Ristiretket Europassa.
Hurskas, väärälle tielle osunut uskonnollinen harrastus, joka pakotti ristisotilaita vapauttamaan pyhää maata, sai myöskin Europassa aikaan ne veriset sotaretket, joilla tarkoitettiin väkisin kääntää pakanakansoja kristinuskoon, hävittää vieraan uskon tunnustajain valtakuntia, jopa myöskin kurittaa sellaisia kristittyjä, jotka eivät nöyrästi taipuneet roomalaisen pyhän isän alammaisuuteen. Tosin nämä sodat saivat alkunsa surkuteltavasta mielten eksytyksestä; mutta sen pahan ohella, jota ne ovat tehneet, ovat ne myöskin levittäneet kristinuskon siunausta ja laajentaneet inhimillisen sielunsivistyksen toimialaa.
Ristiretket Pohjolassa.
Pohjois-Europassa asui vielä tähän aikaan kolme pakanallista kansakuntaa, suomalaiset, virolaiset ja vendiläiset. Suomalaisia vastaan teki Ruotsin kuningas Erik Pyhä paavin kehoituksesta (1157) ristiretken, pannen siten alulle kristinuskon levittämisen heidän maahansa. Tämä hurskas kuningas, joka itki taistelukentällä kaatuneita, että he olivat joutuneet hukkaan taivaan valtakunnalta ja oikealta uskolta, oli eittämättä ristiretkein aikakauden jaloimpia henkilöitä. — Virolaisia vastaan taistelivat Tanskan kuninkaat ja vendiläisiä vastaan sekä Tanskan että Saksan ruhtinaat.
Kuningas Valdemarin ja piispa Absalonin retki Rygeniin. Valdemar I:sen aikana alkoi Tanska kehittyä suureksi ja mahtavaksi. Sen vaurastuksen tehokkaimpia edistäjiä oli arkkipiispa Absalon, syntyisin mahtavasta Hvidesuvusta sekä yhtä etevä arkkipiispana kuin myöskin sotilaana ja valtiomiehenä. Pakanalliset vendiläiset siihen aikaan usein häiritsivät Tanskaa merirosvoiluillaan. Mutta Absalon piti linnastaan, joka oli lähellä sittemmin Köpenhaminan kaupungiksi kasvanutta kalastuspaikkaa Havnia, piti tarkkaa vaaria näistä vihollisista ja ahdisteli heitä tuon tuostakin heidän omassa maassaan.
Vuonna 1168 purjehti Rygeniä vastaan laivasto, jossa sekä kuningas että piispa Absalon olivat johtajina. Heti maalle noustuaan ryhtyivät tanskalaiset piirittämään ja ankarasti ahdistamaan pääkaupunkia Arkonaa. Heidän onnistui sytyttää kaupunginportin torni tuleen ja palo levisi, vaikka asujamet joukottain riensivät sammuttamaan. Kuninkaan käskystä tekivät tanskalaiset samaan aikaan rynnäkön. Asujamet silloin joutuivat niin ahtaalle, että he viimein antautuivat. Kuningas lupasi antaa heille armon, jos he antoivat pois epäjumalansa Svantevitin kaikkine aarteinensa, panivat toimeen kristillisen jumalanpalveluksen sekä antautuivat Tanskan alammaisuuteen.
Keskellä kaupunkia aukealla paikalla seisoi Svantevitin puinen temppeli; ulkopuolelta oli rakennus koristettu monilla kummallisen muotoisilla, maalatuilla puukuvilla ja sisältä jaettu kahdeksi saliksi, joista sisempi oli kaikkein pyhin. Siinä seisoi Svantevitin suunnattoman suuri puukuva; sillä oli neljä päätä, niskat yhteen sovitettuna, ja kädessä suuri pikari, valettu jostakin sekametallista. Kerran vuodessa vietettiin jumalan juhlaa; pappi täytti pikarin viinillä ja, jos juoma päivän kuluttua astiasta vajeni, ennusti siitä huonoa vuotta, vaan muuten hyvää; silloin asetettiin myöskin suuri hunajakakku jumalan eteen ravinnoksi. Svantevitin varalla elätettiin valkoista hevosta, jolla hänen luultiin öiseen aikaan ratsastavan ulos taisteluihin.
