MUSTI.
Tuoll' liepeess' suuren hongikon
Lähellä kylää mökki on;
Kaks hyvää lasta armaineen
Siell' asui äitineen.
Nuo Kaarlo, Hilma olivat
Maan päällä lapset parhaimmat.
Ne köyhät oli pienoiset
Ja orvoiks jäänehet.
Näkyipä hovi kaunoinen
Tuolt' yli metsäin, järvien
Siell' oli lapset kasvaneet
Ja suurest' eläneet.
Mut Jumal', isä ihmisten,
Tät' ei näe hyväks lapsillen;
Hän antoi heidän koitella
Kurjuutta, puutetta.
Heilt' isä kuoli. Talokin
Veloista pian myytihin,
Ja äiti vihdoin torppaseen
Sai muuttaa lapsineen.
Tuo hurskas äiti, hyvillään
Hän lausui kesken köyhyyttään:
»Vaikk' isän meiltä kuolo vei,
Ei Luoja hylkää, ei!»
Hovissa suurest' elettiin,
Nyt puutett', tuskaa kärsittiin;
Tuo rikas naapur' armoton
Ja tyly heille on.
Kuin kallis sentään verrattain
On mökin tunnon rauha vain,
Ja luja, harras usko sen
Rikkauteen verraten!
Viel' yhden näät sä toverin,
Nälkäinen vatsa silläkin,
Ja hampaat suussa välkähtää,—
On villakoira tää.
Tää vanha Musti hyvänen
On peru aikain entisten;
Hän kotoisin on Spanjasta,
Ties äiti kertoa.
Sen näkikin jo turkistaan,
Kun mörisi hän nurkassaan;
Mut miten Pohjolaan hän sai,
Ei kenkään tiennyt kai.
Kyll' oli vainen hänkin vaan
Voileipää syönyt aikoinaan,
Mut nyt hän tyytyi vähempään,
Mörisi näljissään.
Niin kauan kuin sen voimat soi,
Hän metsämailta usein toi
Muassaan kotiin jäniksen
Tai teirenpoikasen.
Ja huiski häntää hyvillään,
Ja suutaan nuoli mielissään!
Kun paisti valmiiks saatihin,
Ties saavans' Mustikin.
Mut vanhapa on Musti nyt
Ja jalat sen on jäykennyt,
Hämillä suutaan nuolla saa,
Kun paistit katoaa.
Sen sijaan susi vihainen
Käy salaa häntä väijyillen,
Mut paistiks tulla Musti hän
Ei näytä kärsivän.
Se loukkaa hänen arvoaan,
Ja liki jos käy susi vaan,
Sen kyllä pörhöiseks saa pää,
Kun Musti höyhentää.
Nyt Mustin ruoka niukall' on,
Mut tover' on hän verraton;
Hän seurass' ain' on lapsien
Näljissään möristen.
He nyppii hänen turkkiaan,
Hän silloin kättä nuolee vaan;
Sit' armahda, ken ilkeissään
Käy mökkiin pyrkimään.
Ja jos ties Musti, että ken
On ollut paha lapsillen,
Hän kursaamatta niskahan
Käy häijyn veitikan.
Mut äiti park' on lohduton,
Kun itse leivän puutteess' on
Ja näkee Mustin näljissään
Vanhoilla päivillään.
Ja vaikka kauan arvelee,
Ja vaikka sydän kirvelee,
Hän ottaa Mustin mukanaan
Ja lähtee kulkemaan.
Ja hoviin tultiin: »Herrasen',
Mun koiraniko tahdotten?
Hän, viisas on, mut leipäähän
Ei oo, mill' elätän.»
Ja rikas herra hymähtää:
»No, koiran voin kyll' elättää,
Tuoss' saatte rahaa; tiehenne!
Muut' asiaako, he?»
Äit' itkein läksi kotiin nyt,
Ja lapset, yksin jätetyt,
Ovella tuvan nyyhkyttää,—
On sija Mustin tää.
»Itkusta, lapset, tauotkaa,
Nyt Musti herran' elää saa,
Sen maito, puuro ruokan' on
Ja leipä hapaton.»
Ja äiti vielä jatkoikin,
Kun rapsutusta kuultihin
Ja tuttavata mörinää,
Ett' … onko totta tää?
Se Musti on, jok' ilmaantuu,
Hän itse, eikä kukaan muu!
Voit, maidot jätti päästäkseen
Kotihin vaivaiseen.
Niin, runsaat ruuat heitti hän
Ja herkut, hyvän elämän.
Ja palas nälkään, puutteeseen,
Köyhyyteen jällehen.
Uskollisuutens' tähden vaan
Hän laihaks saattoi ruumistaan,
Ja ennen kärsi nälkää hän
Kuin jätti ystävän.
Ja lapset hyppi riemuissaan,
Ja Musti möris iloissaan;
Mut silmäst' äiti kyynelen
Nyt pyyhkäs lausuen:
»Pois, Musti, jälleen talohon
Sen luo, ken ostanut sun on.
Ei auta; hoviin jälleen vaan
Taas Musti saatetaan.»
Mut Musti palas, takaisin
Hän kolme kertaa vietihin,
Sai leipää, selkääns' vuorottain;
Mut—siell' ei pysy vain.
