Helleniläisen vapauden viime ajat.
Sokrates. Platon. Aristoteles.
Kun Atenan mahtavuus vaipui, käänsi moni sen ajattelevista miehistä katseensa pois turmeltuneesta yhteiskunnasta ja ryhtyi tieteellisesti tutkimaan oleiden peruslakeja ja oikeuden olemusta. Mutta niin vähän kehittyneet olivat vielä käsitteet sellaisista asioista, että viisauden opettajat, joita sanottiin sofisteiksi, saattoivat miellyttää yleisöä sellaisiinkin opetuksiin, joissa ei tunnustettu oikean ja väärän, toden ja valheen välillä olevan mitään erotusta. Silloin esiytyi mies, joka ihmisolemuksen sisältä veti esiin jumalallisen huolenpidon siihen paneman omantunnon lain, joka on siveellisen elämän ijäinen ojennusnuora, siten astuen rehellisen totuuden-etsimisen tielle. Tämä mies oli Sokrates.
Hän oli kuvanveistäjän poika. Jonkun aikaa harjoitteli hän isänsä ammattia, mutta luopui siitä, voidakseen käyttää kaiken aikansa totuuden etsimiseen ja sofistein harhaoppien vastustamiseen. Kasvavaisten nuorukaisten kanssa teki hän likeisiä ystävyysliittoja ja koetti heissä herättää rakkautta siveellisyyteen ja siveyteen sekä istuttaa heihin jaloja perusaatteita. Näiden nuorukaisten joukossa oli Alkibiades, jossa Sokrateen vaikutus ei tosin tukeuttanut, mutta jonkin verran jalosti luonnon kevytmielisyyttä. Kadulla kohtasi Sokrates kerran Xenofonin, joka silloin oli kaunis nuorukainen. Pidättäen häntä kepillään kysyi hän: "Sanopas, mistä saadaan ostaa leipää ja lihaa?" Nuorukainen antoi tyydyttävät vastaukset. "Sanopas sitte," jatkoi Sokrates, "missä saadaan oppia näkemään, mikä on oikeaa ja hyvää?" Sitä Xenofon ei tiennyt. "Seuraa minua, niin saat tietää", virkkoi viisas, ja siitä hetkestä asti oli Xenofon Sokrateen uskollisena oppilaana ja ystävänä. Kun atenalaiset Peloponneson sodan aikana olivat hengen uhalla kieltäneet Megaran asujamia käymästä Atenassa, rohkeni kuitenkin Eukleides, syntyisin siitä kaupungista, naisen puvussa hiipiä Atenaan, astuen neljä peninkulmaa, saadakseen vain yhden päivän olla Sokrateen seurassa.
Se 30-miehinen hallitus, jonka sparttalaiset Atenan kukistumisen jälkeen sinne asettivat, säästi Sokratesta, vaikka hän ihan suoranaisesti moitti heidän vääryyttänsä ja siveettömyyttänsä. Mutta kun tyrannit karkoitettiin ja kansanvalta jälleen uudistettiin, alkoi Sokratesta vastaan vaino, joka päättyi vasta hänen perikatoonsa. Monen oikein ajattelevan ja isänmaallisen miehen mielestä Sokrates, puhuessaan ihmisen sisällä asuvasta jumaluudesta, heikonsi luottamusta valtion jumaloihin ja tuolla opillaan saattoi nuorison harhateille. Näitä miehiä oli runoilija Aristofanes, joka Pilviksi nimittämässään näytelmässä oli julkisesti ivannut häntä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua esiytyi syyttäjiä vaatimaan kuolemanrangaistusta Sokrateelle siitä, että hän ei tunnustanut jumalia ja että hän vahingollisesti vaikutti nuorisoon.
Tuomariensa edessä piti syytetty yksinkertaisen puolustuspuheen, esittäen tarkan kuvan omasta elämästään. Tuomarit kuitenkin tuomitsivat hänet syylliseksi. Kun Sokratesta tavan mukaan kehoitettiin sanomaan, minkä rangaistuksen hän katsoi ansainneensa, niin hän lausui ansainneensa ylläpidon valtion kustannuksella, joka kunnia tavallisesti osoitettiin Olympon leikeissä voittajille. Sillä vastauksellaan hän vielä enemmän suututti tuomarejansa, jotka nyt määräsivät, että hänen piti juoda myrkkymalja.
Mutta atenalaisten lain mukaan ei saatu mitään kuolemantuomiota panna toimeen, ennen kuin pyhä laiva (Teseun entinen alus) palasi Delosta. Niinpä sai Sokrates, vaikka tosin vankeudessa, vielä elää kolmekymmentä päivää, jona aikana hän piti oppilastensa kanssa monta opettavaista keskustelua. Eräs heistä oli rahalla lahjonut vanginvartian ja kehoitti Sokratesta yöllä pakenemaan avonaisesta vankilasta. Vaan Sokrates hylkäsi sen kehoituksen huomauttaen, että kansalainen on kaikissa tapauksissa velvollinen tottelemaan valtion lakeja.
