II.
Ja kesä oli parhaillaan,
Koin säteet mailla väikkyi,
Ja linnut lauloi laulujaan,
Ja lammin laineet läikkyi;
Mut kolkolta, kuin viety pois
Tulonen kodin liedest' ois,
Niin tuntui kolkolt' aamu.
Elämän ehdot riistänyt
Taas oli hyinen halla.
Ja huuto kansaan lensi nyt
Ja kaikui kaikkialla;
Ja mieliin syttyi innostus,
Ja harvoin nähty rakkaus
Nyt hehkumaan sai tunteet.
Ja pelastukseks isänmaan
Varansa kansa kantoi,
Ja rikas uhras aarteitaan
Ja köyhä ropons' antoi,
Ja niinkuin vaimot Karthagin
Helynsä riisti naisetkin
Ja kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehen
Se lempi sijoittuupi,
Ja paasi liittyy paatehen
Ja holvit muodostuupi,
Ja ylös, ylös pilvihin
Kohoopi lailla temppelin
Nyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa,
Jot' äsken uhkas halla,
Ja lämmin liesi kohoaa
Nyt helläin kätten alla
Ja valaisee ja lämmittää,
Kun synkkää on ja pimeää
Ja elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan,
Niin saman lieden luota
Uus joukko lähtee sotimaan
Ja puoltamahan tuota.
Ja aseet: rakkaus ja työ,
Ne taaskin vihamiehen lyö
Ja uusi saadaan voitto.
III.
Sinua kultainen ja kallis maamme,
Sinua kaikki työmme tarkoittaa.
Elomme, onnemme me sulta saamme,
Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa;
Jo pienoisista saakka meille kannoit,
Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit,
Ja tyhjiks usein rintas imetit,
Ja usein kärsit nälkää, saadaksesi
Paremman toimeentulon lapsillesi,
Ja usein vilussa sa värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta,
Mi jäät ja lumet poluiltasi luo;
Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta
Ja elon sulle huolettoman tuo;
Ja innon, jonka kätkit sydämmeemme,
Sill' erämaasi viljaviksi teemme,
Näin vaivannäkös palkiten ja työs.
Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,
Kun hyvä vaan on olla meidän äiden,
Niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä, vaikk'ei työmme suuremp' oisi
Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,
Ja verrata vaikk' eloamme voisi
Meressä yksityiseen pisaraan;
Sun tähdes vaan me käymme riemahdellen,
Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,
Ja katoamme tuimaan taisteloon.
Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks
Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.
Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Kaikuja Hämeestä 1878.
ERÄÄSSÄ KANSANJUHLASSA.
Maan, vetten yli ilma raikas kulki,
Uus aika koetteli lentoaan;
Ja peitost' yön nyt astui kansat julki
Ja niiden kanss' uus henki maailmaan.
Se oli raikas henki aamuruskon,
Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon,
Ja salamoina iski sydämmiin,
Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti,
Mut usma meiltä vielä päivän peitti,
Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.
Se Suomen korpimailla vielä säilyi
Ja turvekaton alla piilihen,
Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi
Ja ark' ol' astumahan ilmoillen,
Siks kun sen Lönnrot löys ja kuoren taittoi
Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi
Ja maiden, kansain ihailtaviks toi,
Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika,
Uus maailma nyt aukeni, ja aika
Se meihin silmäns' ihmetellen loi.
Ja salot viherjöi ja päivä koitti,
Ja lämmin liikkui yli vetten, maan,
Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti
Nyt Runebergkin jättikanneltaan.
Uus aik' on tullut, uuden ajan riennot
Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot,
Mut kansan viel' on verho silmillään,
Siks kunnes Snellman hengenvoimallansa
Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa
Tul' omaa itseänsä näkemään.
Ja hänen sanansa kuin miekka koski
Ja sydämmistä mursi kylmän jään,
Ja hänen äänens' innostuksen nosti
Ja tunteet pyhimmät sai syttymään.
Ja vanhat, nuoret kansan alttarille
Nyt kilvan riensi uhraamahan sille
Etunsa, onnensa ja elämän.
