V.
YÖ.
Niin, olihan Henriette surkuteltava, kun näin teeskentelemättömällä ja lempeällä hymyllään tervehti tätä samalla kertaa kavalaa ja vilpitöntä sulhoa, joka rakkaudestaan huolimatta oli valheella hänestä eronnut ja valhe huulilla palannut. Ja mikä valhe! Mitä vaarallisia seurauksia se kohdussaan kantoikaan, mitä turmiota se oli synnyttävä. Ja Francis itse, eikö hän ollut vieläkin surkuteltavampi, kun hänen täytyi poveensa kätkeä sellaisen mielettömän tuskan riehuva myrsky. Vaikka perinnöllisyys tuottaa vieläkin oudompia tuloksia, vaikka sivusukulaisten usein hämmästyttävä piirteiden yhdenmukaisuus on jokapäiväinen ilmiö sille, joka vähänkin on sen salaperäistä probleemia tutkinut, vaikka Francis Nayrac oli vielä tänä aamunakin sitä ajatellut sangen luonnollisena mahdollisuutena Vernantes'ia muistellessaan, vaikka hän lopuksi, aikansa lapsena, oli tarpeeksi perehtynyt tieteen hämmästyttäviin tuloksiin ollaksensa atavismin alati vaikuttavista laeista selvillä, tämä armottomasti syyttävä yhtäläisyys oli sittenkin iskenyt liian kovasti, liian äkkiarvaamatta hänen sydämensä jo ennestäänkin kipeään kohtaan. Jo heti, siinä paikassa, se vaikutti häneen ylenluonnollisen näyn, miltei ihmeen tavalla. Kauhu, joka häntä koko päivän kouristi, ei olisi voinut olla rajumpi, jos hänelle, niinkuin muinoin epäilevälle apostolille, itse Vapahtaja olisi ilmestynyt tarjoten keihään puhkaiseman haavansa hänen kosketeltavakseen, ja tämä kauhu hänen piti sulkea poveensa, vaikka olisi siihen tukehtunutkin. Kuinka olivatkaan tuon loppumattoman päivän hetket pitkät, ja mitä tahdonlujuutta tuon iloisen huolettomuuden ja vilpittömän hellyyden näytteleminen häneltä kysyi, ennenkuin yö hänet vapautti! Kun hän yhdentoista aikaan huomasi olevansa yksin — vihdoinkin yksin ja vapaana antautumaan niiden tärisyttävien tunteiden valtaan, jotka koko hänen olemustansa puistattivat, hän tunsi todellista fyysillistä pahoinvointia, joka aiheutui hänen jännittävästä itsensähillitsemisestään tuon kuolettavan iltapäivän kestäessä. Vastustamaton tarve rauhoittaa hermostunutta mielialaansa kävelemisellä ja raittiin ilman nauttimisella yhtä paljon kuin valtava halu paeta sitä taloa, missä hän oli liian lähellä niitä neljää henkilöä, joiden piirissä, heidän tietämättään, hänen entisen ja nykyisen elämänsä draama lähestyi ratkaisuaan, sai hänet syöksymään ulos huoneestaan. Hän tunsi olevansa liian lähellä heitä Palermon tähän aikaan yötä hiljaisilla kaduillakin, sillä niiden kivitykseen liittyi jo niin monta muistoa. Hän oli siellä kihlattunsa seurassa niin monta suloista joutohetkeä kuluttanut. Hän kiirehti askeleitaan joutuakseen nopeammin kaupungista pois pimeän peittämille kedoille. Muutamina elämämme ratkaisevina hetkinä meistä tuntuu mahdottomalta hengittää, kärsiä, ajatella muualla kuin luonnon valtavassa yksinäisyydessä, ikäänkuin olisimme siellä lähempänä Jumalaa, onnen käsittämätöntä jakajaa, sitä, jonka tahtoisimme samalla kertaa isäksemme ja tuomariksemme, — tuomariksemme omaatuntoamme valaisemaan, isäksemme heikkouttamme tukemaan. Montakohan elämän myrskyjen pieksämää ihmislasta liekään tuo tuntematon Jumala, kaikkialla läsnäoleva ja aina silmillemme näkymätön todistaja nähnyt, synkän maapallomme vieriessä äänettömän avaruuden pohjattomissa syvyyksissä? Montakohan hätähuutoa hän liekään kuullut, joista ei ole näyttänyt välittävän? Myöhemmin kai saamme tietää, mihin satamaan myrskyt meidät ajavat, mutta voi, kuinka rajuilta ne meistä joskus tuntuvat ja kuinka läheiseltä meistä haaksirikko näyttää!