Hänen kuolinpäivänsä aamuna saapuivat ystävät jo aikaisin vankilaan. Hänen vaimonsa Xantippa saapui myöskin sekä repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Hänen poistuttuaan alkoi Sokrates ystäviensä kanssa tyynesti keskustella sielun kuolemattomuudesta, jonka jälkeen hän hyvin levollisesti otti myrkkypikarin ja tyhjensi sen. Tuntien ruumiinvoimainsa vähenevän laskeutui hän hiljaa vuoteellensa ja nukkui kohta rauhallisesti (399).
Etevin Sokrateen oppilas oli Platon. Polveutuen isänsä puolelta kuningas Kodrosta ja äitinsä puolelta Solonista, oli hän syntyperänsä kautta määrätty synnyinkaupunkinsa johtavain miesten riviin. Mutta seurustelu Sokrateen kanssa ja Atenan nyt alkavan rappeutumisen huomio saattoivat hänet antautumaan tutkimisuralle. Sokrateen kuoltua läksi hän joksikin ajaksi Atenasta ystävänsä Eukleideen luo Megaraan sekä sieltä matkoille Egyptiin, Ala-Italiaan ja Sisiliaan. Syrakusassa hänet ensin vierasvaraisesti otti vastaan tyranni Dionysios, vaan kykenemättä käsittämään ajattelijan korkeaa oppia kohteli häntä viimein halpamaisesti. Platon silloin palasi Atenaan, jossa hän vähenemättömillä sielun voimilla vaikutti kuolemaansa (347) asti.
Platonin mielestä on täysi todellisuus ainoastaan ideoissa eli aatteissa, henkimaailmassa, jonka hämäränä varjokuvana tämä vaihtelevainen ja muuttuvainen aistimaailma on. Ihmisen sielu, joka ijankaikkisuudesta asti on kuulunut aatemaailmaan, on Platonin käsityksen mukaan niin sanoaksemme sieltä pudonnut alas ja tullut suljetuksi kuolevaiseen ruumiisen niin kuin vankilaan, jonka ovet aukenevat silloin, kuin sielu kuoleman kautta lähtee pois maan päältä ja nousee ylös entiseen kotoonsa. Silloiset ihmiset sanoivat Platonin filosofiaa akatemialaiseksi, koska hän opetti Akademia-metsikössä lähellä Atenaa; jälkimaailma on sitä sanonut idealistiseksi, koska sen mukaan täysi todellisuus on olemassa maallisesta elämästä riippumattomassa idea-maailmassa.
Jo Platonin elinaikana nousi hänen vastustajakseen hänen oppilaansa Aristoteles, joka oli syntyisin Makedonian Stageirasta. Hän kehitti toisen maailmankäsityksen, joka jo lähtökohtaankin katsoen oli edellisen vastakohta. Aristoteleen mukaan me juuri tämän näkyväisen, meitä ympäröivän maailman perinpohjaisella tuntemisella voimme saavuttaa tietoa henkisestä todellisuudesta, joka myöskin on tässä näkyväisessä maailmassa niinkuin sydän kuoressaan. Tutkimuksen pitää siis, arveli hän, lähtemän ja alkaman kokemuksesta ja pitämän sitä tukenansa. Hän huomasi täydeksi todellisuudeksi ne muuttumattomat lait, joiden kautta aistimaailma pysyy ja on olemassa. Tutkimuksen pitäisi siis koota ja ottaa huomioon yksityiset ilmiöt ja niistä sitte johtopäätöksien avulla nousta yleisten lakien tietoon, joten saataisiin käsite eli idea, jos sitä siksi tahdotaan sanoa. Aristoteleen filosofian loppukohta on siis siinä, josta Platon tutkimuksensa alkoi. Aristoteleen aikalaiset sanoivat hänen filosofiaansa peripatetiseksi (kävelyfilosofiaksi), koska hänellä oli tapana opettaessaan kävellä edes takaisin Lykeionin varjoisilla käytävillä; jälkimaailma sanoo sitä realistiseksi, koska sen mukaan realinen eli näkyväinen maailma on täyden todellisuuden kuori eli verho. Seuraavain aikojen tieteelliseen kehitykseen on Aristoteles hyvin suuresti vaikuttanut.
Kymmentuhannen paluumatka.
