Tasavallan mahtavuuden aika.
Punilaissodat.
Ensimmäinen punilaissota.
Taistelu, joka vähäisestä aiheesta alkoi Rooman ja Kartagon, suuren sotilas-tasavallan ja rikkaan kauppias-tasavallan välillä, kasvoi aikaa myöten laajaksi sodaksi, jossa roomalaiset kehittivät voimiansa ja perustivat suuren valtansa.
Nyt oli sodittava sen ajan etevintä merivaltaa vastaan. Roomalaiset olivat tottumattomat merisotaan; sen tähden täytyi heidän laivain puutteessa viedä sotajoukkonsa veneillä Sisiliaan. Rannalle ajautuneen kartagolaisen laivan mukaan rakensivat he sentään kohta itselleen laivaston. Heillä ei tosin ollut kartagolaisten purjehdustaitoa, mutta he korvasivat sen puutteen rynnäkkösilloilla, joilla voivat kiinnittää kartagolaiset laivat roomalaisiin. Siten taisteltiin ikään kuin maalla, ja roomalaiset helposti pääsivät voitolle.
Roomalaisten etevimpiä päällikköjä oli Regulus, sekä uljas että rehellinen mies. Voitettuaan kartagolaiset meritaistelussa Eknomus-niemen luona purjehti hän suoraa päätä Afrikkaan. Alussa hänellä oli loistava menestys, mutta viimein kartagolaiset kokosivat paljon suuremman voiman, voittivat Reguluksen ja ottivat hänet vangiksi. Tässä vastoinkäymisessäkin pysyi hänen rohkeutensa horjumattomana.
Kun kartagolaiset kärsivät Sisiliassa useampia tappioita, laittoivat he lähettiläitä Roomaan sopimaan vankien vaihtamisesta aiotun rauhan aluksi. Näiden lähettiläiden kanssa lähetettiin myöskin vangittu Regulus, jonka täytyi luvata palaavansa Kartagoon, vaikk'ei lähetystö saisikaan Roomassa mitään aikaan. Kun Rooman senaatti kysyi häneltä yksityistä mielipidettänsä, kielsi hän hyväksymästä Kartagon ehdotusta, ja se hyljättiinkin. Vaikka hän tiesi saavansa Kartagoon palattuaan kärsiä hirmuisinta kidutusta ja vaikka sekä senaattorit että hänen oma puolisonsa kaikin tavoin koettivat taivuttaa häntä jäämään Roomaan, pysyi hän kuitenkin lupaukselleen uskollisena. Kartagolaisten kerrotaan sitte leikanneen hänen silmäluomensa ja panneen hänet makaamaan vasten auringonpaahdetta sekä viimein pistäneen naulatynnyriin, jossa häntä vieriteltiin, kunnes kuoli. Tätä tapausta on tosin moni epäillyt, koska vasta myöhemmin eläneet roomalaiset historioitsijat sen kertovat. Mutta Regulusta kuitenkin aina on mainittu loistavana esimerkkinä roomalaisesta rehellisyydestä.
Rauhassa (241) täytyi Kartagon luovuttaa Sisilia, joka nyt tuli Rooman ensimmäiseksi provinsiksi eli maakunnaksi.
Toinen punilaissota.
Sill'aikaa kuin roomalaiset valloittivat Alppien itä- ja eteläpuolisen Gallia Cisalpinan, koetti Kartago hankkia korvausta tappioistaan valloittelemalla uusia aloja Espanjasta. Kartagolainen päällikkö Hamilkar oli sen retken johtajana. Ennen lähtöäänsä Espanjaan vei hän yhdeksvuotisen poikansa Hannibalin alttarin luo, jossa hän juuri uhrasi jumalille, ja käskettyään kaikkein muiden poistua antoi hän pojan syleillä alttaria ja jumalan kuvan edessä vannoa valan, että hän oli koko ikänsä pysyvä roomalaisten vihollisena. Sen valansa pitikin Hannibal hirvittävän uskollisesti kuolemaansa asti.