Ja kansan vainiolla paahtoi helle,
Ja viljoja nyt nousi tanterelle,
Jonk' äsken karje näytti peittävän.
Ja alat, joita peitti unheen laineet,
Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen.
Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet
Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
Nyt Suomalaiseks itsensä, ja kansa
Täys'ikäisyyden valtakirjan saa.
Ja poven pohjukasta riemu raikuu,
Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu:
Nuo miehet eläkööt ja synnyinmaa!
Kaikuja Hämeestä 1878.
KUVA
Mun huonehessani seinäll' on
Yks kuva halpa ja koruton,
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä, mi siinä viehättää,
Lumenko peittämä harmaa pää,
Vai surun uurtamat vaot nuoko,
Vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot' yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa
Niin tyystin katso kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
Näen lapsuusmaailman riemuineen,
Näen kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita!
Ja onpa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon.
Mut ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
Kaikuja Hämeestä 1878.
PALVELUSTYTTÖ.
Ihanainen joulu jo tullut on,
Tuo miekkoisten ystävä luopumaton,
Ja kaduilla pyörivi hyörivä kansa,
Jokaisella myttynen kainalossansa,
He lahjoja kantavat armailleen,
Ken kullalleen, ken lapsilleen.
Ja koht' ilo korkeimmallehen saa
Ja juhlavalkeat leimahtaa,
Tuhannet valkeat kartanoissa
Ja haarukynttilä köyhän koissa,
Kenellä on suoja ja koti vaan,
Sen rientää helmahan suopeaan.
Mull' ei ole kotoa lämpimää,
Ei omaist' eik' ole ystävää,
Saan muiden lahjoja muille kantaa,
Mut en saa itse ja en voi antaa.
Oi, jos olis ystävä mullakin,
Niin hälle ma itseni antaisin.
Kaikuja Hämeestä 1878.
SYDÄMMESTÄNI…
Sydämmestäni halveksin
Jokaista aineen orjaa,
Jok' itaruudest' aittoihin
Maan toukkasetkin korjaa,
Ja katsomatta hätää maan,
Käy kultataakat harteillaan
Ja vaivaisuuttaan huokaa.
Ja kehnoks sen ma sanon, ken,
Isänmaa huulillansa
Ja rakkautta teeskellen,
Vaan etsii mainettansa,
Ja, niinkuin tyhjä tähkäpää,
Vaan taivahille yrittää,
Mut hedelmää ei tuota.
Mut kirouksein saakoon hän,
Ken povest' isänmaansa
Imeepi mehun, elämän
Ja voiman kansastansa,
Ja kurjaks näin sen saatuaan,
Hekuman helmoiss' istuu vaan
Ja kantajaansa herjaa.
Kaikuja Hämeestä 1878.
SALOMAA.
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa
Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot,
Joit' olen kaivannut, kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,
Kuin kukat kirren alt', elpyvät taas elohon.
Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti,
Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata
Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
Kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani,
Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;
Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
Kultia lähteissään heitellen yli maan,
Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön,
Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' use'in lakan all' olen, hartahin mielin
Kuunnellut tarinaa aian muinoisen,
Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen…
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
1880.
K.P.T. Ylioppilas=albumi J.V. Snellmanin 75=vuotisen syntymäpäivän muistoksi 1881.
AAMULLA.
Päivä jo noussut on, puna luonnon poskilla hehkuu,
Aurinko niihin kun lempivän katsehen luo.
Nurmikin hieraisee unen silmistänsä ja nostaa
Pois utupeitettään, aukoen kukkasiaan.
Lentohon pyy pyrähtää, kahilistossa ääntävi sorsa,
Tiitikin tirskuttain siistivi sulkiahan.
Taivasten valomerta nyt sieluni hiukuen uikoon,
Ennenkuin sumut yön taas sen huurtohon luo!
Aavat kuin avaruus nyt mielehen miettehet nouskoot,
Ennenkuin sen taas kahlehet kahlehtii!
Vaan mitä synkkiä aavistan! Ilo, laulu ja nuoruus
Aamun ja auringon nuo ikiheimoja on.