Persian kuninkaalla Dareios II:lla oli kaksi poikaa, Artaxerxes ja Kyros. Vanhempi Artaxerxes tuli isänsä kuoltua kuninkaaksi, vaan nuorempi sai Vähä-Aasian eri maaherrakunnaksi. Tämä Kyros oli kunnianhimoinen ruhtinas ja hovielämässä veltostumaton. Hän päätti koettaa sysätä Artaxerxestä pois valtaistuimelta. Sitä varten hän pestautti kreikkalaista väkeä, jonka etevän sotataidon hän kyllä tiesi. Kreikkalaisilla, joita viimein oli koossa 13,000 miestä, oli johtajina montakin päällikköä, ja heistä etevin oli Elearkos, taitava, mutta tyly ja ankara mies. Alussa ilmoitti Kyros aikovansa kreikkalaisia muka käyttää vihollisia naapureja vastaan, mutta kun päästiin Kilikian vuorensolien ohitse, saatiin tieto hänen varsinaisesta aikeestaan. Kyron suurista lupauksista suostuivat kreikkalaiset seuraamaan edelleen ja marssivat yhdessä prinssin oman kymmentä kertaa suuremman väen kanssa Persian valtakunnan sisäosiin.
Kunaxan läheisellä tasangolla, muutaman päivänmatkan päässä Babylonista, tapasivat he Persian kuninkaan sotaväen, jossa oli silmänkantamaton paljous kaikkein kansakuntain miehiä. Kyros heti järjesti väkensä rynnäkköön. Hänen persialainen sotavoimansa seisoi vasemmalla siivellä ja keskustassa, helleniläiset oikealla siivellä, jossa joki suojeli heitä joutumasta paljon suuremman persialaisen ratsuväen piirityksiin. Helleniläiset alkoivat heti sotalaulunsa ja läksivät eteenpäin. Kun he sitte tiheissä riveissä ja kovasti huutaen syöksyivät, keihäät tanassa, vihollisia vastaan, läksivät ne heti pakoon ja hajautuivat joka taholle. Sill'aikaa Kyros keskustaa johtaen ahdisti veljeänsä, mutta saatuaan eräästä keihäästä kuolettavan haavan kaatui hän hevosen seljästä maahan. Koko hänen joukkonsa silloin pakeni ja samoin myöskin vasen siipi, joka ei vielä ollut ryhtynyt taisteluun.
Helleniläiset, voitettuaan oikealla siivellä, palasivat leiriin ja huomasivat sen ryöstetyksi. Kohtapa myöskin saapui kuninkaallinen lähettiläs vaatimaan heitä antamaan pois aseensa, mutta siihen helleniläiset vastasivat tarvitsevansa niitä yhtä hyvin kuin vapauttansakin, ja samalla he tarjoutuivat hyvästä palkasta kuninkaan palvelukseen. Seuraavana päivänä läksivät he liikkeelle saavuttamaan Kyron voitettua sotajoukkoa, mutta huomasivat, että heitä ajettiin takaa. He silloin kääntyivät ja tinkivät sopimuksen, jonka mukaan he saivat oppaita ja luvan häiritsemättä palata kotimaahansa. Muutaman päivän kuluttua persialaisen sotaväen päällikkö Tissafernes kutsui kreikkalaisten kaksikymmentä päällikköä telttaansa, otatti vastoin sanaansa heidät kiinni ja surmautti kaikki tyyni. Kymmenen tuhatta kreikkalaista, sillä niin monta heitä nyt oli jäljellä, jäi siten ilman johtajaa keskelle vihollismaata.
Helleniläiset ajattelivat kaikkia asianhaaroja, että he olivat aivan lähellä kuninkaan pääkaupungin portteja, että ympärillä joka taholla oli vihamielisiä kaupunkeja ja kansoja, ett'ei ollut yhtään opasta eikä tiedossa mitään muonan saantia, ja kaiken tämän lisäksi olivat he niin äärettömän kaukana kotimaastaan. Eipä ihme, että he hämmästyivät. He selvästi tajusivat, että voittaen he eivät kuitenkaan mitään voittaisi, mutta voitettuina heistä ei kukaan pääsisi hengissä etemmäksi. Levottomuudesta ja alakuloisuudesta ei monikaan sinä iltana maistanut ruokaa, ei tehnyt tulta eikä myöskään moni ollut sinä yönä aseissa. He makasivat, missä kukin sattui olemaan, mutta nukkumatta, sillä uni haihtui surusta sekä kotiseudun, vanhempain, vaimojen ja lasten ikävästä, joita he eivät enää voineet edes toivoakaan jälleen näkevänsä.
Sotajoukossa oli atenalainen Xenofon, Sokrateen entinen oppilas. Levottomana, kuten muutkin, nukahti hän, mutta herättyään ajatteli: "Mitä minä tässä makaan? Yö yhä kuluu ja päivän koitteessa viholliset luultavasti tulevat. Jos silloin joudumme kuninkaan käsiin, niin meillä on edessä häpeällinen kuolema." Sentähden hän ensin kutsui oman osastonsa alapäälliköt kokoon neuvottelemaan ja sai aikaan, että valittiin uudet päälliköt ja lähdettiin rohkeasti ase kädessä paluumatkalle.
