AALTO.
Povella aallon pohjatonna yö, mut partahalla kukat kisaa lyö. Iloinen läike päällä kiitää, kiiltää, syvällä ange talven-aatos viiltää. Noin rintasairaan riemu vallaton veis harhaan ystävän, jok' ääress' on. Vaan kaikki näin, ja muistokukan kelmeen äkisti poimin äärelt' aallon telmeen.
Ja kätkin sydämeni kirjahan tuon hymyn pienoisimman, hennoimman, ja virkoin: virka, kukka viisas, hento, kuink' yöstä nousee unten heljä lento, käy hymyks itku, helpoks elon ies, ett' alta sen, kun horjuu hongan kanta, kun aallon turhat kuohut murtaa ranta, kumartuis, kuin te, pattopäinen mies.
Sa virka, jolle tuoksu-tuokion syleily syvyyden ja auringon soi huomen-soiluvainen: kunne haipuu sun sielus sinikatsehinen kaipuu? Ken sille airut aamun kartanon? Vai taittajas sen täyttäjäkö on? Sa kahden taivashaaveen, taivastarhan laps ange, lausu lunnas tuonen tarhan!
Ja varroin vait, kuin vastausta ois… Vait, silmin kyynelhimmein hiivin pois. Sun tunsin, tumma laine, sieluus sielu kuvastui, sisin, turhin houre sen: yks, ehyt olla, yössä sydämen kun tuijottavi nielun alla nielu, verinen itku naurun naamioin, syvyytten itku, jolle ilkamoin.