* * * * *
— "Oma lapsenihan se on, oma tyttäreni…" Nuo sanat, jotka hän oli sydämessään lausunut, perinnöllisyyden kieltämättömän ilmiannon saadessaan, ne hän äkkiä toisti ääneen, toistamiseen toisti. Hän kuuli lausuvansa niitä, ja ne saivat hänen sielunsa syvyydessä soimaan erään sävelen, jota hän ei ollut koskaan ennen niin selvästi erottanut: "Oma tyttäreni!…" Olivathan nuo sanat kumminkin sangen selvät ja sangen yksinkertaiset. Hän oli ne yhä uudelleen lausunut vuosien kuluessa joka kerta, kun hän ajatteli mahdolliseksi, että hänen verensä, kaikesta huolimatta, tämän tuntemattoman lapsen suonissa juoksisi. Mutta tuo mahdollisuus oli hänen tajunnalleen jäänyt muodottomaksi asiaksi, hämäräksi, todellisuutta kaipaavaksi käsitteeksi, jota hänen oli yhtä vaikea elävään elämään sovittaa, kuin meidän on vaikea siihen sovittaa rakkaan sairaan kuolemaa. Ennenkuin olemme nähneet kuolinvuoteellaan, hengettömänä ja jäykkänä, lepäävän tuon ruumiin, johon meidän toivomme liittyi, me emme voi tätä kuolemankohtausta käsittää. Me tiedämme, että sairas voi, että hänen täytyy kuolla, ja kun sitten loppu tulee, on neuvottomuutemme ja hämmästyksemme yhtä suuri, kuin jos emme olisi sitä koskaan aavistaneet. Siirtyessämme ajatuksesta tuntuvaan, välittömään, kieltämättömään todellisuuteen, hypoteesista tositapaukseen, hämärästä epäilyksestä silminnähtävään varmuuteen, tapahtuu nimittäin ikäänkuin täydellinen hämmennys sielumme suunnittelemassa järjestelmässä. Sellaisina hetkinä me joudumme ajaksi, jonka pituus riippuu meille selvinneen totuuden tärkeydestä, samanlaiseen asemaan kuin kaihia sairastavat sokeat, jotka onnistuneen leikkauksen kautta saavat näkönsä takaisin. Joutuessaan jälleen valon tajuntaan he kompastuvat, kaatuvat, koska eivät ymmärrä sovittaa liikkeitään heitä ympäröivien esineiden mukaan. Niin kävi Francis'nkin. Hänen nähtyänsä todellisuudessa eikä vain mielikuvituksessaan Adèle Raffrayen silmät ja todistettuaan sen, minkä tähän asti vain oli mahdolliseksi otaksunut, oli hänen tunteissaan Adèle Raffrayeta kohtaan äkkiä tapahtunut täydellinen hämmennys. Jos viikko sitten tai edellisenä iltana hänelle olisi kerrottu lapsen joutuneen jonkun tapaturman uhriksi, jos esimerkiksi olisi sanottu hänen hävinneen tulipalokohtauksessa, joutuneen junan alle tai venheen kaatuessa hukkuneen, tuo kertomus olisi tietysti Francis'hin vaikuttanut aivan erityisen liikuttavasti. Mutta sittenkin se vain olisi ollut noita kirjavia, jokapäiväisiä uutisia, hiukan pöyristyttävämpi vain kuin muut, siinä kaikki — kun sitävastoin nyt, hänen kulkiessaan kedoilla öljypuiden ja aloeryhmien keskellä, hänen vain tarvitsi ajatella Adèlen kalpeutta, hänen kasvojensa ja hänen vartalonsa heikkoutta ja hentoutta, tunteakseen miltei sietämätöntä levottomuutta. Jos hänessä isän tunteet olivat liian kauan olleet lamassa, niin olivat ne nyt heränneet, tämänaamuisen kohtaamisen jälkeen. Hellyyden tarve oli vallannut hänen sydämensä ankarana ja vaativana ja kiehui kuumana hänen suonissaan. Hän tunsi olevansa vastustamattoman, intohimoisen, mielettömän vietin vallassa, hän olisi tahtonut syliinsä painaa, rintaansa vasten puristaa tuon pienen tytön, sivellä hänen hiuksiansa, peittää hänet suudelmilla, suojella hänen heikkouttaan. Kuinka tuo lapsi äkkiä oli astunut hänen elämäänsä ja kuinka hän vastustelematta, epäröimättä tunsi, tiesi sen omakseen, hän, joka oli niin kauan luullut, että jos hän vain sen näkisi, hänen pelkonsa siinä suhteessa heti haihtuisi. Silmäyksessä oli ollut kylliksi. Vakaumus oli tunkenut hänen sydämensä sisimpään. Sellainen vakaumus ei todisteihin perustu. Se joko valtaa meidät kokonaan tai jättää meidät kylmiksi. Tämä oli yhdessä tuokiossa saanut Francis'n taipumaan valtansa alle, ainiaaksi. Voi, kuinka hän nyt, harhaillessaan yössä tietämättä minne, katui noita vuosia, jotka hän oli viettänyt pakenemalla säännöllisesti Adèlea ja hänen äitiään! Voi, kuinka tuo veren ääni, jonka hän niinkuin monet muutkin oli kieltänyt, kun hän kirjallisuutta lukiessaan oli tavannut jonkun viittauksen tähän harvinaiseen ja outoon ilmiöön, joka, kun sen joskus todellisuudessa tapaa, vaikuttaa yhtä hetkellisesti, valtavasti ja rajusti kuin itse rakkaus, — voi, kuinka se häntä nyt vainosi, hänet voitti! Tämän hurjan kävelymatkan kestäessä hän koetti kyllä pari tai kolme kertaa puolustautua tuota valloittajaa vastaan. Turhaa vaivaa. Turhaan hän muisteli täysin oikeutettua vihaansa Paulinea kohtaan. Sekin jäi tehottomaksi. Tuo inhottava nainen oli kyllä, antautuessaan miehelleen ja kahdelle rakastajalleen, samalla antautunut alttiiksi mahdollisuudelle joutua äidiksi toisen tai toisen sylissä. Mutta että hän oli äidiksi joutunut hänen kauttansa, sen olivat lapsen kasvot hänelle huutaneet, nuo kasvot, joissa suvun perintö oli selvin sanoin luettavana. Hän koetti vielä itselleen vakuuttaa, että sellaisiakin yhtäläisyyden oikkuja sattuu, jotka eivät mitään todista. Tapahtuuhan esimerkiksi, että lesken toisissa naimisissa syntynyt lapsi muistuttaa ensimäistä miestä. Ei. Ei sillä tavalla. Ei niin täydellisesti ruumiin, sielun luonteen puolesta. Hän oli omin silmin nähnyt edessään sisarensa varjokuvan, uuteen elämään, mutta voi, todellakin varjokuvan häilyvään elämään heränneen sisarensa. Hän oli nähnyt oman lapsensa. Samoin kuin hänen ennen oli ollut mahdotonta luopua epäluulostansa Paulinea kohtaan, kun hän muisti tuon onnettoman alikerran käytävän edustalla näkemänsä hunnulla peitetyn naisen, — ja mitä sitten seurasi, — samoin oli hänen nyt mahdotonta luopua tästä uudesta vakaumuksesta. Surkean surkeata oli, etteivät nuo vakaumukset olleet toistensa kanssa ristiriidassa. Rouva Raffraye oli häntä pettänyt Vernantes'in hyväksi, niinkuin ennen oli miestänsä pettänyt hänen hyväksensä. Tuo onneton oli kenties muihinkin sattuman hänen tiellensä kylvämiin lemmen helyihin tyytynyt. Mistäpä hän sen tiesi? Mutta olipa hän mitä oli, lemmenkauppoihin mieltynyt juonittelija, aistillisuuden orja, langennut, häpeän peittämä raukka, niin lapsensa hän oli saanut hänen, Francis'n kautta. Katsellessaan tuota rakasta pienokaista, joka hetken ajan oli hänelle puiden varjossa näkynyt, hän oli tunnossaan tuntenut, että siinä oli osa hänestä itsestään, osa hänen verestään, hänen luonnostaan. Sellaista ei käy epäileminen, yhtä vähän kuin voimme epäillä sairastamaamme kuumetautia, kirvelevää haavaa tai muuta tuntemusta. Tuo rakas, pieni, heikko lapsi — oliko Francis'n vallassa estää sitä kohoamasta siihen erikoiseen asemaan, muuttumasta yhtä verrattomaksi olennoksi kuin muinoin tuo sisar, jota se niin suuresti muistutti!