Kuninkaan miehet astuivat nyt temppeliin kukistamaan epäjumalaa; suuri ihmisjoukko seisoi ulkona odotellen Svantevitin kyllä näyttävän voimaansa väkivallan tekijöille. Miehet tarttuivat kirveihinsä, mutta pitelivät niitä hyvin varovasti, ett'ei mitään vahinkoa tapahtuisi, jota kansa saattaisi katsoa jumalan lähettämäksi rangaistukseksi. Hakattiin jalat poikki kuvalta, joka silloin kaatui seinää vasten: sitte hakattiin seinään reikä, jolloin suuri puujumala kovalla kolinalla putosi maahan. Asujamia käskettiin nuorilla vetämään kuvaa ulos kaupungista, mutta sitä he eivät uskaltaneet, vaan pakottivat siihen pahantekijöitä ja muukalaisia, koska vielä pelkäsivät jumalan kostoa. Muutamat itkivät ja valittivat, toiset nauroivat, kun näkivät, miten huonoa jumalaa he niin kauan olivat palvelleet. Kun kuva siten hinattiin tanskalaisten leiriin, riensivät sotamiehet ja päälliköt kummastellen sitä katselemaan. Illan tullessa kokoutuivat ruoanlaittajat puujumalan ympärille ja hakkasivat sen pikku paloiksi sekä keittivät niillä puilla illallisen. Svantevitin temppeli revittiin ja sen paikalle rakennettiin piiritystarpeiksi hakatuista puista kristillinen kirkko.
Tanskalainen historioitsija Saxo, joka eli vähän jälkeen tämän ajan ja kirjoitti isänmaansa vanhemman historian, on myöskin kuvaillut tämän tapauksen.
Volmarin taistelu. Valdemar I:sen nuorempi poika Valdemar II Seier (Voittokuningas) teki monta onnellista sotaretkeä pakanoita vastaan. Vuonna 1219 purjehti hän hyvin varustetulla, 1,200 aluksen suuruisella laivastolla Liivinmaahan, jossa villit virolaiset asuivat; häntä seurasi Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpoika ja hänen veljensä Århusin piispa Pietari Sunenpoika. Laivaston saapuessa perille näkyi lukematon aseellinen pakanajoukko seisovan rannalla valmiina torjumaan vihollisten hyökkäystä. Kuningas silloin peljästyi ja katsoi olevan parasta palata, mutta piispa Pietari kehoitti häntä pysymään rohkeana ja lupasi Jumalan puolesta voittoa.
Taistelu oli lähellä nykyistä Tallinnaa (Rääveliä). Koko taistelun ajan seisoi piispa Andreas niinkuin muinoin Mooses vuorella, kädet ojennettuina taivasta kohti, ja kerrotaan tanskalaisten olleen niin kauan voitolla, kuin kädet pysyivät ylhäällä, mutta kun ne väsymyksestä painuivat alas, silloin voiton kallistuneen vihollisten puolelle, jonka tähden ympärillä seisovat piispat ja papit kannattivat hänen käsiänsä niin kauan, kuin taistelua kesti. Eräänä hetkenä, jolloin onni oli tanskalaisille vastainen, menettivät he lippunsa; silloin, kertoo tarina, tuli taivaasta alas punainen lippu, keskellä valkoinen risti. Se oli n.s. dannebrogi, joka jo ammoin oli ollut Tanskan valtakunnan lippuna. Virolaiset voitettiin perin pohjin ja siitä lähtein alkoi kristinusko levitä niihin seutuihin.
Kristinuskon kanssa tuli joksikin ajaksi myös tanskalaisten herruus. Valdemar perusti Tallinnan ja Narvan kaupungit sekä Tarton piispanistuimen. Sittemmin levittivät kalparitarit Liivinmaasta päin valtaansa näihin seutuihin ja pääsivät yksin valtaan niissä maissa, joihin tanskalaisten ristiretket ulottuivat, kun näet seuraava Tanskan kuningas Valdemar Atterdag luovutti heille Vironmaan.
Neljäs ristiretki (1203-1204).
