Kira Kiralina

by Panait Istrati

DRAGOMIR

Neljä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Adrien oli kuullut Stavrolta Kiran tarinan. Huolimatta hänen etsiskelyistään ja ponnistuksistaan onnettoman mehukauppiaan löytämiseksi, jolle hän tahtoi vakuuttaa kiintymystään ja ystävyyttään, pysyi tämä kateissa. Hän luuli hänen jo kuolleen. Ja kiihkomielisen nuorukaisemme elämä, joka nyt oli hyvin häilähtelevää, kulki kohtalon sille määräämää rataa.

Mutta tämä kohtalo asettui tykkänään palvelemaan häntä, ainakin siihen nähden, mikä elämässä eniten kiinnitti hänen mieltään: tarve saada lakkaamatta katsella ihmissielun pyörteisiin. Ja vaikkakin nämä pyörteet ovat vaikeasti havaittavissa tungokseen saakka ahdetussa ihmisryteikössä, tiesi Adrien, mistä etsiä ja löytää niitä; ja joskus hän kohtasi niitä sattumaltakin.

Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka, jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita. Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja romanialainen tsuika [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.

»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen, syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, tsuika-lasi edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa; siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa, jota ei ollut tilannut.

»Se on tuon herran puolesta tuolla», sanoi poika, Adrienia osoittaen.

»Se on yhdentekevää», vastasi mies edes katsomatta osoitettuun suuntaan.

Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:

»Onko se mahdollista? Sinäkö se olet? Täällä?»

»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä ilman ihmettelyä ja epäillen.

»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime vuosina?»

»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt: myötätunto ei enää riitä…»

»Ja arveletko minun tuntevan sinua kohtaan vain myötätuntoa?»

»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee…»

»Mitä minuun tulee?»

»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu. Ja toiseksi…

Stavro loi ympärilleen varovan katseen ja vaikeni.

»Eikö sinun ole nälkä, Stavro?» kysyi Adrien lämpimästi.

»On, minun on nälkä».

»Haluatko syödä täytettyä haukea? Se on hyvää täällä».

»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin myötätuntoisempaa kuin lasi tsuikaa, jonka olisin voinut itsekin maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään uurteisia kasvojaan.

* * * * *

Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua:

»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.

Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla noin viisitoistavuotias… Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut… Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin. Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut nostamaan oljenkorttakaan.

Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus, minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni, että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin, nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi parempaa kuin saada jäädä tänne!»

Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä, jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»

Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja. Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus. Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:

»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja missä on opettajanne?»

»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen housujani, jotka valuivat polviin saakka.

Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä. Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään, kunnes olin pakahtumaisillani.

Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin, nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin mennä.

»Kaikkialle!» vastasin minä, kohoten seisomaan jalustimille.

»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».

»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka kuvastuvat Bosporiin».

Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois… Unohdin, kuka olin… Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani. Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta kuulostava ääni sanoi:

»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä, samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»

Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.

»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin, että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.

»Se on kolme tsherekiä [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi hän, »eikö teillä ole sopivaa?»

Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän huudahti:

»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani antaa teille takaisin».

»No, pitäkää koko raha», mutisin minä.

»Ah, ei!… Tarvitsisin kokonaisen viikon ansaitakseni näin paljon».

»Se ei tee mitään, pitäkää se vain…»

»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»

Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli kemirissään, hän kaatoi syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.

Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka kuvastuivat ylösalaisin mereen.

Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt. Näin sen ensi kertaa… Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin, että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?… Mihin suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?…

Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten kostuttaessa kasvojani.

Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:

»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan kullalla silattu!»

Tuon illan jälkeen en aina luota ihmisiin, joilla on kaunis ääni.

Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni, säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo kalliit kivet.

Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten, kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan lakkaamatta:

»Äiti!… Äiti!… Kira!… Äiti!… Missä te olette? Minä olen nyt vapaana… Enkä tiedä, mihin mennä… Ja on yö… Ja ihmisiä on täällä niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»

Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni… Kaksi »tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:

»Väistykää!»

Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani. Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en ollut tuntenut sellaista kipua.

Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni, minä suistuin pyörtyneenä maahan…

Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:

»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!… Auttakaa minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni…»

»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi:

»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä oli käsivarrellaan kori täynnä rahatlucumia, jolla hän ansaitsi leipänsä.

Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.

»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.

Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta. Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:

»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa tänä iltana».

Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä, että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.

Varhain seuraavana aamuna hän herätti minut sanoen:

»Nyt on lähdettävä…»

»Kiraako etsimään?» kysyin minä kiihkeästi.

»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»

Ja sulkien ovensa hän jätti minut siihen seisomaan, edeten korineen.

* * * * *

Tuo vanhus, samoinkuin aikaisemmin tapaamani soutaja ja ratsunvuokraaja olivat parhaat ja ainoat rehelliset ihmiset, jotka olin kohtaava pitkiin aikoihin, ja tämä vapauteni ensi päivä oli ainutlaatuinen, ja sen muisto lämmitti vielä myöhemminkin sydäntäni.

Tästä hetkestä lähtien vei heti ensi askeleeni minua kuilua kohti.

Näin julmasti hyljättynä oli hämminkini niin suuri, että päättelin miehen olevan mielipuolen eikä minulla ollut voimaa edes itkeä ja tuskitella. Järkeni kieltäytyi uskomasta tuollaista ilkeyttä. Ensi ajatukseni oli lähteä etsimään ihmisiä, joiden sydän olisi vähemmän kova. Elämä odotti vain saadakseen palvella minua parhaimman mukaan. En tiedä, mikä lapsellinen päähänpisto sai minut uskomaan, että äitini vielä hoiteli kasvojaan ja silmäänsä jossakin sairaalassa. Päättelin mielessäni, että minun oli alettava etsiskelyni tästä. Tämä tuuma päässäni minä aloin kulkea eteenpäin, tiedustellen vastaantulijoilta, missä päin oli kaupungin keskusta. Kaikki neuvoivat minua Peraan, mihin saavuin tuntia ennen keskipäivää.

Kun olin niin nälkäinen, että tuskin pysyin jaloillani, päätin etsiä jotain syötävää ja käännyin eräälle sivukadulle, josta tuli paistetun lampaanlihan miellyttävä tuoksu. Lähellä kulmaa, pienen myymälän edustalla, eräs mies lietsoi tulta kivihiiliuuniin, jonka päällä paistui vartaaseen pistettyinä pieniä lihakimpaleita. Fetsi takaraivolle työnnettynä, paita avoinna, niin että kuparinruskea karvainen rinta tuli näkyviin, kauppias hääräili ja touhusi siinä silmiään pyöritellen ja huutaen ohikulkijoille:

»Kebabia!… Kebabia!»

Menin myymälään, joka oli tyhjä ja pyysin leipää ja kebabia. Likaisen puupöydän ääressä minä ahmaisin puolisen naulaa leipää, kolme pientä varrasta lihaa, ja join vettä. Vetäen sitten taskustani kourallisen hopea- ja kuparirahoja, minä kehoitin kauppiasta valitsemaan rahat, sanoen:

»Ottakaa tästä aterian hinta».

Kauppias ällistyi, mitteli minua katseellaan, vilkaisi ovelle ja sieppasi sitten nopeasti kultarahan ja sujahutti sen kukkaroonsa. Poistuessani sanoin itsekseni:

»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»

Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:

»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».

Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät kiilloittajalle, ja minä annoin metelikin, kaikkein pienimmän rahan, niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.

Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni. Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes tarjoilijat.

»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi kuin köyhäin seurassa».

Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä, minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.

Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri, toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta upseerinunivormu rauhoitti minua.

»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin hänen puoleensa ja sanoin:

»Suokaa anteeksi, herra, mutta saanko kysyä?»

Edes katsomatta minuun hän viittasi etusormellaan minua vaikenemaan.

Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:

»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta silmät ovat puhjenneet?»

»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun päin, että peräydyin säikähtyneenä.

»Äitini…» änkytin minä.

»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän, mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.

»Eivät molemmat», sopersin arasti, »vain toinen».

»Ja missä se tapahtui? Milloin? Millä tavoin?»

»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa… Siitä on nyt kaksi vuotta».

Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti kärsimättömästi sanani:

»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!… Ymmärrätkö tällaista Mustata?»

»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava tarkemmin, mutta ei täällä».

Ja hän lisäsi poskeani silittäen:

»Ensin on autettava tätä lasta. Lähtekäämme siis täältä».

Ulos tultuamme hän huusi ajurin, ja me nousimme kolmisin vaunuihin.

Tätä toista ja viimeistä kertaa, jolloin jouduin tekemisiin huoliteltua kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä suurinta ylellisyyttä.

Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä. Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa, joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle lapsellisessa intomielisyydessäni:

»Teidän ystävänne on ylpeä…»

»Niin, hän on tosiaankin ylpeä, mutta hyvä».

(Mustafa-bey puhui hyvyydestä!)

Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton, kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään, ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.

Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.

Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa.

»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen, »saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita, jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla, mitä haluaa».

Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin, joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.

»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».

Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen, jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.

* * * * *

On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle, puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.

Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.

Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja kärsimätön kuten Kirakin.

»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein Kiralina, minkä voin teille tarjeta. Se on teidän!»

Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa maalauksellisen kauniissa seuduissa.

Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen. Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa, enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.

Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme aiheena, Kira oli puoleksi talossa.

Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään. Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.

Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa, huudahtaen:

»Hän se varmaankin on!… Juuri sellainen on sisareni!… Koettakaa päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: Dragomir. Ja koettakaa kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».

Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.

Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili, silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa aina asian tärkeyden mukaan.

Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja, joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa kipeää kaipuuta ja hullua riemua.

Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.

Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten minun toivoni äkkiä sammui.

Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä Dragomirin nimi, jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä heidät ajettiin ulos.

Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi. Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi. Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen voimasta:

»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»

Se oli enemmän kuin vakuuttavaa.

Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:

»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas. Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin syntyperänne edellyttää».

Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen, että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun, osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira» [pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.

»Näytän teille hirvien ja kotkien asuinsijat», sanoi hän minulle. »Ja saattepa nähdä, että elämä on kaunis ilman naistakin, sillä vielä ette tiedä, että kauneinkin nainen on lopulta vain lutka».

Tämä solvaisu sattui minuun kuin tikarinpisto ja saattoi Mustafa-beyn inhoittavaksi silmissäni. Peitin parhaani mukaan tunteeni, mutta siinä tuokiossa heräsi mielessäni paon ajatus.

Tähän tarjoutui erinomainen tilaisuus: olimme lähteneet kaksiviikkoiselle metsästysretkelle lähimpään Balkanvuoristoon, Mariza-joen varrella oleville syysmetsästysalueille, mitkä kuuluivat beyn tiluksiin.

Minulla oli kolme eri suunnitelmaa. Joko koettaisin pettää valppaat vartijani ja paeta turkkilaisen talonpojan valepuvussa tai ostaisin vapauteni, ja jos nämä molemmat yritykset epäonnistuisivat, jäi minulle kolmas epätoivoinen keino: Kiralinani koivet. Beyn arvostelujen mukaan se oli ensiluokkainen kilpajuoksija. Vakuuttautuakseni tästä, minä pyysin saada kilpailla Mustatan arabialaisen juoksijan kanssa. Iloissaan siitä, että olin hyvällä tuulella, hän suostui ja antoi minulle kolmensadan askeleen etumatkan, luvaten saavut taa minut kylässä, joka näkyi noin kolmen kilometrin päässä.