* * * * *
Näihin ajatuksiin vajonneena Francis oli huomaamattaan poikennut sille tielle, joka Roccan kautta viepi Monrealeen. Tätä komeata vuoritietä hän oli monta kertaa kulkenut käydäksensä kihlattunsa kanssa vanhassa normandilaisessa, loistavien mosaiikkikuvien kirjailemassa tuomiokirkossa, johon yhtyy luostari hienoine arabialaispylväineen ja vedenputouksineen, joka valaa ehtymättömät vetensä veistokuvilla koristettuun altaaseen. Hän pysähtyi melkein puolimäkeen, niin oli häntä tuo kiihkeä astunta väsyttänyt. Konemaisesti hän kääntyi ja hämmästyi, häiriintyneestä mielentilastaan huolimatta, siitä lumoavasta näystä, jonka tämä etelän talviyö hänelle tarjosi. Kummun juurella valojen helmivyöt osoittivat sitä paikkaa, missä kaupunki uinui kuutamossa. Puolikuu, jonka kannikka päättyi hienon, loistavan juovan reunustamaan kehään, valoi sädevirtansa hopealta hohtavalle merelle, sinisille vuorille, varjoisaan laaksoon, ja kirkasti taivastakin suloisella heijastuksellaan, häiventäen sen tummaa sinipunervaa samettia, missä tähtien kiiltokivet yhä häikäisevämpinä paloivat. Aivan hänen lähellänsä suuret aloet, karjan repimät kaktuskasvit, harmahtavat ja väräjävät öljypuut, liikkumattomat ja mustat oranssipuut kuvastuivat outomuotoisina kirkkautta vasten. Äärettömässä hiljaisuudessa uinaili tämä unelmien maailma, joka nuoreen mieheen teki saman vaikutuksen kuin jos hän olisi astunut katedraaliin, joka kookkaana ja mahtavana kohosi hänen takanaan kummun kukkulalla. Itsekkäimmätkin tuntevat oudon väristyksen saadessaan sen tiedon, että heistä on uusi elämä saanut alkunsa. Mutta useasti tätä ensimäistä hämmästystä seuraa tuon saman itsekkäisyyden palaaminen, ja he koettavat olla ajattelematta sitä lasta, joka pyrkii heidän elämänsä säännöllisyyttä sotkemaan. Se onnistuu heille vaivatta. Toisissa isänäolon tunteet eivät heti herää, ja tuntematon lapsi, vaikka tietäisivätkin varmuudella sen omakseen, ei heitä sanottavasti liikuta. Mutta toisia on, jotka tuo ajatus, että heistä on toinen elämä lähtenyt, että he ovat syypäät toisen olennon ilmestymiseen tähän viheliäisyyden maailmaan, täyttää pelonsekaisella hartauden tunteella, joka kohottaa kuohuntaan koko heidän sielunelämänsä pohjaa myöten. Vaikuttivatko Francis'ssa entisten haavojen vielä hellät arvet suurempaa herkkätuntoisuutta, oliko tuon yhtäläisyyden herättämä sisaren muisto häntä liian syvästi liikuttanut, taikka oliko tuo sangen arkaluontoinen asema, jonka rouva Raffrayen ja Adèlen tulo hänelle, asiain nykyiseen kantaan katsoen, tuotti, taivuttanut hänen mielensä sellaisten häiriöiden alaiseksi? Olipa miten oli, hän tunsi sielunsa tuon valtavan liikutuksen, isyyden vastuunalaisuuden pyhän väristyksen täyttämäksi. Rajattoman taivaan, kuolemattomien tähtien, kaukaisen meren ylevä majesteettisuus vaikutti hänen tietämättänsä hänen unelmiinsa. Hän tunsi jonkinlaisen sanattoman rukouksen pulppuavan sydämestään ja kohoavan huulilleen, rukouksen tuon heikon pienokaisen hyväksi, joka, vaikka olikin kaksinkertaisesti uskottoman äidin synnyttämä, itse niin puhtaasti viattomana nukkui eräässä tuon vuoren juurella, meren rannalla sijaitsevan, läpikuultavassa kuutamossa uinuvan kaupungin talossa. Hän nukkui, kirkkaat silmät ummessa, suu puoliavoinna, lasten makeata unta, tietämätönnä tuntemattoman tulevaisuuden häämöttävistä vaiheista. Miksi ei hän, Francis, saanut tätä unta vaalia, kuiskata lempeän nukkujan korvaan tuota sanaa, joka yhä palavampana hänen huulilleen kohosi: "Tyttäreni…" Hänestä tuntui tällä hetkellä, ettei hän olisi voinut kyllästyä noiden piirteiden katselemiseen, jonka nautinnon hän oli itseltään vuosien vieriessä kieltänyt. Jos hän olisi tietänyt, kenenkä kasvot niissä kuvastuivat, olisiko hän kestänyt tätä kieltäymystä? Nyt hän sen tiesi ja yhä uudelleen hän lausui aivan ääneen: "Lapseni!… Tyttäreni!…" Mutta kenelle? Tuulelle, joka huolimattomasti hänen ohitsensa lehahti hänen huokauksistaan välittämättä, lehdille, jotka eivät häntä kuunnelleet, säälimättömille tähdille, mykälle ja kuurolle luonnolle, kaikelle paitsi sille, joka tuolla uinaili. Ei. Toinen sai tuota unta vaalia, toinen kuiskata lempeitä sanoja tuohon vaaleiden hiuksien varjostamaan herttaiseen korvaan, toinen puolustaa lapsen vuodetta kohtalon iskuja vastaan. Toisen tehtäväksi tuo kaikki oli annettu, ja tuo toinen kenties tällä hetkelläkin kumartui lapsen ylitse häntä katsellakseen, hyväilläkseen, lempiäkseen. Ja Francis näki mielessään Paulinen kalpeat kasvot. Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat hänelle ilmestyneet, nekin, tänä aamuna, taudin kuluttamina, kalman koskettamina. Hän näki laihtuneet posket, joiden piirteitä hän oli ennen jumaloinut, näki riutumisen tuossa hoikassa ruumiissa, jonka hän oli ennen niin tulisesti syliinsä sulkenut, kuihtumisen oireet tuossa kauneudessa, josta hän ennen oli ollut niin hurjasti, niin vimmatusti mustasukkainen. Tässä näyssä oli kylliksi karkoittamaan hänen sydämestään sääliväisyyden lempeän hartauden ja uudelleen herättämään katkeruuden kiehuvan vihan. Kenen syyksi oli laskettava, ettei hän jo heti pienokaisen synnyttyä ollut hänen kehtonsa ääressä, kenen? Epäilemättä tuon naisen, jonka käytöksen takia hänen olisi käynyt vallan mahdottomaksi päästä lapsen syntyperästä selville, jos ei hän omituisen sattuman kautta olisi tavannut lasta ja huomannut tuota yhtä omituista yhtäläisyyttä. Kenenkä syyksi oli laskettava, että hän oli antanut lapsen varttua tuntematta koskaan muuta kuin ahdistavaa pelkoa sitä ajatellessaan, kenen, ellei tuon naisen? Kenenkä syyksi, että tuon lapsi paran muisto aina oli hänessä toisiakin muistoja herättänyt, kavaluuden, häpeällisten epäluulojen, inhottavan irstaisuuden vihattavia muistoja, ettei hän voinut varmasti vastata huomispäivän tunteistaan tuota lasta kohtaan, ettei hän enää tällä hetkellä ollut sama kuin äsken? Hyvin tuo nainen ansaitsi nykyisten kuolemantuskien kidutuksen, kauhean konnamaisuutensa rangaistuksen! Ja olihan Francis hänelle kostanutkin! Jos hän oli koskaan Paulinen entistä uskottomuutta epäillyt, niin olihan hänellä nyt, muitten lisäksi, todiste siinä seikassa, ettei Pauline ollut koskaan häntä lähestynyt, vaikka hänkin kyllä tietysti oli huomannut tuon yhtäläisyyden, koska hän oli tuntenut Julien ja siis tiesi, kuka oli lapsen isäksi katsottava. Hän kai ei ollut uskaltanut. Ja tuo ajatus sai hänen katkerimmat vihansa vireille, ja hän päästi sen huudon, jonka hän niin monasti oli muille ilmoille heittänyt ensimäisen matkansa aikana ja joka nyt kaikui niin räikeänä vastakohtana tämän selkeän sisilialaisen yön suloudelle, mutta vielä enemmän niille salaperäisen hartauden tunteille, jotka äsken olivat hänen sydäntänsä innostuttaneet:
— "Voi, kuinka häntä vihaan! Niin, kuinka häntä vihaan, ja kuinka oikeassa olen häntä vihatessani!…"
Uudestaan sattui Francis'n katse Palermoon, tuon raivokkaan vihanpurkauksen ohjaamana, ikäänkuin siitä etsiäkseen elämänsä pahan hengettären, jolle hän oli leppymättömän vihansa kirouksen syytänyt. Tuolla, rantakadun päässä, missä synkempi kohta osoitti Villa Giulian suljettua puutarhaa, siinä hän tiesi Continental-hotellin tornin kohoavan. Hän lähti jälleen liikkeelle, astuen tällä kertaa hiljaa kaupunkiin päin, mistä oli niin rajusti paennut äsken, kuumeensa houreiden ajamana. Hänen mieleensä oli johtunut toinen tuon tornin asukkaista, puhdas, vilpitön Henriette, joka hänkin nukkui yön hiljaisuuden ympäröimänä, joka kenties hänelle unissaan hymyili voimatta häntä kuitenkaan nähdä pimeän peittämiä polkuja vaeltamassa, povi riehuvaa tuskaa täynnä, tuskaa, joka oli tuolta lapsukaiselta ainiaaksi salattava, niinkuin Francis oli sen pitkin päivää salannut. Liekö Francis'n sairaloinen innostus hukkunut temmeltävien tunteiden mellakkaan, vai onko perää siinä, että tunteemme keskenään suorittavat taistelun olemassaolosta, niin että toisen tunteen liian raju kiihottuminen aina saa valtavan vastavaikutuksensa toisen yltymisessä? Ainakaan ei Francis ollut koskaan niin selvästi huomannut, kuinka paljon hän kihlattuaan rakasti, kuin nyt entisyyden muistojen äkkiä hälvetessä. Hänen tajuntansa ikäänkuin erosi hänestä yhtäkkiä, rientääkseen tuohon nuoren tytön huoneeseen, jonka hän oli kerran Palermossa olonsa aikana vilahdukselta nähnyt ja jonka pyhäkön kynnykselle hänen palavimmatkin rakkaudenunelmansa aina pysähtyivät, jotteivät saastuttaisi sen neitsyellistä kainoutta. Hän oli astuvinaan sen ovesta sisälle, niinkuin hänen kerran todellakin olisi lupa siihen astua, muutamien viikkojen kuluttua. Hän näki hiipivänsä hänen viereensä ensimäisen kerran. Hieno ja suloinen, tuskin tuntuva lemu, Henrietten käyttämä, häilyi heidän ympärillänsä. Kuinka jalon viattomana tuo nuori sydän häntä odotti!