Laulelkaammme ja riemuitkaamme nyt: kas kuni joutsen,
Pois ulapallen, pois, purtemme kiidättää,
Laineet tiellemme loiskuen viskelevät hopeoitaan,
Taivas kultiahan ylt'yliten sirottaa.
Minne ma silmäänkin, minä nuoren nään isänmaani
Kukkaisiin puetun, helmillä kauneillun.
Tuolla kimeltäen seisovi vuori ja saaret ne tuolla
Kukkaisvihkojen laill' aalloistaan kohoaa.
Koivut tuolla ne peilaileksen ja tuolla, kas, eksyy
Auringon säekin hongiston pimentoon.
Niityt ja vainiot nään ma ja töllin, joss' opin ensin
Maani ma tuntemahan, lempeät kasvot sen.
Haudat urhojen nään, maan poikien, jotk' ylös templiin
Äitins' saatettuaan kuolohon sortuivat;
Vilja jo haudoill' aaltoilee, tähät nuokkuvat täydet,
Joist' elon siunaukset runsahat virtaavat.
Voi, ettei vaan meillenkin, kun ilta se joutuu,
Työstämme niitettäis kuorta ja kaunaa vaan!
Vaan mitä huolehdin, sinisilmäinenhän on aamu:
Aamu ja nuoruus, nuo täynnään toivoa on.
Nouse, toivoni, siis! Palavat sun aattehes, rinta,
Niinkuin kylväjämies, kylvä maas sydämmeen!
Luojan kellarihin mehiläisenä lennä ja nouda
Mettä sun kylvölles, lämpöä touoilles!
Niin kenties, kun sunkin soi lepokellosi kerran,
Lausutahan: sinä teit maallesi minkä sä teit.
1880=luvulta?
VAPAUTETTU KUNINGATAR.
On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukossa on rautaportit, ei valoa sieltä näy,
Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vahdit käy.
Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.
Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt.
Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.
Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa, surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.
Näin matkamies tuli kerran ja saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo,
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.
Ja on kuni ilma lämmin taas hengähtäis yli maan,
Runoruhtinaskin, ihastuin nyt, taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi:
Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.
Ken tuost' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?
Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan;
Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!
Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
»Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen,
Ja se soi kuni ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»
»Oi turhaa, pois on poissa!»—Käy vinhemmin hän vaan—
»Oi surmasi helmaan kiidät!» Ei katso hän taakseenkaan;
Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntävi urho tuo.
Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
Sen vartiajoukko jo häilyy, niinkuin raju=ilmassa puu,
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.
»Ja nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö!
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa;
Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»
Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.
Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan.
Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.
Albumi »12 p. Toukokuuta 1881» sekä
»Helmiä Suomen runoudesta. 6». 1898.
MATKAMIES.
On joulu=ilta, ja yksin
Vaeltavi matkamies,
Jotakin hän etsivän näyttää,
Mitä etsivi, Herra ties.
Monest' uljahast' asunnosta
Tuli liekitsee, ilo soi,
Hän huomaavan sit' ei näytä.
Ohi rientävi, minkä voi.
Kylän äärihin saapuu hän jo.
Pimeys hänen on edessään,
Pimeästäpä kaukaa loistaa
Valo metsästä yksinään.
Se välkkyvi, kuin luo kutsuis.
Hän kutsua noudattaa:
Maja pieni se on, väki siellä
Juur' hartauttaan lopettaa.
Ja kaikuu nyt pyhä virsi,
Ja leimuvat valkeat,
Ja himmeli hiljaa häilyy…
Oi, kuulkohot taivahat!
Kädet ristissä miesi siinä
All' akkunan viivähtää,
Kylm' ympärill' on, vaan hällä,
Sydän hällä se lämpiää.
Hän viipyvi siinä, kunnes
Kaikk' uuvahtaa lepohon,
Ja kynttilä yksin tuikkaa,
Ja hiljaus kaikkiall' on.
Mit' etsi se matkamiesi?
Kenties—kenties kotiaan.
Ken oli hän sekä mistä?
