Vanha ja keski-aika
Kirj.
OTTO SJÖGREN
Suomentanut ["Historisk läsebok för skolan och hemmet">[ Aatto S.
Kuvilla kaunistettu.
Werner Söderström, Porvoo, 1888.
SISÄLLYS:
[Esipuhe.]
[JOHDATUS.]
[VANHA AIKA.]
[ITÄMAISET KANSAT.]
[Egyptiläiset.]
[Assyrialaiset ja babylonialaiset.]
[Foinikialaiset.]
[Persian valtakunta.]
[MUINAISKLASSILLISET KANSAT.]
[Helleniläiset eli kreikkalaiset.]
[Makedonialainen helleniläisyys.]
[Roomalaiset.]
[GERMANIALAISET.]
[KRISTINUSKO JA KRISTILLINEN KIRKKO.]
[KESKIAIKA.]
[Keskiajan luonne.]
[KANSAINVAELLUKSET.]
[LÄNSIMAAT ENNEN RISTIRETKIÄ.]
[RISTIRETKIEN AIKAKAUSI.]
[KESKIAJAN LOPPU.]
Esipuhe.
Historiallisen lukukirjan tarve suomenkielisten koulujen oppilaille lienee yleisesti tunnustettu. Tähän asti on yksinomaan ollut käytettävänä Gruben Kertomuksia. Mutta vaikka ne suomalaisessa puvussaan ovatkin hyvin ansiokkaat, täytyy kuitenkin myöntää, että ne koululaisille ovat liian laveat, samoin kuin ne kokonaisuudessaan ovat heille myöskin liian kalliit. Ainiaan tarkoittaen suomenkielisen kirjallisuuden edistystä pyysi kustantaja allekirjoittanutta valitsemaan jotakin teosta, joka soveltuisi suomennettuna nuorison käytettäväksi lukukirjana historian oppikirjan ohella. Valinta oli varsin helppo, kun monessa maamme ruotsinkielisessä opistossa Otto Sjögrenin teosta "Historisk läsebok för skolan och hemmet" jo kauan on hyvällä menestyksellä käytetty ja se myöskin esitystapansa sujuvaisuuden, hyvän valintansa ja jotenkin soveliaan kokonsa tähden puolusti itseään. Tämä lukukirja onkin siis yleensä vain suomennos mainitusta teoksesta. Ainoastaan huomaamattomuuden virheet sekä sitä tätä muuta, joka ei näyttänyt aivan luotettavalta, on oiaistu, ja muutamia kappaleita, joita katsottiin tarpeellisiksi, pantu lisäksi, enimmäkseen Grubesta. Toivottavasti ei kirja näistä muutoksista ja lisäyksistä ole ainakaan tullut huonommaksi. Sen ansioita on sekin, että, vaikka sen laajuus on suurempi kuin ruotsalaisen, hinta kuitenkin on asetettu melkoista huokeammaksi kuin sen. Suomennostyön on Aatto S. tehnyt taitavalla kädellä. Hänen omansa on myöskin tässä käytetty vanhain nimien kirjoitustapa, jonka pitäisi luonnollisuudellaan ja selvyydellään voivan tyydyttää.
Elokuussa 1888.
Axel Bergholm.
JOHDATUS.
Useimpien kansain sadut ja uskonnolliset tarut mainitsevat Keski-Aasiaa sen ihmiskunnan yhteiseksi kodiksi, jonka kehityksestä historia puhuu. Kuitenkin on löydetty ihmisten olinmerkkejä monestakin eri maanpaikasta, varsinkin Europasta, jo niin vanhoilta ajoilta, että silloin vielä elivät ne muinaismaailman eläinlajit, jotka sitte ovat sukupuuttoon kuolleet ennen historian alkua.
Sivistyneimmätkin kansat ovat kerran kaukaisessa muinaisuudessa olleet villiyden luonnontilassa, jolloin ihmiset saivat elatuksensa ainoastaan metsästyksen ja kalastuksen tuotteista, jolloin he käyttivät pukiminaan eläinten nahkoja ja asuivat vuortenrotkoissa tai maaluolissa. Tässä taikka samanlaisessa tilassa elää vielä tänäkin päivänä suuri osa ihmiskuntaa. Vähitellen oppivat ihmiset muutamissa paikoissa kesyttämään kotieläimiä; silloin alkoi paimentolaiselämä. Koira, lammas, härkä ja lehmä ovat hyvin kaukaisessa muinaisuudessa tulleet kotokesyiksi; sittemmin on hevonenkin tullut ihmisen kotieläimeksi. Paimentolaisheimot, joita vieraalla nimityksellä sanotaan nomaadeiksi, kuljeksivat ilman vakinaisia asumuksia laidunmaalta toiselle. Monessa maanpaikassa, varsinkin Ylä-Aasiassa, ovat ihmiset ainiaan pysyneet siinä tilassa.
