Keskiajan taide ja tiede.
Kaupunkien muurein sisällä, ritarilinnain huippukattojen alla, luostarien himmeissä lukusaleissa ja yliopisto-rakennusten hiljaisessa hämärässä liikkuivat keskiajan korkeammat henkiset voimat, joiden yllä kirkko piti pyhittävää, vaan välistä myöskin musertavaa kättänsä.
Kahdelta päinvastaiselta taholta, pohjolan lumenpeittoisilta vuorilta ja Arabian hehkuvan kuumilta aavikoilta, virtaili elinvoimia esiin ja sekautui Keski-Europassa yhteen. Virkistetyt muinaisklassillisen maailman, Hellaan ja Rooman, muistot löyhyttelivät siihen raikasta ilmaa. Rakennustaiteen, kuvaamataiteiden, runouden ja tieteellisen tutkimuksen aloilla tuotti ristiretkein ajan sivistys teoksiansa.
Rakennus- ja kuvaamataiteet. Kaupungeissa kohosi kunnioitusta herättäviä rakennustaiteen muistomerkkejä, kirkkoja, joissa pääsi vallalle omituinen, niin sanottu gotilainen rakennustapa. Pohjoismaalaisia, joilla omassa kotimaassaan oli teräväkattoisia ja korkea-"tapulisia" puurakennuksia, asettui eteläisempiin maihin, joissa kivirakennuksia katettiin pyöreillä holveilla; mutta Sisiliassa he tutustuivat arabialaisten rohkeaan, heitä miellyttävään rakennustaiteesen, jossa oli niin monenlaisia, omituisia holveja, muiden muassa huippukaarinenkin. Heti alkoivat normannilaiset kiviholveissa jäljitellä pohjoismaisten puurakennusten ylöspyrkiviä huippumuotoja. Pohjois-Ranskassa esiytyi ensinnä gotilainen rakennustapa täydessä majesteettiudessaan. Pariisin "Notre Dame"-kirkko sekä Reimsin, Amiensin ja Rouenin tuomiokirkot, kaikki rakennetut 1100- ja 1200 luvuilla, ovat sen ihanoina muistomerkkeinä. Saksassa ovat Trierin "Neitsyt Marian kirkko", Kölnin tuomiokirkko (aljettu 1248) ja Strassburgin Münster-kirkko huomattavimmat. Levisipä tämä rakennustapa myöskin Espanjaan, jossa Burgosin ja Barcelonan tuomiokirkot, ja Englantiin, jossa Kanterburyn tuomiokirkko ja Lontoon Westminster-kirkko ovat gotilaiset. Etäisessä Ruotsissakin rakennettiin gotilaiseen malliin 1250 perustettu Upsalan tuomiokirkko.
Gotilainen (Kölnin) tuomiokirkko.
Korkeana ja rohkeana kohoaa ristinmuotoiselta pohjalta gotilainen tuomiokirkko ylemmäksi kaikkia kaupungin maallisia rakennuksia. Kahden tornin välillä, jotka ojentavat ristipäiset huippunsa ylös pilviin, aukenee useimmiten portaali, komea pääovi, jonka päällä välistä on suuri pyöreä ikkuna, niin sanottu ruusu, hiljaisen uskonelämän vertauskuva. Sisällä kohoaa mahtavia huippukaarisia holveja, joita kannattavat pitkät ja hoikat pylväsryhmät, päättyen ylhäällä lehtiin ja kukkiin, ikäänkuin ne uskon-iloisella rohkeudella kantaisivat maallista taakkaansa. Huippukaaristen ikkunain maalatuista ruuduista kirkasväristen pyhäin kuvien lävitse virtaa omituinen salaperäinen valaistus, joka vaikuttaa mielessä pyhää hartautta. Kaikkein ylitse kohoavat lävistellyt torninhuiput, joiden keveässä, ilmaisessa rakennuksessa kivi näyttää ikäänkuin henkiseksi muuttuneelta.
Samaan malliin rakensivat porvarit myöskin neuvoshuoneensa, joiden komeutta he katsoivat kaupungin loiston ja arvon todistukseksi. Varsinkin niitä rakennettiin Flanderin kaupungeissa, joiden suurenmoisista gotilaisista neuvoshuoneista vielä nytkin moni seisoo jäljellä. Vähän myöhemmin rakennettiin samaan malliin Venetiassa dogen muhkea palatsi.