Beyn laukaistua pistoolinsa lähtömerkiksi, minä painoin kannukseni »Kiralinan» kupeisiin. Se hypähti takajaloilleen, puri kuolaimia ja läksi kuin tuuli. Hellitin suitsia ja iskeydyin lujasti satulaan. Tuuli vinkui kohisten korvissani, niin että turhaan koetin eroittaa kilpailevan hevosen kavioiden ääntä. Kun en tietänyt, missä määrin matka sujui, löin raivokkaasti ratsupiiskallani hevosta vatsaan. Maa pyöri silmissäni. Harmahtava tie pakeni allani kuin noiduttuna.

Pian tuli kylä näkyviin, saavuin sinne, ajoin sen läpi ja jätin sen taakseni, asukkaiden säikähtyneiden katseitten seuraamana. Linnut, kanat ja ankat, jotka sattuivat tielleni, joutuivat ratsuni tallattaviksi.

Viimein minut saavutettiin kilometrin päässä kylästä. Hetkistä myöhemmin saapuivat vuorostaan palvelijat, tuoden pyssyni, jonka putoamista en edes ollut huomannut.

»Olen voitettu», sanoi bey, kättäni puristaen. »Pyytäkää, mitä haluatte ja minä maksan».

»No niin», sanoin minä, »antakaa minulle kilometrin etumatka ja luvatkaa, ettette etsi minua, jos ette saavuta minua seuraavassa kylässä».

Hän näytti kärsivältä sanoessaan:

»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu? Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa kerran jonkun hölmön…»

»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin ruhtinas, jota inhoaa?»

»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan oikeudella näitä laajoja maa-alueita, eläimet [bête = hölmö, eläin] mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä kuin eläin!»

Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä hänen kaikkivallalleen.

Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.

Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin. Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.

Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen, epäonnistui vuorostaan.

Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa, pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja kalleuteni. Hän kieltäytyi.

»Kuinka, Ahmed, sanotaanhan Tuhkissa voitavan rahalla ostaa mitä tahansa».

»Voidaanpa kyllä…» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä… Eikä teillä ole niin paljoa».

* * * * *

Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.

Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni. Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.

Joukkue pysähtyi metsän aukeamassa, jonka keskellä uinui pieni järvi.

»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.

Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta takaa-ajettu otus tulisi esiin.

»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä 'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».

Minä en todellakaan osannut ampua.

Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme. Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.

»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»

»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin, sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.

»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen kaulaa vasten.

* * * * *

Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle. Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni: »Olenko vapaa vai en?»

Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja pidättää minut.

Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat, olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:

»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne… Teidän on varmaankin nälkä».

Ja hetkistä myöhemmin, hevosten hiljalleen ravatessa, hän huudahti:

»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä, että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala unohtaa?»

* * * * *

Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey minun kuulteni kahdelle palvelijalle:

»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».

Ja minun puoleeni kääntyen hän lisäsi:

»Sisällä on teillä niinikään vapaus liikkua vain omissa huoneissanne».

Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.

Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen viereeni, pyytäen minulta anteeksi.

»Annatteko minun lähteä?» kysyin minä.

»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä ikinä haluatte!…»

»Sitten minä haluan kuolla!» sanoin, seinään päin kääntyen.

Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain haluamme… Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.

Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.

Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.

Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta. Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa, houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.

Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana tiehensä.

»Tuokin on varmaan maistanut ihmisten hellyyttä!» ajattelin minä.

Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs. Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun. Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun oli siksi päivää tyydyttävä tähän… Myönsin sen olevan oikeassa, sillä kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua pääsemään jälleen vapaaksi.

Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen, söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita. Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa, jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?

* * * * *

Ristin sen sudeksi, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa, oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä. Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.

Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani, siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen… Se piti suuret mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.

Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta kerjäten, minä sanoin sille:

»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi, rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni, tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»

En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä, mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein vilpittömimmän kädenlyönnin.

Olin onnellinen, — tai, jos niin halutaan, tunsin jälleen hyväätekevää iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin, että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat lähteä… Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti, kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan vastustelematta.

Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone. Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.

Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan. Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan seuraamana.

Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.

Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin. Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani. Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä kasvoihin. Hän nuoli yhä.

Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita. Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua. Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu, alkoi sama hulluus uudelleen.

Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!… Siinä oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.

Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen, ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin tajuntani…

Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani, en tajuta rumaa todellisuutta… Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa, ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua, kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään, tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet, kaiken, mitä tielleni sattui.

Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.

Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.

Viimein, kun sydämeni oli pakahtua siitä häpeästä, mihin bey tahtoi minut syöstä, päätin hirttää itseni ja pyysin saada tavata isäntääni sanoakseni hänelle, että jollei hän päästäisi minua vapaaksi, toteuttaisin aikeeni keinoilla millä tahansa. Minulle vastattiin, että bey oli lähtenyt kymmenpäiväiselle matkalle. Tämä odottamaton uutinen oli minulle suuri yllätys ja suunnaton huojennus. Siinä paikassa päätin yrittää paeta.

Oli maaliskuu. Beyn lähdön jälkeisenä päivänä minä kävelin palvelijani seuraamana puistossa, kun mielessäni äkkiä heräsi kysymys: »Mistä koira pääsi puistoon?» Sitä ympäröi vanha, korkea kiviaitaus ja pääportti oli aina suljettu. Jossakin täytyi siis olla aukko. Aloin varovasti tehdä havaintoja ja, aivan oikein, seuratessani muratin ja pensaikon peittämää seinää, minä huomasin, että lehdet olivat eräässä kohden tallatut. Saatuani palvelijan jollakin tekosyyllä jäämään käytävälle, minä tunkeuduin pensastoon ja huomasin muurin alaosaan syntyneen suuren vieremän, mistä siis oli vapaa pääsy maaseudulle päin, missä oli kaikkein vähiten liikettä. Panin merkille paikan: se oli vastapäätä ikkunoitani.

Samana iltana istuessani kuin ainakin vanki linnassaan, aivoni olivat kuin tulessa. Vapaus oli tuossa, vain parin sadan askeleen päässä huoneestani. Kuinka pääsisin tuon rautaristikon läpi, joka oli kiinnitetty tammisiin ikkunapuitteisiin?

Sammutettuani valon, minä tein työtä puoliyöhön saakka, ponnistellen itseni uuvuksiin koettaessani vääntää irti ristikkoa ja vuollen veitsellä ikkunapieltä, saadakseni siten raudan irtautumaan. Turha vaiva! Olin poissa suunniltani. Ulkona täysikuu, tyyni luonto, ilmaa, vapautta… Täällä vankeutta, irstailua, väkivaltaa… Ajattelin beyn paluuta ja noitatanssin uudistumista. Minua tukehdutti. Huone oli mielestäni kuin helvetti, missä hornanhenget myllersivät. Väristys kävi pitkin selkäpiitäni, kylmä hiki nousi kasvoilleni ja minua puistatti niin, että purin kieleni verille.

Kello näytti kahta aamulla. Talossa haudan hiljaisuus.

Noudin kiireesti pieniä sytykepuita ja paperia, tein nuotion ikkunalaudalle ja pistin siihen tulen. Väristen kauttaaltani tekoni kauheutta, minä hetkistä myöhemmin katselin, kuinka liekit nuoleksivat ikkunapuitteita, huone täyttyi savulla ja puisto kävi valoisaksi. Puristin molemmin käsin leukojani, jotten olisi huutanut apua. Tehden äärimmäisen ponnistuksen, minä sieppasin hiilihangon, väänsin irti kaksi rautatankoa, jotka putosivat lattialle, vetäen mukanaan hehkuvia hiiliä. Minä kokosin kuumeisesti kalleuteni, hyppäsin puistoon ja aloin juosta aitausta kohti, minkä jalat kantoivat…

Mutta hämmentynyt kun olin, en hämärässä heti löytänyt aukkoa. Silloin kauhistuin, pääni meni sekaisin, juoksentelin edestakaisin, siirtelin oksia sinne tänne, repien verille kasvoni ja käteni. Ilosta huudahtaen minä viimein keksin halkeaman ja hypähdin ulkopuolelle.

* * * * *

Kauniitten kultakolikoitteni avulla minä kaksi tuntia myöhemmin löysin itseni Aasian puoliselta rannalta, ja katselin sieltä päivänkoitteessa Peran oikeanpuolista kukkulaa, josta suunnattomat tulenkielekkeet kohosivat kostavina kohti taivasta!… Yksi tulipalo lisää tuossa tulipalojen vainoamassa Konstantinopolissa…

Tämän vapauteni ensi päivän ehtoona nousin postivaunuista erään majatalon portilla pienessä turkkilaisessa kylässä. Kaksi iltaa myöhemmin panin maata Smyrnassa ja viikko senjälkeen polttelin vesipiippuani ison kahvilan pengermällä Beirutissa.

Mutta tarinani ei vielä ole lopussa…

* * * * *

Nyt arvelin ymmärtäväni elämää siinä määrin, etten enää antaisi vetää itseäni nenästä. Olin kuusitoistavuotias ja minulla oli omat kokemukseni. Näiden kokemusten perustalla jaoin koko yhteiskunnan kolmeen luokkaan. Ensiksi tulivat lempeät ja rakastavat olennot, jollaisia olivat Kira ja äitini; sitten isäni kaltaiset raakalaiset, ja lopuksi ne, jotka olivat jalomielisiä Mustafa-beyn tapaan. Oli siis oltava varuillaan.

Ja pengermällä minä varoin joutumasta miellyttävännäköisiä shakinpelaajia liian lähelle. Ajattelin Susi-parkaani, joka niin kauan torjui hyväilyjäni, ja tein niinkuin sekin ja väistin aina käsiä, jotka pyrkivät hyväilemään nuoria kasvojani.

Voi! Minä väistyin niin kauas, niin kauas, että ennenkuin huomasinkaan, putosin jo toiseen kuoppaan; sillä noihin kolmeen luokkaan ei sisältynyt koko elämä.

Olin vuokrannut huoneen aivan Konsertti-Kahvilan kauniin pengermän yläpuolelta, Beirutin ainoan torin varrelta. Kahvila oli aamusta iltaan täynnä mitä kansainvälisintä yleisöä. Maan hienostoa lukuunottamatta, jota vältin, oli tämän paikan viehätyksenä varieteessa esiintyvä taiteilijaseurue. He olivat kaikki elämänhaluisia, niin miehet kuin naisetkin, nuoret ja vanhat, kauniit ja rumat. Kaikkialla tartuttavaa naurua, kaikkialla iloista leikinlaskua.

Jokaiselle kahvilan vakinaiselle vieraalle heillä oli ystävällinen sana, jokainen sai osansa. Kun minäkin olin vakinainen vieras, sain sanani minäkin. Ja minun osani koitui sievoiseksi…

Nämä taiteilijat olivat italialaisia, kreikkalaisia ja ranskalaisia. He asuivat samassa hotellissa kuin minäkin. Minun huonettani vastapäätä, vain kapean käytävän eroittamana, asusti nuori kreikkalainen pari, joka lauloi erinomaisesti. Mies oli minusta vastenmielinen, mutta naisen olisi voinut ahmaista sinänsä. Ja minä ahminkin häntä salavihkaa silmilläni. Hän huomasi sen. Yksin ja melkein vaatteitta pukeutumishommissa ollen, hän jätti aina ovensa avoimeksi niinä aikoina, jolloin minun oli tapana lähteä huoneestani. Minä kainostelin ja suljin silmäni, mikäli mahdollista, mutta jokin minua voimakkaampi pakoitti minut jälleen avaamaan ne.

