Ritarilaitos.
Ristiretkistä sai ritaristo uutta kehitystä. Pohjoismaiset sotilaat, jotka kylvelivät uutisasuntojansa Europpaan ja joiden jälkeläiset marssivat ristiretkeläisten ensi riveissä, huokuivat siihen voimaan rohkeaa, ylevälle pyrkivää henkeä, joka ilmestyi uhraavaisuutena, ylevämielisyytenä ja korkeampain voimain kunnioituksena. Kun ritari pyhitti miekkansa kristinuskon asialle, jalostui hän vähitellen itsekin kristillisyyden hengen vaikutuksesta: pyhän uskon kunnioitus ja heikkojen ja turvattomain suojeleminen alkoivat tulla velvollisuuksiksi, joista ritari etsi kunniatansa ja joita hän kunnianansa piti. Ristiretkillä omisti hän myöskin muhamettilaiselta ritaristolta hienoutta ja kohteliaita tapoja. Urhotyöt, joita ritari teki pyhässä maassa ja joita tarina ja runous asetteli ihmeelliseen valoon, antoivat omituisen loiston hänen nimellensä ja suvulle, joka sen peri.
Ritariksi pääsemiseen tarvittiin ensinnäkin aatelinen suku. Seitsenvuotiaana astui aatelispoika paashina jonkun arvokkaan ritarin palvelukseen, jossa hän sai harjautua asepalvelukseen ja ratsastukseen; paashi seurasi herraansa metsästysretkillä ja matkoilla, palveli häntä pöydässä ja sai sellaisissa tiloissa tottua kuriin ja kuuliaisuuteen sekä nähdä ritarillista esimerkkiä. Neljäntenätoista ikävuotenaan julistettiin hänet "vakaaksi" siten, että hänet juhlallisesti vyötettiin miekkavyöllä; silloin hän pääsi herransa aseenkantajaksi. Siinä toimessaan oli hän herransa kanssa sekä taisteluissa että ritarillisissa seuroissa ja sai runsaasti tilaisuutta osoittaa kuntoansa. Hänen piti valvoa herransa tallia ja asevarustusta, taluttaa esiin hänen sotaratsunsa ja kaikissa taisteluissa ratsastaa hänen takanansa. Mitään kirjaopetusta hän oikeastaan ei saanut; moni ritari ei osannut kirjoittaa edes nimeänsäkään. Mutta personallinen esimerkki kasvatti hänessä ritarikunnian ja ritarivelvollisuuksien tuntoa.
Ritarisääty. Täytettyään 21 vuotta voi aatelinen saada ritarin arvon, kuitenkin vasta sitte kuin oli tehnyt jonkun uljaan urhotyön. Ritarisäätyyn ottaminen tapahtui usein suurilla juhlallisuuksilla. Aseenkantaja vietiin ensin kylpyyn, joka oli puhdistuksen vertauskuva, ja siitä noustessaan sai hän uuden puvun. Sitte piti hänen paastota ja yksi yö valvoa kirkossa. Tehtyään päivän valjetessa synnintunnustuksensa sekä saatuaan papilta varoituksia ja siunauksen, lausui hän ritarilupauksensa ja otti polvillaan vastaan ritarilyönnin, jonka kautta hän pääsi uuteen arvoonsa. Vanhempi ritari näet löi häntä niskaan miekkansa lappeella sanoen: "Jumalan ja pyhäin nimessä lyön minä sinut ritariksi; ole urhollinen, peloton ja uskollinen." Sitte tuotiin uuden ritarin kypärä, jonka hän pani päähänsä, ja talutettiin esiin ratsu, jonka selkään hän hyppäsi. Usein myöskin urhollinen aseenkantaja lyötiin jonkun urhotyön jälkeen ritariksi heti taistelukentällä.
Ritari käytti arvonsa merkkeinä vitjoja ja kultaisia kannuksia. Muhkealta hän näytti, kun hän, yllänsä raskas, runsaasti koristeltu rautapuku, päässä kypärä, kädessä keihäs ja sivulla pitkä miekka, ratsasti samoin rautapukuisella hevollaan. Kilvessä oli suvun vaakunamerkki ja välistä myöskin liivitakissa tai lipussa.
Ken teki itsensä vikapääksi johonkin törkeään, kunniattomaan rikokseen, erotettiin häpeällä pois ritarisäädystä. Hänet vietiin julkiseen teloituspaikkaan, jossa hänen aseensa katkottiin ja palat heitettiin hänen jalkainsa juureen. Kannukset päästettiin irti, häntä leikattiin hänen ratsultaan ja vaakuna hangattiin pois hänen kilvestään, jota sitte vielä laahattiin liassa hänen nähtensä.