Kirkollinen taide ilmasi myöskin kuvapatsaissa ja maalauksissa sitä henkeä, joka täytti ristiretkein aikakauden. Pyhän historian kuvia, sellaisia kuin syntiin-lankeemus, Maria lapsensa kanssa, ristiinnaulittu Vapahtaja, ylösnousemus ja viimeinen tuomio, käytettiin sekä koristuksina että opetuksena. Pyhiä ja heidän tekojansa kuvasivat myöskin taiteilijat. Uusi kristillinen käsitys kohtaa meitä tässä; pois on haihtunut muinaisklassillisen taideteoksen muhkea arvokkaisuus ja sen ylevä levollisuus; mutta sen sijaan näkyy hehkuvaa innostusta, hurskasta uskoa ja sydämmellistä rakkautta. Tähän suuntaan veisteltiin kiviä, maalattiin kirkon ikkunain lasiruutuja, leikeltiin puusta taidokkaita kuvia taikka tehtiin kalleita, kuvilla koristettuja pyhäin kalujen arkkuja ja alttarikaappeja.
Runous. Pohjoismainen sankaritarina, joka eli etäisessä Islannissa ja anglosakseilla, näytti jättäneen jotakin muistoa myöskin Normandiaan siirtyneille. Sillä siellä kehittyi 11:nen vuosisadan kuluessa ylevä, seikkailuista ja ihmeistä loistava urhorunous. Normandiasta levisi se Pohjois-Ranskaan sekä otti lisäksi ja sulatti oman henkensä mukaisesti muinaistarinoita monelta taholta. Siten syntyi keskiaikaisen käsityskannan mukaiseksi muodostunut Aleksanderin tarina, ja Kaarle Suuri, samoin kuin hänen urhollinen soturinsa Rolandkin, tuli tarinakuvaksi. Brittiläinen kuningas Artur ja hänen "kaksitoista pyöreän pöydän ritariansa" olivat myöskin rakas muisto. Näitä runouden tuotteita ruvettiin aikaa myöten sanomaan romaaneiksi romaanisen Ranskan kielen mukaan, jolla ne alkuaan esiytyivät.
Arabialainen runous kukoisti ihanasti Espanjan morilaisilla, jossa ikävöivä lempirunous loi sulavia säveleitä. Tämä runous viehätti ritarillista mieltä Espanjan kristityissä kuningashoveissa ja levisi niistä Etelä-Ranskaan. Noin vuodesta 1100 alkaen kukoisti täällä kauniisti niin sanottu provencelainen runous. Siellä lauhkean taivaan alla, kauniissa luonnossa ja vilkkaan, haaveksivan väestön keskellä sepittiin huvin ja kaihon lauluja. Akvitanian, Provencen y.m. kreivit kokosivat ympärilleen laulajia ja runoilijoita ja provencelaiset ritarit pitivät kunnianaan itsekin sepitä lauluja rakkauden ja ritarillisuuden ylistykseksi. Pidettiin runollisia kilpailuja, jossa ylhäisten naisten "rakkausoikeus" (cour d'amour) lausui tuomionsa. Tämä runous oli huomattava taidokkaasta loppusoinnustaan ja kielen suloisesta sulavuudesta, mutta siitä useinkin puuttui sisällyksen syvyyttä ja vakavuutta.
Näiltä molemmilta tahoilta kokoilivat aineitansa vaeltelevat laulajat, joita Pohjois-Ranskassa sanottiin trouvèreiksi, Etelä-Ranskassa trubaduureiksi, Saksassa minnesingereiksi, ja Englannissa minstreleiksi. Hovista hoviin vaelsi trubaduuri, ollen itsekin usein ritari ja sotilas; kaikkialla oli hän tervetullut vieras, häntä ylisteltiin ja palkittiin runsaasti. Mutta trubaduuri-laululle kävi, niinkuin ritaristollekin; se turmeltui teeskentelemiseksi ja kadotti sisällisen siveellisen voimansa.
Provencelaisia laulajia otettiin mielellään vastaan Fredrik II:sen hovissa, jossa he antoivat ensi herätyksen italialaiselle runoudelle. Runoilija, liikkuessaan täällä keskiajan pohjalla, oppi samalla tuntemaan vanhan Rooman suuret mestarit, joiden teoksia halukkaasti etsittiin ja innolla ihmeteltiin. Ruhtinaat, vapaakaupungit ja rikkaat perheet kilvan suosivat taidetta ja palkitsivat sen harjoittajia. Niinpä kehittyi tässä maassa rikas taide-elämä. Mutta ihanampia kukkia kuin missään muualla kasvatti se Florensissa, joka kohta tuli kaunotaiteiden ja runouden pääkaupungiksi. Suuret runoilijat Dante ja Petrarca ovat teoksillaan levittäneet tälle kaupungille kuolematonta kunniaa.
