ORJA.
Kuuletko Herran voiman, hattarat näätkö kuin halkes?
Näätkö kuin ukkosen nuol' leimuten pilvistä lens?
Huomaatko rintani nousun, huomaatko silmäni iskun,
Kuuletko kahlehen kalskeen?—haa, onko unta se vaan?
Onko se unta? Ei, ei—se on luonnon ja Jumalan kieltä,
Rintani kieltä se on, kieltä on vapauden.
Sen mulle neuvoi koskien kuohut ja harmajat hongat,
Neuvoi kukkaset maan, neuvoi taivahan kuu.
Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin,
Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois,
Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis,
Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois.
Taivahat säikkyi jo.—Näin silloin kukkasen maassa,
Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan,
Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui,
Verta sen huulilta join,—ens oli muiskuni tuo!
Ensikerran nyt lemmin ma, helmaani maailmat suljin,
Honkia syleilin, tähtiä rukoilin; mut
Vert' oli suutelu orjan, vert' oli halaus orjan,
Vert' oli rukous orjan—verta ja hurmetta vaan!
Kuuletko rintani kuohun, kuules kuin ukkonen pauhaa!
Kuules kuin taivahat soi—haa onko unta se vaan?
Untako kallihin ihmistunne, jumalain kieli,
Untako sen vuoks vaan, tää ett' on orjien maa!
Vannotan pilviä, tähtiä, vannotan kukkasta maassa,
Vannotan kosket ja hongat—kaikk', kaikki kostoa soi!
Katkea kahle! Voimasko suurempi henkeni voimaa?
Ruostu jo rauta! hohoi säilänä säihky nyt!
Kiidä pilvistä maahan, nuoli! Ukkonen jyskää!
Hattarat haljetkaa! vaaru, vapise maa!
Nouskaa, untelot! Tää, tää on orjien kunniapäivä,
Vapautt' ääneni soi!—vapaus, vapaus, oi!
Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.