Tässä nyt näkyi helleniläisten henkinen etevämmyys puhtaimmassa loistossaan. Persialaisjoukon kiihkeästi takaa-ajamana, ympärillä pahansuopia kansanheimoja, jotka vuorten rinteiltä vierittelivät kallionlohkareita ja hirsiä, välistä myöskin viekoiteltuina petollisilla sovinnon hieromisilla, selvisivät helleniläiset kuitenkin ihmeteltävän kekseliäästi vaikeasta tilastaan. Heidän sivistyksensä ja tottumuksensa yhteiskunnalliseen vapauteen ja järjestykseen vaikuttivat, että aivan arvoon ja päällikkyyteen katsomatta saattoi kuka hyvänsä hyödyttää keksimiskyvyllään ja viisaudellaan, ja samalla kuitenkin vallitsi asianmukainen kuuliaisuus. Enimmäkseen huomattiin Xenofonin neuvot viisaimmiksi ja käytöllisimmiksi, jonka tähden niitä myöskin noudatettiin. Niinpä hän enemmin vain neuvonantajana kuin päällikkönä mestarillisesti johti kymmenen tuhannen kreikkalaisen paluuretkeä. Monissa kahakoissa, jotka matkalla taisteltiin, käytti hän ratsujoukkoa, linkomiehiä ja muuta kevyttä väkeä raskasaseisten hoplitein apuna. Se eri aselajien yhdysvaikutus tuotti aina kerrakseen menestystä, ja Xenofon on esimerkkinsä kautta tullut seuraavien aikakausien opettajaksi; suuri Kustaa Aadolf perusti uuden sotataitonsa suureksi osaksi Xenofonin perusaatteiden pohjalle.
Monien vastuksien jälkeen pääsivät nämä kymmenen tuhatta niin pitkälle, että riemuiten ja ilosta liikutettuina voivat katsella merta Vähä-Aasian pohjoisrannalta. Byzantionissa hajosi osa heidän joukostansa; muut menivät Spartan sotapalvelukseen.
Xenofonin yksinkertainen, selvä kertomus tästä retkestä (Anabasis) on tehnyt hänen nimensä kuolemattomaksi.
Epaminondas.
Sparttalaiset, päästyään Atenan kukistuttua Hellaan ylijohtajiksi, osoittivat kopeutta ja kovuutta sekä muita valtioita että varsinkin Tebeä kohtaan. Marssiessaan kerran läpi kaupungin anastivat he kavalasti linnan ja karkoittivat sitte kaikki kansanvaltalaiset sekä asettivat Tebeen Sparttaa tottelevan hallituksen. Maanpakoon karkoitetut menivät Atenaan ja palasivat sieltä maalaisiksi pukeutuneina. Pidoissa, jotka eräs heidän salainen ystävänsä toimitti enimmille hallitusjäsenille, surmasivat palanneet salaliittolaiset heidät kaikki. Pelopidas, vielä nuori mies, joka oli ensinnä ehdottanut tätä tekoa ja siinä myöskin uljaimmasti toiminut, valittiin ynnä kaksi muuta polemarkoiksi eli sotapäälliköiksi.
Sekä sodan johdossa että hallituksessa auttoi Pelopidasta uskollinen ystävänsä Epaminondas, joka oli muita tebeläisiä etevämpi neron lahjoilta, sivistykseltä ja mielen jaloudelta. Hän oli rehellinen niinkuin ennen Aristeides ja hän rakasti totuutta niin suuresti, ett'ei tahtonut edes leikilläkään valehdella. Kun sparttalaiset urhollisen kuninkaansa Agesilaon johdolla marssivat Boiotiaan, karttoi Pelopidas alussa ratkasevaa taistelua. Mutta kun kuningas sairastui ja jätti päällikkyyden alemmalle johtajalle, ei Pelopidas enää epäillyt, vaan teki rohkean rynnäkön ja saavutti täydellisen voiton. Kun nyt myöskin Atena liittolaisineen kovasti ahdisti Sparttaa, pani tämä alulle rauhan hieromiset, jotka oli pidettävä kokouksessa Spartassa. Muiden valtioiden kanssa sovittiin helposti, mutta kun Tebeä vaadittiin päästämään vapaiksi Boiotian kaupunkeja, vastasi Epaminondas, joka oli lähetetty Teben puolesta puhumaan, ett'ei se voinut tapahtua, ennen kuin Spartta luopui johtamistansa peloponnesolaisista kaupungeista. Silloin alkoi sota uudestaan.