Jonkun ajan kuluttua Hamilkarin kuolemasta ryhtyi Hannibal itse sodan johtamiseen. Sotilaat rakastivat nuorta päällikköä, jota he katsoivat urhollisen isänsä kuvaksi. Hyökkäyksissä oli hän aina ensimmäinen, peräytymässä viimeinen. Rohkeus, joka ei säikähtänyt vaarallisimpiakaan yrityksiä, kekseliäisyys, jolta ei koskaan puuttunut keinoja, uutteruus, joka ei mitään tiennyt väsymyksestä, olivat hänen huomattavimmat ominaisuutensa. Hän kykeni olemaan jalomielinen ja ylevä, mutta ei hän myöskään kammonnut julmuutta eikä uskottomuutta.
Hannibal ryhtyi heti ahdistamaan roomalaisten liittolaiskaupunkia Saguntumia. Kun Rooman lähettiläät saapuivat kieltämään häntä tästä yrityksestä, ei hän päästänyt heitä edes puheilleenkaan. Kaupunki valloitettiin sankarillisen vastarinnan jälkeen ja hävitettiin. Silloin Roomasta laitettiin Fabiuksen johdolla lähettiläitä Kartagoon vaatimaan Hannibalin jättämistä roomalaisten käsiin taikka, jos siihen ei suostuttu, julistamaan sotaa. Kartagon senaatti ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Fabius kääri viittansa kokoon, sanoen: "Tässä on sota ja rauha, valitkaa!" "Me otamme, mitä annat", vastasivat kartagolaiset. "No, ottakaa sitte sota!" virkkoi Fabius.
Hannibalin retki Alppein yli. Jätettyään Espanjaan sotajoukon ja lähetettyään toisen joukon puolustamaan Afrikkaa, johti Hannibal Ebro-joen yli 90,000 miestä jalkaväkeä, 12,000 ratsumiestä ja 37 elefanttia. Sotajoukon ytimenä oli urhollinen ja hyvin harjoitettu Numidian ratsuväki. Ennen lähtöään näki hän unissaan jumalain kaltaisen nuorukaisen, joka sanoi: "Seuraa minua, äläkä katsahda muuanne!" Hannibal oli häntä seuravanaan, mutta vilkasi uteliaisuudesta viimein taaksensa ja näki suunnattoman suuren käärmeen kiemurtelevan, kaadellen puita ja pensaita laajalti sekä levittävän ympärilleen rankkasadetta ja ukon jyräyksiä.
Raivattuaan itselleen tien Etelä-Gallian kansanheimojen keskitse ja suurella vaivalla päästyään Roonen ja sen sivujoen Durancen yli, saapui hän Alppein juurelle 60,000 miehen kanssa. Sotaväki ensin peljästyi nähtyään nuo taivasta tavoittelevat vuoren kukkulat, paksu lumivaippa hartioilla. Eräs gallialainen kansa, allobrogilaiset, oli myöskin retkeä estääkseen varustanut aseellisella väellä soveliaat paikat. Mutta kun viholliset tapansa mukaan yöksi vetäytyivät pois, anasti Hannibal heidän asemansa. Viholliset, nähdessään päivän koitteessa afrikkalaisten aseiden jo välkkyvän kukkuloilta, luopuivat sillä kertaa vastustuksesta, vaan uudistivat kohta sen jälkeen hyökkäyksensä ja tekivät Hannibalille paljon vahinkoa. Eräs toinen heimo osoitti alussa petollista ystävyyttä. He tulivat sotajoukolle vastaan, lehteviä oksia ja seppeleitä kantaen, jotka alppikansoilla olivat ystävyyden merkkinä. Mutta äkisti he kokoutuivat ja alkoivat ahdistaa sotaväkeä sen juuri kulkiessa pitkin syvää, epätasaista laaksoa. Viholliset, ollen kukkuloilla, tulivat vuorten äyräille ja vierittelivät sieltä alas suuria kallionkappaleita. Sotajoukon onnistui kuitenkin päästä solan läpi, vaan paljo sekä ihmisiä että juhtia joutui hukkaan.
Yhdeksäntenä päivänä pääsi Hannibal Alppein korkeimmille harjoille. Pakkanen, autius ja suurina höytäleinä putoileva lumi saattoi sotamiehet suureen tuskaan. Hannibal heidät pysäytti ja näytti eräältä huipulta Italian kauneita seutuja Po-joen varrella, jotka olivat tuolla alhaalla Alppein juurella. Siten hän heitä jälleen rohkasi ja tuotti heille uutta toivoa.
