Sweitsin valaliiton perustus.
Sweitsissä asui korkeain vuorten ja suurten metsäin keskellä urhollinen, vapautta rakastava heimo, rehellisiä maamiehiä, jotka eivät olleet koskaan kantaneet maaorjuuden kahleita. Vierwaldstädter-järven ympärillä oli maakunnat Schwüz, Uri ja Unterwalden, ja niillä jo vanhastaan oli yhteinen suojelusvouti (Schirmvogt); sellaisena voutina oli myöskin Habsburgin kreivi Rudolf, ja keisariksi päästyään hän käytti vielä voimakkaammin sitä suojelusvaltaansa. Rudolfin kuoltua liittyivät näiden maiden asujamet yhteen, levittäen julkisen kirjoituksen, joka alkoi näin: "Kaikille tehdään tiettäväksi, että Schwüzin, Urin ja Unterwaldenin miehet ovat aikain tukaluuden tähden yksimielisesti uudistaneet muinaisen liittonsa ja vannoneet kykynsä mukaan sekä tavaralla että miesvoimalla omalla kustannuksellaan auttaa toinen toistansa jokaista vastaan, joka tekee vääryyttä yhdelle tai useammalle heistä." Rudolfin pojan Albrektin ei onnistunut kukistaa samoin vapaata valtakunnan kaupunkia Berniä; mutta Schwüz, Uri ja Unterwalden ottivat vastaan hänen nimittämänsä voudin.
Wilhelm Tellin ja valaliiton syntymisen tarina.
Vouti Gessler panetti Altdorfin luo Urissa tangon päähän arkkiherttuallisen hatun ja käski, että jokaisen ohi astujan piti sille vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan nuolellansa sen pois. Ja Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena, haavoittamatta poikaansa. Mutta koska Tellillä viellä oli toinen nuoli kätkössä, kysyi vouti: "Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?" Tell vastasi rehellisesti: "No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun." Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleihin ja läksi viemään häntä veneellä Vierwaldstädter-jarven yli linnaansa Küssnachtiin, sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä ja ehtiessään Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä. Venemiehet joutuivat neuvottomiksi ja luulivat, että ainoastaan Wilhelm Tell saattoi voimakkailla käsivarsillaan pelastaa heidät. Vouti päästätti hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin venettä vakavalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen, sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen ulos pauhaaviin laineihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja piilottui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui Küssnachtiin vievää solaketietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella läpi sydämmen.
Valanteko Rütlissä. Saksalaiset voudit osoittivat raakaa kopeutta, varsinkin ylhäissukuisia vapaatalollisia kohtaan, sanoen heitä talonpoikais-aateliksi. Niinpä kerrotaan Gesslerin kerran ratsastaneen Werner Stauffacherin uuden talon ohitse, joka oli kaunistettu maalatuilla mietelauseilla ja monilla muilla koristuksilla, ja sanoen: "Kuinka voidaankaan kärsiä, että talonpoikaisilla on noin kauniit asunnot?" Arnold Melchthalilta ottivat vouti Landenbergin palvelijat kaksi härkää auran edestä, sanoen: "Voivathan talonpojat itsekin vetää auraansa." Arnoldin poika kuritti silloin palvelijaa niin, että häneltä murtui poikki kaksi sormea, ja pakeni sitte vuoristoon ja kätkeytyi siellä maamiehen Walter Fürstin luo. Mutta vanhalta Arnoldilta vouti vihassaan puhkaisutti molemmat silmät.
Rütlin niityllä Vierwaldstädter-järven rannalla yhtyivät sitte monta kertaa Walter Fürst Urista, nuori Melchthal Schwüzistä ja Werner Stauffacher Unterwaldenista. Eräänä yönä marraskuussa 1307 saapuivat nämä kolme ynnä kymmenen valittua miestä kokoon. Kaikki he kättä antaen toinen toiselleen vannoivat "olla näissä asioissa tekemättä mitään omin päin ja luopumatta toinen toisestaan. Tässä ystävyydessä he tahtoivat elää ja kuolla, ja kunkin tuli kotilaaksossaan yhteisen neuvottelun jälkeen niin puolustaa viatonta, sorrettua kansaa ja sen ikivanhaa vapautta, että sweitsiläiset saisivat ainiaaksi turvaa tästä ystävyydestä. Habsburgin kreiveiltä he eivät tahtoneet ottaa rahtuakaan; voutien puoluelaisineen palvelijoineen ja sotamiehineen ei pitänyt menettämän pisaraakaan verta: mutta esi-isiltä perittyä vapautta he päättivät puolustaa ja jättää sen kokonaisena perinnöksi jälkeläisilleen." Näiden sopimusten jälkeen nostivat mainitut kolme miestä kätensä taivasta kohti ja vannoivat "sen Jumalan kautta, joka on sekä kuningasten että talonpoikain herra," toimia, niinkuin olivat luvanneet.
Uudenvuoden päivä 1308 määrättiin valan toimeenpanemiseksi. Äkkiarvaamatta anastettiin voutien linnat, mutta ei missään vuodatettu verta, ei missään ryöstetty Habsburg-suvun omaisuutta. Alpeilta toisille levisi paimenkansan kapina, ja kohta oli koko maa vapaana.
Sempachin taistelu (1386).