Spartan kuningas Leombrotos marssi 25,000 miehen kanssa Boiotiaan, jota vastoin tebeläisillä oli puolustuksekseen ainoastaan neljäs osa siitä luvusta. Tebessä tämän tähden vallitseva alakuloisuus vaikutti, että monikin vastusti sotaväen lähtöä pahojen enteiden tähden, joita muka oli tapahtunut; mutta Epaminondas vastaukseksi lausui säkeen Homerosta:
Yks paras aave tok' on: isänmaan edest' taistella, kuolla.
Sotajoukot tapasivat toisensa Leuktran luona Boiotiassa. Tebeläisiä ei ollut enempää kuin 6,000 miestä, mutta heidän ratsuväkensä oli paljon parempi kuin sparttalaisten ja heidän liittolaistensa. Epaminondas oli ylipäällikkönä ja Pelopidas johti pyhää joukkoa, johon kuuluvat nuoret tebeläiset ylimykset olivat sitoutuneet aina taistelussa voittamaan taikka kuolemaan. Epaminondaan toimesta asetettiin sotajoukko uuteen, omituiseen järjestykseen. Vasemmalle siivelle koottiin enin ja paras väki, niin että rintama siinä tuli aina 50:kin miestä paksuksi; muu rintama sen sijaan oli melkoista heikompi ja paljon ohuempi. Koko rintama oli viistossa asemassa, niin että vahva vasempi siipi ulottui lähemmäksi vihollista, jota vastoin muu rintama oli sitä etempänä, mitä ohuemmaksi se oli järjestetty. Vasemmalla siivellään voitti Epaminondas pian vastassa olevan sparttalaisosaston, jonka rintama tavallisuuden mukaan oli ainoastaan 12 miestä paksu, johti sitte voitollisen joukkonsa muille avuksi ja teki vihollisen tappion täydelliseksi. Spartan hallitus joutui suureen neuvottomuuteen ankaran lain käyttämisestä, joka määräsi jokaisen taistelusta peräytyneen kunniattomaksi. Silloin Agesilaos lausui neuvon: "Antakaa lain tänään levätä ja herättäkää se jälleen huomenna."
Kohta sen jälkeen hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon auttamaan arkadialaisten kapinaa, ja sillä retkellään hän koetti äkkiarvaamatta anastaa linnoittamatonta Sparttaa. Ainoastaan töin tuskin sai Agesilaos-vanhus kaupungin pelastetuksi häviöstä.
Kun Pelopidas ja Epaminondas palasivat kotikaupunkiinsa, ei heille siellä osoitettu kunniallista vastaanottoa, vaan päin vastoin ryhdyttiin heitä syyttämään, että olivat pitäneet päällikkyyttänsä neljä kuukautta kauemmin, kuin laissa määrätty aika olisi ollut. Siitä lainrikoksesta vaati syyttäjä kuolemanrangaistusta. Pelopidas alkoi rukoilla ja puolustella itseään, mutta Epaminondas astui esiin ylevänä ja lausui, että, jos hänet tuomitaan kuolemaan, pitää hänen haudallensa kirjoitettaman: "Epaminondasta tebeläiset sentähden rankasivat kuolemalla, että hän pakotti heidät Leuktran luona voittamaan sparttalaiset ja että hän pelasti Teben häviöstä ja katkoi Kreikanmaan kahleet." Ei kukaan tuomari uskaltanut tuomita häntä; hän palasi suostumushuudon kaikuessa tuomioistuimen edestä niinkuin suuresta voitosta.
Vielä kolme kertaa hyökkäsi Epaminondas Peloponnesoon. Viimein sparttalaiset saivat apua entisiltä vihollisiltaan ätenalaisilta, jotka pelkäsivät Teben kasvavaa valtaa.
Viime retkellä syttyi verinen taistelu Mantineian luona (362). Kun Epaminondas käski väkeänsä olemaan valmiin taisteluun, niin ratsumiehet heti kiillottivat kypäränsä, jalkamiehet teroittivat keihäänsä ja miekkansa sekä siloittivat kilpensä. Sitte asettuivat he taistelujärjestykseen. Epaminondas veti kumpaisenkin siiven takaperin, antoi keskustan marssia vähän eteenpäin, järjesti koko väen kiilan muotoiseksi ja läksi sen etupäässä ryntäämään. Viholliset eivät tienneet odottaa niin nopeaa rynnäkköä eivätkä siis vielä olleet aivan järjestyneet. Mutta tebeläisten kiilan kärki eteni, niinkuin sotalaiva työntää keulaansa vihollisen heikkoon kohtaan. Siinä paikassa tebeläiset voittivat. Mutta kun Epaminondas taisteluninnoissaan eteni liian kauas, tuotti heittokeihäs hänelle kuolinhaavan. Kaatuneen ympärillä taistelivat molemmat sotajoukot kauan, tebeläiset koettaen suojella sotapäällikköänsä ja sparttalaiset saada käsiinsä häntä elävänä tai kuolleena. Viimein kuitenkin jäi voitto tebeläisille.
