SAAREN IMPI.
Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy,
Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi;
Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,
Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi;
Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,
Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,
On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois,
Ja itkullein jos kosken kuohun saisin:
Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut pois
Ja hangen alta kukat nostattaisin,
Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin,
Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin,
Näin osan hengestäni niille suoden.
Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais,
Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis,
Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais,
Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis,
Mut itse heiluin latvassa korke'imman puun
Ma silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuun
Ja visertäisin kultaistani tänne.
Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy,
Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä;
Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy,
On lumi maassa, järven aallot jäässä,
Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa,
Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa,
On kaikki, kaikki muistot hangen alla.
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
ARVAN HEITTO.
Toivo, pelko rinnassansa
Neito arpaa langettaa:
Vuohensilmää jaloistansa
Hyppysillään tavoittaa.
Rinta hyppii,
Neito nyppii
Lehväsiä kukastaan.
Arvan kanssa mieli kulkee
Pilvihin ja manahan:
Joka lehvä itseens' sulkee
Elämän ja kuoleman.
Lehvän viskoo,
Lehvän kiskoo
Neito kukast' yhtenään.
Aatos lentää niinkuin nuoli,
Rintaa polttaa, viluttaa,
Kukasta jo toinen puoli
Pirstojansa paljastaa.
Neito, neito!
Arvan heitto
Päivän tuo tai synkän yön.
Hetkeks rinta tuskans' heittää,
Miel' on niinkuin aamukoi!
Mutta lemmen taivaan peittää
Tuokiossa myrsky voi.
Neito rukka!
Taasen kukka
Yhden kyljen paljaaks sai.
Elon enään kuolemasta
Hivuskarva eroittaa,
Manala ja taivas vasta
Voitostansa kilvan saa;
Yksi lehti
Taas jo ehti
Kukast' irroittua pois!
Lehväsen näin toisen perään
Neito nyppii kukastaan,
Yks on lehti jäljell' enään…
Totta…! Kultaniko saan?…
Taivas aukee,
Pelko raukee,
Rinnan täyttää toivo vaan!
Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.
Vv. 1873-1908.
ALEKSIS KIVEN HAUDALLA.
4/1 1873.
Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan,
Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä,
Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa
Saavutat viimein.
Nukkuos rauhaan; ympärilläs huokaa
Huoliva luonto, surren laulajaansa,
Hautasi partaall', itkein Suomen kansa,
Muistoas siunaa.
Multa sun peittää, lumi hautas kattaa,
Vaan älytyösi maailmassa loistaa,
Tuntosi hellä, jalo rakkautes
Suomessa säilyy.
Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan,
Sieltä sa löydät, mitä etsit täällä,
Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa
Saavutat viimein.
Pääskynen 1872; Kaikuja Hämeestä 1874.
F.A.W. BOIJE.
k. 30/11 1873.
Lausuttu Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1874.
Vihanta kumpu maasta kohouupi,
Sen yllä sinitaivas kaareuupi;
Siell' ystävä on kallis kummun alla,
Sen sielu tähtenä on taivahalla.
Se oli taivahista hieno tuokse,
Se lähtikin vaan heimojensa luokse;
Ei jälkiä siit' ole paljon mailla,
Se välkähti vain virvantulen lailla.
Mut olihan se kullankirkas tuli:
Kun sydämmiin se koski, jäät ne suli,
Ja kaikki hyvät henget liittoon yhtyi,
Ja kaikki jalot tunteet liekiks syttyi.
Ne tunteet palaa vielä, palaa yhä,
Niin kauan kuin meill' ystävyys on pyhä,
Niin kauan kuin on meillä synnyinmaata.
Se tulen tuike sammua ei saata.
Kaikuja Hämeestä 1874.
KÄRPÄNEN.
Kun kesä=aik' oli kaunihin,
Ol' ystäviä myös mullakin;
Ne käskemättäkin tulla taisi,
Nyt, vaikka käskis, ei niitä saisi.
Ne oli pienoiset, siivekkäät
Ja mustatakkiset, siropäät.
Ne tuli tänne, kun lumi suli,
Ja katosivat, kun syksy tuli.
Ja heistä talveksi yksi vaan
Jäi tänne luokseni asumaan.
Se ympärilläni hyristeli
Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.
Kun päivän koitossa havahdun,
Niin siltä saan heti suutelun;
Kun vuotehelle ma painoin pääni,
Niin myöskin ystävän taukos ääni.
Kun päivä lämmitti ikkunaan,
Se pyöri eessäni iloissaan;
Kun kylm' ol' ulkona, huoneessaki,
Minulta lämmitystään se haki.
Me yhten' elimme aina näin,
Kuin pojat pesässä vierekkäin;
Sen ilovirsiin ma usein suutuin,
Mut kun se vait oli, jotain puutuin.
