Hellaan kukoistusaika.
Tyrannien aikakausi.
Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa itsevaltiaita, joita sanottiin tyranneiksi, ja vaikka useimmat hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen, elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi. Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.
Peisistratos ja hänen poikansa (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi Atenassa kolme puoluetta: tasankolaiset, suurien maatiluksien isännät, joita Lykurgos johti: rannikkolaiset, kauppiasluokka, johtajana Megakles; ja vuoristolaiset, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli kunnianhimoinen ja lahjakas Peisistratos. Kun alin kansanluokka oli toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan: "Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton. Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.
Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan (527) hänen molemmat poikansa Hipparkos ja Hippias. Atenaa koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.
Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.
Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:
Miekkani minä myrttioksiin käärin,
Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
Kun he tirannin tappoivat ja saivat
Atenalle taas tasa-arvoisuuden.
Jalo Harmodios, sä ethän kuollut,
Sä viel' elät saarill' autuasten,
Siell' on myös nopsajalk' Akilleus,
Tydeun poika Diomedes myöskin.
Miekkani minä myrttioksiin käärin.
Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
Kun he Hipparkon, Atenan hirmun,
Reippaast' Atena-juhlassa murhasivat.
Ikuinen kunnia teille kukoistaapi,
Kunnon Harmodios ja Aristogeiton,
Kun te tirannin tapoitte ja saitte
Atenalle taas tasa-arvoisuuden.
Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon. Samon asujamet, sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat, saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi. Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä, mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan, ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.
Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin. Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi, että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen Polykrateelle näin:
"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."
Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa ihmistä kohtaloansa kärsimästä".
Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte Samos-saaren Persian valtakuntaan.
Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli hänen luonansa laulaja Anakreon, syntyisin Teios-saaresta. Tämä runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon ja nautinnon ylistykseksi.
Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset, mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.
Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros. Kreikkalaisista Sisilian kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten päällikön Gelonin loistavasti voittaneen kartagolaiset. Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden, jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja Hieron enensi hänen perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin Pindaros, joka Tebessä syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.
Persialais-sotien aikakausi.
Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan. Vuonna 493 lähetti hän Mardonion johdolla sekä laivaston että maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi. Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin; asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa aiottiin myöskin Atenalle.
Maratonin taistelu (490). Hippias vei sitte persialaiset Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä toivossaan hän kokonaan pettyi.
Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies Miltiades, joka oli paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.
Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat, ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle, kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat pysyvät puoluettomina."
Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.
Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä, ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan. Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan, jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!" sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.
Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli taistelussa saamistansa haavoista.
Xerxeen retki (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa, kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous: persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen, aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia lyhyine miekkoineen ja paljo muita.
Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios: "Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi pyytää vapautusta sotapalveluksesta.
Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin 1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen puoli.
Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi, vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."
Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla. Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.
Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä, ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä. Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.
Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat rohkeasti vastarintaan.
Termopylan taistelu. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300 sparttalaista kuningas Leonidaan johdolla, oli asettunut Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset, korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista, hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä ratsuväestään.
Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa, niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi Leonidas.
Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.
Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi", Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua, ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä. Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.
Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes, toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli 1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia. Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä, vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.
Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.
Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti. Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin. Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa. Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua; neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.
Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten hautakiveen piirrettiin kirjoitus:
Kulkija, vie sana Spartaan, tässä me kaaduimme kaikki,
Uskollisuudella lain käskyä noudattaen.
Salamiin taistelu. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.
Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies Temistokles oli jo nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa." Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.
Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista 200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan 7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa Eurybiadesta ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet, varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle, rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa. Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä. Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei seppelöidä."
Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle. Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä, jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.
Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin. Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä. Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut taistelua näin:
Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,
Levittäin laajain vetten yli loistettaan,
Kas silloin reipas sotalaulu Hellenein
Soi, tuhat-äänisnä sen raittiit sävelet
Takaisin rannan kallioista kaikuivat.
Barbarein mielet valtas pelko, kauhistus,
He huomas petoksen, sill' eihän hymni tuo
Pakoa varten juhlivasti raikunut.
Koht' uljaasti se pieni parvi rynnisti,
Heit' innostutti sotatorvein toitotus,
Ja heidän hyökätessään huuto kajahti
Mon'ääninen: nyt, Hellaan pojat, edespäin!
Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!
Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain
Ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!
Ryskeellä töyttäs laiva laivan kylkehen,
Sen lävistäen vaskikeuloin; ensinnä
Musertui Tyron laiva, sitte toiset muut.
Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä, taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren laivaston jäännöksistä.
Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.
Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin, kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan tähden.
Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli turvatuksi.
Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti. Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa vastaan.
Kimon. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se, jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa urhollisuutta.
Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen Pausaniaan, ja atenalaisen Aristeideen johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan, vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian länsirannalle.
Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken, sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin, käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan, joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.
Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan. Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.
Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi hän kuitenkin aina kansan suosiossa.
Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.