Ja kun eräänä päivänä, sivuutimme toisemme hämärässä käytävässä, sulki hän minut syliinsä, antoi minulle kelpo suudelman ja sanoi:

»Nuori mies, te olette liian kaino, te tarvitsette rohkaisua!»

Moisesta seikkailusta hämmentyneenä tuumiskelin huoneeseen päästyäni: No niin! Mitähän pahaa olisi siinä, että nuori nainen suutelee nuorta miestä? Sillä nyt olin »nuori mies». Hän oli sanonut niin; vaatteeni, riippumattomuuteni, kalliit juomani todistivat sitä. Järkeni ei vain sitä todistanut, sillä se sekosi peräti.

Eräänä iltapäivänä katselin ikkunastani torilla tungeksivaa väenpaljoutta ja ajattelin laulajattareni näyttelemistä ääntä, ilmehtimistä, jotka muistuttivat niin kipeästi Kiran eleitä, — kun ovi avautui ja laulajatar astui sisään. Minä pelästyin.

»Älä pelkää mitään, pienokaiseni! Hän on tuolla alhaalla, syventyneenä peliin, jossa on suuret panokset».

Hän kietoi käsivartensa kaulaani. Minä vastustelin:

»En tahdo, että jäätte tänne!»

»Mitä kuulenkaan? Sinä ajat minut pois? Ja minä rakastan sinua… ja luulin sinunkin rakastavan minua», sanoi hän hellästi, suudellen minua. Jäin hänen vierelleen vuoteelle enkä tuntenut oloani niinkään vaikeaksi. Enkä tiedä, kuinka kaikki kävi, mutta samalla kun hän hyväili minua, hän avasi oven ja veti jostakin nopeasti sisään tarjottimen, jolla oli pullo minulle tuntematonta viiniä ja leivoksia. Ne maistuivat mielestäni suloisilta! Hän tilasi lisää. Minä pidin hänelle seuraa, osaksi herkkusuisuuttani, mutta vielä enemmän uhmamielisyyttäni. Ja taas seurasi hyväilyjä ja suudelmia.

Mutta hänen liehakointinsa meni mielestäni liian pitkälle, ja minä kainostelin.

»Tiedätkös, poikaseni!» huudahti hän. »Sinusta ei ole mihinkään! Sinun iälläsi!

Ja rauhoittaakseen minua hän muutti puheenaihetta kysyen:

»Oletko Turkin alamainen?»

»En tiedä…»

»Mutta millaiset paperit sinulla sitten on?»

»Minulla ei ole papereita».

»Mitä? Matkustatko Turkissa papereitta. Mutta sehän on hyvin varomatonta, ystäväni. Sinut voidaan pidättää!»

Minä kauhistuin. Jos minulle olisi sanottu, että Mustafa-beyn poliisi oli ovella, ei kauhuni olisi ollut suurempi.

Pyysin häntä vaikenemaan asiasta. Hän lupasi suojella minua. Jälleen suojelija! Mikä häpeä! Eikö siis missään saattanut elää vapaana, ilmansuojelusta?

Ja synkät ajatukset saivat minussa jälleen vallan.

Hän hyväili käsiäni ja sanoi:

»Kuinka kauniita sormuksia sinulla on! Etkö anna minulle yhtä niistä?»

En tietystikään voinut evätä suojelijaltani sormusta.

Elämäni oli jälleen piloilla. Ja tuskin olin nauttinut vapaudestani kahta viikkoa. Näkymätön käsi, joka ulottui Konstantinopolista Beirutiin saakka, uhkasi jälleen vapauttani.

Mutta hyvin näkyvä ja läheinen käsi ojensi minulle tuona iltana noista oudoista viineistä ja kuivista leivoksista laskun, joka vastasi kokonaisen kuukauden täysihoitoa. Laskua maksaessani minä ajattelin: »Tästä ja sormuksestani huomaan, että vapauteni sairastaa!»

Muutamia päiviä myöhemmin totesin, missä määrin se oli sairas.

Laulajatar ja hänen miehensä, jotka rakastivat ruokaryyppyä, olivat ennenpitkää pöytävieraitani ja melkein täysihoidokkejani. Eräänä päivänä, kun istuimme pelipöydän ääressä, tuli luoksemme poliisiviranomainen ja sanoi minulle:

»Asutteko täällä, herraseni?»

»Kyllä, herra», vastasin tukahtuneella äänellä.

»Olkaa sitten hyvä ja leimauttakaa huomenaamuna paperinne poliisikamarissa».

Ja hän meni tiehensä, tervehtien kohteliaasti seuralaisiani. Minä olisin tahtonut vajota maan alle.

»Älkää olko millännekään!» sanoi suojelijani. »Mieheni menee heti sanomaan Mamourille, että hän jättää teidät rauhaan. He ovat ystäviä».

Kuinka ylitsevuotava oli kiitollisuuteni!

Eikä poliisi todellakaan enää häirinnyt minua. Kiitollisuudessani mietin jo muuanna päivänä, millä muulla tavoin voisin osoittaa hänelle tyytyväisyyttäni kuin vain tarjoamalla aamiaisia, kun hän itse ehätti antamaan siihen tilaisuuden.

»Tänään minulla ei ole pelionnea, ystäväni», sanoi hän oikopäätä.
»Voitteko antaa minulle kaksi Turkin kultamarkkaa?»

»Hyvin mielelläni».

Seuraavana päivänä hänellä oli yhtä huono onni kuin edellisenäkin ja hän pyysi toiset kaksi. Ja ylihuomenna saman verran. Viikon kuluttua hänen huono onnensa pani minut miettimään, sillä jos tätä menoa jatkuisi, hupenisi omaisuuteni vajaassa kolmessa kuukaudessa. Tämä terve mietintä sai minut vielä samana iltana lähtemään parin mattokauppiaan seurassa Damaskusta kohti.

Istuessani siinä hyppelehtivillä rattailla minä mietin elämän monimutkaisuutta.

»Vastedes», sanoin itsekseni, »on minun varottava naisia, jotka pyrkivät lähestymään minua pimeissä käytävissä».

Tästä matkasta tuli oikea Damaskuksen tie, sillä elämäni muuttui perinpohjin.

Näytti siltä kuin Jumala olisi pölistellyt tämän kaupungin ylle kaiken tomun maailman neljältä eri kulmalta. Vaunuista astuessani luulin uppoavani siihen sieluani myöten.

Voidakseni liikkua huomiota herättämättä olin pukeutunut kuin köyhä kreikkalainen. Tavarani kannoin mytyssä kainalossani, mutta kalleuteni ja turkkilaiset kirjani olivat kemirissä [leveä vyö, jota käytetään itämailla arvoesineiden säilyttämiseen] vatsani päällä, aivan ihoa vasten. Tällaisessa valepuvussa tunsin olevani turvassa tungettelevilta suojelijoilta, ja löytääkseni halvan huoneen, suuntasin nyt kulkuni Cadem-nimistä kaupunginosaa kohti, pieniä katuja pitkin, jotka usein kulkevat kuin tunnelit ainakin talojen läpi. Kreikkalainen majatalon isäntä vastasi minulle, että jos halusin nukkua halvalla, oli minun asuttava toisen kanssa. Suostuin tähän. Nähtyäni huoneen ja jätettyäni mytyn kainalostani, minä tiedustelin, kuka nukkuisi toisessa vuoteessa.

»Mies samaa maata kuin sinäkin», vastasi kreikkalainen töykeästi. Tuska ahdisti rintaani. Maani, Kira, äiti, häipyivät kauas sumuun, kadoten saavuttamattomiin. Ja minä, joka olin kiskaistu juurineni omasta maaperästäni, mitä etsin minä tästä synkästä kaupungista? Millä keinoin luulin vielä voivani löytää sisareni? Ja kuinka ansaitsisin elatukseni, kun rahani olisivat lopussa?

Lisäksi olin ilman passia. Siinä toinen pulma. Minut voitaisiin pidättää. Ja kuka auttaisi minut vankilasta? Majatalon pihalla istui miehiä turkkilaiseen tapaan kukkien reunustaman suihkulähteen ympärillä, poltellen, juoden maidonvalkeaa viinaa ja näyttäen onnellisilta. Nuo ihmiset olivat kotonaan. He tunsivat toisensa, auttoivat toinen toistaan, jakoivat keskenään ilot ja surut. Entä minä? Mitä minä olin heille? Tuntematon. Kukapa tulisi huoneeseen, missä tuntematon kuolee (kuolee sairauteen tai suruun), kysymään häneltä, kaipaako hänen sielunsa jotakin?

Vaistomaisesti tunnustelin kemiriäni, missä minulla oli rahani, ainoa ystäväni. Mutta raha on ystävä, joka jättää meidät petollisesti, ilman kaipausta ja surua, enkä tietänyt, millä tavoin sen jälleen saisi palaamaan kemiriin. Toista oli Kira! Hän ei olisi jättänyt minua mistään hinnasta maailmassa. Me olimme eroittamattomat. Oliko toista sellaista Kiraa kaikkien näiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät kaupungit ja kylät? Ehkä. Mutta heillä oli omat Dragomirinsa, ja heille minä olin vain muukalainen, joka kulkee ohi, johon luodaan utelias katse, ja joka unohdetaan.

Lohdutuksekseni tilasin lasin viinaa, sitten vielä toisen. Tuli päivällisaika. Söin jotakin ja join lasin viiniä, sitten vielä toisen. Ja sydän epävarmana nousin huoneeseeni viimein.

Noin kolmekymmenvuotias mies istui siellä puolipukeissa vuoteensa laidalla. Pöydällä paloi öljylamppu. Vuoteet siisteyteen nähden epäilyttäviä. Sumea peili. Ei mitään pesutelinettä.

Toivotin kreikankielellä hyvää iltaa ja tarkastelin vuodettani.

»Se on siirrettävä hiukan etemmäs seinästä», sanoi mies minulle kuin vanhalle tutulle. »Täällä on lutikoita. Ja lamppu on jätettävä palamaan yöksi, sillä lutikat pelkäävät valoa, kuten pöllötkin».

»Lutikat?» sanoin kysyvästi, sillä en lainkaan tietänyt, millaisia eläviä ne olivat. »Mitä ne ovat?»

»Etkö tiedä, mitä lutikat ovat? No niin, saat nähdä tänä yönä. Mutta sanohan, missä olet nukkunut tähän asti, kun et niitä tunne. Minä puolestani en tiedä, millainen on vuode ilman lutikoita!»

»Purevatko lutikat?» tiedustelin minä, tätä uutta vihollista peläten.

»Hiukan», vastasi hän välinpitämättömästi.

Olin väsynyt ja halusin riisuutua ja panna maata, mutta kumma kainous esti minua tekemästä sitä tuon muukalaisen nähden. Hän huomasi sen, sillä hän meni pienentämään lamppua. Kun olin puoli pimeässä pujahtanut peiton alle, nousi hän jälleen ja väänsi valon suuremmaksi.

»Luulisipa, että olet nuori tyttö!» sanoi hän nauraen. Tämä ystävällisyys herätti minussa luottamusta, ja minä nukahdin tuona iltana melko tyytyväisenä, kemiri pääni alla.