Laskeutuminen oli paljon vaarallisempi kuin nouseminen, sillä kapea tie meni useinkin jyrkästi syvyyteen, eikä kukaan voinut lumen alta tietää, millaiselle pohjalle hän astui. Kaikki, jotka hairahtuivat oikealta polulta, vierivät kauhistaviin kuiluihin. Kerran täytyi Hannibalin lapioittaa lumi pois ja äärettömällä vaivalla tehdä tie jyrkän rinteen ohitse. Toisen rinteen sotilaat ensin kuumensivat tulella ja kaatoivat sen päälle viinietikkaa, joten kallio tuli hauraaksi. Rauta-aseillaan mursivat he sitte pois hauraan kiven ja saivat valmiiksi tien, joka mutkistellen vei alemmaksi. Kohtapa sotajoukko jo saapui lämpimämpiin ja paremmin viljeltyihin seutuihin. Retki Alppein yli oli kestänyt 15 päivää. Sotaväestä oli jäljellä ainoastaan 20,000 miestä, 6,000 numidialaista ratsumiestä ja muutamia elefantteja.
Nyt alkoi Hannibalille loistava voittoretki. Ensin (218) voitti hän konsuli Scipion Ticinus-joen varrella, sitte toisen konsulin Semproniuksen Trebian varrella ja seuraavana vuonna konsuli Flaminiuksen Trasimenus-järven luona.
Hannibal Fabiusta vastaan. Kannan taistelu. Roomalaiset nyt hädän hetkenä nimittivät diktaattoriksi Kvintus Fabiuksen, joka taistelua karttamalla ja vuoren kukkuloiden miehittämisellä osasi hidastuttaa voittajan retkeä ja saattaa hänet pahaan ahdinkoon. Roomalaiset sotamiehet eivät olleet hyvillään sellaisesta sotatavasta, vaan sanoivat Fabiusta hidastelijaksi (cunctator); mutta myöhemmin elänyt runoilija syystä kyllä laulaa:
"Yks' oli mies, joka vitkahan säilytti valtion meille."
Seuraavana vuonna, kun Fabius jo oli luopunut diktaattorin virasta, uskalsi malttamaton konsuli Terentius Varro, vastoin virkaveljensä, varovaisemman Aemilius Paulluksen neuvoa, ryhtyä taisteluun. Sen ajattelemattomuuden tähden saivat roomalaiset kärsiä hirvittävän tappion Kannan (Cannae) luona (216). Joka taholta piiritettyinä surmattiin heidät siellä melkein viimeiseen mieheen asti; 45,000 miestä makasi taistelukentällä, niiden joukossa 80 senaattoria ja jalo konsuli Aemilius Paullus. Tämän voiton kautta pääsi Hannibal melkein koko Ala-Italian herraksi.
Rooma osoitti onnettomuudessa jaloutensa. Senaattorit juhlallisesti kiittivät palaavaa konsuli Terentius Varroa, ett'ei hän epäillyt tasavallan tulevaisuudesta. Ei kukaan edes puhunutkaan rauhasta, eikä Hannibalin lähettiläitä, jotka toivat rauhan ehdotusta, päästetty kaupunkiin. Orjille annettiin aseita ja saavutetun voiton jälkeen vapaus. Uusia legioneja koottiin, joilla Marcellus, "Rooman miekka", alkoi saavuttaa menestystä pienemmissä taisteluissa.
Syrakusan valloitus (212). Vähän jälkeen Kannan taistelun valitsi Hannibal pääpaikakseen Kapua-kaupungin, jossa hänen karaistunut sotajoukkonsa veltostui ylellisestä elämästä. Marcellus sill'aikaa saavutti pienempiä voittoja ja alkoi (214) piirittää Syrakusaa, joka oli luopunut Hannibalin puolelle.