… Hän heltyi tuosta näystä, heltyi tunteissaan, mutta myös omantuntonsa syvyydessä. Tuo omatunto oli, elämän kokemuksista huolimatta, pysynyt kunniallisen miehen omanatuntona. Siinä oli vielä elossa tuo arka hienotunteisuus, joka meitä pakottaa, ottaessamme vastaan puhtaan, nuoren tytön rakkauden, kunniamme kautta sitoutumaan hellävaroin kohtelemaan hänen suojatonta, luottavaista ja tahratonta sieluansa, sen ihanteellisuutta säästääksemme. Viattomuus oli yhä hänen jalon kunnioituksensa esineenä, ja samoin kuin viattomuuden vietteleminen olisi hänestä tuntunut mitä halpamaisimmalta, selittämättömimmältä rikokselta, niin hänestä olisi tuntunut anteeksiantamattomalta, jopa konnamaiseltakin rakentaa avioliittoa olematta varma tunteistaan kihlattuansa kohtaan. Kun hän, ei täyttä vuottakaan sitten, samalla kertaa ihastuksekseen ja kauhistuksekseen oli huomannut rakastavansa Henrietteä, kuinka olikaan hän silloin taistellut itseänsä vastaan! Kuinka olikaan hän sielunsa syvyyksiä mittaillut, tutkiakseen vieläkö hänen, kolmenneljättä vuotiaan, elämän kuluttamassa sydämessä siveyden tunto oli tarpeeksi herkkä, hienotunteisuus tarpeeksi virkeä! Hän oli hakenut vakuutusta siitä, että, muistoistaan ja pettymyksistään huolimatta, hän ei ollut aivan arvoton vaimokseen ottamaan tuon puhtaan, suoraluontoisen ja nuhteettoman nuoren tytön, jossa hän arvasi kunniallisen naisen ankaran siveyden piilevän ja joka, ollen itse kunniallisen äidin kasvattama, jos hän äidiksi joutuisi, istuttaisi tyttäriinsä saman ankaran siveyden periaatteet, tuon siveyden, joka kieltää kahdesti rakastamasta. Ja sitten, kun hän ymmärsi, että hän todellakin rakasti ja että hänen rakkautensa oli pysyvä, kuinka olikaan hän autuutensa hurmauksessakin kärsinyt siitä arvesta, jonka tuo entinen rakkausliitto oli hänen elämäänsä jättänyt! Kuinka hän, ottaessaan vastaan tuon arvokkaan ja peruuttamattoman lahjan, joka teki hänet elämää tuntemattoman sielun omistajaksi, oli vannonut ansaitsevansa tämän onnen vilpittömällä, pettämättömällä hellyydellään! Ja nyt, oltuansa vain viisi kuukautta kihloissa, nyt hän jo Henrietteä petti. Hän valehteli hänelle sanoissaan, valehteli teoissaan. Tälläkin hetkellä hän valehteli, koska hän tiesi, ettei hän koskaan, puhuessaan tuttavallisesti Henrietten kanssa, hänelle tunnustaisi, kuinka hän oli yönsä viettänyt. Valehdella, aina vain valehdella! Kamala, sielua turmeleva tapa, johon hän oli ennen suostunut, yhtyessään avionrikkoja-naiseen, ja josta hän oli luullut täydellisesti luopuneensa, luopuessaan siitä omantunnon tinkimisestä, jota rikoksellisten intohimojen tyydyttäminen edellytti. Mitenkä hän olisi voinut arvata, koettaessaan uudelleen luoda elämäänsä, että miltei mieletön sallimus äkkiä pystyttäisi hänen eteensä tuon entisyyden, jonka hän täydellä oikeudella oli kuolleeksi julistanut? Ja varsinkin, kuinka hän olisi voinut arvata, että muuan perinnöllisyyden ihme yhdellä iskulla hävittäisi hänen selviin syihin perustuvat epäilyksensä ja pakottaisi hänet tunnustamaan tyttäreksensä lapsen, jonka äiti hänen tietensä oli toisellekin rakastajalle antautunut samaan aikaan kuin hänelle? Oliko hänelle rikokseksi laskettava, että kieltämättömän, silminnähtävän totuuden hänessä äkkiä herättämät isyyden tunteet saivat sellaisen hämmennyksen aikaan hänen sydämessään? Jos hänen olisi lupa ottaa lapsi luokseen ja astua Henrietten eteen sanoen: "Minä olen hänen ainoa turvansa. Jos ette salli minun ruveta hänen suojelijakseen, täytyy minunkin hänet hyljätä", voisiko Henriettekään häntä tuomita?… Mieletöntä! Sentähdenhän hänen juuri oli täytynyt poiketa tekopyhyyden ja petoksen turmiolliselle tielle, ettei hänen ollut eikä koskaan olisikaan lupa siihen keinoon turvautua. Olipa Adèle hänen lapsensa taikka ei, hänellä ei silti ollut suurempia oikeuksia häneen. Hän ei voinut tehdä tämän lapsen hyväksi, joka lain mukaan kantoi hänen pettämänsä miehen nimeä, mitä olisi voinut vapaan naisen lapsen hyväksi tehdä. Puhua siitä Henriettelle nyt, olettaen että nuoren tytön kainous sallisi sellaisen salaisuuden uskomista, olisi tuon neitsyellisen sydämen lävistämistä, ja mitä varten? Suotta vain. Kuinka sitäpaitsi selittää suoraluonteiselle nuorelle tytölle kaikkia niitä salaperäisiä rikoksia, joita tuon lapsen syntyminen edellytti, sekä niitä kauheita seikkoja, jotka koskivat hänen suhteitaan Paulineen? Oliko hänellä oikeus raiskata Henrietten lapsellisen mielikuvituksen neitsyellisyys, tahrata hänen ajatuksensa, saastuttaa hänen sydämensä? Jumala, kuinka vaikeata joskus on tietää velvollisuutensa, melkeinpä vielä vaikeampaa kuin täyttää se!