Seuraavana aamuna en tietänyt enempää kuin edellisenä iltanakaan, mitä lutikan purema oli, mutta toverini osoitti veritahraa tyynylläni. Melkein iloisena minä pukeuduin rivakasti hänen nähtensä.

Pihalta kuului puhetta ja naurun remakkaa. Katsoin ulos ikkunasta ja näin suihkukaivon ympärillä joukon miehiä, jotka imivät suuria tshibukeja ja hörppivät kahvia. Piha oli kostutettu ja lakaistu. Raikas ilma tunki keuhkoihini, kaiken ja kaikkien yllä väikkyi kellertävä, salaperäinen, vain itämaille ominainen valo.

Panin kapineeni kokoon. Sydämessäni uinuva lempeä vihollinen heräsi:

»Haluatteko juoda kahvia kanssani?» sanoin tuntemattomalle.

Alhaalla me pakinoimme, tuprutellen tshibukeistamme valtavia savupilviä. Hän uskoi minulle ensinnä huolensa, kertoen olevansa ilman rahaa, työtön ja velkaantunut. Silloin minäkin ilmaisin hänelle suruni ja sanoin:

»Minä olen hukannut paperini. Jos voitte sanoa minulle, kuinka saan uudet tilalle, annan teille vaivoistanne turkkilaisen kultamarkan».

Hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Se käy kyllä päinsä!» sanoi hän hiljaa. »Täällä on »yleinen kirjuri», joka hankkii sellaisia, mutta hän vaatii paljon rahaa».

»Kuinka paljon?» huudahdin minä onnellisena.

»Neljä kultamarkkaa».

»Minä maksan ne! Ja te saatte lupaamani palkkion».

Tuntia myöhemmin kookas valkopartainen »kirjuri» vannoi päänsä kautta viranomaisen edessä nähneensä minun syntyvän Stambulissa sinä ja sinä armon vuonna, että nimeni oli »Stavro», ja että siis olin »sulttaanin meidän Herramme, nöyrä alamainen».

Virkamies kuunteli hymyillen, tarttui sitten kynään, kirjoitti pitkän sepustuksen kauniilla arabialaisella käsialalla, pani alle nimensä, antoi vanhuksen tehdä samoin, painoi siihen hallitsijan sinetin ja ojensi minulle tuon kallisarvoisen taikakalun.

»Hänelle on annettava juomarahaa», kuiskasi kirjuri korvaani. Panin pöydälle kultamarkan.

»Se ei riitä», sanoi vanhus. Lisäsin vielä toisen, kääntyen aina nurkkaan päin kemiriäni kaivelemaan. Ulkona maksoin tuon syntymäni väärän todistajan. Jäätyäni yksin toverini kanssa, me kiertelimme pitkin kaupunkia, söimme ja joimme.

Humaltuneina ja iloisina me molemmat palasimme illalla asuntoomme, missä minä, vähät välittämättä lutikoista, nukahdin kuin tukki, piilotettuani kuitenkin ensin kemirini pääni alle.

Herätessäni hämmästyin kovin huomatessani, että olin yksin huoneessa. Mutta hämmästys muuttui muuksi, kun havaitsin kemirini, tuon petollisen ja sydämettömän ystävän, myöskin hylänneen minut, jättäen taskuuni vain kolme megdediä [1 megdedi = 4 frangia 20 cent.] ja tuon kirotun taikakalun…

* * * * *

Nyt ei enää ollut kysymys itkusta! Nyt oli edessä kuolema…

Vielä tänä päivänä tunnen rinnassani saman puristuksen, saman tyhjyyden, joka tuona aamuna oli tappaa minut.

Paitahihasillani minä kuljeskelin huoneessa sinne tänne ja, tietämättä itsekään syytä, kumarruin katsomaan ulos ikkunasta. Samat ihmiset kuin eilenkin istuivat tupakoiden suihkukaivon ympärillä. He näyttivät mielestäni ruumisarkkua vartioivilta haudankaivajilta. Ja minä astuin koneellisesti eteenpäin, luullen laskeutuvina alas portaita, ja syöksyin tyhjyyteen. Nousin heti jaloilleni, mutta kasvoni vuotivat verta ja olin tukehtua. Kun isäntä vieraineen juoksi luokseni, sain vain sanotuksi:

»Ke — ke — miri…»

Minulta kyseltiin yhteen ääneen jos jotakin. En yhä vieläkään voinut sanoa muuta kuin: »Kemiri».

»Mitähän hän tarkoittanee kemirillään?»

He valelivat päätäni kylmällä vedellä, pesivät veren kasvoistani ja pakoittivat minut nielemään hiukan viinaa.

»Puhu nyt suusi puhtaaksi!» huusi isäntä, ravistaen minua olkapäästä.

»Kemiri», vaikeroin minä lakkaamatta.

»Luulenpa, että toisessa vuoteessa nukkunut veijari on kiitokseksi eilisestä kestitsemisestä varastanut hänen kemirinsä», päätteli hän.

Ja kun tahdoin kaiken aikaa vain nousta ja lähteä, pakoitti hän minut istumaan tuolille, mihin lyyhistyin tuskani ristiinnaulitsemana, käsivarret riipuksissa. Hän koetti lohduttaa minua sanomalla:

»No niin, sinua on kohdannut onnettomuus… Rahasi on varastettu. Mutta sellaisen vuoksi ei maksa heittää henkeään! Sillä ei pääse pitkälle… Paljonko sinulla oli rahaa?»

»Kemiri», toistelin minä yhä.

»Sepä se! Poika ei enää osaa sanoa muuta kuin »kemiri».

Tämän sanottuaan isäntä nousi huoneeseeni ja toi vaatteeni.

»Pue nyt päällesi!» sanoi hän.

Ikäänkuin olisin ollut halpautunut, minä annoin hänen pukea itseni kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan taskujani hän löysi syntymätodistukseni ja rahani.

»Kas vaan!» huudahti hän, »etpä olekaan niin köyhä! Sinullahan on kolme megdediä… Ja nimesi on Stavro. No niin, Stavro, kun on noin paljon rahaa, ei kuole nälkään. Mitä työtä osaat tehdä?» »Kemiri…»

»Kirottu kemiri!» kiljasi hän suuttuneena. Ja pannen kaikki jälleen taskuihin! hän poistui, sanoen:

»Kun kaikki käy ympäri, ei sinulla ollut tuossa kemirissä edes kamelin hintaa, sillä silloin et olisi etsinyt yösijaa minun luotani».

Minulla oli kemirissäni paljon enemmän kuin kamelin hinta. Minulla oli kahdeksankymmentäkolme turkkilaista kultamarkkaa, yhdeksän jalokivisormusta ja kello! Ja tällainen omaisuus hallussani olin todellakin etsinyt yösijaa hänen luotaan!…

Ei pidä lainkaan paikkaansa se väite, että inhimillinen olento ymmärtää elämää. Hänen järkensä ei paljoonkaan pysty, eikä hänen puhelahjansa tee häntä vähemmän typeräksi. Mutta kun on kysymyksessä lähimmäisen onnettomuuden arvaaminen ja ymmärtäminen, voittavat he tyhmyydessä eläimetkin.

Usein näemme kadulla miehen, jonka kasvot ovat kelmeät ja katse epätoivoinen, tai vaikkapa itkevän naisen. Jos olisimme ylevämpiä olentoja, pitäisi meidän pysähdyttää tuo mies tai tuo nainen ja tarjota heille pikaista apua. Tällainen ylevyys kohottaisi minun mielestäni ihmisen eläintä korkeammalle. Sellaista ei ole!

En enää tarkoin muista, — sillä siitä on jo viisikymmentä vuotta, — kuinka nousin tuolilta ja lähdin majatalon pihasta, jonka poikki kuljin ajatuksettomana, ja jatkoin matkaani läpi koko kaupungin. Mutta tiedän vain, ettei ainoakaan käsi laskeutunut tämän synkkäkatseisen nuorukaisen olkapäälle, joka kulki koneellisesti pitkin katuja; ei ainoakaan ääni, eivät ainoatkaan ihmiskasvot ilmaisseet mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tällaisessa tiedottomuuden tilassa jouduin tuona kauniina huhtikuun aamuna Baptuma-nimiselle puistokadulle Damaskuksessa.

Minut palauttivat tajuihini arabialaisen kuskin raivokkaat kiroukset, hän kun oli vähällä ajaa ylitseni. Tunnustelin vyötäni, jossa ei enää ollut kemiriä.

Sydämeni vapisi kuin pyydystetty lintu, ja kurkkuuni nousi pala, joka salpasi henkeäni. Tämä käden liike synnytti minussa hermoväristyksen. Joka kerta kun kosketin vyötäni, säpsähti sydämeni, ja minun täytyi lakkaamatta vakuuttaa itselleni, että minua oli todellakin kohdannut ilkityö, ja ettei minulla enää ollut kemiriäni. Kun suuret surut kohtaavat herkkää sydäntä, on sen vaikea tottua siihen ajatukseen, että onnettomuus on tapahtunut ja ettei mitään enää ole tehtävissä.

Ohitseni kulki kansaa: onnellisia pareja, naisia lapsineen, rauhallisia ja tyytyväisennäköisiä miehiä. He katsoivat minua kasvoihin ja kulkivat ohi. He eivät nähneet mitään. He eivät ymmärtäneet mitään. Ja minä olin kuolemaisillani. Minun oli yksin kannettava onnettomuus, joka oli ylivoimainen iälleni, sydämelleni ja kokemattomuudelleni.

Kuljin yhä eteenpäin. Tulin ulos metsästä. Syyrialainen maaseutu tomuisine teineen ja beduiinihökkeleineen oli mielestäni eloton kuin oma ruumiini. Katseeni ei löytänyt mitään kiinnekohtaa, ja kun käteni sattui koskettamaan vyötäni, toistivat aivoni jälleen: »Minulla ei ole enää kemiriä…» Ja taas puristi tuska kurkkuani.

Arabialainen lapsi ajoi hitaasti ohitseni istuen kahareisin aasin selässä ja taluttaen nuorasta kamelia, jolla oli selässään kaksi keinuvaa kantamusta. Tämä ruma eläin litteine käärmeensilmineen peloitti minua. Etäämpänä tuli vastaani mustapartainen, villinnäköinen beduiini, joka ajoi täyttä laukkaa ja pysähtyi kysymään minulta jotakin arabiankielellä. En osannut vastata hänelle mitään. Hän katosi näkyvistäni, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutuksen, sillä hänen kaunis päänsä johti mieleeni Cosman.

Pian saavuin kylään, missä asumukset olivat perin alkeellisia ja missä miehet maassa istuen sorvasivat puita, käytellen paljaita jalkojaan yhtä taitavasti kuin käsiäänkin. Mustiin kaapuihin puetut, likaiset, hunnutetut naiset, — todellisia variksenpelättimiä, — kantoivat päänsä päällä soikeita savimaljoja, ja tahraiset ja laihat lapset kirkuivat leikkiessään kuin pienet paholaiset. Eräs mies otti parhaillaan pieniä litteitä leipiä savesta kyhätystä uunista, joka oli puolittain maan sisässä. Tunsin nenässäni paistetun leivän hajun.