Mahtava ja nerokas paavi Innocentius III koetti kaikin voimin virkistää länsimaisten kansain melkoisesti jäähtynyttä innostusta ristiretkiin. Paitsi pyhän maan valloitusta tarkoitti hän vielä enemmin kreikkalaisen kirkon saattamista Rooman alammaisuuteen. Suuri joukko ranskalaisia parooneja, jotka olivat kokoutuneet Champagneen turnajaisiin, otti uuden matkustelevan saarnaajan kehoituksesta ristinmerkin. Etevimmiksi osanottajiksi tulivat Montferratin rajakreivi Bonifacius Pohjois-Italiasta ja Flanderin kreivi Balduin. Venetialaiset, joiden kauppa ja rikkaus olivat suunattomasti kasvaneet tänä aikakautena, saatiin lupaamalla heille 85,000 hopeanaulaa sekä puolet kaikesta, mitä ehkä saataisiin valloitetuksi, rupeamaan osallisiksi tähän yritykseen, joka on historiassa nimitetty "neljänneksi ristiretkeksi". Kaupungin päämies, 94-vuotinen Dandolo, läksi itse mukaan. Toinen huomattava henkilö retkellä oli Champagnen marski Geoffroi de Villehardouin, joka on kirjoittanut vilkkaan ja miellyttävän kertomuksen tästä sotaretkestä. Kun ristiretkeläiset eivät heti voineet suorittaa luvattua summaa, myönnettiin heille maksuajan pitennystä, mutta täytyi heidän siitä hyvästä valloittaa tasavallalle Zara-kaupunki, joka oli antautunut Unkarin kuninkaalle. Kun se oli tehty, saapui kreikkalainen prinssi Aleksius, jonka setä oli sysännyt veljensä valtaistuimelta, ja pyysi ristiretkeläisiä auttamaan häntä jälleen valtaan. Hän sitoutui avun korvaukseksi maksamaan 200,000 hopeanaulaa, yhdistämään kreikkalaisen kirkon roomalaiseen ja antamaan apua ristiretkelle. Ristiretkeläiset saapuivat nyt Konstantinopoliin, karkoittivat vallananastajan ja korottivat valtaistuimelle Aleksiuksen isän, joka otti poikansa kanssahallitsijakseen.
Mutta kun nuoren keisarin, voidakseen pitää ristiretkeläisille antamiansa lupauksia, täytyi ryhtyä suuriin kiskomisiin ja sitä paitsi pakottaa maanmiehiänsä tuohon yhteyteen vihatun Rooman kirkon kanssa, kasvoi siitä heti yleinen tyytymättömyys, jota vielä tulokasten väkivaltaisuudetkin kiihdyttelivät. Kaupungissa käydessään sytyttivät flanderilaiset sotamiehet tuleen moskean (eli synagoogan); leikit levisivät myöskin läheisiin rakennuksiin ja tulipalo raivosi kokonaisen viikon kaupungin tiheimmissä osissa. Siitä alkaneen mielten kuohun aikana anasti Aleksiuksen hovimestari, eräs Dukas-suvun jäsen, äkkiarvaamatta korkeimman vallan.
Ristiretkeläiset tietysti eivät sitte enää voineet toivoakaan vaatimuksiensa täyttämistä; he päättivät siis valloittaa kaupungin itsellensä. Kaksipäiväisen ankaran rynnäkön jälkeen marssivat voittajat Konstantinopoliin; uusi palo raivosi, paljon tuhoavampi kuin edellinen, monta kauhistavaa väkivaltaisuutta tehtiin ja kalleita aarteita joutui ryöstäjäin käsiin. Sofian kirkosta revittiin "kaikkein pyhimmän" kallis esirippu kultarimpsujen tähden; kalleista metalleista tehty alttari rikottiin ja jaettiin pikkupaloiksi valloittajain kesken; kultaiset kuvapatsaat ja komeat hopea-astiat paloiteltiin metalliarvonsa tähden. Korvaamattoman arvokkaat taideteokset, muinaisajan kalliit jäännökset, joutuivat ahneuden saaliiksi, ja suurten, siihen aikaan maailman etevimpien kirjakokoelmain hävitys tuotti koko ihmiskunnalle korvaamattoman vahingon. "Niin suurta saalista ei ole saatu mistään kaupungista aina siitä asti, kuin maailma luotiin", sanoo tämän sotaretken historioitsija.