En tiedä,—kulkija vaan.
K.P.T. albumi 1881.
KEHRÄÄJÄ=ÄITI.
Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.
»Pois aurinkoiseni läksi, pois,
Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!
»Ihanainen hän oli, kaunoinen,
Oli puhtoinen kuni pulmonen.
»Samanlaisena jos hänet nähdä sais,
Oi, aurinkoiseni jos palajais!»
Ja rukki se hyrräten, pyörien käy,
Mut armasta poikaa vaan ei näy.
Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.
—»Iloitse, äiti, sun poikasi
Jo mainehen siivillä kiitävi!»
—»Ylistetty luoja!» ja viuhuen
Nyt rukki se hyrrävi pyörien.
—»Hän luokses saa, kotimatkall' on,
Mut niinkuin syksyn puu alaston.»
—»Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!»
Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.
—»Oi äiti parka ja vaivainen,
Sun kuollut on poikasi kaunoinen!»
—»Ylistetty luoja, kun puhdasna saa
Hän äidin helmahan taas nukahtaa,»
Eik' enää rukki se hyrräten käy,
Eik' enää kyynel vierivän näy.
K.P.T. albumi 1881.
RUNOLAULAJA.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskelyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin…
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
Ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa:
»Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!»
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen
Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus,
»Mitäpä tuokin täällä?» vaan kuuluu kuiskahdus,
Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan;
Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois,
Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen;
Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,
Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
Ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi 9/4 1882.
VAIVAIS=AAPO.
Petäjistössä kankahalla
Vaivainen on hökkeli vain,
Ja vieläkin vaivaisempi
Sen hökkelin on asujain.
Kyll' on rikas ollut hänkin,
Nuor' ollut on aikoinaan,
Rujo nyt on, pettua syöpi,
Tytär ainoa riemunaan.
Syys=ilt' oli myöhä kerran,
Pesävalkea leimuaa.
»Mikä liike ulkona tuolla?
Ken yöksi nyt tänne saa?»
Matalast' ovest' astuu mökkiin
Mies röyhkeä liikkeiltään.
Pukimestaan hohtavi kulta
Ja irstaus silmistään.
»Hyv' ilta!»—»Herran rauha!
Mikä mökkihin kreivin toi?»
—»Olet köyhä, ma tuon avun sulle,
Joka puuttehes poistaa voi.»
Ja kultia hän pivon täyden
Nyt pöydällen levittää,
Ja ne valkean hohtehessa
Niin ihmeesti välähtää.
»Ja sun tyttäres kaunokaisen
Komeaan minä vien hovihin,
Puetan hänet kultiin, silkkiin
Ja kalliisiin kivihin.»
Näin lausuvi, kullat hohtaa,
Ja immyt tuo punottaa,
Ja hän rientävi luo, kädellänsä
Sen poskea koskettaa.
Mut polttava liekki lensi
Ukon silmähän raukeeseen,
Ja hän nousi ja leimuvan katseen
Hän viskasi vieraaseen.
»Pois, röyhkeä!» niin hän huusi
Tuen ottaen sauvastaan,
»Pois, röyhkeä; pois kätes riettaat!
Impi olkohon rauhassaan.
»Veren kansastas olet juonut,
Hien, työn olet ryöstänyt,
Ja tahdotko kunnian vielä
Vaivaiselta riistää nyt?
»Se kallis on kullall' ostaa.
Pois, pois tuo lahjas vie!
Häpeäll' en liikkunut vielä,
Ei tarpehen nytkään lie.
»Jos niin sen tahtovi Luoja,
Voin kuolla ma näljissäin,
Mut lapseni kunniaa myydä,
Ei, herra, se ei käy päin.»
Hän istui, kullan pyyhkäs
Tyköään, kuni polttanut ois;
Mut vieras vait, puhumatta
Rahat otti ja hiipi pois.
Ja riemastuin tytär juoksi
Isän helmahan herttaiseen,
Ja hiilokseks tuli riutui,
Pois hiipuen hiljalleen.
Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.
LEENA.
Ja Leena istuvi kankaallaan
Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Lyö pirtaa, niisiä helskyttää,
Ja oudosti silmä se välkähtää.