Kylästä poistuessani huomasin koiran seuraavan uskollisesti kintereilläni. Minä pysähdyin. Se pysähtyi, ja me katsoimme toisiamme silmiin. Koira oli väriltään tummanharmaa, Suden kokoinen, mutta tuolta raukalta puuttui Suden arvokkuus, ylpeä käytös ja tyyneys. Se painoi nöyränä päänsä alas ja lyyhistyi maahan pelosta. Sen silmien ilme oli epävarma, nöyrä, ja levoton. Säälin sitä ja silitin sen päätä. Se nuoli kättäni. Sen kanssa ei ollut vaikea tulla toimeen.

Palasin uunin luo ja ostin kahdella metelikiliä neljä pientä litteää leipää. Se ahmaisi kaikki neljä pureskelematta. Ostin vielä toiset neljä, panin ne taskuuni ja aloin jatkaa päämäärätöntä kulkuani. Se seurasi minua kuten ennenkin.

Pieni, hiekkainen, aivan hedelmätön ja autio vuorenkukkula kohosi edessäni. Pian saavuin sen luo ja aloin nousta rinnettä. Mutta hengästyin pian ja istuuduin, koira vierelläni. Edessäni lepäävä Damaskus, jonka kupoolit ja minareetit kohosivat laajojen pengermien yli, näytti minusta suunnattomalta, valkean tomun kattamalta hautausmaalta.

Luokseni ei kantautunut pienintäkään melua. Päässäni jyskyttivät haavoitetun sydämeni kiihkeät lyönnit. Silmäni sumenivat. Damaskus ja maailma häipyivät pois. Menneisyyteen katsellen minä näin päivänselvänä lapsuuteni kodin. Tuon etäisen ajan suloinen elämä levittäytyi suljettujen silmieni eteen. Elin uudelleen kaikki menneet onnelliset päivät yksityiskohtiaan myöten, lapsuuteni hämärimmistä muistoista alkaen aina kaameaan murhayöhön ja ryöstöön saakka.

Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että Kira ja minä saimme onnettomuudellamme sovittaa sen, että olimme yllyttäneet rikokseen ja olleet avullisina sen toimeenpanossa. Olimme toivoneet isän ja veljen kuolemaa. Se oli kuolemansynti. Nyt Jumala rankaisi meitä, Kiraa orjuudella, minua tuhoisalla vapaudella…

Kun avasin silmäni, niin kauhistuin. Taivas oli auringonlaskun puolella veripunainen. Alhaalla riippuvat, maksoittuneen veren väriset pilvet liikehtivät hitaasti, saaden mitä kummallisimpia, toinen toistaan peloittavampia muotoja.

Pienen luolan edustalla, missä olin istua kyyröttänyt, minä heittäydyin maahan, kätkien kasvot käsiini. Rukoilin kauan, pyytäen anteeksi Jumalalta, isältäni, murhatun veljeni sielulta.

Ja yön varjot lankesivat katuvan nuorukaisen yli, jolla oli onnettomuustoverinaan koira, jonka sattuma oli tuonut hänen tielleen.

Rukous ja katumus tuo huojennusta uskoville sieluille. Sain rauhan muutamaksi tunniksi. Mutta aamunkoitteessa on hiekka-aavikoilla jäätävän kylmä. Kun aurinko kohosi Levantin taivaalle, puistatti ankara vilu ruumistani, niin että pelkäsin kylmettymisestä saavani kuoleman taudin. Sanoin itselleni: »Jos kuolen katuvaisena, antaa Jumala minulle anteeksi eikä sieluni joudu iäiseen kadotukseen».

Nousin ja lähdin paluumatkalle. Tiellä söin yhden leivistä ja annoin muut kolme koiralle, joka oli nälkiintyneempi kuin minä.

Eikä aikaakaan, kun aurinko jo alkoi lämmittää selkääni, ja minä tunsin hyväätekevän rauhan laskeutuvan rintaani. Saavuin kylään. Se näytti minusta vähemmän rumalta. Täällä koira jätti minut. Tunsin siitä ikävää, ja silitettyäni sen päätä, erosin siitä kuin ainakin miellyttävästä seurasta, johon on tutustuttu lyhyellä matkalla.

Olin jälleen yksin, ja kadonneen kemirin muiston yhä ahdistaessa mieltäni aloin taivaltaa Baptuman ja Damaskuksen metsäistä tietä. Vastaani tuli pitkä kamelikaravaani, minua lainkaan peloittamatta. Saavuin Baptuman puistokadulle hiukan ennen puoltapäivää säteilevän sään vallitessa. Liikenteen vilkkaus hämmästytti minua. Miehiä kauniissa turkkilaisessa asussa, nuoria ja viehättäviä naisia — useimmilla vain kasvojen alaosa kevyen, valkean harson peitossa, — liikehti ajaen tai jalkaisin puoleen ja toiseen. Kaikkialta kuului äänekkäitä huudahduksia, iloista puheensorinaa, kaikkialla helisi nauru, kuin olisi taikasauvalla kosketeltu kristallilaseihin. Sointuvat äänet ja koristeelliset puvut hurmasivat minut. Muistin, että oli perjantai, turkkilaisten sabatti. Naiset tervehtivät toisiaan sirosti ja hillitysti, mutta miesten tunteenpurkaukset, turkkilaiset tervehdykset ja loputtomat kädenpuristukset pakoittivat jalkamiehet usein pysähtymään pitkäksi aikaa. Puhuttiin paljon turkinkieltä, vaikka arabia olikin hallitsevana.

Seisoin kauan ja ihailin edestakaisin liikuskelevaa joukkoa. Sitten vaunut ja ajopelit harvenivat. Minä jatkoin matkaani miettiväisenä, rauhattomana, sillä sydämessäni taistelivat keskenään elämänhalu, ilon kaipuu, onnettomuuteni ja häviöni. Pian olin yksin, yksin suruineni. Vastaani ajoivat parihevosten vetämät kauniit vaunut. Juuri kun ne olivat sivuuttamaisillaan minut, salpautui hengitykseni, sydämeni lakkasi lyömästä.

Vaunuissa istui Kira…

Niin, vielä tällä hetkelläkin uskon, että se oli suloinen, rakastettu sisareni. Se oli Kira sellaisena, jollaiseksi Nazim Effendi oli purjealuksessaan hänet koristanut, odaliskin loisteliaassa puvussa, muistuttaen kajuutan seinillä riippuvia kuvia.

Minä horjahdin, löin käteni yhteen ja huusin romaniankielellä:

»Kira! Kiralina!… Se olen minä, Dragomir!»

Nuori nainen hymyili läpinäkyvän huntunsa alla ja tervehti minua hansikoidulla kädellään, mutta ajaja läimäytti piiskaansa ja hänen vieressään istuva eunukki loi minuun salamoivan katseen, ja sitten hevoset kiitivät kuin lentäen tiehensä.

Luulin kuolevani… Niin, se oli Kira, hän oli antanut minulle merkin! Ja muitta mutkitta minä aloin harpata vaunujen perässä kuin strutsi, sanoen itsekseni:

»Kaikkivaltias Jumala! Tuskin olen tunnustanut syntini ja katunut, kun sinä armossasi jo lähetät luokseni kadonneen sisareni!…»

Ponnistuksistani huolimatta loittonivat vaunut silminnähtävästi. Olin jo aivan hengästynyt ja pelkäsin kadottavani ne näkyvistä. Onneksi näin niiden metsän loputtua suuntautuvan suoraan komeaa huvilaa kohti, jonka suuri portti avautui selkoselälleen, niellen ajoneuvot ja sulkeutuen jälleen.

Huudahdin ilosta. Viimeiset voimani ponnistaen syöksyin porttia vasten, ryskyttäen sitä raivokkaasti sekä käsin että jaloin. Heti avautui ison portin vieressä oleva pienempi portti ja univormuun puettu palvelija tuli esiin.

»Kira!» huusin minä hengästyneenä turkinkielellä, »sisareni… tahdon puhutella…»

»Kuinka? Mitä tahdot?» kysyi palvelija samalla kielellä, pysähdyttäen minut.

»Nainen… joka ajoi tänne vaunuissa… on… sisareni… Kira».

»Kira? Sinä olet hullu».

Olin todellakin hullu, sillä syöksyin palvelijan kimppuun ja työnnyin hänen ohitseen pihaan. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin edessäni seisoi kaksi miestä, ja kuulin käheän, vanhan äänen huutavan ikkunasta:

»Mitä tämä melu merkitsee? Pieskää hiukan tuota ghiauria [turkinkieltä ja merkitsee kristitty], ja palvelijaa, joka päästi hänet sisään!»

Minut laahattiin pois pihasta, heitettiin maahan, ja minua piestiin nahkahihnalla, kunnes housuni ja pakarani olivat riekaleina. Sitten pyövelit salpasivat portin, jättäen minut siihen makaamaan kivusta puolikuolleena.

* * * * *

Olen saapunut Golgatani huipulle. Tähän päättyvät myrskyisen lapsuuteni kolme surullisinta vuotta… Sillä jos Jumala olikin ankara minua kohtaan kieltäessään minulta Kiran, oli sittekin olemassa Kaitselmus. Tämä Kaitselmus lähetti minulle ystävän.

Ponnistaen haavoitetun ruumiini viimeiset voimat, laahauduin hädin tuskin tien toiselle puolen, missä vaivuin uupuneena maahan. Tällöin minua lähestyi neljän- ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva, köyhästi puettu mies, kantaen toisessa kädessään salepin valmistamiseen tarvittavia aineksia, toisessa koria kuppeineen, laski kapineensa maahan, ja ristien käsivartensa huudahti kreikankielellä:

»Voi, poika-parka! Katselin voimattomana, kuinka sinua piestiin. Miten lienetkään loukannut noita pakanoita, että he sinua noin pahoinpitelivät?»

Katselin hänen vilpittömiä kasvojaan, pehmeää, harmahtavaa partaansa, hyviä, surunvoittoisia silmiään uurteisen otsan alla, ja huusin raivostuneena, nousten omia tunteitani vastaan:

»Menkää helvettiin ja jättäkää minut rauhaan!»

Ja purskahdin itkuun. Hänen hyvyytensä tulvahti yli äyräitten:

»Miksi toivotat minut helvettiin, lapseni?» sanoi hän. »Säälin sinua sydämestäni ja tahtoisin auttaa sinua onnettomuudessasi».

»Jättäkää minut rauhaan, te ihmiset, säälinenne ja sydäminenne! Olen saanut maistaa niitä kylliksi… Tahdon kuolla yksin!…»

»Oi, sinua onnetonta! Niin nuori ja jo elämään kyllästynyt! Mutta juo kuitenkin tämä lämmin juoma. Se virkistää sinua hiukan».

Otin vastaan salep-kupin, tietämättä, mitä ajatella. Mikä sääntö, mikä johtopäätös oli sovellutettava tähän lyhyeen kokemukseen, kun niin monet ihmiset, jotka alussa olivat näyttäneet hyviltä ja avuliailta, olivatkin päätyneet alhaisiksi ja rikollisiksi? Niin, kuusitoistavuotiaana minä tunsin ihmissielun halpamaisuuden. Enkä kuitenkaan tietänyt kaikkea.