Epaminondas oli ennemmin viety pois taistelun pauhinasta. Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti keihään kärjen pois otettua haavasta, jossa se vielä oli jäljellä. Tebeläisten palatessa taistelusta kysyi Epaminondas ensiksi: "Missä on kilpeni?" Kun se hänelle annettiin, kysyi hän: "Kutka voittivat?" Kuultuaan tebeläisten voittaneen lausui hän: "Minä olen elänyt kylliksi, sillä kuolenhan voittamattomana", jonka jälkeen hän itse tempasi keihäänkärjen haavastansa ja kuoli.
Makedonian Filippos.
Eräältä sotaretkeltä toi Pelopidas panttivangiksi makedonialaisen ruhtinaan pojan Filippon, jonka Epaminondas otti perheesensä ja antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Mutta äkisti karkasi nuorukainen Tebestä, kun sai kuulla isänmaassansa alkaneen sisällisen sodan. Kahden vuoden sotain jälkeen makedonialaiset valitsivat hänet kuninkaaksi. Koska hänellä oli yhtä monta vihollista kuin naapuria, sai hän runsaasti tilaisuutta käyttää synnynnäistä viekkauttaan ja yritteliäisyyttään. Lännen puolella kukistettiin Ulyria, pohjoisessa sotaiset paionilaiset; Trakiasta valloitettiin alue, jossa oli melkoiset hopeakaivokset; viekkaudella ja väkivallalla anastettiin monta kreikkalaista siirtopaikkaa, muiden muassa tärkeä Amfipolis.
Kehitellen Epaminondaan taistelujärjestyksen perusti Filippos kuuluisan Makedonian falangin, joka oli tiheään sullottu ryhmä jalkaväkeä, aseina pitkät keihäät. Saatuaan viekkaudella haltuunsa Tessalian omisti hän myöskin sen maan erinomaisen ratsuväen. Ja sen jälkeen katsoi hän itseään kyllin voimakkaaksi sekautumaan Kreikan asioihin.
Tähän aikaan taisteltiin siellä niin sanottua pyhää sotaa. Fokiin asujamet, jotka olivat viljelleet Delfin Apollonin temppelille kuuluvaa maakappaletta, tuomitsi siinä kaupungissa istuva amfiktyonein neuvosto melkoiseen sakkoon, joka lokrilaisten ja tebeläisten piti ottaa tuomituilta. Mutta fokilaiset eivät tyytyneet tuomioon, vaan päin vastoin ryöstivät Delfin temppelin aarteet ja pestasivat niillä varoilla melkoisen sotajoukon, saattaen siten vihamiehensä suurimpaan ahdinkoon. Tebeläiset, ollen nyt liian heikot voittamaan fokilaisia, anoivat apua Filippolta. Hän sitä antoikin mielellään, koska hän siten sai aiheen ottaa haltuunsa tärkeän Termopylan solan.
Tähän aikaan eli Atenassa Kreikanmaan etevin puhuja Demostenes, joka myöskin oli yhtä suuri valtiomies. Hän alunpitäin ryhtyi vastustamaan Filippon vallanhimoisia aikeita. Senpä tähden Filippos sanoikin vähemmin pelkäävänsä atenalaisten aseita ja laivastoja kuin Demosteneen kieltä. Estääkseen atenalaisia lähettämästä Demosteneen neuvon mukaan fokilaisille apua ryhtyi Filippos heidän kanssansa sovinnon hieromisiin, kuluttaakseen siten atenalaisilta aikaa, ja samalla hyökkäsi Fokiisen, joka maa kukistui pelkästä hänen aseittensa pelosta ja sai nyt kokea kovaa kohtelua. Fokilaiset menettivät kaksi ääntänsä amfiktyonein neuvostossa ja Filippos tunnustutti ne itselleen, saaden siten tärkeän ja laillisen toimivallan Kreikassa.
Uusi "pyhä sota" aljettiin pian, sillä kertaa lokrilaisia vastaan. Heitäkin muka piti Filippon rangaista Apollonin omaisuuden ryöstöstä. Mutta marssimatta suorastaan heitä vastaan anasti Filippos Fokiin pääpaikan Elateian, josta hän saattoi uhata sekä Boiotiaa että Attikaa. Sen tapauksen sanoma herättikin sekä Tebessä että Atenassa suuren hämmästyksen. Atenassa kutsuttiin heti kansankokous. Tavan mukaan kutsuivat kuuluttajat puhujia esiytymään, mutta pitkään aikaan ei kukaan uskaltanut nousta puhelavalle. Viimein esiytyi Demostenes ja viehättävällä puheella virkisti voiman ja rohkeuden, näyttäen, ett'ei kaikki vielä ollut hukassa. Atenalaiset tarttuivat aseihin ja määräsivät Demosteneen pyytämään tebeläisiä liittoon yhteistä vihollista vastaan.