»Oi laps, mikä kiire sull' on työ?
Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö.»
—»En, en, mua vartovi armahan',
Ma morsiusvaatetta valmistan.»
—»Oi raukka, sun ruumiis raukee pois.»
—»Oi jospa se vieläki raukeemp' ois.»
—»Sun silmäs tuike se tummenee.»
—»No, tummetkoon, se ei haittaa tee.»
—»Sun poskeltas puna pois putoaa.»
—»Mun kultani lempivi kalpeaa.»
—»Oi, turha on toivosi, onneton,
Sun petti hän, hällä jo toinen on.»
—»Ei pettää voi minun kaivattun',
Ens sunnuntaina hän noutaa mun.»
Käy pirta ja niidet ne helskähtää
Ja oudosti silmä se välkähtää.
Pyhäaamu on, tyynt' yli vetten, maan,
Ja huomenkello se kaikuu vaan.
»Laps, nouse, päivä jo kirkas on,
Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon.»
Mut Leena hän työnsä on päättänyt
Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.
Ja tyynenä nukkuvi vuoteellaan,
Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Ja hääpuku valkea yllähän,
Ja valkeamp' entistään on hän.
»Jo kirkonkellot ne yhteen soi,
Oi lapsi raukka, mik' on sun, oi?»
Hän kättä sen koskevi kalpeaa,
Mut vastaukseks likistyst' ei saa.
Hän suutelon painavi huulillen,
Ei tunnu henkäys lämpöinen.
Hän posken poskellen lähentää,
Mut kylmä ja valju se on kuni jää.
Kansanvalistusseuran kalenteri 1882.
JOHANNES TAKASEN MUISTOKSI.
12/11 1885.
Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas,
Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias—
—Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen,
Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen.
Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan,
Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan,
Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään,
Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään.
Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan,
Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan.
Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo
Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo.
Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös:
—Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs?
Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton:
Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon!
Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen,
Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen.
Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan,
Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan!
Matalaisessa mökkisessä
Mies kalpea askartaa,
Kylm ympärill' on, vaan hällä,
Sydän hällä se leimuaa.
Tulisimmat aattehensa
Kivehen hän veistäen luo,
Ja sirpalehet säkenöiden
Ylt'ympäri lentää nuo.
Ja hahmon saa kivi kylmä
Ja möhkäle muodostuu.—
Mut viel' ei säihky silmä,
Viel' ei hymyhyn käy suu.
Tulikuumast' ahjostansa
Ihanteita hän taasen luo,
Ja sirpalehet säkenöiden
Taas ympäri lentää nuo.
Saa silmä ja huulet muodon.—
Mut viel ei valmis työ:
Kuvass' ei ole henkeä vielä,
Ei sykkien rinta sen lyö.
Palavaiseen nyt povehensa
Hän patsahan painaltaa,
Sydämmestähän hengen virran
Hän siihen johdattaa.
Ja on kuin sais kivi hengen—
Ja hän vaipuvi juureen sen,
Näin oivaltain mikä suurin
On voima maallinen.
Nyt on suru Suomenmaassa, Suomi=äiti itkusuin
Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin;
Huokauksen lähettääpi aalloiltaan ja metsiltään
Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Voi, kuin lyhyeks sen miehen elinlanka laskettiin,
Joka jo niin nuorna ehti ylös taiteen korkeuksiin!
Pukenut ois äitikullan helmill' ihanteiden hän,
Jos ois hälle, niinkuin muille, suotu hellyytt' enemmän.
Mutta muillen antanut ol' äiti maidon rinnoistaan,
Ja kun raukan tuli vuoro, läksi usein verta vaan.
Nurkuiko hän siitä? Eikä. Hyvin tunsi äidin hän:
Viluss' ehkä täyteläämmän toivoi viljan kypsyvän.
Senvuoks mielellään hän kärsi puutetta ja nälkääkin,
Tyytyvä kuin laps, jos joskus katse häneen luotihin;
Toivoi vaan, kuin talven alla oras toivoo kevähän,
Kevään kauniin joutuvan ja jään ja lumen lähtevän.