Syrakusa oli sekä maan että meren puolelta hyvin varustettu, ja sitä paitsi puolustettiin sitä monella nerokkaalla keinolla, jotka etevä suuretieteen tutkija Arkimedes oli keksinyt. Maan puolelta ryntäävää vihollista vastaan asetti hän heittokoneita, jotka milloin viskelivät nuolia ja keihäitä, milloin suuria kiviä, tehden paljon vahinkoa. Meren puolella, jossa Marcellus itse johti rynnäkköä, kävi roomalaisille yhtä huonosti. Kaupungin muureilta pudoteltiin teräväpäisiä hirsiä, jotka lävistivät laivat, taikka vedettiin rautakoukuilla laivan perä ilmaan, niin että keula upposi mereen. Kerrotaanpa muutamia laivoja sellaisilla koneilla nostetun aivan ylös vedestä, heilutellun ilmassa ja viimein lyödyn rikki muureja vasten taikka heitetyn alassuin mereen. Kun roomalainen laivasto poistui muurien luota etemmäksi, käänsi Arkimedes niitä kohti suuria polttopeilejä, joten muutamat laivat roomalaisten suureksi kauhuksi syttyivät tuleen keskellä merta.
Näin kesti piiritystä kaksi vuotta ja osan kolmattakin. Viimein valloitettiin kaupunki äkkiarvaamatta (212). Asujanten leikkien ja pitoja pitäen viettäessä eräänä yönä Artemis-jumalattaren juhlaa anasti Marcellus yht'äkkiä erään tornin, jota ei kyllin huolellisesti vartioitu. Siitä levisivät sitte roomalaiset kaupunkiin. Marcellus käski, mikäli mahdollista, säästää asujanten henkeä, ja halusi varsinkin saada Arkimedesta elävänä käsiinsä. Mutta se toivo ei toteutunut. Roomalainen sotamies tunkeutui tutkijan lukuhuoneesen ja kehoitti häntä seuramaan itseänsä. Arkimedes, ollen tutkimisiinsa vaipuneena ja kummarruksissaan tarkastelemassa hiekkaan piirustettuja kuvioita, ei liikahtanut, vaan vastasi: "Älä riko minun ympyröitäni!" Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä suuttunut roomalainen lävisti hänet heti miekallaan.
Kohta Syrakusan valloituksen jälkeen kaatui Marcellus taistelussa Hannibalia vastaan, jonka sanotaan vuodattaneen kyyneliä, kun sai kuulla arvokkaan vastustajansa kuolleen.
Scipio Afrikanus Vanhempi. Publius Scipio, sen Scipion poika, joka taisteli Ticinuksen varrella, saavutti viimein voiton roomalaisille. Kun hänen isänsä ja setänsä kaatuivat Espanjassa, pidettiin Roomassa kansankokous heidän seuraajansa valitsemista varten. Mutta ei ketään ollut, joka olisi tahtonut ottaa vastaan vaarallista päällikön tointa. Viimein astui kokoutuneen kansan eteen aukealle, kaikkein nähtävälle paikalle nuori Scipio ja ilmoitti ottavansa vastaan päällikkyyden. Hänen kookas vartalonsa ja jalo muotonsa vaikuttivat mahtavasti kansaan; hän oli myöskin hyvin tunnettu haaveksivasta mielestään, jota unet ja jumalain näyt pitivät virkeänä, sekä paljon tavoittelevasta kunnianhimostaan. Kansa vastasi hänen tarjoukseensa riemuhuudolla ja hän kohta läksi päälliköksi Espanjaan.
Pian hän valloitti uuden Kartagon (Cartagenan), kartagolaisten pääpaikan Espanjassa, ja sai ylevällä lempeydellään puolellensa monta Espanjan pikku ruhtinasta. "Nuorukainen", sanottiin, "on tullut Espanjaan, jumalain kuva, joka voittaa kaikki sekä aseilla että myöskin hyvyydellä ja armeliaisuudella". Kahdella ratkasevalla voitolla kukisti hän kartagolaisten voiman siinä maassa. Hyvin varustetun sotajoukon kanssa marssi hän sitte itse Afrikkaan. Tehden liiton Numidian kuninkaan Masinissan kanssa sai hän hyvän apulaisen, hyökkäsi yöllä kartagolaisten leiriin, poltti sen ja hävitti melkein koko heidän sotajoukkonsa. Silloin heidän täytyi hädissään kutsua Hannibal takaisin.