Kaironeian tasangolla Boiotiassa oli (338) se taistelu, joka pitkiksi ajoiksi ratkasi helleniläisten kohtalon. Tebeläiset, pyhä joukko esinnä, seisoivat oikealla siivellä, atenalaiset vasemmalla, korintolaiset ja peloponnesolaiset keskellä. Filippos itse johti oikeaa siipeänsä, johon falangi oli asetettu, ja vasempaa hänen poikansa Aleksander, ympärillänsä valikoitu joukko nuoria makedonialaisia; Filippon liitossa olevat helleniläiset seisoivat keskustassa. Aleksander ryntäsi kiivaasti pyhää joukkoa vastaan, joka kauan seisoi kuin muuri, mutta horjahti viimein ja kaatui viimeiseen mieheen asti. Heidän ruumiittensa yli syöksyi Aleksander muita tebeläisiä vastaan, jotka voimakkaasti torjuivat rynnäköitä. Sill'aikaa taistelivat atenalaiset puolellaan urhollisesti ja alussa heillä olikin hyvä menestys, sillä he ajoivat vastustajansa pakoon muut kaikki paitsi falangia. Mutta hyökkäämättä heti falangia vastaan sivulta päin väsyttivät he liian aikaisin itseään ajamalla voitettuja takaa liian kauas. Filippos käyttäen tuota erehdystä hyväkseen ryntäsi falanginsa kanssa luullusta voitostaan palaavain atenalaisten eteen, jotka eivät kestäneet tätä rynnäkköä, vaan hajautuivat pakoon. Demosteneen, joka oli heikompi sankari kuin puhuja, sanotaan heittäneen kilpensä ja juosseen pakolaisten eturivissä. Viimein onnistui myöskin Aleksanderin voittaa tebeläiset, jonka jälkeen keskustaan sijoitetut helleniläiset olivat alttiina voittajan mielivallalle.
Voiton jälkeen osoitti Filippos suurta jalomielisyyttä atenalaisia kohtaan, antaen heille rauhan kohtuullisilla ehdoilla. Kun muutamat kehoittivat hävittämään Atenaa, vastasi hän: "Mitä! minäkö, joka olen tehnyt niin paljon maineen eduksi, hävittäisin maineen temppelin!" Sen sijaan kohdeltiin kovemmin tebeläisiä, joita katsottiin luopuneiksi liittolaisiksi. Yleisessä kokouksessa, jonka kreikkalaisten valtioiden edusmiehet pitivät Korintossa, valitutti Filippos itsensä Kreikanmaan sotapäälliköksi kostosotaan persialaisia vastaan. Jo olivat sotajoukot laivalla viedyt Vähä-Aasian rannalle, kun Filippon surmasi (336) muuan makedonialainen ylimys, tuollaisella teolla kostaen jonkun kärsimänsä loukkauksen.
Luonteeltaan oli Filippos viekas ja kavala; menestyksensä saavutti hän usein lahjoilla ja houkutuksilla. Hänellä oli puheenpartena, että kullalla sälytetty aasi voi hypätä minkä kaupunginmuurin yli hyvänsä. Sellainen luonne oli kyllä hyvin sopiva vahvan vallan perustamiseen; mutta hänellä ei ollut sellaista mielen ylevyyttä kuin tarvitaan yleishistoriallisiin urhotöihin.
Elämä ja tavat.
Yleensä säilytti helleniläinen, muuttipa hän mihin hyvänsä, omituisen elintapansa sekä myöskin jalostuneen ihmisyytensä ja kauneuden aistinsa. Helleniläiset ja barbaarit olivat siis kaikkialla toistensa jyrkkinä vastakohtina.
Puku oli yksinkertainen, mutta miellyttävästi, kuitenkin ahdistamatta mukautuva ruumiisen, ja sitä saatettiin aistikkaasti ja vaihtelevasti laskostaa ja asetella. Ihoa vasten käytettiin paidan kaltaista villavaatetta kitonia, joka dorialaisilla ulottui polveen asti, ionialaisilla vieläkin alemma, ja jota vyötäisten kohdalla piti koossa vyö. Sen päällä käytettiin nelikulmaista villakangas-kappaletta eli manttelia, johon olkapäät ja selkä verhottiin. Naiset käyttivät myöskin kitonia, jonka kaksi osaa oli rintaan asti ommeltu yhteen, vaan ylempää kiinitetty komeilla soljilla; tämä kiton oli tavallisesti pitempi ruumista, jonka tähden se vyön avulla vedettiin ylemmäksi. Kitonin päällä käytettiin väljää päällyspukua taikka myöskin lyhempää manttelia. Jalkimia olivat n.s. sandaalit taikka kengät ja saappaat.
