ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
(On pimeän hämärää, joka vähitellen valkenee aamuruskoksi ja päiväksi.
Arvi seisoo nojaten laivan laitaan, Soini istuu köysikimpulla.)
Laulu n:o 1.
ARVI (Laulaa.)
Merimies se laivallansa seilailee, on tuntematon taival, jota kulkee; hän kotimaata mielessänsä muistelee ja povehensa surumielen sulkee.
On usein hällä kotimökki mielessä,
sekä muistossansa äitikin hellä.
Ja kaipauksen kyynel vierii silmästä,
jos armas kulta siellä lienee kellä.
Vaan silloin emme näitä jouda muistelemaan,
kun myrskytuuli aavalla se pauhaa.
Me vastaan sitä ankarasti taistelemaan
nyt käymme ilman lepoa ja rauhaa.
Vaan tyyntyyhän se myrskytuuli vihdoinkin, ja valkeneepi kansikin taivaan. Nyt armahasti sinipinta taasenkin se tuudittaapi meripojan laivaa.
Kertosäe (Duetossa.) Niin merelläkin vain on ihanaa, kun sinipinta tuudittaapi laivaa.
Kun hämärtyy ja päivä mailleen ennättäy ja iltatähti kaukana kiiltää, niin vahtimies se keulassa haavemielin käy, hänen sielussansa kaukomaat ne siintää.
Kertosäe. Niin merelläkin vain on kaihoisaa, kun iltatähti kaukana kiiltää.
Niin vieno tuuli hiljaa laivaa tuudittaa, sekä lipisevät laineiden harjat. Ja meripojat kojussansa uinuaa, unta nähden armaistansa.
Kertosäe. Niin merelläkin vain on rauhaisaa, kun lipisevät laineiden harjat.
(Lyhyt väliaika.)
SOINI (Huokaisee.)
Kaunis laulu, mistähän lienee kotoisin?
ARVI
Siellä kotipuolessa minä olen sen kuullut.
SOINI
Se on hyvin kaunis.
ARVI
On.
SOINI
Lienee merimiehen tekemäkin?
ARVI
Kenenkäpä se muunkaan — — — onko — sinulla milloinkaan koti-ikävää, kun olet merellä?
SOINI
Taitaahan tuo joskus olla —, vaan mitä se merimies siitä — eihän se semmoisesta saa välittää —; eikä se kovin kauan vaivaa.
ARVI
Kyllä minulla oli ensin niin sanomaton koti-ikävä — ja nyt taas, kun muistelen kotipuolta — vaikka mieluista se oli olevinaan merelle lähtökin.
SOINI
Kyllä se ikävä haihtuu ja sinähän olet hyvä merimiehen alku! Tuskinpa maltat mereltä pois pysyä, kun kerran pääset alkuun.
ARVI
Saattaa olla, vaan en minä siellä kotona arvannut kotipuolta niin hyväksi; vasta täällä tunnen, että niin kaunistakaan ei ole missään, tuskin taivaassa.
SOINI
Kyllähän se siltä alussa tuntuu, mutta mieli kovettuu vähitellen.
ARVI
Ja miten saattaa unohtaa äitinsä, joka aina ikävöipi.
SOINI
Tokko tuo kokonaan unohtunee, vaikka siltä tuntuu, kun miesten puheita kuuntelee.
ARVI
Jos lie — sanovat sinulta jääneen tyttö-ihmisenkin sinne kotipuoleen suremaan — vai ilmanko ne?
SOINI
Onhan siellä —
ARVI
Mutta häntä sinulla on varmaankin ikävä?… Onko hän korea ja sievä?
SOINI
On!
ARVI
Ja pitää sinusta?
SOINI (Nyökäyttää päätään.)
ARVI
No sitten sinulla on varmasti häntä ikävä, kun hän on sieväkin, vaikka et sano.
SOINI
Miten niin?
ARVI
Minulla ainakin olisi ikävä, jos olisi semmoinen.
SOINI
Eikö sinulla sitten ole?
ARVI (Huokaa surkeasti.)
Ei… ei vielä, mutta minusta tuntuu siltä, että minä pian saan.
SOINI
Niinkö tuntuu… no kyllä sinä sitten pian saat, kun se alkaa semmoiselta tuntua.
ARVI (Iloisemmin.)
Minä ostin jo sitä varten Espanjasta silkinkin ja vähän muuta, mutta älä sano kellekään; ne kiusaavat ja irvistelevät minulle.
SOINI (Naurahtaa.)
Mitäpä minä siitä…
ARVI
Päivä valkenee. — Kylläpä on kaunis taivaan ranta.
SOINI
Niin, kaunista se on merelläkin.
ARVI
Eikä ole seiniä edessä.
SOINI
Ei seiniä eikä mäkiä, yhtä aavaa vain.
Laulu n:o 2. Duetto. SOINI ja ARVI.
On merellä suurella ihanaa
ja mieli se riemua uhkuu,
kun vaahtohon välkkyvä aalto saa
sekä tuulet ne purjeissa puhkuu.
Sen ties
merimies,
jolle on kotilies
meri aava ja aaltoavainen.
Sävel ihanan meren sen sielussa soi
vielä vanhoilla päivillä varmaan.
Sepä kiehtoo veren ja hurmata voi
kuin muisto tuon lemmityn armaan.
Sen ties
merimies,
jolle on kotilies
meri aava ja aaltoavainen.
(Laulun jälkeen kuuluu muutamia kellon lyöntejä. Jaakopsonni ja
Mikkonen tulevat. J. istuu jotakin köyttä »pleissaamaan».)