Dante (k. 1321) oli luonnoltaan tulinen ja runsaslahjainen mies, jolla oli suuri tahdonvoima ja monipuoliset tiedot. Nuorukaisena otti hän innokkaasti osaa synnyinkaupunkinsa yhteiskunnalliseen elämään, oli mukana sen kunniakkaissa taisteluissa ja hänet valittiin jäseneksi korkeimpaan hallitukseen. Tähän aikaan hän kehittyi mieheksi, joka voi katsella asioita laajan näkökannan mukaan ja itselleen kehittää vakavan vakuutuksen. Guelfi-puolueen päästyä voitolle karkoitettiin Florensin alueelta Dante, joka oli ghibellini. Hän sai turvaa Veronassa ja sepitsi siellä ihanan runoelmansa Divina Commedian, jossa on kolme osaa: helvetti, kiirastuli ja taivas. Runoilija Vergiliuksen johdolla kävelee hän helvetissä, nähden sen piinapaikoissa rangaistukset, jotka seuraavat laittomuutta, tyranniutta ja paheita. Sieltä hän tulee kiirastuleen, jonka ovella seisoo nuorempi Kato, ja näkee siellä parannuskeinot, jotka Jumala on kirkon kautta säilyttänyt, palauttaakseen intohimojen eksyttämiä jälleen oikealle tielle. Kiirastuli-vuoren huipulla saa hän oppaaksen Beatricen, jumalallisen rakkauden ja ilmoituksen ja vaeltaa sitte hänen sivullaan kierto- ja kiintotähtien kautta ylös taivasten valoisiin avaruuksiin, joissa hän näkee niiden kirkastuneet henget, jotka ovat täällä maan päällä vaikuttaneet ihmiskunnan hyväksi. Ylimpänä valtaistuimella istuu Jumala itse kolm'yhteisessä majesteettiudessaan, ympärillä enkelien ja pyhäin joukko. Tämä runoelma otettiin heti ihastuksella vastaan ja sen kauneus miellyttää kaikkia aikoja.
Petrarca (k. 1374) oli lempeä, rakastettava runoilija ja kasvoi Ranskan alueella, vaikka kuuluikin Italiaan. Hänen ollessaan kahdeksan vuoden ijässä karkoitettiin näet hänen isänsä yht'aikaa Danten kanssa Florensista ja hän silloin asettui Avignoniin, jossa paavikin siihen aikaan oleskeli. Viehättävässä Vaucluse-laaksossa vietti hän paraimmat hetkensä ja sepitsi siellä suloiset laulunsa, niin sanotut sonettinsa rakkaan Lauransa ylistykseksi. Hän haaveksien ihaili muinaisklassillisen ajan muistoja ja riemuitsi innostuksesta joka kerran, kuin hänen onnistui saada päivän valoon joku vanhain mestarien teos. Hänen aikalaisensa palkitsivatkin häntä hyväksymisellä. Yht'aikaa kutsuttiin häntä sekä Pariisiin että Roomaan kruunauttamaan itseänsä runoilijaksi. Hän valitsi Rooman. Pääsiäispäivänä 1341 toimitettiin juhlallinen kruunaus. Neapolin kuninkaan Robertin lahjoittamassa purpurapuvussa ja Rooman ylhäisimpäin nuorukaisten saattamana astui runoilija torvein kaikuessa ylös Kapitoliumille sekä otti polvillansa vastaan laakeriseppeleen päähänsä senaattorin kädestä.
Yliopistot. Keskiaika kunnioitti yleensä oppia suuresti ja katsoi sen harjoittajia miehiksi, joilla muka oli salaperäistä, ihmeiden tekoon pystyvää voimaa. Itse tiede oleskelikin suurelle ihmisjoukolle käsittämättömässä hämärässä. Kauan olivat luostarit niinä pyhinä paikkoina, joissa se vähäinen oppi, kuin silloin oli, pysyi suljettuna. Mutta vähitellen kehittyi erityisiä laitoksia opin hankkimista varten, niin sanotut yliopistot, joista vanhimmat, vaikka olivatkin osaksi jo ennen olemassa, kuitenkin oikeastaan alkoivat toimintansa ristiretkien aikakaudella.