Koska myöhemmin lisäksi tulleet kantonit Luzern, Zürich, Glarus, Zug ja Bern olivat yhtyneet aatelisherroja vastaan taistelevain shwabilaiskaupunkien liittoon, vaikka kolme metsäkanttonia periaatteensa mukaan pysyivät sekautumatta vieraihin asioihin, syttyi siitä sota. Itävallan herttua Leopold, jolla oli suuret alueet Sweitsissä, marssi rankasemaan sweitsiläisiä ja hävittämään heidän liittoansa. Pelottakseen heitä lähetettiin heidän kokoukseensa koko 20 lähettilästä, jotka saapuen toinen toisensa jälkeen kukin lukivat melkoisen joukon sodanjulistuksia sekä hengellisten että maallisten herrain puolelta.
Valaliittolaiset, luvultaan 1,300 miestä, asettuivat metsäisille kukkuloille Sempachin luo; heillä oli aseina sotatapparat ja leveät miekat, mutta useimmilla ei mitään haarniskaa. Herttua Leopoldin ylpeästi esiin marssivassa sotaväessä oli 4,000 hyvin panssaroitua komeaa ritaria, jotka olivat niin varmat voitostaan, että olivat ottaneet nuorat mukaansa vankien sitomista varten. Eräs ylhäinen herra puheli korskeasti tuon kapinoitsevan talonpoikaisen roskaväen keittämisestä ja paistamisesta.
Herttua Leopold, kaunis, urhollinen ja monesta sankarityöstä jo kuuluisa mies, halusi innokkaasti ratkasevaa taistelua. Koska seutu oli sopimaton hevosille, käski hän ritarinsa laskeutumaan maahan ja lähenemään yhteen, niin että he seisoivat ikään kuin läpi pääsemättömänä muurina, josta keihäät sojottivat eteenpäin ojennettuina pitkissä riveissä. Muutamat pyysivät herttua Leopoldia pysymään etempänä taistelusta; mutta hän vastasi: "Jumala varjelkoon minua jättämästä teitä kuolemaan ja elämään yksinänne."
Ennen taistelun alkua laskeutuivat valaliittolaiset polvilleen ja rukoilivat Jumalalta voimaa nyt alkavaan ankaraan taisteluun. Tuosta ritarit pilkkasivat talonpoikain pelkoa, sillä he luulivat heidät polvillaan rukoilevan armoa. Mutta kohtapa he huomasivat erhetyksensä. Kiilan-muotoisessa taistelujärjestyksessä riensivät talonpojat keveissä mekoissaan rohkeasti alas kentälle vaskipukuisia ritareja vastaan, toivoen saavansa raivatuksi itselleen tien heidän keihäsriviensä lävitse. Mutta kauan he turhaan kuluttivat rohkeuttansa; lyhyillä iskuaseillaan he eivät ulottuneet edes ritarien varustuksiinkaan asti, ja moni kaatui lävistyen sojottaviin keihäihin. Jo levisi ritarijoukko puolikuun muotoiseksi, kärjillään yhä ahtaammalle sulkien ja täydellisellä häviöllä uhaten neuvotonta talonpoikaisjoukkoa.
Silloin, kuten kerrotaan, teki Arnold Winkelried ylevän päätöksen. Hän heitti aseensa kauas pois ja huusi kaikuvalla äänellä: "Rakkaat, uskolliset veljet! Minä avaan teille tien. Pitäkää huoli vaimostani ja lapsistani!" Sitte hän astui esiin, kokosi voimakkailla käsivarsillaan niin monta vihollisten keihästä, kuin ulottui, ja painoi ne rohkeasti omaan rintaansa. Kaatuessaan käänsi hän nuo keihäätkin maata kohti ja avasi maanmiehillensä tien, josta he pääsivät vihollista ahdistamaan. Hänen ruumiinsa ylitse tunkeutuivat valaliittolaiset vastustamattomasti eteenpäin. Lyhyillä, mutta sitä tehokkaammin käytetyillä iskuaseillaan tekivät he hirvittävää tuhoa ritareille, joita raskaat varuksensa estivät puolustautumasta. Moni kaatui talonpoikain nuijain ja miekkain iskuista, moni tukehtui ahdingossa oman panssarinsa painosta, moni myöskin väsymyksestä vaipui maahan. Kun Itävallan lippu kaatui, riensi herttua Leopold taistelijain tungokseen itse korjaamaan sitä; mutta raskaissa aseissaan hitaasti tunkeutuessaan eteenpäin hän ahdingossa kompastui. "Minä olen Itävallan herttua!" huusi hän, kun jo voittajain tapparat kohosivat iskemään häntä; mutta eräs Schwüzin asujan antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Elossa vielä olevat ritarit alkoivat huudella hevosiansa. Mutta turha vaiva, sillä palvelijat olivat niillä paenneet taistelukentältä, kun näkivät tappion tulevan. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin myödä henkensä niin kalliista kuin mahdollista; siten kaatui 656 ritaria, suurimmaksi osaksi kreivejä, sekä 2,000 miestä jalkaväkeä. Kaikkialla sanottiin, että Jumala oli sinä päivänä kostanut aatelisherrain kopeuden ja ylpeyden.
Tästä lähtein oli sweitsiläisten vapaus turvattu ja heidän urhollisuutensa ylistelty kaikissa maissa. Arnold Winkelried sai jalosta urhotyöstään kauneimman palkinnon, sillä hänen kuoltuaan kiitolliset maanmiehet kunnioittivat hänen muistoansa, ja se loistaa ihanana esikuvana jokaiselle kansalle, joka rakastaa isänmaatansa ja vapauttansa.