapaasta itsemääräyksestä. Molemmissa tapauksissa heitetään määrätty menetystapa verkon tavoin ihmisten yli; toisella puolella näemme me roomalaiskatoolisen tapaisen hengenvakuutusyhtiön, missä ankarasti ja lujasti yhdistyminen kirkon järjestelmään, järjestyksiin ja töihin on kaikki, mitä tarvitaan, — toiselta puolen taas äkkiä luopuminen maailmasta ja synnistä, äkkiä astuminen Jesuksen sotajoukon järjestykseen, äkkiä kääntyminen, josta säännöllisesti ei käsitä niiden suurien sanojen sisältöä, joilla pöyhkeilee, ja sen tähden pian joutuu lainmukaiselle ja epä-evankeeliselle suunnalle. Siis ei voi epäillä, että hengellisen elämän vapaudelle ja totuudelle on todellakin suuria vaaroja tarjona siinä taipumuksessa koneellisuuteen, joka Englannin kristillisyydelle on omituista. Meillä saksalaisilla tietysti ei ole mitään syytä mihinkään ylvästelemiseen. Sairas kristillisyys on epäilemättä parempi kuin täydellinen kristinopin puute, ja miljoonat meidän maanmiehistämme eivät, Jumala paratkoon, huoli enemmän evankeeliumista kuin kiinalaisten epäjumalat ja välittävät vähemmin sielunsa autuudesta kuin viimmeisistä tori- ja pörssi-ilmoituksista. Jospa kerrankin uskonnonkysymys meillä tulisi niin kaikkien suhteitten ja elämänalojen keskukseen, kuin Englannissa on laita; silloin olisimme pian pelastetut! Ja vaikkakin paljon sairautta ja kurittomuutta siinä tulisi ilmi, — olisi tämä kuitenkin paljon parempi tulevaisuudellemme kuin tuo onneton hautausmaanrauha, johon lukemattomat ihmiset nyt ovat vajonneet.[19]

Kuitenkin mikä on englantilaisten puolelta sairasta, sitä tulee myöskin kutsua sairaaksi, ja tämä sairas luonne tulee epäilemättä esiin yhtä opettavalla ja huvittavalla kuin surkuteltavallakin tavalla "pelastusarmeijassa."