* * * * *
Mutta velvollisuuden käsite, ainoa, joka voi lieventää eräitä liian tuskallisia tunteidenpurkauksia, oli sittenkin hänen ajatuksissaan välähtänyt, outomuotoisena tosin ja myöhäisenä, mutta kumminkin selväpiirteisenä. Kun armoton sallimus tuntuu sielultamme kieltävän kaiken elämän sulouden, on tieto siitä, ettemme ole omaa arvoamme alentaneet, meille vähäisenä lohdutuksena — lohdutuksena, joka kaikkien aikojen filosofien vakuutuksista huolimatta on sangen surkea, sangen vähäarvoinen, sillä onnemme aikana emme paljoakaan siitä välitä, — mutta lohdutuksena sittenkin. Jos ei tuo outo yöllinen kävelymatka, jolloin Francis Nayrac ajelehti mielenliikutuksien riehuvan myrskyn heittelemänä, jättänyt häneen liian katkeria muistoja, oli siihen syynä se seikka, että vastuunalaisuuden tunne Henrietteä kohtaan lopuksi oli uudestaan päässyt hänessä valloille ja että hän oli uskaltanut katsoa totuutta silmiin, sofismeihin turvautumatta. Häpeän tunne, joka oli äkkiä hänessä herännyt hänen muistellessaan viime päivien valheita, sekä hänen syvä kunnioituksensa Henrietten puhtautta kohtaan palauttivat hänet todellisuuteen. Hänellähän oli velvollisuuksia neiti Scilly'tä kohtaan, ja sitäpaitsi, hänellä oli suoritettavana kunniavelka, joka oli täydelleen maksettava. Mennessään kihloihin hän oli sitoutunut ehdottomaan rehellisyyteen. Hänen joko piti luopua kihlatustaan taikka käyttäytyä häntä kohtaan rehellisenä miehenä, toisin sanoen, miehenä, jolla ei ole mitään salattavaa. Tältä kannalta katsottuna hänen Paulinelle kirjoittamansa kirje samoin kuin valhe, jonka hän oli sepittänyt valmistaakseen itselleen tilaisuuden tavata pikku Adèlea Continentalin puutarhassa, oli, puhumattakaan muusta, mitä halpamaisinta uskollisuuden rikkomista. Jos se, jonka tuli kantaa hänen nimeänsä, olisi kerrankaan hänelle näin valehdellut, olisiko hän voinut antaa hänelle anteeksi? Ja toiselta puolen, hän oli yhtä oudolla kuin odottamattomalla tavalla, mutta niin ettei hänen käynyt sitä epäileminen, huomannut, että Adèle oli hänen tyttärensä. Asettiko tämä vakaumus hänelle velvollisuuksia lasta kohtaan? Asetti kyllä, epäilemättä, periaatteen kannalta katsottuna. Taas täytyi hänen pysähtyä, uuden mielenahdistuksen kouristamana. Hän oli takertunut uuteen kysymykseen: "Voiko näitä velvollisuuksia kihlattuani kohtaan ja lastani kohtaan sovittaa yhteen?" Mahdotonta. Jos mieli Adèlesta välittää, hänen täytyi suostua siihen ensimäiseen tosiasiaan, että lapsi lain ja luonnon mukaan, kasvatuksensa ja isänsä vuosia kestäneen välinpitämättömyyden takia oli äidin omaksi katsottava. Hänen ei siis käynyt lasta lähestyminen pyytämättä samalla äidiltä anteeksi. Hänenkö siis oli nöyrtyminen tuon naisen edessä, joka oli niin suuresti häntä vastaan rikkonut?… Ja mitä tuo kurja vaatisi? Että hän hylkäisi tuon jalon nuoren tytön, joka häntä niin suuresti rakasti, joka oli kaikki toiveensa, kaikki unelmansa, koko nuoren sydämensä vastaiseen avio-onneensa liittänyt. Mutta eihän nyt ollut kysymystä siitä, oliko uhrattava paljon vai vähän. Asia oli vallan toinen: mitä hän lapsen hyväksi taisi siinäkään tapauksessa, ettei Pauline hänen aikeitaan vastustaisi? Eihän tyttö häntä tarvinnut, tuskinpa tulisikaan tarvitsemaan, koska hän ei tiennyt, tuskinpa saisi koskaan tietääkään, mikä rikoksellinen side heidät toisiinsa liitti, he kun eivät olisi toisiaan milloinkaan tavanneet, jos eivät sattumalta lääkärit olisi äitiä lähettäneet Palermoon. Luopuessaan Adèlesta hän ei siis lapselle vääryyttä tehnyt, ei ainakaan tällä hetkellä; hän vain itsessään tukehdutti äkkiä heränneen hellyyden vaiston. Sitävastoin hän ei olisi voinut rikkoa sitoumustaan Henrietteen samalla murtamatta hänen sydäntänsä. Siinä sittenkin kohtalon hänelle asettama vaihtoehto. Vastahan hän oli itselleen todistanut, että olisi mahdotonta koko totuutta kihlatulleen tunnustaa, ja tarpeetonta olisi myöskin tehdä tunnustus rouva Scilly'lle. Mitä tämä voisi hänelle neuvoa muuta kuin mitä hänen omatuntonsa jo oli hänelle neuvonut, nimittäin että hänen täytyi kärsiä yksin, koska hän yksin oli rikokseen syyllinen? "Kärsiä yksin!