Turnajaiset ja kohteliaisuus. Juhlatiloissa pantiin toimeen juhlallisia aseleikkejä eli turnajaisia. Läheltä ja kaukaa kokoutui silloin ritareja ja ylhäisiä naisia, kaikki mitä komeimmassa puvussa. Osanottajat ilmoittautuivat valituille taistelutuomareille eikä ketään päästetty osalliseksi, joka oli vikapää mihinkään kunniattomaan tekoon. Turnauspaikka oli hiekoitettu ja aitauksella ympäröity, jonka takana miehiset katsojat seisoivat; naiset istuivat ylemmillä parvekkeilla. Sotamusiikin soidessa ratsastivat kiireestä kantapäähän rautapukuiset ritarit esiin välkkyvissä varuksissaan; kuuluttajat huusivat tanterelle erityiset taistelijaparit. Silloin ratsastettiin joukko joukkoa vastaan (tornei) taikka kaksi ritaria keihäät ojossa vastakkain (dust). Ken voimakkaalla sysäyksellä heitti vastustajansa pois satulasta taikka musersi keihäänsä hänen rintahaarniskaansa vastaan, häntä katsottiin voittajaksi. Kun täten oli katkaistu keihäitä, kuten sanottiin, jatkettiin usein taistelua miekoilla, koettaen hakata pois toinen toisensa kypärän koristeita sekä taitavasti ratsua käännellen torjua vastustajan iskuja ja samalla itse tehdä niitä tuntuvasti. Ritareille, jotka osoittivat suurinta urhoutta, annettiin voiton palkinnoita. Rumpujen ja torvien rämistessä huudettiin kuuluvasti jokaisen eri voittajan nimi; hän otti sitte naisten kädestä vastaan palkinnon: kultavitjat, miekan, sormuksen tai jotakin muuta sellaista. Juhlapäivällisillä, joita sitte pidettiin, oli hänellä kunniasija ja atrian jälkeen hän alotti tanssin. Naisen kunnioitus antoi alun ritarein erinomaiselle kohteliaisuudelle naisia kohtaan (galanterialle), joka välistä meni naurettavuuteen asti. Jokaisella hyvällä ritarilla oli oma naisensa (domina, daami), jonka mainetta hän puolusti ketä hyvänsä vastaan ja jonka hansikasta hän kantoi kypärässänsä: hän käytti naisensa värejä ja aina hänen piti olla valmis katkomaan keihäitä hänen kunniaksensa. Ritari katsoi kunnianasiakseen tehtäväin suorittamisen, joita naisensa hänelle määräsi, olivatpa ne kuinka vaikeita hyvänsä. Niinpä vaati eräs nainen ritariansa hankkimaan hänelle kolmenkymmenen naisen muotokuvat, joiden ritarit hänen ensin piti olla voittanut. Ritari silloin läksi matkustelemaan linnasta linnaan, turnajaisista toisiin ja ennen vuoden loppua hän naisellensa antoi vaaditut muotokuvat.
Ritari 1500-luvulla turnauspuvussa.
Hengelliset ritaristot. Hurskaan mielialan syntymistä ritaristossa edistivät suuresti hengelliset ritarikunnat, joiden vaikutus lähimmiten liittyi ristiretkiin. Tärkeimmät niistä olivat johanniitit, temppeliherrat ja saksanritaristo.
Johanniittein ritarikunta perustettiin ennen ristiretkiä (1048), kun amalfilaiset kauppiaat perustivat Jerusalemiin oman kansakuntansa pyhiinvaeltajia varten majatalon. He valitsivat suojeluspyhäksensä Johannes kastajan ja ottivat nimensä hänestä. Ensimmäisen ristiretken ajasta asti laajensi tämä kunta toimintansa myöskin sotaisiin tehtäviin. Paavi otti tämän ritariston erittäin suojellaksensa ja vahvisti sen jäsenille erityiset ohjesäännöt (1120), Niiden mukaan piti ritaristossa oleman kolme osastoa: palvelevat, saarnaavat ja taistelevat veljet. Kunnan johtajaa sanottiin suurmestariksi. Johanniitit käyttivät erityistä ritaripukua, mustaa manttelia, jossa oli valkoinen risti. He olivat velvolliset ehdottomasti tottelemaan suurmestariansa. He eivät saaneet koskaan naida ja heidän piti noudattaa ankarinta siveellisyyttä. Kun pyhä maa menetettiin, asettuivat he Rodos-saarelle ja vallitsivat siellä kauan.