Ja kun hän kerran kolmannen
Taas raapi tuvan ovehen,
Koir' uskollinen tupahan
Toi leivän suussahan.
Ja lasten eteen vei sen, näin
Mielt' äidin niinkuin lepyttäin,
Ja lausuin: huolet' olkaa vaan!
Kyll' leipää hankitaan.
Nyt veet tul' äidin silmihin,
Hän heti läksi hovihin
Ja sanoi: »sekää rahat nää,
Mut meille Musti jää».
Mut kunpa rikas kuuli tän,
Niin heltyen näin lausui hän:
»Uskollisuutt' ei voita vain
Ei kullat maailmain».
Ja lausui vielä lisäksi:
»Nyt tulen teille hyväksi,
Nyt teille kultaa, ruokaa suon
Vaan Mustin tähden tuon».
Ja koissakos nyt riemuitaan,
Ja Musti möris iloissaan;
Ja nyt on Musti päättänyt,
Ja satu loppui nyt.
Lukemisia lapsille III, 1875.
F.M. Franzén.
LAAKSON LILJA.
Sä laakson lilja, oletkos
Vaan maasta noussut elohos?
Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,
Jos ei myös taivas pilvistään
Sun juurtas kastais vedellään
Ja sulle päivän paisteen soisi,
Jok' umpinaisen silmukan
Avaapi täyteen kukkahan.
Niin, sielu, elos oikea
On armolahja taivaasta.
Luonnon kirja 1886.
J.J. Wecksell.
SOTAMIEHEN LAULU.
(Daniel Hjort III:12.)
Nyt kodiss' istuu kulta, ja kangasta vain
Hän helskyttääpi, lientäin kaipaustaan.
Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain,
Se aioist' on ensimmäisen Kustaan.
Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen,
Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen,
Sen saa hän, jos elän vain niin kauan.
Nyt korjattu on heinä ja ruista niitetään,
Oi Herra, sä sato runsas saata!
Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään;
On kunnialla kuolleen helppo maata.
Se talonpoika kehno on, jok' ei käy pelloltaan,
Kun uskoa ja vapautta maassa poljetaan.
Oi, Herra, turvaks herttuan ja Ruotsin!
1877.
Rafael Hertzberg.
LAPSIEN ELÄMÄSTÄ.
1. PAIMENTYTTÖ.
Suvituuli puhaltaa,
Käki puussa kukahtaa,
Kukat maassa päitään kumartaapi;
Aholl' astuvat
Pienet karitsat,
Näitä torpan tyttö paimentaapi.
Tyttö laulaa näin:
Hauska tääll' on käydessäin
Kaiken päivää karjaa paimentaani.
Kivell' istun vain
Koivu kattonain,
Aho vihanta mun ryytimaani.
Läpi metsän välkkyen
Hohtaa iltaruskonen
Kultaisina ruusuina mua kohti.
Mieli tekis vaan
Niitä noutamaan,
Mut en äidin luota mennä tohdi.
3. MARJASSA.
Nyt on meillä taasen
Suvi suloinen,
Kukkaisiss' on niitty,
Metsä marjainen.
Ota tuohkosesi,
Jonka sulle tein,
Ahollen mua seuraa,
Tule siskosein!
Siellä koko päivä
Sitten iloitaan,
Laulain mansikoita
Kilpaa poimitaan.
Ja jos leikitessä
Kaatuis tuohkonen,
Pian poimitaan se
Taasen täytehen.
5. KÖYHÄN JOULUILTA.
Niin kylmä metsäss' ompi
Ja raskas taakka on,
Ja pitk' on tie, ja itse
Nuor' olen, voimaton.
Takassa torpan tuolla
Heloittaa valkeat,
Ja lapset leikitellen
Tuvassa riemuvat.
Kyll' olis minullenkin
Siell' ehkä soppinen,
Ja lämmintä ja ruokaa
Köyhänkin lapsellen.
Mut mua äiti armas
Odottaa kodissaan,
Ja paras joulu=ilo
On hänen seurassaan.
Kun äiti tulen laittaa
Nokiseen uunihin
Ja sarvileivän taittaa,—
On joulu meilläkin.
Lapsien elämästä, 1875.
Lyydia Jannsen (Emajöe Oöpik).
EHTOOLLA.
Pihalt' armaalt' laulut kuului,
Nyt ne lepää laulajat,
Siiven alle peittäin päänsä
Pesässään he nukkuvat,
Vielä heinäsirkan ään'
Niityllä soi heleään,—
Lapsen', laskeu siis vaan
Rauhass' aivan nukkumaan.
Pihall' armaat kukkaistertut
Korren päässä nyökkyvät,
Kuunvaloa hengittäin, he
Suloist' unta näkevät.
Nukkuu omenakin puu,
Kukat puussa uneksuu.—
Lapsen', laskeu siis vaan
Rauhass' aivan nukkumaan.
Uni tulee utujäljin,
Katsoo läpi ikkunan,
Katselee, jos vielä lasten
Näkis hereill' olevan.
Kenen valveill' löytää, sen
Laskeuu se luomillen.—
Lapsen', lasken siis vaan
Rauhass' aivan nukkumaan.
Hälläpyörä kevätluk. 1871; Kaikuja Hämeestä 1872.