…" Noihin sanoihin supistui siis hänelle tuo velvollisuus, jonka selville pääsemisestä hän oli niin paljon vaivaa nähnyt. Niin, kärsiä yksin, — suostua toimettomuuteen oman lapsensa suhteen, kestää tuo suuri koettelemus tekemättä ketään muuta siitä osalliseksi. Tiesihän hän jo edeltäpäin, etteivät hänelle kuolemankaan tuskat olisi mitään verrattuina niihin, jotka hänen sydäntänsä kalvaisivat, jos hänen täytyisi kieltäytyä katselemastakin tuota pikku Adèlea, juuri kun tämä oli niin syvälle hänen hellyyteensä tunkeutunut näyttämällä hänelle vain suloiset lapsenkasvonsa, — nuo kasvot, jotka hänelle muistuttivat rakkaan sisko vainajan kasvoja. Mutta siitä huolimatta hän kyllä oli kestävä tuon kieltäymyksen. Hän oli osoittava tarpeeksi lujuutta. Hän oli käyttäytyvä siten, että voisi kihlattunsa arvosteltavaksi paljastaa kaikki päivänsä hetket, antamatta hänelle vähintäkään levottomuuden aihetta. Ja koettaessaan taipua tähän päätökseen hän tunsi sydämensä paisuvan epäitsekkäiden tuumiensa marttyyrininnostuksesta. Näihin mietteihin vajonneena hän oli paluumatkallaan joutunut Tascan puutarhalle, missä hän muutamia päiviä sitten oli ollut niin onnellinen ja samalla niin kumman taikauskoisen levottomuuden ahdistama. Sanomattomasti liikutettuna hän tunsi paikan, ja huolimatta siitä, että puutarhan vartiat olisivat voineet hänet tavata ja vangita pahantekijänä, hän kulki aina ristikkoportille asti, joka nyt oli suljettu. Hän painoi otsansa ristikon rautasäleitä vasten ja katseli kauan suurten puiden synkkiä lehtiryhmiä, jotka loivat mustat varjonsa kuutamon hopeoittamalle käytävien hiekalle. Epämääräisinä hohtivat marmoripatsaat tuon saman kylmän kuun kirkastamina, muistuttaen seetri- ja sypressipuiden keskellä outomuotoisia hautapatsaita. Kalmistohan se olikin hänelle, tuo äänetön puisto, johon hän oli eheän onnensa viimeisen hetken maahan mullannut, Campo Santo, kuten italialaiset kauniisti sanovat. Siinä hän eli äärettömän kaihon hetkeä, tunsi kuolettavasta iskusta murtuneen sielunsa tuskissaan vääntelehtävän, näki toteutuvan oudon aavistuksen, joka oli silloin Henriettessä ja hänessä yht'aikaa herännyt. Ei hän ikinä voisi, tietäessään että Adèle oli hänen lapsensa, tuntea kihlattunsa ja sittemmin vaimonsa rinnalla sitä täydellistä onnea, joka olisi hänen omanansa ollut, jos todellisuus olisi hänelle toista todistanut, jos hän nimittäin olisi voinut uskoa lasta entisen kilpailijansa omaksi. Hänen povessaan oli auennut haava, joka ei pitkiin, pitkiin aikoihin lakkaisi vuotamasta. Mutta oliko hän ansainnutkaan sitä onnea, jonka ensimäistä suloutta hän oli nauttinut näinä muutamina kuukausina, parhaimpina, mitä hän oli elänyt? Siitä lähtien, kuin hän oli päässyt Henrietten ja kreivittären elämästä osalliseksi, hän oli uudelleen taipunut tunnustamaan Jumalan kaitselmuksen, joka näyttää panevan salaperäisen tarkoituksen näennäisesti satunnaisiin tapahtumiin. Nuo häntä kohdanneet, yhä jatkuvat iskut, Pauline Raffrayen äkkiarvaamaton palajaminen hänen elämänsä tielle, isyyden tieto, joka juuri tällä hetkellä oli hänessä vakaantunut, sydämensä silpomisen välttämättömyys, joka pakotti katkomaan siitä pois luonnollisimman, vaistoomme syvään juurtuneen tunteen, jos mieli pysyä rehellisenä miehenä, nykyiset tuskat ja ne, jotka hän aavisti tulevaisuuden mukanaan tuovan — siinä oli tietysti suuri koettelemus. Mutta oliko syytä sanoa, ettei hän olisi sitä ansainnut? Eikö hänen rangaistuksensa ollut suoranainen seuraus hänen rikoksestaan? Oliko tämä uusi tuska, joka entisistä oli kasvanut, muuta kuin avionrikkomissynnin luonnollisesti kypsynyt hedelmä, tuon synnin, jolle maailma kohottaa olkapäitään salaista myötätuntoisuutta hymyillen ja johon me antaudumme kevyesti, miltei ylpeästi, silloin kun halajamme tosiromaanin kiihoketta, vaarallisten intohimojen viehätystä. Ja kumminkin on kirjoitettu, että se on lihan synneistä suurin, se, jonka harjoittajalle pyhä raamattu julistaa kuolemanrangaistuksen. "Joka huorin tekee jonkun miehen aviopuolison kanssa, pitää totisesti kuoletettaman, sekä huorintekijä että huora…" Tässä paikassa, missä hän oli luvallisen rakkauden puhtaita iloja nauttinut, hänen ajatuksensa, liittyen toinen toiseensa, johtivat hänen mieleensä mitä hän tiesi muutamista nuoruutensa ystävistä, jotka niinkuin hänkin olivat sellaisiin seikkailuihin antautuneet, ja hän huomasi kauhukseen, kuinka heidät aikaisemmin taikka myöhemmin salaperäinen leppymätön