Helleniläinen sotilas.
Sodassa pidettiin lyhempää kitonia ja sen päällä vaskipanssaria, jonka toisistaan irtanaista rinta- ja selkäkappaletta yläpuolelta pidettiin kiinni vitjoilla, alempaa vyöllä. Säärien suojana oli tinasta tai vaskesta tehdyt levyt. Päässä pidettiin kypärää, joka usein oli erittäin taiteellisesti tehty ja koristettu. Attikalaisten kypärän päälaessa oli eteenpäin ulottuva, loistava kampa, johon kiinnitettiin jouhi- tai myöhemmin höyhentöyhtö. Hoplitit käyttivät suurta soikeaa kilpeä, joka suojeli päästä aina polviin asti. Kevytaseisilla sitä vastoin oli tämä puolustusase pienempi. Keihäs ja kaksiteräinen miekka olivat huomattavimmat hyökkäysaseet. Hoplitein raskas joukko enimmäkseen ratkasi taistelun; sen asetteli Epaminondas vinorintamaksi, josta Filippos sitte kehitti Makedonian falangin.
Kotielämä ei kreikkalaisista ollut yhtä tärkeä kuin meistä, koska kansalainen aina katsoi enemmin kuuluvansa valtiolle kuin perheellensä ja yleisiä asioita toimiskellen vietti enimmän osan aikaansa poissa kotoaan. Temppelit ja valtion rakennukset olivat kyllä komeat, vaan yksityisasunnot Kreikan mahtavuuden aikana yksinkertaiset ja usein köyhältäkin näyttävät. Etusalin kautta astuttiin pylväskäytävillä ympäröityyn "aulaan", jossa ei ollut mitään kattoa. Aulan ympärillä olevia kammareja käytti paraastaan perheenisä vierainensa. Toisen salin kautta päästiin naisten osastoon, jolla oli nimenä "gynaikonitis". Siellä oli vaimon huone, orjanaisten makuupaikat, työhuone ja varastohuoneita. Tämä miehen ja vaimon huoneiden erillisyys osoittaa, ett'ei muinaiskreikkalaisilla ollut sellaista perhe-elämää kuin meillä.
Varsinainen pääatria syötiin illan tullessa. Pöydässä ollessa levättiin sohvalla vasemman käsivarren nojassa, jota pidettiin tyynyntapaista aluista vasten. Ennen atrian alkua pyhitettiin jumalille juomauhri: se oli muinaisajan ruokarukous. Vieraat koristelivat itseään ruusu-, myrtti- ja orvokkiseppeleillä. Juhlatiloissa esiytyi huilunpuhaltaja- ja tanssijanaisia. Joku vieraista lauloi itsekin säestäen kanteleella ja antoi sitte soittimensa vieruskumppanilleen, jos hän ehkä tahtoi jatkaa laulua.
Helleniläisten etevimpiä kansanhuveja olivat suuret juhlaleikit. Kuuluisimmat niistä olivat Olympian leikit, jotka pidettiin joka neljäs vuosi suurella tasangolla Zeun temppelin edessä Olympiassa. Joka taholta kokoutui niihin helleniläisiä eivätkä muut saaneetkaan ottaa niihin osaa. Siinä oli kilpajuoksua, kilpa-ajoa, painiskelua, nyrkkitaistelua ja kiekon eli diskon heittoa. Kilpa-ajo tapahtui soikealla radalla, johon oli pystytetty kolme pylvästä. Kilpailevain vaunujen piti kiertää kaksitoista kertaa niiden ympäri, ennenkuin kilpailu päättyi. Nyrkkitaistelijain kädet olivat taidokkaasti kiedotut remeleillä, että voisivat antaa vankempia iskuja. Kiekon heittäjät heittivät pyöreää diskos-nimistä metallilevyä niin kauas kuin mahdollista, ja varsinkin tämä leikki oli hyvin suosittu. Näissä tilaisuuksissa myöskin runoilijat, puhujat ja viisaat esittivät eri paikoissa neronsa tuotteita, siten saavuttaen itse mainetta ja tuottaen juhlaleikeille ylevyyttä. Olympian leikeissä voittajaa sankaria kunnioitettiin suuresti kotiseudussaan. Hänen kunniakseen pystytettiin kuvapatsaita ja runoilijat ylistelivät lauluissaan heitä. Vuodesta 776, jolloin voittajain nimet ensi kerran kirjoitettiin muistiin, lukivat helleniläiset vuotensa. Leikkien väliaikaa sanottiin olympiadiksi ja aikaa määrätessä ilmoitettiin olympiadin järjestysnumero sekä minä sen olympiadin vuonna tapaus oli ollut.