En etenkään tietänyt, että Luojan työt ovat suunnattoman monimutkaiset ja vaihtelevat, ja etteivät tuhannet kärsimämme häväistykset oikeuta meitä sylkäisemään koko ihmisyyttä kasvoihin. Jumala itsekin ymmärsi tämän, kun hän syntiseen ihmiskuntaan vihastuneena päätti rangaista sitä, tuhoamatta sitä kuitenkaan kokonaan, koskapa pelasti häviöstä hurskaan patriarkan ja hänen perheensä. On totta, ettei vedenpaisumusta seurannut ihmiskunta ollut edellistä parempi, mutta se ei ollut sen oma syy. Se johtui siitä, että Jumala (niinkuin minä kuusitoistavuotiaana) tunsi huonosti maailman eikä tietänyt, mitä teki.

Minä tiesin, minä, siitä päivästä lähtien, jolloin kohtalo lähetti luokseni Barba Yanin, tuon sielultaan jumalaisen salepinmyyjän, minä tiesin, että sen ihmisen on pidettävä itseään onnellisena, joka on saanut tavata elämässään Barba Yanin kaltaisen olennon. Minä olen tavannut vain yhden sellaisen. Mutta se riitti tekemään elämän minulle siedettäväksi, saattoipa minut usein vielä siunaamaankin sitä ja laulamaan sen ylistystä. Sillä yhden ihmisen hyvyys on voimakkaampi kuin tuhansien pahuus. Paha työ kuolee tekijänsä kanssa, mutta hyvyys säteilee vielä vanhurskaan poistuttuakin.

Niinkuin aurinko hajoittaa pilvet ja tuo maailmaan iloa, hävitti Barba Yanikin sieluani kalvavan pahan ja teki sydämeni terveeksi. En sallinut tämän tapahtua vastustelematta, mutta mikä sydän, olkoonpa kuinka elämän murjoma tahansa, voi pitää puoliaan kaikkivoipaa hyvyyttä vastaan.

Minun täytyi antaa perään, ja kohtalon lähettämä salepinmyyjä sai kuulla koko tarinani. Hänen lääkkeensä oli nopea kuin salama.

»Stavraki!» sanoi hän minulle, omaksuen varovasti väärän nimeni ja antaen sille tuttavallisen muodon. »Ensinnäkin on sinun luovuttava etsimästä sisartasi noin epäviisaalla tavalla. Et näy tietävän, että on helpompi riistää hirvi tiikerin kidasta, kuin nainen haaremista. Ja jos onnistut pitämään kurissa tämän sydämesi heikkouden, käy muu helposti kuin tanssi. Sinulla on kolme megdediä taskussasi. Hyvä, siinä on rahaa kyllin voidaksesi ostaa salepin valmistamisessa tarvittavan ibrikin sekä kuppeja, toisin sanoen kojeet, jotka minulla on tässä käsissäni ja joilla olen elättänyt itseni kaksikymmentä vuotta. Ibrik toisella käsivarrellasi, kori toisella, sinä sitten kierrät Barba Yanin rinnalla juhlista juhliin, markkinoilta markkinoille, huudellen iloisesti: »Salepia! Salepia! Salepia!… Kas tässä on salepinmyyjä!» Idän oiva maa avautuu sinulle suurena ja vapaana, tosiaankin vapaana, sillä sanottakoonpa turkkilaisista maista mitä tahansa, ei missään voi elää vapaampana. Mutta yhdellä ehdolla: sinun on hävittävä, kadottava joukkoon, et saa millään tavoin herättää huomiota, sinun on oltava kuuro ja mykkä… silloin, ja vain silloin, voit näkymättömänä päästä kaikkialle. Hyvin teljetyt ovet eivät avaudu väkipakolla».

Ibrik ja kori käsivarrellani minä jo seuraavana päivänä huutelin valppaana Barba Yanin vierellä. »Salepia! Täällä myydään salepia!» Ja nyt näin, millä tavoin petollinen ja sydämetön ystävä saadaan palaamaan takaisin kemiriin, jonka se on jättänyt. Kolikoita sateli joka puolelta, vapaus tuli kukkarooni, ja iltaisin tunsin, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka taskut eivät olekaan täynnä kultaa. Me istuimme pengermällä vesipiippua poltellen, ja hyvyys, joka säteili Barba Yanin koko olemuksesta, valtasi minut tykkänään. Olin hänelle kiitollinen, rakastin häntä kuin hyvää isää ja ystävää. Asuin hänen luonaan, tein työtä hänen rinnallaan, yhdessä me aterioimme, yhdessä nautimme joutohetkistä, ja näin meistä tuli eroamattomat toverit. Ennen pitkää yhdisti meidät toisiinsa luja ystävyys, mikä liitti nuoren vesan varttuneeseen runkoon.

Barba Yani ehätti tyydyttämään uteliaisuuttani kohottaen menneisyyttään peittävää verhoa. Tuo menneisyys ei ollut moitteeton eikä katkeruutta vailla.

Toimiessaan opettajana eräässä pienessä kaupungissa Kreikassa hän oli tehnyt itsensä syypääksi himorikokseen, mistä sai rangaistukseksi kaksi vuotta vankeutta ja menetti virkansa. Vankilasta päästyään hänen oli täytynyt lähteä kaupungista, harhailla siellä täällä ja harjoittaa kaupustelua; hän oli kokenut nurjamielisyyttä, saanut ystäviä, vuodattanut sydänvertaan. Toinen rakkausseikkailu oli vähällä maksaa hänen henkensä. Silloin hän siirtyi Vähään Aasiaan, missä vietti yksinäistä ja riippumatonta, melkeinpä viisasta elämää.

Hän oli mies, joka osasi puhua ja vaieta, tehdä hyvää tulematta itsetyytyväiseksi, ja häntä oli turha taivutella, milloin jokin seikka oli vastoin hänen mieltään. Hän tunsi kaikki läheisen Idän murteet, ja käytti joutoaikansa lukemiseen, kuljeskelemiseen ja vaatteittensa pesuun. Hän ei pakoittanut minua mihinkään, mutta osoitti vain minulle, mikä oli hyvää, hyödyllistä ja viisasta tehdä. Hän opetti minut kirjoittamaan ja puhumaan kreikankieltä. Nähdessään, kuinka uskollisesti liitin elämäni hänen elämäänsä, ei hänkään tinkinyt ystävyydessään. Aluksi puhuttelin häntä »herraksi», mutta hän pyysi minua sanomaan itseään nimellä »Barba». [Barba = setä; kreikankielinen sana, jota käytetään puhuteltaessa tuttavallisesti iäkästä miestä.] Unohdin kadonneen kemirini kalliine sisältöineen, ja minusta tuli pian hänen oppilaansa, ainoa ystävänsä ja hänen vanhojen päiviensä lohdutus.

Mutta sitä ennen oli minulla vielä jyrkkä rinne noustavana. Me nousimme sen yhdessä.

Unohdin kadonneen kemirini, mutta en voinut tottua sisareni menettämiseen. Rakastin Barba Yania, mutta Kiraa minä jumaloin. Ja kun olin varma siitä, että hän asusti sen oven takana, missä olin saanut selkäsaunan, neuvoi hirtehinen minua palaamaan sinne takaisin.

Oli keskikesä, ja kolme kuukautta oli kulunut surullisesta retkestäni Baptuman tiellä. Barba Yanin tietämättä minä kuljeskelin usein tuon kirotun huvilan mailla, kiertelin ja kaartelin sitä kaukaa ja vakoilin sitä. Ei mitään tulosta. Näin naisia ajavan vaunuissa, mutta Kiraa en nähnyt.

Varovaisuuteni rohkaisemana minä päätin eräänä iltana olla hiukan uskaliaampi. Hankin tikapuut, ja pimeän yön suosimana asetin ne pihaa ympäröivää korkeaa kiviaitausta vasten. Tahdoin päästä näkemään haaremin sisäpuolelle, missä tiesin naisten liikuskelevan hunnuitta. Mutta vastassani oli kaikkialla vain alaslasketut kierrekaihtimet. Olin itsepäinen ja aloin kiertää pitkin aitausta, kunnes viimein näin valaistun ikkunan. Mutta näin vain ison, upeasti sisustetun huoneen, jossa ei ollut ketään…

Jäin sykkivin sydämin odottamaan tikapuille, toivoen yhä saavani nähdä naisväkeä.

Yhtäkkiä tunsin tikapuiden allani liikahtavan ja olin putoamaisillani. Pelosta jähmettyneenä tarrasin niihin kiinni parhaani mukaan, kun äkkinäinen ja kiivas nykäisy pakoitti minut hellittämään otteeni. Tikapuut kiskaistiin aitani ja minä putosin vartian syliin, joka sanaa sanomatta alkoi iskeä minua nyrkeillään.

Minut sidottiin, heitettiin rattaille ja vietiin sen tien Damaskukseen, missä minut teljettiin tutkintovankilaan.

Turkkilaiset tutkintovankilat olivat tuohon aikaan oikeita unohduksen pesiä. Se onneton, joka joutui sinne niin raskauttavien syiden perustalla kuin minä, ei koskaan tietänyt, milloin häntä tutkittaisiin, ellei joku vaikutusvaltainen henkilö rientänyt lahjuksin anomaan armoa valtaherroilta. Mutta hän ei kärsinyt niin paljon vapautensa kadottamisesta kuin vankilaelämän kurjuudesta, etenkin jos hän oli nuori mies.

Minun kopissani oli kymmenkunta vankia. Yhteinen, maalaamattomista laudoista kokoonkyhätty lavitsa täytti kolmeneljännestä huoneesta. Iso, puinen, kannella varustettu astia eräässä huoneen nurkassa teki käymälän virkaa, levittäen huoneeseen tukahduttavaa löyhkää. Syöpäläisiä, lutikoita ja rottia vilisi rykmentittäin. Kukaan ei edes viitsinyt niitä tappaa, sillä olisihan siihen tarvittu ihmisikä.

Mitä inhoittavimpia toimituksia harjoitettiin kaikkien nähden. Nämä turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset eivät enää olleet ihmisiä. Inhimillinen alennustila oli täällä vertaansa vailla, sillä kaikista luoduista olennoista vain ihminen yksin voi vajota näin syvälle.

Ja tähän maalliseen helvettiin, näiden hirviöiden keskelle, minä jouduin. Mikä saalis minä olinkaan heille!

Kukaan ei suojellut minua, kukaan ei puolustanut minua, enempää muhamettilaiset kuin kristitytkään. Sensijaan he tappelivat keskenään uudesta herkkupalasta, repivät toisiaan parrasta, kynsivät toisensa verille. Aseistettuina he olisivat tappaneet toisensa. Näin olin kokonaisen kuukauden alttiina mitä julmimmalle häväistykselle…

Nyt en pahoittele, että minun oli kuljettava tuota tietä, sillä näin opin tuntemaan ihmisolennon pohjiaan myöten. Jos säilyin hyvänä kaikesta siitä huolimatta, mitä näin ja mitä kärsin, oli se vain siksi, että tuottaisin kunniaa hänelle, joka on luonut Hyvyyden, luonut sen niin harvinaiseksi ja antanut sen saada sijansa raakalaisten keskellä, mikä on elämän ainoa oikeutus.

Olin kuin elävänä haudattu ja ajattelin kuolemaa. Kuulin kerrottavan vangeista, jotka eivät enää jaksaneet kestää kidutusta, vaan hirttäytyivät yöllä toisten nukkuessa nuoraan, minkä olivat punoneet vaatteittensa riekaleista ja kiinnittäneet ikkunan rautaristikkoon. Päätin noudattaa noiden marttyyrien esimerkkiä.