Ja se joutuikin se kevät. Päivä lämmintänsä loi;
Luonto loisti, elo uhkui, oras nousi, vihannoi.——
Äiti helmans' avas, siihen sulkeakseen armastaan—
Sylihins' ei edes saanut hänen kylmää ruumistaan!
Senvuoks Suomenmaass' on suru, senvuoks äiti itkusuin
Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin;
Huokauksen lähettäapi aalloiltaan ja metsiltään
Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään.
Kaikuja Hämeestä 1886.
KANTAATTI
TOHTORIN= JA MAISTERINVIHKIÄISISSÄ 31 PÄIVÄNÄ TOUKOKUUTA 1886.
Kööri:
Valohon, valkeuteen sa nouse, henki,
Koroita lentos avaruutehen,
Ja tiedä ett' on voima ylhäinenki
Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.
Soolo=kvartetti:
Mut loistoansa jos se muusta johtaa
Ja uskon=valostaan näin vieraantuu,
Kuin lentotähti vaan se hetken hohtaa
Ja syttyessähän jo valjentuu.
Tai on se öistä valhetulta väärää,
Mi tiedustajan harhateille vie,
Jos toivon täht' ei sille suuntaa määrää
Ja ijäisyyteen sen ei viittaa tie.
Jos sielt' ei, rakkauden liedest' aivan,
Valolleen lämmön hehkua se tuo,
Sen valo valju on kuin talvitaivaan,
Mi jäätää vaan, mut lämpimää ei luo.
Kööri:
Valohon, valkeuteen sa nouse, henki,
Koroita lentos avaruutehen,
Mut muista ett' on voima ylhäinenki
Vaan laina lähteest' ikivalkeuden.
1.
Kööri:
Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi,
Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon,
Ennen aikojen alkua valtas kohoaapi
Ja ainiaksi kiitos, kunnia Sinun on.
Altti=soolo:
Kah, taivaan tähdet radoillansa
Iäti Jumalalle kantaa kiitostansa,
Ja päivä kertoo päivällen.
Kaaoksen kohdust' aamu käskystäsi saapi…
Sopraani=soolo:
Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi.
Sa meille kevään aina uudistelet,
Auringon käsket kaikki kirkastaa;
Sa käsket ruohoin maasta versoella,
Ja raikkaan kastehen ilmoja puhdistaa,
Ja tuulen taivahalta pilvet pyyhiskellä.
Altti=soolo:
Sinä viimeksi loit myös parhaan luomistasi,
Ihmisen, maailmaas ihailemaan,
Sa hänen annoit hallita maata,
Vaan Sua yksin aina kuulla, palvella.
Kööri:
Oi, suuri, mahtava on Herra Jumalamme,
Kun voimassaan Hän ihmisille ilmestyy.
Kun näkyy vuori Sinain
Ja ilmi patsain Jumala saa tulisin,—
Ja silmihimme tunkeu säde valostansa,
Mit' ilmoittaa jylinä, pauhu ilmojen
Ja leimaus ja kuohu elementtien?
Sisin maa jopa järkkyy!
Herra, jo tahdotko luomasi hävittää?
Hetkikö tullut nyt on, pielet ilman kun kaikki särkyy?
Altti=soolo: Sa kansallesi liiton lujan vahvistit, Jok' ikuisesti rikkoumatta kestää saisi.
Sopraani=soolo: Sa omillesi käskysanas julistit Ja tahdoit että Sinua he rakastaisi.
Kööri:
Rajaton on armos, Jumala,
Rakkautta kaikki lakis uhkuu!
Oi, anna meidän Sun polkus käydä,
Sydämmemme puolees taivuta!
Sopraani=soolo:
Sa päästit kansas orjan kahleista,
Elätit erämaassa mannalla,
Ja opastelit aina suuntaan oikeahan,
Ja vaadit heitä vaan rakastamahan.
Sa läpi merenkin tien halkaisit
Ja kahden puolen aallot asetit,
Ja kalliosta panit veden vuotamahan.
