XII.
IHMINEN.
John Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli lastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.
Missä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä luonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla. Arvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja kylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä tapausten oikullisuus.
No niin — John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon kanssa.
"Tässä kho, khis, khos", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.
"Prim, thi, tios, tion", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina valkoisen miehen huuliin.
Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.
Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi — kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi — tyytymättömäksi ja lopulta ruusunpunaiseksi — raivoavaksi.
"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla äidinkielellään.
Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen sydämellinen auringonpaiste.
Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui lyhyin joustavin askelin.
John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa, ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen, silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä ruohosta.
Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.
On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä, luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.
Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja, vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.
John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä, ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri, josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen, joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa. "Khris, khrime, khli", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota voimakasta sammakonpäätä.
"Skruk", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä, ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet, tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta, kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.
Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas, vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista, jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle! Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen, joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut täydellinen.
Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.
Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui muutaman askeleen vasempaan ja katosi.
Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja nuorekasta.
John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.
Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn peitossa.
Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin, kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen seuralaisensakin.
Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.
Se oli Maa.