Sellaisissa seuduissa, joissa eri viljat kasvavat itsestään eli villinä, neuvoi itse luonto ihmistä kokoomaan ja käyttämään hyväksensä noita kylvämättömiä laihoja. Niinpä kertoo raamattu Kainin olleen metsä- ja peltomiehen. Kun aljettiin tehdä kylvöjä, aidata peltoja ja säilyttää laihoja, tuli maanviljelys pian etevimmäksi elinkeinoksi. Siitä seurasi myöskin, että ihmiset täst'edes alkoivat asettua kiinteihin asumuksiin; samalla, aljettiin myöskin harjoittaa monenlaista ammattia, ja säännöllinen yhteiskunta tuli perustetuksi ja järjestetyksi.
Mikäli ihmisten kokemus laajeni ja elintapa muuttui, paranivat sekä aineeltaan että muodoltaan myöskin kalut ja aseet, joita he käyttivät. Kanget ja nuijat, tehdyt katkomalla puiden oksista, olivat varmaankin ihmisten alkuperäisessä luonnontilassa, etevimpinä kaluina ja aseina. Luusta tekevät vieläkin monet Sisä-Afrikan luonnonkansat nuoliensa kärjet. Tietysti ruvettiin aikaisin käyttämään hiomatonta kiveä, varsinkin piitä. Kivikaudeksi on sanottu aikaa, joka alkaa silloin, kuin villi-ihminen rupesi hiomaan tai muuten valmistelemaan kiveä itselleen aseiksi ja kaluiksi. Kivestä teki hän kärjet metsästysnuolihinsa ja kalastusneuvoihinsa; hän käytti kiviveistä ja kivikirvestä, jonka terä oli eläinten jäntäreillä sidottu puuvarteen; kivinaskalin avulla teki hän valmiiksi nahkavaatteensa ja piiaseilla hän puhdisti ja valmisti nahat. Monella heimolla seurasi pronssikausi lähinnä kivikautta. Metalleista tietysti ensin käytettiin notkeaa vaskea, jota oli helpoin valmistella. Alussa sitä epäilemättä käytettiin luonnollisessa tilassaan. Pohjois-Amerikan indiaaneilla oli erääsen aikaan vaskikirveitä, jotka oli muodosteltu ainoastaan takomalla tulen avutta. Mutta kun vaski on luonnollisessa tilassaan liian pehmeä, keksittiin piankin tinan seoittaminen siihen, ja silloin saatiin jonkinlaista pronssia, josta paremmin voitiin tehdä aseita ja kaluja. Rautakausi alkoi, mikäli ihmiset rupesivat tutustumaan rautaan ja siitä tekemään aseita ja kovempia kaluja, kuin pronssista voitiin saada. Näyttää siltä, kuin olisi rautaa ensinnä kaivettu Ylä-Aasian vuoristoista ja Kaukasosta. Raudan yleisempi käyttäminen tehokkaasti edisti ja helpotti itse sivistyksen kehitystä.
Luonto on jakanut ihmiset rotuihin: kaukaasilaiseen, mongolilaiseen, malaijilaiseen ynnä muihin, joilla kullakin on erimuotoinen ruumis ja erilainen ihonväri. Kaikki vanhan maailman varsinaiset sivistyskansat kuuluvat kaukaasilaiseen rotuun. Siinä on kielen erilaisuuden mukaan erotettu kaksi pääheimoa: semiläis-hamilainen, johon luetaan egyptiläiset, hebrealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, foinikialaiset y.m., ja arjalais-europpalaiseen, johon luetaan hindulaiset, medialaiset ja persialaiset sekä useimmat Europan kansat.
Mongolilaisen rodun kansoista ovat kiinalaiset ja japanilaiset hyvin aikaisin kohonneet jonkinlaiseen sivistykseen. Noin 2000 vuotta e.Kr., jolloin useimmat Europan ja Aasian asujamet vielä viettivät villin tai paimentolaisen elämää, oli Kiinassa jo jotenkin kehittynyt yhteiskunta-laitos. Metallit olivat siellä jo siihen aikaan käytetyt ja maanviljelys hyvin vaurastunut. Kaukaisessa muinaisuudessa keksittiin siellä ruuti ja ruvettiin käyttämään omituista kirjoitusta, jossa on eri merkki kutakin sanaa varten. Mutta vaikka Kiina ei olekaan ollut aivan ilman yhteyttä muun ihmiskunnan kanssa, on se kuitenkin sekä asemansa että teennäisten erottimien tähden pysynyt hyvin erillään muista. Siitä erillisyydestä on seurannut, että kehityksen edistyminen tuli aikaisin estetyksi. Samoin oli kauan Japanissakin.