Viholliset tapasivat toisensa Zaman luona viiden päivänmatkan päässä Kartagosta (202). Ennen taistelua Hannibal, mielessä synkkiä aavistuksia, pyysi puhella Scipion kanssa kahden kesken. Hetkisen pysyivät nämä molemmat kuuluisat sotapäälliköt vaiti, kun yhtyivät. Viimein Hannibal alkoi puhua. Hän huomautti onnen vaihtelevaisuutta ja lausui, että rauha varmaankin olisi parempi kuin luultu voitto, ja esitti rauhan ehdot. Mutta kun Scipio niitä ei hyväksynyt, turvauduttiin aseihin. Seuraavana päivänä oli verinen taistelu. Kartagolaisten elefantit peljästyivät ja syöksyivät heitä itseään vastaan, heidän gallialaiset joukkonsa pakenivat, ja kokeneet sotilaat, jotka Hannibal oli tuonut Italiasta, kaatuivat täällä urhollisesti taistellen. Niinpä oli Kartagon viimeinen sotajoukko perin pohjin voitettu. Scipio sai tämän urhotyönsä ja voittonsa muistoksi liikanimen Afrikanus. Rauha täytyi nyt (201) tehdä voittajan määräämillä ehdoilla: Kartagon piti luopua kaikista Afrikan ulkopuolisista alusmaistaan, maksaa 10,000 talenttia, antaa pois sotalaivastonsa, paitsi kymmenen laivaa, ja sitoutua olemaan ilman Rooman suostumusta ryhtymättä sotaan mitään ulkovaltaa vastaan.
Turhaan nyt Hannibal koetti taivuttaa itäisiä valtakuntia sotaan Roomaa vastaan; se taistelu tuotti vain onnettomuutta niillekin valtakunnille. Niinpä ensinnä Makedonian kuningas Filippos, Hannibalin liittolainen, nöyryytettiin suurella taistelulla, jossa makedonialaiset joutuivat perin pohjin tappiolle. Sen jälkeen voitettiin sekä maalla että merellä Syrian kuningas Antiokos, joka oli ottanut torviinsa pakolaisen Hannibalin. Rauhan teossa täytyi hänen sitoutua luovuttamaan alueensa Rooman liittolaiselle Vähä-Aasian kuninkaalle Eumeneelle, antamaan laivastonsa roomalaisten hävitettäväksi ja jättämään Hannibal heidän käsiinsä. Hannibal kuitenkin karttoi roomalaisten kostoa pakenemalla Bitynian kuninkaan Prusiaan luo, joka antoi hänen asuakseen erään linnan.
Mutta roomalaisten pelosta kuningas jonkun ajan kuluttua salli heidän sotaväellä piirittää linnan. Silloin Hannibal, päästäkseen elävänä joutumasta kiihkeäin vihollistensa käsiin, otti myrkkyä, jota hänelle aina oli varalla povessansa. Samana vuonna kuin Hannibal (183) kuoli myöskin hänen voittajansa Scipio.
Kartagon häviö.
Sill'aikaa kuin Rooma toisen punilaissodan jälkeen perusti ja vahvisti herruuttansa Kreikan maassa, vaurastui Kartago rauhan hiljaisuudessa jälleen hyvinvoivaksi. Se ei miellyttänyt roomalaisia; vanha kateus heräsi uudestaan. Tähän aikaan Rooman senaatti myöskin koetti kaikin tavoin muuttaa alusmaita provinseiksi eli maakunniksi. Varsinkin vanha sensori Kato Vanhempi esiytyi Kartagon leppymättömänä vihollisena; mitä hyvänsä hän puhui senaatissa, lausui hän aina lopuksi: "Muuten on minun mielestäni Kartago hävitettävä."