Flanderin kreivi Balduin korotettiin valloitetun valtakunnan keisariksi, ja omaksi lääniherran-piirikseen sai hän Konstantinopolin lähimpine ympäristöineen; muut retkeläisten johtajat ottivat vasalleina kukin jonkun alueen haltuunsa: siten syntyi Tessalonikan kuningaskunta, Atenan herttuakunta, Akaian ruhtinaskunta y.m. Venetialaiset omistivat Adrianmeren rannikon, suuren osan Peloponnesosta ja Arkipelagin saaret, jotka heidän käsissään tulivat tärkeiksi kauppapaikoiksi. Innocentius III oli jyrkästi paheksinut ryöstelyä, vaan hyväksyi kuitenkin uuden valtakunnan, varsinkin kuin sen keisari, käyttäen "pyhän istuimen ritari"-nimitystä, tunnusti itsensä paavin vasalliksi, ja kreikkalainen kirkko, oltuaan niin kauan Rooman kirkon kilpaveljenä, nyt tuli sen alammaiseksi.
Tämä "latinalainen keisarikunta", joksi sitä sanottiin, ei kuitenkaan elänyt kauan. Uusi kreikkalainen keisari, joka oli asettunut Nicaeaan, valloitti Konstantinopolin (1261) ja uudisti vanhan valtakunnan. Mutta venetialaiset pitivät valloituksensa, joten siis ainoastaan he saivat neljännestä ristiretkestä pysyväistä etua.
Ristiretki Espanjassa. Alhambra.
Espanjan morilainen valtakunta tuli perustetuksi arabialaisen kansanvaelluksen viimeisen urhotyön kautta, ja sen valtakunnan mahtavuuden kukisti yksi ristiretkien viimeisiä mahtavia voimainponnistuksia.
Pohjois-Espanjan kristittyjen voima oli tänä väliaikana melkoisesti kasvanut. Asturiasta oli kreivikunta Kastilia irtautunut ja tullut eri kuningaskunnaksi. Viimein yhdistettiin siihen vanha Leonin valtakunta; kuningaskunnat Kastilia ja Leon tulivat siitä lähtein Espanjan mahtavimmiksi kristityiksi valtioiksi. Kaksi muuta valtakuntaa, Navarra ja Aragonia, syntyi Kaarle Suuren valloitusten pohjalle. Alinomaisissa sodissa morilaisia vastaan kehittyi asujamissa suvaitsematon uskonkiihko ja uljas, vallanhimoinen sankarivoima.
Ristiretkein aikakauden alussa perustettiin vielä lisäksi yksi kristitty valtakunta, Portukali. Sen ensimmäinen perustaja, Burgundin kreivi Henrik, nai Kastilian kuninkaan tyttären ja sai (1094) myötäjäisiksi apeltaan lääniksi kaikki Minhon ja Mondegon väliset maat, jotka jo oli valloitettu tai vast'edes vielä valloitettiin. Seitsemällätoista voitolla valloitti Henrik morilaisilta osoitetun alueen. Hänen poikansa korotettiin omain sotilastensa toimesta kuninkaaksi, ja hän vahvisti sitä arvoaan kunnialla voittaen (1139) viisi yhdistynyttä morilaiskuningasta.
Erään kastilialaisten kärsimän tappion jälkeen kuulututti paavi Innocentius III yleisen ristiretken morilaisia vastaan. Noin 80,000 ranskalaista, saksalaista ja italialaista ristiretkeläistä saapui silloin Espanjaan, enimmäkseen morilaisten aarteiden himon houkutuksesta. He ensi aluksi ryöstelivät Toledon rikkaita juutalaisia ja tahtoivat sitte, tehdystä välipuheesta huolimatta, rynnäköllä anastaa ja ryöstää Kalatrava-kaupungin, mutta Kastilian kuningas uskollisesti valvoi tehdyn sopimuksen pitämistä. Toiveissaan pettyneinä monikin enemmin saaliinhimoinen kuin uskonkiihkoinen ristiretkeläinen palasi jälleen Pyreneain yli.