Ja vaadit vaan heitä juomaan janoissahan.
Trio:
Epäillen, toivotonna Sua pelkäs kansa,
Joll' yhä osoitit Sun hyvyyttäsi vaan.
Sua eikö voinut rakastaa se kohdastansa
Ja Sinuun luottaa kokonaan?
Isännän vihaa orja piillä saapi,
Vaan lapsi isäns' ääntä noudattaapi,
Mut Jumalaansa, Luojaa, Vapauttajaa,
Ihminen vastustaa.
Kööri:
Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi,
Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon!
2.
Sopraanit yhdessä:
On taivaalle syntynyt tähti!
Kah, Betlehemin soimessa syntyi poikanen.
Hän syntyi majoiss' alhaisten,
Ei sijaa saliss' ylhäisien.
Miks syttyi taivaan tähtönen?
Altit yhdessä:
Jo poikana templistä, viisahitten hän joukost' löyttihin:
Ettekö tiedä huoneiss' Isäin ain' asua mun tulevi.
Niin kasvoi voimaan, viisauteen hän, ja varttui suuriin tekoihin.
Tenoorit yhdessä: Ken olet Sinä? Mikä täällä tehtäväsi? Miss' astelet, rauha vain käy jäljissäsi!
Bassot yhdessä:
Niin kului aika armas nuoruuden,
Niin kasvoi poika Betlehemin,
Kuin me, mutta tahraamattomin mielin.
Kaikki: Ken Sa oot, synnitön oi poika ihmisen?
Duetti köörin kanssa:
Oi, kuin autuas on laps, joka Herran suojass' varttuu,
Viattomalle rauha, siunaus ylhäältä aina karttuu;
Kaukana siimehessä puhkeaa,
Kuin lehdon kukka versoelee,
Ja myrsky maailman viattomuutt' ei saastuttele.
Lapsen ajat armahaiset,
Suojassa Korkeimman murheitta soluvaiset!—
Niin nuokuvi laaksossa valko=lilja mättähältä,
Niin nuokuu hiljalleen; se suojass' on rajuisten myrskyjen väeltä.
Se yksin kukoistaa ja kiittää Jumalaa,
Niin lehdon kukka versoelee,
Ja myrsky raju maailman sen puhtautt' ei saatuttele.
Alti=soolo:
Oi Herra, nuorisomme anna
Sa elää lapsina viattomuudessa
Ja nöyrin sydämmin ja kiitollisin mielin:
Sinua kuulla, palvella!
Kun mailma kiusaukset tuottaa,
Ken meidät enää pelastaa,
Ma kehenkä uskallan luottaa?
Sopraani=recitatiivi:
Ah, himot kiusaavat, ja vaarat uhkaavat,
Ja omat voimat tyhjyyteensä uupuvat,
Ah, luulemme avuttomiksi jäänehemme.
3.
Kööri:
Oi, Herran Sanaa kuunnelkaamme pyhää,
Se voiman uuden sydämmeemme luo,
Kuin lounastuulten viima yhä
Keväisin vuokot urvusta tuo.
4.
Kööri:
Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu?
Kelle kohtalon arvoitus himmi selviää?
Kuink' yhtyä konsa voi vaivaan ja kuoloon iki=elämä?
Kaksois=kööri:
Ah ihmiskunta, toivo ijäisyyden jätä,
Jo hiekkaan kuivui juuret sen!
—Ei, sinut suojaa Herras, luota Hänehen!
Ei Herran Sana petä!
Ma näen ihmiskunnan vaivoin sortuvan,
Se rikostensa palkkaa kauemmin ei vältä.
—Ma näen uuden aamun saavan ylähältä,
Jo kultaavi koi taivahan!
—Voi kuolo ikuinen!—Kautt' armon saadaan voitto!
—Kirot toivottomain!—Riemu soi, kaikuu soitto!
Kööri: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu?
Sopraani=soolo: Pelkonne heittäkää, Hän lempee täynnä on, Sit' osoittaapi meille aina.
Kööri: Uskossa toivokkaina Luotamme varmoin, varmoin armohon!