Näin tuli talvi, ja heleän
Ma palaamaan panin kynttilän:
Voi sitä loistoa, ihanuutta!
Se ystävälleni oli uutta.
Hän sitä katseli oudoksuin,
Ma häntä katselin hymysuin,
Hän valon ympäri hyrähteli
Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli.
Ja valo loisti niin lempeään,
Ja outo tunto käy ystävään;
Sen luo hän hehkuvan halun saapi
Ja valon helmahan katoaapi.
Mut koti ompi niin kolkko nyt,
Kuin emo täält' olis lähtenyt;
Voi, että valokin viedä voisi
Mult' ystävän, sit' en luullut oisi!
Kaikuja Hämeestä 1874.
LÄHDE.
Niin synkän huolellisna oli taivas:
Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas?
Se kyyneleitä maahan vuodattaapi,
Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi.
Se syntyi surun hetkenä se lähde,
Se surun lapsi olikin sen tähden;
Se hetken kyllä kuvasteli taivaan,
Vaan sitten samertui sen kalvo aivan.
Sen helman limaska ja ruoho peitti,
Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti,
Sen ystävinä—olihan myös noita—
On sisiliskoja ja sammakoita.
Sen luo ma usein kävin terveisille,
Näet olen vähän sukua ma sille:
Minäkin taivaast' olen alkuani,
Vaikk' olen vieraantunut kodistani.
Sydänkin mulla kuvasteli taivaan,
Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;—
Ma lähteen luona istuin, päivät elin
Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin.
Näin kerran taas sen viereen painoin pääni,
Ja tuijottelin kurjaa ystävääni;
Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa,
Ja taivas oli murhevaatteissansa.
Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti;
Tuhansin tähdet taivahalla loisti;
Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa,
Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa.
Kaikuja Hämeestä 1874.
TÄHDET.
Heloittain taivahalla
Kimaltaa tähtivyö;
Niin kirkkaasti ne loistaa,
Kun maass' on musta yö.
Mut toinen tähtisarja
All' ilmanrannan on,
Se tumman kuusimetsän
Kätkeytyy varjohon.
Asuntoj' autuaitten
On tähdet taivasten,
Mut tähdet taivaan alla
Kotoja rakkauden.
Kun rakkaus maassa syntyy,
Sanotaan, putoo näin
Autuuden maasta tähti
Majahan lempiväin.
Mut tähteä kas tuolla:
On sarjan kirkkain tuo.
No, hepo, juokse, lennä
Mun armaiseni luo!
Ma helmahansa tahdon
Murheeni vajottaa
Ja hetkeks saada rauhaa
Ja hetken rakastaa.
Ja sielun sielun kanssa
Sulattaa yhtehen
Ja lemmen siivill' lentää
Kotihin autuuden.
Kaikuja Hämeestä 1874.
VIIHDYTYSTÄ.
Nukkumaan sua tuuditan,
Niinkuin vanhempi lastahan.
Nuku turvissa enkelein,
Nuku, mun sydämmein!
Puhdas lumi jo peittää maan,
Luonto vaipuvi nukkumaan,
Huurrevaippahan pukeutuu
Koivu ja pihlajapuu.
Tilhikin, siiven alla pää,
Pihlajassa jo levähtää,
Huoli ei hyörinästä maan,
Rauhassa nukkuu vaan.
Nuku sinäkin, sydämmen',
Niinkuin tilhinen oksallen,
Niinkuin pihlaja uinahtaa,
Kuin lumen alla maa.
Rukoilen minä taivasta
Säälimään sua vaivaista,
Lunta päällesi vihmomaan,
Lunta puhdasta vaan.
Suomen Kuvalehti 15/2 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.
TÄHTI.
Ma taivahalle katselen
Ja katselen sua, tähtönen,
Ja pienoinen vaikk' olet vainen,
Ain' olet minust' ihanainen.
Kun kirkkaan välkkynäsi nään,
Niin rintan' alkaa sykkimään,
Ja tunne oudonlainen minuun
Käy aina kun ma katson sinuun.
Se rakkaus on, sanotaan,
Mi silmistäs luo loistoaan,
Ja rakkauden tuli pyhä,
Se povessasi palaa yhä.
Ja kirkas valo auringon
Se sinun lemmittysi on,
Ja tämän valkeuden laina
Se matkallas sua johtaa aina.
Ja kohti määrääs riennät vain,
Tien pituutta et kysy lain,
Et kysy, millaiset on alat,
Sä toivot vaan ja lemmit, palat.
Oi, kirkas pieni tähtönen,
Ma välkkynääsi katselen,
Ja aina kun ma katson sinuun,
Käy tunne oudonlainen minuun.