Nykyisen Marokon keisari Muhammed, jonka omana Espanjan morilainen valtakunta oli siihen aikaan, oli kiivas muhamettilainen. Ristiretkein hengen innostuttamana kutsui hän islamin tunnustajat pyhään sotaan kristittyjä vastaan. Suunnaton joukko sotilaita kokoutui hänen lippujensa ympärille ja läksi hänen johdollaan Afrikasta Andalusiaan, jossa Espanjan morilaiset uskonkiihkosta yhtyivät heihin. 600,000 sotilasta, palavina taistelun innosta ja elävinä islamin muinaisen mahtavuuden uudistustoivosta, marssi nyt uhkaavasti Kastiliaan päin.
Kastilian, Aragonian ja Navarran kuninkaat yhdistivät viipymättä urholliset joukkonsa. Portukalista tuli myöskin paljo jaloja sotilaita. Ulkomaisista ristiretkeläisistä oli kyllä monta palannut kotimaihinsa, mutta jäljelle jääneitä, jotka olivat enimmäkseen ranskalaisia, kiihdytti tulinen innostus. Nämä sotajoukot yhteensäkin olivat paljon heikommat sarasenilaisia, mutta läksivät kuitenkin rohkeasti heitä vastaan. Tolosan luona Sierra Morenan eteläpuolella joutuivat viholliset vastakkain.
Muhammed oli anastanut solakkeet, joiden kautta kristityt aikoivat marssia vuoriston yli, ja toivonut siten joko saavansa pakotetuksi heidät peräytymään taikka myöskin hävitetyksi heidän sotaväkensä vuorten yli mennessä. Kuninkaat tuon huomattuaan hämmästyivät ja tulivat neuvottomiksi, mutta eräs paimen silloin heille ilmoitti tietävänsä salaisen vuoritien ja lupasi näyttää sen. Sotajoukko seurasi paimenen opastusta; vaivaloisia polkuja myöten kallioiden ja virtain ylitse kiipesivät kristityt ylös vuorten huipuille saakka, ilmestyen yht'äkkiä kummastuneiden morilaisten nähtäväksi. Rukouksilla, synnintunnustuksilla ja pyhän ehtoollisen nauttimisella valmistautuivat he kahtena seuraavana päivänä taisteluun, myöskin papit ja piispat, joita oli suuri joukko mukana leirissä.
Kolmantena päivänä (16 p. heinäk. 1212) asettui sotaväki taistelujärjestykseen. Kastilian sotilaat seisoivat kuningas Alfonsin johdolla keskustassa ja kuninkaan sivulla oli Toledon arkkipiispa, jonka edellä kannettiin paavin lähettämää suurta ristiä, ristijoukon etevintä sotalippua. Navarran kuningas väkinensä oli oikealla siivellä ja Aragonian sotilaat oman kuninkaansa johdolla vasemmalla puolella. Ranskalaiset ristiretkeläiset marssivat etujoukkona muun sotaväen edellä; heitä johtivat Narbonnen arkkipiispa ja eräs parooni Poitousta.
Morilaiset ilman mitään järjestettyä rintamaa täyttivät suunnattomilla joukoillaan suuren kentän. Satatuhatta kelvollista ratsumiestä, puettuina keveihin haarniskoihin ja istuen ripeäin ratsujen seljässä, oli heidän paraimpana voimanansa, jota vastoin jalkaväki oli huonoissa aseissa ja hyvin vähän taisteluun kykenevä. Muhammed oli valittujen ritarien kanssa sijoittunut eräälle kukkulalle ja näyttäytyi sieltä kansallensa, koraani toisessa ja käyrä sapeli toisessa kädessä. Kukkulan ympärille oli hän pingoituttanut vahvoja rautavitjoja ja neljälle sivulle asettanut urhollisimmat ratsuväkensä osastot.