Masinissa, joka hyvin tiesi tämän mielialan ja sitä paitsi Rooman liittolaisena oli myöskin Rooman hallituksen suojassa, nosti Kartagoa vastaan koko joukon rajariitoja, ja roomalaiset ratkasivat ne aina hänen eduksensa. Viimein koetti Masinissa anastaa suurta osaa Kartagon alueesta ja teki kaupunkia vastaan niin monta väkivaltaisuutta, että sen asujamet viimein tarttuivat aseihin ja karkoittivat hänet. Roomalaiset heti katsoivat sitä rauhan rikkomiseksi ja lähettivät (149) Afrikkaan sotajoukon. Peljästyen pyysivät kartagolaiset rauhaa ja lupasivat pysyä tottelevaisina. Mutta roomalaiset tahtoivat sotaa ja vaativat Kartagoa ensin antamaan 300 ylhäistä nuorukaista panttivangeiksi. Se vaatimus täytettiin heti. Sitte he vaativat pois kaikkia aseita ja sotalaivoja. Kun sekin käsky täytettiin, esitti roomalainen päällikkö kohtuuttoman vaatimuksen, että asujamet itse repisivät oman kaupunkinsa ja siirtäisivät sen kauas sisämaahan, joten se olisi lakannut olemasta kauppakaupunkina.
Silloin heräsi toivottomuuden rohkeus kartagolaisissa ja he varustautuivat kaikin voimin taisteluun. Temppelit tehtiin asepajoiksi ja kaikenikäiset miehet ja naiset tekivät yöt päivät työtä, kooten puollustusneuvoja. Orjat vapautettiin ja varustettiin sotamiehiksi. Valtion rakennuksia revittiin, että siten saataisiin kiviä, hirsiä ja metalleja. Naiset leikkasivat tukkansa, josta tehtiin jousenjänteitä sekä nuoria heittokoneihin. Kohta oli Kartago erinomaisen hyvässä puolustuskunnossa. Roomalaiset alkoivat kaupungin piirityksen, mutta eivät saaneet tänä eikä seuraavanakaan vuonna aikaan niin mitään.
Scipio Afrikanus Vanhemman pojan ottopoika, nuori Scipio Aemilianus, oli piirityksessä monestikin osoittanut suurta etevyyttä. Viimein hän pääsi konsuliksi ja ylipäälliköksi. Silloin sorrettiin vaivaloisen sodan kautta Kartagon voima (146). Roomalaisten onnistui hyvin tarkkaan piirittää kaupunki, joten siinä alkoi hirvittävä näljänhätä. Viimein he rynnäköllä tunkeutuivat kaupunkiin niille kaduille, jotka veivät itse linnaan. Kansa puolustautui kuitenkin niin sitkeästi, että joka kartano täytyi ottaa valloittamalla niinkuin linna. Valloitetut kaupungin osat sytytettiin tuleen ja edelleen leviävät liekit viimein lopettivat vastarinnan. Linnaan pakkautunut ihmisjoukko pyysi armoa; näiden onnettomain sallittiin kyllä pitää henkensä, mutta suurin osa heistä vietiin orjiksi. Toinen joukko, joka oli kokoutunut erääsen etevimpään temppeliin, sytytti itse sen tuleen, ja silloin muiden muassa myöskin kartagolaisen ylipäällikön puoliso rohkeasti syöksyi liekkeihin. Kaupunki oli nyt roomalaisten vallassa. Scipio olisi mielellään säästänyt sitä, mutta Rooman senaatista tuli käsky, että Kartago piti kokonaan hävitettämän. Niinpä kaupunki sytytettiin ja se paloi koko 17 päivää. Hyvin pahoillaan katseli Scipio tuota hävitystä ja lausui aavistuksen, että kerran oli varmaankin koston päivä tuleva Roomalle.
Kartagon maa-alue tuli Afrikan nimellä uudeksi Rooman maakunnaksi. Sen maaherra asettui Utikaan, johon osa Kartagon entisestä kaupasta vähitellen siirtyi. Numidian puolinen raja vedettiin tarkkaan, järjestetty ja yleensä kohtuullinen verotus pantiin toimeen, ja ne kaupungit, jotka olivat taistelun aikana liittyneet Roomaan, saivat itsehallinnon.
Samana vuonna, kuin Kartago kukistui, hävittivät roomalaiset myöskin rikkaan Korinton, Akajan liiton pääpaikan, ja tekivät liiton alueen maakunnaksi, joka sai nimekseen Akaia.