Temppeliritaristo syntyi 1118, kun muutamat ranskalaiset ritarit yhtyivät puolustamaan pyhiinvaeltajoita ja sotimaan uskottomia vastaan. Sitä paitsi he tekivät samat ritarilupaukset kuin johanniititkin. Eräs Jerusalemin kuningas antoi heille osan palatsistansa, joka oli Salomonin temppelin vieressä; siitä he saivat nimensä. Heidän ritaripukunsa oli valkoinen mantteli ja siinä punainen risti, ja sodassa käyttivät he lippua, jonka toinen puoli oli musta, toinen valkoinen. Tämä ritaristo saavutti hurskasten lahjoista suuret rikkaudet ja paljon maa-aloja, joita oli kaikissa maissa, varsinkin Ranskassa. Rikkauden karttuessa levisi ritaristoon siveellinen turmelus ja paljo paheita. Ne ne olivat kaksinkertaisena syynä temppeliherrain perikatoon; sillä Ranskan kuningas Filip Kaunis, haluten sen ritariston rikkauksia ja ollen tyytymätön sen valtiosta riippumattomaan asemaan, panetti sen jäseniä vastaan toimeen osaksi oikeita, osaksi myöskin vääriä ja luonnottomia syytöksiä paheellisesta elämästä. Viimein koko temppeliritaristo hajoitettiin ja sen viimeinen suurmestari kuoli polttoroviolla (1314).
Saksanritaristo perustettiin kolmannella ristiretkellä ja alkuaan tarkoitti se ainoastaan saksalaisten pyhiinvaeltajain suojelemista. Näillä ritareilla oli virkapukuna mustaristinen valkoinen mantteli. Pyhän maan menetettyä siirtyivät he Venetiaan, josta heitä puolalaiset kutsuivat avukseen pakanallisia preussilaisia vastaan. Pitkällisen ja urhollisen taistelun jälkeen valloittivat he preussilaisten maan ja pakottivat asujamet ottamaan vastaan kristinuskon. He rupesivat yhteyteen toisen kunnan, Kristuksen ritariston, sittemmin niin sanottujen kalparitarien kanssa, jotka levisivät Liivin- ja Kuurinmaahan sekä viimein ostivat Tanskan kuninkaalta Vironmaan.
Ritarilaitoksen rappeutuminen. Itse ristiretket, jotka olivat niin suuresti korottaneet ritaristoa, tulivat yhdessä suhteessa sen rappeutumisen syyksi. Sillä kun moni herra varustautuessaan ristiretkelle möi tiluksensa ja maksusta antoi vapauden alamaiskaupungeille, jäi sangen monta sukua kykenemättömäksi kyllin arvokkaasti esiytymään. Ristiretkien lakattua lakkasi myöskin jalo ja vakava tehtävä, johon ritarit olivat voimansa pyhittäneet; he alkoivat tuhlata urhollisuuttaan mitättömiin riitoihin ja haeskella joutavia seikkailuja. Taistelut, joita he kävivät kukistaakseen tai ryöstääkseen vapaita kaupunkeja, antoivat kovan iskun sekä heidän arvolleen että mahtavuudelleen. He kun olivat tottuneet aina vetoamaan miekkaan, halveksimaan tuomioistuimia ja ratkasemaan keskinäiset riitansa väkivaltaisen nyrkkioikeuden mukaan, joutuivat he alinomaa ristiriitaan yhteiskunnallisen järjestyksen kanssa, joka kauan kyllä pysyi heikkona, vaan viimein voimistui heitä mahtavammaksi.
Pahaan maineesen joutui varsinkin saksanritaristo sinä laittomuuden aikana, joka alkoi Fredrik II:sen kuolemasta. Aina vuoteen 1273 ei näet Saksassa ollut yleisesti tunnustettua keisaria, jonka tähden tätä ajanjaksoa onkin sanottu suureksi interregnumiksi eli hallitsijattomuudeksi. Sinä aikana harjoittelivat ritarit useasti vain ryöstöä ja hävittelyä. Vuorten kukkuloille ja kallioiden huipuille rakentelivat rosvoritarit uhkeat linnansa, joista sitte miehinensä tekivät tiheitä retkiä ryöstelemään talonpoikia ja matkustavia kauppiaita. Jokien varsille, etenkin Reinin, ilmestyi tiheäkseen linnoja, joiden herroille ohi purjehtijain täytyi maksaa tullia. Nyrkkioikeus harjoitti vehkeilyänsä ja teki veristä väkivaltaa. Niinpä ritaristo tähän aikaan oli Saksan maan vitsauksena.
Ranskassa säilyi ritariston parempi henki yleensä paraiten. Mutta unhottuipa sielläkin taistelussa vapaita kaupunkeja vastaan usein ritarin kunnia ja velvollisuus. Täälläkin kehittyi kerskaileva komeus ja narrimainen turhamaisuus niin, että turnajaisia ja kohteliaisuutta katsottiin jalon ritarin tärkeimmäksi tehtäväksi. Näitä turnaussankareja ne Englannin kaupunkien jousimiehet sittemmin niin tuntuvasti löylyttivät.