Vihollisen suuren suuria laumoja vastaan taistelivat kristityt kauan toivottomasti. Keskellä hurjaa taistelua seisoi Kastilian kuningas ja nähdessään kristittyjen jo alkavan horjua lausui Toledon arkkipiispalle: "Piispa, tässä me kuolemme!" "Ei, herra kuningas," vastasi hän, "tässä me taistelemme ja voitamme." Ristilippua kantava munkki silloin syöksyi vihollisten keskelle; arkkipiispa ja kuningas seurasivat häntä. Kuningastansa ja pyhää ristiä pelastamaan syöksyivät kastilialaiset vastustamattomalla voimalla ja pääsivät vihollisjoukkojen lävitse. Samaan aikaan olivat Aragonian ja Navarran kuninkaat voittaneet kumpikin siivellänsä. Yhteisin voimin ryntäsivät sitte kaikki kolme joukkoa kukkulaa kohti, kilvoitellen keskenänsä uljaan urhollisuuden osoittamisessa. Viimein pääsi Navarran kuningas morilaisen ratsuväen läpi, tunkeutui aitaukselle asti ja katkoi vahvoilla iskuilla vitjat, joilla morilaisen hallitsijan asema oli ympäröity. Sen tapauksen muistoksi piti Navarran kuningaskunta sitte kolmea vitjain palasta vaakunassaan.
Muhammed peräytyi pois taistelusta; kun hänen sotilaansa eivät häntä enää nähneet, läksivät hekin pakoon. Noin satatuhatta morilaista sanotaan tässä taistelussa kaatuneen kristittyjen käden kautta. Toledon arkkipiispa ja muut papit, jotka olivat kuninkaan kanssa taistelussa, veisasivat voitonvirren (Te Deum) heti siinä taistelukentällä.
Tolosan tappio kukisti ainiaaksi morilaisten vallan Espanjasta. Kohta joutui heidän pääkaupunkinsakin, muhkea Kordova, kristittyjen käsiin (1236). Asujanten täytyi silloin poistua tästä kaupungista, joka oli niin kauan ollut morilaisten mahtavuuden ja kaunotaiteiden pääpaikkana; suuri osa komeista rakennuksista hävitettiin ja Abdarrahmanin muhkea moskea muutettiin tuomiokirkoksi. Kaupunkiin kyllä toimitettiin uusiksi asujamiksi kristityitä, mutta eipä se enää koskaan vaurastunut entiseen loistoonsa.
Morilaiset, suljettuina etelärannikolle, tekivät kauniin Granadan uudeksi pääkaupungiksensa, josta heidän muinaisen mahtavuutensa ilta-aurinko vielä jonkun aikaa loisti. Lähelle Granadaa kasvoi komea Alhambra, viimeisten morilaiskuningasten hallituspalatsi, joka vielä raunioinakin kertoo entistä loistoansa. Kahden pylväskäytävillä ympäröidyn pihan ympärillä on vaihteleva joukko palatsirakennuksia, torneja ja huvihuoneita. Keskellä toista pihaa, joka ylt'yleensä oli kivitetty valkoisella marmorilla, oli vesisäiliö, niin syvä, että siinä sopi uida, ja joka puolelta ympäröity kukkapenkeillä ja pomeransipuu-kujilla. Toisen niin sanotun leijonapihan keskellä oli kaunis taideteos, suuren suuri alabasterimalja, kahdentoista valkoisen marmorileijonan kannattamana. Sen keskellä seisoi toinen pienempi, josta vettä suihkusi suurempaan ja siitä sitte alas laajaan säiliöön, johon myöskin joka leijonan kuonosta suihkusi kirkas vesisade. Palatsin parvekkeilta oli ihanin näköala vuorten lumihuipulle päin. Sisällä välkkyi seinäin mosaikkiverhot ja kattojen tippukiven mukaan muodostetut holvit vaihtelevan monivärisinä. Saleissa levittivät kirkkaat suihkukaivot viileyttä, korkeilta parvekkeilta kaikui suloisin soitto ja hoviväki istuen kauneilla matoilla kuunteli tuossa alhaalla; kalleita savustimia paloi tuoksua levittäen ylhäällä holveissa.
Leijonapiha Alhambrassa.
Mutta sill'aikaa kuin morilaiskuninkaat pitivät juhliansa Alhambran saleissa ja heidän kansansa uutteruus muutti ympäristön pelkäksi yrttitarhaksi, tunkeutuivat kristityt yhä suuremmaksi karttuvalla voimalla uhkaavasti aina lähemmä Granadan muureja.