Yliopisto-rakennus oli tavallisesti aivan kirkon vieressä, jonka korkeat, paksut muurit sulkivat siltä valon. Hämärässä lukusalissa esitteli professori ainettansa ylevyyttä tavoittelevalla, vaikeatajuisella latinankielellä, taikka myöskin pidettiin säännön mukaisia väittelyjä, ikäänkuin henkisiä turnajaisia, joissa vastustajat mittelivät opin-aseitansa. Suuria oppilasjoukkoja tuli kaikista maista etevimpiin oppipaikkoihin, varsinkin Pariisiin ja Bolognaan.
Kuuluisin oli eittämättä Pariisin yliopisto, teologian (jumaluusopin) ja filosofian (viisaustieteen) tutkimuksen pääpaikka. Siellä kehittyi se viisasteleva tieteellisyys, jota on sanottu skolastiikiksi. Arabian kielestä oli käännetty Aristoteleen teokset ja lukiessa käytettiin apuna arabialaisia selityksiä; ne olivat niin sanoaksemme värjättyä lasia, jonka läpi suuren kreikkalaisen ajattelijan puhdas valo taittuneena ja puolihämäränä levisi keskiajan oppisaleihin. Niinkuin arabialaiset oppineet koettivat sulattaa Aristotelesta yhteen koraanin kanssa, niin koetti skolastiikki sovittaa häntä katolisen kirkon oppiin. Skolastikkojen kieli oli hämärä ja esitystapa karkea; mutta tässä raakamaisessa muodossa liikkui usein mahtava henki. Kaikkein aikain etevimpiä ajattelijoita on Pietari Abailard, joka oli tämän yliopiston alkajia. Hän sai tietonsa eräältä etevimmältä skolastikolta; mutta kohta voitti oppilas mestarinsa julkisessa väittelyssä. Pariisiin, jossa hän jonkun ajan kuluttua esiytyi, kokoutui hänen ympärillensä suuri oppilasjoukko. Eräs ylhäinen pappi otti hänet opettajaksi kauneudestaan ja nerostaan kuuluisalle veljensä tyttärelle Heloïselle, joka kohta tuli hänen lemmityksensä. Heloïsen sukulaisten pahoin rääkkäämänä pakeni Abailard St. Denisiin ja alkoi pitää siellä luentoja suurelle kuulijajoukolle. Mutta rohkeain ja vapaamielisten tutkimustensa tähden joutui hän papiston vihoihin; pappiskokouksessa, joka pidettiin paavin lähettilään läsnä ollen, täytyi hänen heittää äsken ilmestynyt teologian oppikirjansa tuleen ja hänet tuomittiin luostariin suljettavaksi. Kun hän sieltä vapaaksi päästettynä palasi St. Denisiin, täytyi hänen paeta munkkien vainoja Troyesin läheisiin metsiin; sinnekin seurasi häntä oppilasjoukko kuulemaan hänen luentojansa. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kuitenkin Bretagneen luostarin apotiksi, mutta hänen elämänsä iltaa häiritsivät taas uudet taistelut. Pyhä Bernhard tuli vaaralliseksi vastustajaksi hänelle ja hänen opetuksilleen. Uudessa kokouksessa julistettiin hänet taas vikapääksi harhaoppeihin ja paavi vahvisti tuomion. Silloin onnistui Clugny-luostarin kunnianarvoisen apotin sovittaa riitaveljet ja Abailard sai viettää viimeiset vuotensa rauhassa. Hän kuoli 1142.
Pariisin kanssa kilpaili yliopistollaan Bologna, ja varmaan sen yliopisto onkin vaikuttanut vielä enemmän Europan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Kun siellä alettiin lukea roomalaista oikeutta ja Fredrik Barbarossa laajensi yliopiston oikeudet, lisäytyi oppilasten luku niin runsaasti, että siellä jo 1200-luvulla oli 10,000 ylioppilasta. Bolognasta levinneet lainoppineet ovat tehokkaimmin edistäneet läänityslaitoksen hajoamista ja vahvan ruhtinuuden perustamista. Vanhassa Oxfordin yliopistossa tutkittiin sekä jumaluusoppia että roomalaista oikeutta, ja siellä oli 1300-luvun alulla koko 30,000 ylioppilasta. Juutalaiset perustivat kuuluisan lääketieteisen yliopiston Montpellieriin ja Fredrik II:sen perustama Neapolin yliopisto tuli luonnontieteiden etevimmäksi pääpaikaksi.