Yleisessä historiassa, joka paraastaan esittelee semiläisten ja arjalaisten kansain kehitystä, on kolme suurta pääosaa: vanhan ajan, keskiajan ja uuden ajan historia. Vanhana aikana ilmestyi vierekkäin tai toinen toisensa jälkeen neljä eri sivistysmuotoa: itämaisten ja muinais-klassillisten kansojen, jotka ehtivät käydä sivistyskehityksensä läpi, germanilaisten kansain, jotka alkoivat esiytyä, ja kristinuskon, joka sen lopulla vasta perustettiin. Keskiajan historia esittää nämä sivistysmuodot yhteen sattuneina, mutta keskenään riidassa ja eripuraisuudessa; uuden ajan historia kuvaa, miten ne ovat yhä enemmin pyrkineet sovintoon ja yhteyteen.
VANHA AIKA.
ITÄMAISET KANSAT.
Itämaiden hedelmällisen luonnon helmassa alkoi oikeastaan inhimillisen sivistyksen kehityshistoria. Siellä elettiin meidän sukukuntamme lapsuutta; mielikuvitus, jolla ei vielä ollut ymmärrystä ohjaajana, antoi muodon ja suunnan koko sielunelämän toiminnalle. Itsenäisyyden puutteessa kuin lapset, vaipuivat ihmiset ehdottomasti ulkonaisten voimain itsevaltiuden alle; pappisvalta (hierarkia) ja rajaton kuninkuus (despotia) olivat siis itämaisen yhteiskunta-rakennuksen molemmat pääpylväät. Yleisesti vallitsevasta monivaimoisuudesta sai perhe-elämä omituisen muodon. Taiteen tuotteet, ollen hillittömän mielikuvituksen lapsia, tulivat haaveellisuuden ja eriskummallisuuden ilmiöiksi; usein olivat ne hallitsijan käskystä tehtyä orjantyötä, joka muodottomalla suuruudellaan todisti tottelevain tahtojen paljoutta ja ainejoukkonsa jäykkyydellä itsenäisen elämän puutetta. Tutkimus, työskennellen mielikuvitus-voiman palveluksessa, kääntyi mielellään ihmeellisyyden ja salaperäisyyden alalle.
Egyptiläiset.
Niilin kostuttamana on Egypti siitä joesta saanut omituisen luonteensa. Niili tulee Sisä-Afrikan järvistä, saa Abessinian vuoristoista monta sivujokea ja kokoutuu suureksi leveäksi kymiksi Nubian pengermaassa, jossa se syöksyy alas monesta äkkijyrkästä koskesta. Tyynenä ja rauhallisena juoksee se sitte etelästä pohjoista kohti läpi Egyptin, joka on kummallakin puolella ikäänkuin tämän mahtavan kymin vehreänä kehyksenä; lähellä suutansa jakautuu joki moneen haaraan ja muodostaa matalan deltan eli suistomaan. Niilin vesi alkaa nousta kesäkuussa ja on tulvillaan yli maan heinäkuusta syyskuuhun asti. Siihen aikaan on maa järvenä, josta kaupungit ja korkeimmat kukkulat pistävät ylös kuin saaret. Kun vesi jälleen aleten vetäytyy joen äyrästen väliin, jää siitä jäljelle lihavaa mutaa, joka sangen suuresti edistää maan hedelmällisyyttä. Kanavilla ja keinotekoisilla suluilla leviteltiin jo vanhimpina aikoina tulvavettä ja sen siunausta etäisimpiinkin paikkoihin. Niinpä tuli Egypti aikaisin varsin viljavaksi maaksi; maanviljelys, varsinkin vehnän viljelys, oli jo historiallisen ajan alussa hyvin vaurastunut.
Egyptissä oli kolme pääosaa: Ylä-, Keski- ja Ala-Egypti. Ylä-Egyptissä oli kaupunki Tebe, Keski-Egyptissä Memfis ja Ala-Egyptissä Sais, kaikki kolme olleet hallitsijain asuntoina, kukin eri aikanansa.
Asujamet olivat sekautuneet eri roduista. Vanhimmat asujamet olivat osaksi mustat iholtaan. Heidät kukisti aikaisin eräs Aasiasta tullut, valkoiseen rotuun kuuluva heimo, joka vähitellen levitti omaa sivistystänsä etelään päin pitkin Niilin rantoja. Kieli, jota muinoin puhuttiin, oli koptinkielen kaltaista, joka ei vieläkään ole kokonaan hävinnyt.