Mutta jokin sisäinen ääni kehoitti minua toivomaan. Tiesin, etten enää ollut yksin maailmassa, kuten ennen. Sydämen mies, oiva ystävä oli tuolla ulkopuolella. Hän oli köyhä ja vailla suojelijoita, mutta hän oli hyvä ja viisas. Hän varmaankin ajatteli minua, työskenteli minun vapauttamisekseni.

Olin oikeassa. Eräänä päivänä kopin ovi avautui, vartia astui sisään ja hänen perässään Barba Yani. Mikä suunnaton ilo!… Vain Kiran ilmestyminen olisi voinut saattaa minut yhtä onnelliseksi. Mutta mikä suru samalla! Tänä kuukautena olivat miesparan hiukset muuttuneet valkeiksi! Heittäydyin itkien hänen rintaansa vasten. Ainoa säälinilmaus, minkä tämä surullinen näytelmä aiheutti, tuli erään kreikkalaisen taholta, joka vuoteella loikoen huudahti:

»Ah, ukkelini! Sinunko on poika? Käypää tavaraa tällaisessa paikassa!
Oikea makupala! Sinä vain olet kuorinut kerman!»

Valkeana kuin vaha, Barba Yani painoi minua rintaansa vasten ja sanoi väräjävällä ja tukahtuneella äänellä:

»Rohkeutta! Rohkeutta!… Huomenna pääset täältä ja saat karkoituskäskyn!»

»Karkoituskäskyn!» huudahdin minä. »Minun on siis erottava sinusta?»

»Se on lievin rangaistus, minkä olen voinut sinulle saada. Rikoksesi on raskas: tahdoit yölliseen aikaan tunkeutua haaremiin. Mutta lohduttaudu, minä tulen kanssasi. Maailma on suuri, olemme vapaita, ja jos vain tottelet minua vast'edes, elät onnellisena Turkin kamaralla… Siis näkemiin. Ole valmiina huomenna aamunkoitteessa».

En voinut nukkua koko yönä. Päivän sarastaessa minut noudettiin vankilasta. Portilla odottivat rattaat ja kaksi pyssyillä ja turkkilaisilla miekoilla varustettua ratsusantarmia. Silloin näin, että meitä oli kolme karkoitettavaksi tuomittua. Barba Yani oli siinä myöskin tavaroinemme. Kaikki sälytettiin rattaille ja seurue lähti Diarbekiria kohti.

* * * * *

Ihmisen elämä ei ole kerrottavissa eikä kirjoitettavissa. Sitäkin vähemmän soveltuu kerrottavaksi sellaisen ihmisen elämä, joka on rakastanut maata ja samoillut sen ristiin rastiin. Mutta on melkein mahdotonta antaa elävää kuvaa hänen elämästään, jos hän on ollut tulisielu, joka on taipaleellaan tuntenut onnen ja kurjuuden kaikki asteet. Mahdotonta ensiksikin hänelle itselleen, ja mahdotonta niille, jotka häntä kuuntelevat.

Se mikä on viehättävää, maalauksellisen kaunista ja mielenkiintoista sielultaan voimakkaan, myrskyävän ja samalla seikkailunhaluisen miehen elämässä, ei aina ilmene tämän elämän huomattavissa tapauksissa. Kauneus piilee usein pikkuseikoissa. Mutta kukapa kuuntelisi pikkuseikkoja? Kukapa nauttisi niistä? Ja ennenkaikkea, kuka niitä ymmärtäisi?…

Siksipä olenkin aina suhtautunut ynseästi huudahdukseen: Kertokaa meille jotakin elämästänne!…

Ja sitten vielä eräs vaikeus: ken rakastaa, hän ei ole yksin. Hän ei ole yksin silloinkaan, kun hän ei enää halaja rakkautta, kuten on minun laitani nyt. Tämä pitää paikkansa niihinkin ihmisiin nähden, jotka elävät muistoista, sillä nykyhetkellä on osansa näihin muistoihin. Ei hyödytä toivoa kuolemaa. Minä olen usein elämässäni vilpittömästi toivonut sitä. Mutta silloin ovat menneisyyden kauniit kuvat nousseet ilmielävinä eteeni, ne ovat hellyttäneet sydämeni, vaihtaneet katkeruuden iloksi ja pakoittaneet minut yhä uudelleen ja uudelleen etsimään ikuista lohtua ihmisten kasvoista. Yksi näistä kauniista kuvista oli Barba Yani.

En voi kertoa hänestä mitään, tuskinpa mitään: kahdeksan vuotta elämästäni kasvoi kiinni hänen elämäänsä… Diarbekir, Alep, Angora, Sivas, Erzerum ja sadat muut pikku kaupungit ja kylät näkivät vaeltavat haamumme. Emme myyneet vain yksinomaan salepia. Kättemme kautta kulki mattoja, liinoja, ihovoiteita, hajuvesiä, hevosia, koiria ja kissoja, mutta oiva salep auttoi meidät aina hädästä. Milloin epäonnistunut yritys heitti meidät oljille, etsittiin kiireesti esille ibrikit, nuo ruostuneet ibrik-pahaset. Ja taas huudeltiin: »Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» Katsoimme toisiimme ja nauroimme…

Niin, nauroimme, sillä Barba Yani oli verraton ystävä. Onnettomuuden aiheuttaja olin aina minä, minä parantumaton hutilus. Muistan eräänkin tapahtuman, joka oli kaikkein tuhoisimpia.

Olimme juuri panneet kaikki rahamme likoon ja ostaneet kaksi kaunista hevosta suurilta markkinoilta noin viidentoista kilometrin päässä Angorasta. Olimme tyytyväisiä, sillä kauppa oli ollut hyvä. Tyytyväisyyskö vai väsymys lienee minussa kotimatkalla herättänyt halun poiketa hetkiseksi yksinäiseen kapakkaan. Oli pimeä. Barba Yani vastusti tuumaani.

»Annahan olla, Stavraki! Jatkakaamme kotiin saakka. Siellä suomme itsellemme lasin».

»Ei, Barba Yani, vaan juuri nyt!… Vain hetkinen. Hyvän kaupan kunniaksi».

Mies-poloinen suostui. Sidoimme hevoset pylvääseen kapakan ulkopuolelle. Ja ikkunaan päin kääntyneinä me joimme kunniaksemme lasin. Sitten toisen. Nälkä nipisteli vatsaa. Söimme seisovilla jaloin. Sitten tuli taas juoman vuoro, sillä Barba Yanikaan ei halveksinut elämän antimia. Sydämet alkoivat liikehtiä. Me lauloimme:

De nouveau tu t'es saoûlé!…
De nouveau tu casses les verres!…
O, vilaine bête que tu fais!…

[Taasen olet hankkinut itsellesi humalan;
taasen rikot lasisi.
Voi sinua narria!]

Mutta Barba Yanilta katkesi laulu kesken. Katsellen pimeisiin ruutuihin hän sanoi rauhallisesti:

»Niin, Stavraki, olen totisesti sitä mieltä, että olet 'kurja narri', sillä kauniit eläimet, jotka jäivät tuonne ulos, ovat nyt poissa, tai on näköni huono!»

Yhdellä hyppäyksellä olin ulkona, mutta en erottanut muuta kuin kavioiden kiivaan kapseen pimeässä yössä.

Hapuillessamme tuntia myöhemmin eteenpäin pimeässä ja kompastellessamme joka kuoppaan, Barba Yani huusi minulle kuin varoitukseksi ikään:

»Sinä tahdoit 'kunnioittaa hyvää onneamme'! No niin, kulje nyt jalkaisin, sinä siunattu aasi! Ja laula lohdutukseksesi: 'Taasen olet hankkinut itsellesi humalan!'»

Mikä onni onkaan tuntea sydämensä sykkivän hyvässä inhimillisessä maaperässä, tässä mainiossa mullassa, joka välittää meihin elävöittävää nestettään!

Onneton se, joka ei tästä mitään tiedä!

Niinä vuosina, jolloin minun ja Barba Yanin elämä oli yhtä, oli itse luontokin hellivä, veljellinen, runollinen. Kaikki oli mielestäni kaunista ja elämisen arvoista. Rumuus kadotti vastenmielisyytensä, typeryys kilpistyi pilantekoomme, kavaluus paljastui, suurten väkivaltakin tuntui minusta siedettävältä. Kun kosketus karheaan ulkomaailmaan oli tukehduttaa meidät, pakenimme äänettömään maailmaamme, tuohon maailmaan, missä luonto yksin haastaa silmille ja sydämelle.

Barba Yani saattoi kulkea päiväkauden sanaa sanomatta. Katseellaan hän vain osoitti minulle, mikä oli huomion arvoista. Tätä hän sanoi »terveyskylvyn ottamiseksi». Sitä se todella olikin. Äänetön luonto puhdistaa ja antaa mielenrauhan elämän alhaisuuden nöyryyttämälle ihmiselle, sillä voimakkainkaan ei voi liikkua roskaväen keskellä tuntematta itseään saastutetuksi.

Mutta tämä nuoruusvuosieni suuri seuralainen oli lisäksi muinaisajan ja sen viisaustieteen tuntija. Keskustelujaan elämästä — mikä oli hänen joutohetkiensä lempihuvia — hän valaisi viisaustieteestä ottamillaan esimerkeillä. Itse hän ei aina osannut elää viisaasti, mutta hän rakasti sydämen hiljaista rauhaa.

»Ennemmin tai myöhemmin älykäs mies ymmärtää, kuinka turhaa on tunteitten myllerrys, joka turmelee rauhan ja polttaa poroksi elämän», hän sanoi minulle. »Onnellinen se, ken ymmärtää tämän varhain, sillä sitä enemmän hän nauttii olemassaolosta».

Eräänä kylmänä syyspäivänä olimme manööverikentällä lähellä Alepia. Sotilaat vakasivat lämpimän juoman väkirynnäköllä (kuten sotilaallinen sanontatapa kuuluu). Upseeritkin tulivat maistelemaan sitä, ja kun meillä oli hehkuvia kivihiiliä ibrikiemme alla, jäivät he lämmittelemään käsiään ja juttelemaan. Eräs korkea-arvoinen upseeri kertoi alaiselleen kaskua, jonka mukaan muuan kenraali, Aleksanteri Suuren ystävä, kehoitti tätä suostumaan Dariuksen tarjoamaan rauhaan, sanoen:

»Jos olisin Aleksanteri, suostuisin minä rauhaan». Mihin suuri valloittaja oli vastannut:

»Niin tekisin minäkin, jos olisin… jos olisin…»

Turkkilainen upseeri hämmentyi ja huudahti:

»Ah, mikä olikaan tuon Aleksanterin ystävän nimi?»

»Parmenion!» vastasi Barba Yani, joka kuunteli heidän keskusteluaan.

»Hyvä, ukkoseni!» huudahti upseeri. »Kuinka sen tiedät? Salepinmyyjä tuskin tapaa Aleksanteri Suurta!»

»Tapaapa niinkin!» vastasi ystäväni. Kaikkihan tarvitsevat lämmintä, kuten näette!»

Vastauksen kaksimielisyys huvitti upseeria. Hän alentui puhelemaan kanssamme, ja nyt sattuivat katseemme yhteen.

»Olen nähnyt sinut jossakin, kasvosi ovat minulle tutut», hän sanoi.

»Niin», vastasin minä punastuen. »Ajoimme viisi vuotta sitten
Konstantinopolissa samoissa vaunuissa Mustafa-beyn kanssa».