Trio köörin kanssa:
Sydämmen uskovan rauhoa ken järkyttää?
Se antau Jumalaan ja Häneen taipuu,
Ei vainen itseensä.
Maailman onnet maahan jos vaipuu,
Niin voima ylhäinen, tuo taivaan rauha jää.
5.
Kööri:
Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi,
Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon,
Ja kiitostas maa soikohon, aina, ain' soikohon!
HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ
17/9 1886.
Linnoitusko se tässä
Kummullaan kohoaa
Ja maan ja vetten yli
Ylpeesti katsahtaa?
Mut miekat tääll' ei välky,
Ei sotatorvet soi,
Ja tääll' ei vinhaa tultaan
Tykitkään salamoi.
Eik' ole täällä miehet
Puetut teräksin,
Mut linna tää on sentään,
Ja linna vahvakin.
Ja salamoikin täällä,
Mut tiedon tulta vaan,
Ja miekkakin se välkkyy,
Mut hengen miekka vaan.
Ja linnan puoltajoina
Ja miehistönä ken?
Ei rautakourat urhot,
Vaan parvi hentoinen.
Nuo aamun kastehelmet,
Nuo heinät helvepäät,
Nuo korret, jotka kaataa
Vois syksyn myrskysäät.
Mut niissä sentään suoja
On koko Suomenmaan;
Ja niitä linnan Herra,
Hän käyttää nuolinaan,
Kun tulee häätää sorto
Tai veltto penseys,
Ja raikast' ilmaa saada,
Valaista pimeys.
Niin, linna tää on sentään,
Ja linna vahvakin,
Vaikk' ei sen ole urhot
Puetut teräksin.
Ja linnoja kun näitä
On maassa sankka vyö,
Pimeyden poistuu valta
Ja poistuu kansan yö.
Kaikuja Hämeestä 1890.
AUGUST AHLQVISTILLE.
Ylioppilasjuhlassa 27 p. marrask. 1886.
Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin,
Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin,
Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi,
Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.
Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten,
Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen,
Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun:
Sydämmeen Sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.
Lemmestä silloin poves se säkeniä loi,
Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi,
Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan,
Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.
Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit,
Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit;
Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit,
Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.
Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi,
Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili,
Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi,
Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.
Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää,
Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää,
Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on
Ja runohelmes hälle koriste verraton.
Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion
Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon,
Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi,
Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.
Kaikuja Hämeestä 1890.
LAULUN VOIMA.
Yöllisessä
Terhenessä
Ja umpimailla
Kulki kansa
Johtoa vailla,
Heimoansa
Ei heimo tunne,
Ei tiedä kunne
Matka lie,
On outo tie,
Ja ilmat virvat
Ne harhaan vie.
Kuka joukot harhaillehet
Kokoon kutsuu eksynehet?
Kuka tenhosanan sen
Lausuu mahtipontisen,
Joka tenhovaipan poistaa,
Että päivä kirkas loistaa?
Kautt' ilman, kuules, soitto kaikuu,
Se niinkuin koski kohisee,
Ja metsät, vaarat vastaan raikuu,
Ja terhenet ne pakenee;
Ja päivän liekin hohtehessa
Mies seisoo, soittain kanneltaan,
Ja »Maamme»=laulun kaikuessa
Eteenpäin viittoo kansoaan.
Sydämmen värähtääpi juuret
Ja povi innon tulta lyö,
Ja vanhat, nuoret, pienet, suuret
Yhdistää lemmen taikavyö;
Ja joukot harhaavat ne yhtyy,
Yks tunne kaikki valloittaa,
Tuhanten äänet yhteen ryhtyy,
Kun »Maamme»=laulu raikahtaa.
Se tunnussana johtonansa
Ja lemmen liekki rinnassaan
Eteenpäin taistoon kulkee kansa
Ja voittohon tai kuolemaan;
Ja riita, viha, vaino raukee,
Kun soipi äidin nimi tää,
Veljellen veljen syli aukee,
Kun »Maamme»=laulu helkähtää.
Nyyrikki 1888.
TERVEHDYSSANOJA
V:n 1890:n maistereille.