TIRINEN
No enhän minä nyt sinua tahtoisi valtikoida… saat itse pitää arkun avaimet. Jää pois, ei tässä ole paha olla.
ANNA-MARI (Jo epävarmana.)
Jottako tuota sitte yrittäisi?…
(Itkien.)
Kyllä se Antti-vainaja oli niin hyvänlaatuinen, että tokko tuota enää semmoista saanee. Oikein rakkaudella se minua aina kohteli ja hyvä oli. Kerrankin kun meiltä lammas hukkui kaivoon ja kun minä sitä itkin, niin se otti kaulasta kiinni ja sanoi, että mitä tuosta yhdestä lampaasta itkee. Ja aina se halasi, kun sattui hankala paikka, niin että hyvä sen kanssa oli olla. — Eikä me riidelty. Ei tarvinnut minun kapustaa kovemmalla aseella sitä lyödä, ennenkuin se jo myöntyi.
TIRINEN (Ihmeissään.)
Vai ei kovemmalla?
ANNA-MARI (Iloisemmasti, likennellen Tiristä, joka aina väistyy.)
Mutta jospa se tämä Tirinenkin hyvänä pitää, halaa ja rakastaa?
TIRINEN (Väistelee.)
Eihän tässä mitään hankalata paikkaa eikä halauksen tarvista. Keitähän kahvia, keitähän kahvia…
ANNA-MARI
Ja monta kertaa, kun minä minkä mistäkin olin pahoillani, niin aina se tuli Antti-vainaja taputtelemaan.
(Painaa päänsä Tirisen olkapäälle.)
Kun sinäkin…
TIRINEN (Arasti työntäisee Anna-Maria pois.)
Elähän nyt siinä! —
(Katsoo ikkunasta.)
Nyt se heinäkuorma tuli. Minäpä käyn sanomassa, että ajaa ladon eteen.
(Kiireesti ulos.)
ANNA-MARI (Katsoo pitkään Tirisen jälkeen.)
Kovinpa se on tyly… Eihän se tajua mistään mitään… Eihän tuommoisen kanssa miten… Kun naimisliitot tehdään, niin juoksee pakoon… Sen taitaakin tehdä mieli vain minun lehmääni ja heiniäni… Elähän nuolaise ennenkuin tipahtaa.
(Huutaa ovesta.)
Antaa olla sen kuorman siinä, älkää viekö sitä mihinkään.
TIRINEN (Palaa ovelle.)
No mikä — nyt? Minä vain toimitin ajamaan ladon eteen —
ANNA-MARI
Antaa olla ajamatta. En minä noin tylyn miehen kanssa yksiin leipiin rupea… Ei edes morsiameensa katso, vielä että hyvänä olisi ja rakkaasti puhuisi —