»Kautta Allahin, se on totta? Sinä olet siis tuo poika, joka etsi silmäpuolta äitiään. Sait varmaankin kokea monta kovaa tuon satyyrin luona!»

»Niin… En tuntenut häntä!»

»Kuinka saatoit luottaa ensimäiseen vastaantulijaan, joka silitteli hyväillen lapsekkaita kasvojasi?» Upseeri puheli kauan kanssamme, kertoillen Mustafa beyn suurista konnantöistä. Sitten hän alkoi keskustella innokkaasti Barba Yanin kanssa, jonka tiedot hämmästyttivät häntä. Ja lähtiessään hän puristi sydämellisesti käsiämme, ja antoi meille kummallekin turkkilaisen kultarahan.

»Se ei ole juomarahaa», sanoi hän. »Tahdon vain osoittaa pitäväni arvossa vanhuksen viisautta ja nuorukaisen kärsimystä».

Kotimatkalla Barba Yani päätteli:

»Näetkös, Stavro? Erhettä on paljon, mutta älykkäisyys poistaa raja-aidat, vaikkapa asianomainen olisi puettu sotilasunivormuunkin!»

Tällävälin Barba Yani vanheni. Sydäntauti teki hänet vuosi vuodelta yhä kykenemättömämmäksi ansaitsemaan leipäänsä. Väsymys valtasi hänet usein. Hän vaipui tuon tuostakin raskasmielisyyteen. Minä olin kaksikolmattavuotias, vahva, rohkea ja neuvokas. Meillä oli hiukan säästöjä ja päätin kehoittaa häntä lepäämään. Jotta tämä lepo olisi ollut hänelle mieluisa, valitsin oleskelupaikaksemme meille vielä oudon maan: Libanonin vuoriston.

Oi sinä kaunis ja suruisa Libanon! Jo ajatellessanikin siellä vietettyä vuotta päihtyy sydämeni riemusta ja vuotaa samalla verta!… Ghazir!… Ghazir!… Ghazir!… Ja sinä Dlepta!… Ja sinä Hermon!… Ja sinä Malmetein!… Ja te setrit pitkine ystävällisine oksinenne, jotka näyttävät tahtovan syleillä koko maata!… Ja te granaattiomenapuut, joille riittää pari kahmaloa multaa kallionhalkeamassa, tarjotaksenne kulkijalle mehukkaita hedelmiänne!… Ja sinä Välimeri, joka antaudut hekumallisena jumalasi polttaville hyväilyille ja levität tahrattoman ja mittaamattoman ulappasi Libanonin majojen vähäisten ikkunain eteen, jotka rinteiltä katselevat kasvoihin äärettömyyttä!… Kaikille ja kaikelle sanon jäähyväiset!… En enää koskaan näe teitä, mutta ainutlaatuinen ja lempeä hohteenne säilyy iäti silmissäni!… Tuo hohde on himmennyt muistissani… Elämä ei ole sallinut, että iloni olisi jakamaton… Mutta, Jumalani, milloin suo elämä meille täydellistä iloa?…

Asetuimme asumaan Ghazirin kylään, joka on maalauksellisen kaunis, kuten melkein koko Libanon, ja sijaitsee suojaisella kukkulalla. Olimme vanhan nivelsärkyä potevan, Set Amra-nimisen vaimon ainoat vuokralaiset. Hän eli yksinäisyydessä ja oli kristitty arabialainen niinkuin kaikki libanonilaiset. Kristittynä hän otti meidät ystävällisesti vastaan, vaikka olimmekin oikeauskoisia ja hän itse katolilainen. Ja nyt saatte jälleen kuulla tarinan, sillä elämäni taival on rikas tarinoista.

Sillävälin kun minä kuljin ansioilla ja Barba Yani retkeili keppineen granaattiomenoita etsiskellen ja käärmeitä tappaen, saimme kuulla, että Set Amralla, jonka kanssa pakinoimme vesipiippua poltellessamme, saimme kuulla, sanon minä, että hänelläkin oli surunsa. Hän oli liian yksin, ja tämä yksinäisyys jäyti hänen sydäntään. Hänen ainoa lapsensa, kaksikymmenvuotias tyttö, oli Venezuelassa, mihin oli matkustanut isänsä kanssa rahaa ansaitsemaan, kuten Libanonin asukkaitten on tapana. Mutta isä oli kuollut vuosi sitten, ja senjälkeen olivat kirjeet Amerikasta harvenneet. Selina-tyttönen ei ollut köyhä. Hän johti sievoista korukauppaa. Mutta äidille hänen sydämensä ei paljoakaan säteillyt hellyyttä. Hän unohti hänet, ja Set Amran täytyi usein elää pelkällä leivällä päivät pääksytysten.

Meidän kävi häntä sääli. Täst'edes aterioimme yhdessä. Set Amra oli meille sisar ja äiti. Hän sai parhaat palat lampaanpaistista ja hänen vesipiippunsa täytettiin tumbakilla. Enempää ei tarvittu. Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli lähettänyt meidät, ja kirjoitti tyttärelleen liikuttavan kiitollisia kirjeitä. Selina kiitti vastauksessaan molempia tuntemattomia, joilla oli niin veljellinen sydän.

Ja aika kului autuudessa.

Mutta kun ansiot olivat vähäiset, hupenivat säästömme silminnähden. Tuli syksy, ja Barba Yani vilustui. Noudin lääkärin Beirutista ja sitten lääkkeitä. Rakkaan ystävän tila parani hyvässä hoidossa, mutta rahat luistivat käsistä. Tuo talvi oli ankara Libanonissa. Sain vaivoin ansaituksi sen verran, ettemme aivan nääntyneet nälkään. Luovuimme lihan syönnistä ja elimme kolmena viikon päivänä kuivalla leivällä. Olimme niin säästäväisiä, että poltimme vain yhtä vesipiippua kerrallaan, antaen tshibukin kulkea kädestä käteen, suusta suuhun. Tämä oli kovaa, mutta näin päästiin kuitenkin maaliskuuhun, jolloin saimme iloisen uutisen: Selina ilmoitti lähtevänsä Venezuelasta ja saapuvansa kotiin kolmen tai neljän viikon kuluttua.

Mitä huudahduksia!… Mitä ylitsevuotavaa riemua!…

»Tiedättekös?» sanoi Set Amra eräänä päivänä salaperäisesti. »Stavro on kaunis poika. Aivan varmaan Selina rakastuu häneen, ja silloin tulee anteliaisuutenne minua kohtaan runsaasti palkituksi. Mitä siitä sanot, Stavro?»

Mitäkö Stavro sanoi? No niin, hänen päänsä meni pyörälle, kuten tavallista. Se meni pyörälle siinä määrin, että hän alkoi pyörittää ympäri Barba Yaniakin, ja lopulta me kaikki, leinin vaivaama vanha nainen mukaanluettuna, aloimme tanssia piirissä minun ja Selinan pikaisen avioliiton julkaisemiseksi, josta viimemainitulla ei ollut pienintäkään aavistusta.

Kuljin suoraan eteenpäin kuin kuuro hevonen. Aloin katsella taloa kuin ainakin tulevaa omaisuuttani, ja nyt huomasin sadeveden tunkeutuvan huoneisiin kattoa peittävän soran läpi. Noudattaen libanonilaisten esimerkkiä minä kiipesin katolle jyrä mukanani ja aloin asukkaitten ylitsevuotavaksi riemuksi juoksennella pitkin ja poikin katolla vetäen perässäni raskasta jyrää, joka kävi kantapäihin!, niin että kaaduin suulleni.

Ah, sydän poloinen, kuinka paljon murhetta oletkaan minulle tuottanut!

Menin vieläkin pitemmälle. Eräänä päivänä osoitin Barba Yanille Set Amran vielä punaisia ja täyteläisiä huulia, hänen siinä kiihkeästi imiessään tshibukia, ja sanoin:

»Barba Yani, katsohan noita huulia! Kenties ne osaavat vielä suudella muutakin kuin vesipiipun ambraa! Ja ehkäpä saamme kahdet häät yht'aikaa».

»Niin, kahdet häät, tiedättekös! Sillä minun ja Selinan avioliitto oli yhtä varma ja tosi kuin köyhyytemme…

»Voi sinua, Stavraki!» huudahti ystävä-parkani. »Saat ottaa vielä monta askelta, ennenkuin opit tuntemaan elämää!»

Hän oli hyvä ennustaja. Selina saapui. Hän oli tumma, komea, tuuheatukkainen kaunotar, jonka silmänurkassa piili paholainen. Hän oli vilkas kuin elohopea, mutta sielultaan kauppasaksa ja älyltään vain naikkonen. Ensi päivästä alkaen hän herätti meissä pelkoa. Hänen kiitoksensa kuivuivat lyhyeen. Meidän elämämme oli hänen mielestään inhoittavaa, ja hän melkein moitti meitä äitinsä kurjuudesta. Ylenkatseensa hän toi ilmi vuokraamalla asunnon itselleen, vieraili päivittäin neljännestunnin luonamme ja antoi Set Amralle naurettavan pienen rahasumman, joka oli tarkoitettu meille »korvaukseksi». Puettuna vierasmaalaisiin pukuihin ja jalokiviin hän levittäytyi kuin kauppatavara kateellisten kyläläisten katseltavaksi.

Eräänä päivänä eräs naapurivaimo riensi kertomaan meille, että komea herra oli tullut vaunuilla Beirutista Selinaa tervehtimään. Selinaa, minun luvattuani, minun morsiantani!…

»Ah, Barba Yani, kuinka elämä onkaan täynnä pettymyksiä!» vaikeroin minä painaen pääni ainoan vilpittömän ystäväni olkaa vasten.

»Etkö tietänyt sitä, Stavraki?… No niin, opi se uudelleen. Ja ota sillävälin ibrikisi, hae esille minun kojeeni ja lähtekäämme! Lähtekäämme: onhan maa vielä kaunis!»

Me lähdimme, jättäen Set Amra-paran kyyneliin. Ja kolme kuukautta pääksytysten me kiertelimme Libanonin mainioita seutuja, juoden sen kirkkaista lähteistä ja juottaen libanonilaisille ikuista salepiamme.

»Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» »Stavraki, eikö maa ole kaunis?»

»Voi, Barba Yani! Olet oikeassa!…»

* * * * *

Maako kaunis?… Ei, se on valhetta!… Kaikki kauneus tulee sydämestämme, mikäli ilo siellä asustaa. Sinä päivänä, jolloin ilo katoaa, on maa vain kalmisto. Ja Libanonin kauniista maasta tuli kalmisto minun sydämelleni ja Barba Yanin ruumiille. Eräänä päivänä lähellä Dleptaa kaatoi äkkinäinen ja odottamaton sydänkohtaus hänet kasvoilleen maahan. Hän löi päänsä kallioon ja haavoittui.

»Barba Yani! Ystäväni! Mikä sinun on? Oletko sairas?»

Ei, Barba Yani ei enää ollut sairas. Nyt oli minun vuoroni sairastaa…

Siitä lähtien on mato jäytänyt elämääni. Kadotetun ystävän kaipuu ja halu etsiä kaikesta huolimatta rakkautta, sai minut muutamia vuosia myöhemmin palaamaan kotimaahani, lähestymään inhimillistä olentoa, rakastamaan häntä, niinkuin olin rakastanut Kiraa ja äitiäni — niin kuin olin rakastanut Barba Yania.

Tällainen on Markkina-Stavron tarina…