Suomen Kuvalehti 1/6 1875; Kaikuja Hämeestä 1878.
JULIUS KROHNIN ja MINNA LINDROOSIN HÄISSÄ
10/9 1876.
Kerran taivaan tuli, kerrotaan,
Kirpos maahan kultakätkyistään,
Määrätönnä kulki, riehui vaan,
Etsi rauhaa, mut ei löynnyt mistään,
Ennenkuin se kodin lietehen
Kätkettihin onneks ihmisten.
Niin myös nekin taivaan kipunat,
Jotk' on ihmisellä rinnassansa,
Määrätönnä, riehuin kulkevat,
Vieraantuen alkukodistansa,
Jos ei uuden kodin liesi saa
Niitä lämmittää ja valostaa.
Kaikki, mik' on pyhää, ylevää,
Kaikki, mik' on maailmassa suurta,
Kaikki, mikä rintaa lämmittää,
Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta,
Kaikki siitä virkoo elohon
Niinkuin luonto loistaiss' auringon.
Majassa myös Teidän loistakoon
Kirkkahana tämä taivaan laina,
Ympärillenne se virratkoon
Valoa ja lämmitystä aina,
Onnen, rauhan saakoon nousemaan
Iloks kansamme ja isänmaan.
Suomen Kuvalehti 15/10 1876; Kaikuja Hämeestä 1878.
ALEKSIS KIVEN HAUTAKIVEÄ PALJASTETTAESSA.
21/5 1877.
Talven valta taas on mennyt,
Luonnon sydän sykähtää;
Hanget sulaa vainioilta,
Järvistämme lähtee jää,
Maasta nuori ruoho nousee,
Uuteen lehtehen käy puu,
Ihmistenkin sydämmihin
Uusi toivo sijoittuu.
Uusi toivo nousee, kasvaa,
Kuvat luopi herttaiset,
Luopi etees kevät, syksyt
Sullen mielenmukaiset,
Marjapensaat, hedelmistä
Raskaat, edessäsi näät,
Näet heinät tuoksuvaiset,
Täyteläiset tähkäpäät.
Niin se toivo kuvaa, mutta
Niin ei aina käyvän näy,
Luonnon viisaat työt ne ain' ei
Ihmismielen mukaan käy,
Usein myrsky kukkas taittaa,
Usein halla viljas syö,
Usein hedelmäs ja toivos
Rankka rae maahan lyö.
Niinkuin luonnon elon laita,
Niin myös ihmiselämän,
Siinäkin on talvet, syksyt,
Siinä toiveet kevähän,
Siinäkin ne toiveet usein
Raukee hautaan aikaiseen,
Usein tähkäpää ei joudu
Edes täyteen heiteeseen.
Senpä lainen kevään toivo
Kesken mennyt hautahan
Sekin mies on, jollen tässä
Pystytämme patsahan,
Kaunein kevään alku, mikä
Suomessa on koittanut,
Kallein toivo, mikä meilt' on
Kesken aikaan sammunut.
Niin, ja tuhlatenpa luonto
Hällen lahjojansa soi,
Parastansa antoi, minkä
Köyhä äiti antaa voi;
Antoi hengen rikkauden,
Antoi tunnon kirkkahan,
Laululahjans' antoi hälle,
Soittons' antoi sorean.
Ja hän vuorostaan nyt lauloi
Ylistellen äitiään,
Kuvasi sen äidin kasvot
Kauneimmilla piirteillään,
Kuvasi sen kesämuodon
Kirkkaan, sinijärvineen,
Ja sen valjun talvivaipan
Puki runon kukkaseen.
Ja jos häntä seuraat synkkiin
Salomaiden pirtteihin,
Sama kallis äidin kuva
Aukee sulle sielläkin;
Etehes hän kuvaa kansaa
Suoraa, tyyntä, karkeaa,
Mutta jonka sydämmessä
Piilee kultaa puhtaimpaa.
Niin—tään maan ja tämän kansan,
Suomen kansan etehen
Työnsä, toimens' uhras hän ja
Sydämmensä lämpöisen,
Sille rakkautens' antoi,
Kaiken mitä antaa voi;
Ja se rakkaus se hälle
Kunnian ja maineen toi.
Rauha haudall' olkoon! Sitä
Suojelkohon synnyinmaa;
Kutokohon kesä kaunis
Siihen vaippaa kukkaisaa.
Tuottakohon syksy runsas
Suuremmankin laulajan:
Senkin rinnall' elää Kiven
Työt ja nimi ainian!
Suomen Kuvalehti 15/5 1877; Kaikuja Hämeestä 1878.