käsi oli tavannut… Toista oli ennenaikainen kuolema kohdannut hetkellä, jolloin hän rikkaana, rakastuneena, onnellisena uhkui elämäniloa ja jolloin ero tuntui katkerimmalta. Toista oli, hänen naimisiin mentyänsä, rangaistus tavannut hänen lapsissaan, joista kaksi, hänen sydänkäpysensä, jo oli manalle mennyt. Kolmas oli joutunut rappiolle, heittäytynyt rikoksesta rikokseen ja oli paraikaa mitä häpäisevimmässä oikeusjutussa osallisena. Entäpä naiset! Francis muisti heitä äkkiä jos kuinka monta, jotka olivat kauan kadehditun, häpeällisen elämänsä päättäneet kurjuuteen. Vaikkei hänellä ollut kristinuskosta muuta jäljellä kuin kaihomielinen, alati epäilysten tukehduttama halajaminen horjumattomaan uskoon, joutui hän tällä hetkellä, kun hänelle äkkiä, niin monen esimerkin valaisemana, ylenluonnollisen, hairahtumattoman oikeuden ennustus kajasti, samanlaisen väristyksen valtaan, joka olisi hänen sieluansa ahdistanut, jos viisitoistavuotisen usko vielä olisi ollut hänellä koskemattomana tallella. Hänkin oli tuohon käsittämättömään syntiin langennut, ja vieläpä raskauttavien asianhaarain vallitessa, koska nainen oli niin nuori ja hän oli luullut olevansa hänen ensimäinen rakastajansa. Hän oli häntä vietelläkseen hyväksensä käyttänyt sydämen hennointa liikutusta, innostunutta hellyyttä kuolevata kohtaan. Hän oli vielä onnelliseksi laskettava, jos hänen rangaistuksensa rajoittui hänen nykyiseen tuskaansa, ja hänen mieleensä johtui eräs rouva Scilly'n usein käyttämä raamatunlause, jota hän nyt kaupunkia kohti kulkiessaan toisteli niinkuin uskovainen ainakin, ja ensi kerran hän oivalsi, minkä verran pyhää kauneutta ja lempeätä anteeksiantamuksen toivoa on tässä Vapahtajan käskyssä:
"Ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua…"
* * * * *
Tuo päätös, joka oli hänessä kypsynyt hänen palatessaan tältä oudolta kävelymatkalta ja levolle mennessään, päätös kestää koettelemus, alistua kärsimykseen, ja alistua siihen laiminlyömättä ainoatakaan nykyisistä velvollisuuksistaan, sentähden että hän oli sen ansainnut, olisi toteutuakseen vaatinut vakavampaa, hartaampaa uskoa. Tunteellisuuteen perustuva uskonnollisuus tuottaa yltäkyllin noita jalomielisiä yrityksiä. Usko yksin voi antaa lujuutta ja kantavuutta päätöksille, jotka ovat niin luonnonvastaisia kuin tämäkin oli: tietää että muutaman askelen päässä oma lapsemme hengittää ja liikkuu, tietää, ajatella, tuntea se ja kumminkin olla pienokaista katselemattakin. Tämän päätöksen vaatima sydäntäsärkevä tahdonlujuus piti kumminkin nuorta miestä pystyssä pitemmän aikaa kuin hän itse olisi uskonutkaan, sentähden että hän jo alusta alkaen niin järkähtämättömällä ankaruudella noudatti velvollisuutensa käskyjä. Hän oli kyllä ymmärtänyt kiduttavien tutkistelemuksien hetkinä, että vähinkin tinkiminen saattaisi hänet hukkaan. Hänellä täytyi olla rohkeus katsoa syrjään, jos milloin kohtaisi lapsen. — Mikä hirvittävä, luonnoton rohkeus! — Sillä isänrakkaus, kun se kerran meissä syntyy, on kuin nälkä ja jano. Se vaatii ravintonsa, vaatii tilaisuutta rakkaiden piirteiden katselemiseen, jos täytyy loitolla pysyä, äänen kaiun kuuntelemiseen, jos hellyys ei saa sanoihin puhjeta. Hänellä ei ollut lupa kuulla lasta mainittavankaan, omaa lastansa, vaikka tiesi sen omakseen. Hänellä ei ollut oikeutta nauttia tätäkään köyhää lohdutusta, lieventää palavan kuumeensa tulta tälläkään vesipisaralla, jos hän tahtoi järkähtämättömästi pysyä ehdottomassa uskollisuudessaan kihlattuansa kohtaan. Ja hän alistui velvollisuuteensa pitkien, hänen mielestänsä loppumattomien päivien kestäessä. Ja nuo päivät kuluivat sittekin, kului kaksi, kolme, kului viikon päivät ja kahdenkin, niinkuin ne meiltä kuluvat, kun olemme sitoutuneet noihin salaisiin uhrauksiin, jotka pisara pisaralta sydänvertamme kuiviin vuodattavat. Francis'sta tuntui, että hänen piti joka aamu uudelleen tulisella raudalla polttaa edellisenä iltana vielä vereslihalla ollutta haavaa. Kiduttamalla itseään hän onnistui viettämään kurjat päivänsä niinkuin ennenkin. Aamulla hän nousi päättäen horjahtamatta pysyä viittomallaan tiellä. Yhdeksän aikaan hän meni, niinkuin hänen oli ollut tapana siitä asti kuin oli saapunut Palermoon, tuttuun ympyrähuoneeseen, missä tiesi suloisen kihlattunsa odottavan. Sen ikkunoista hohti yhtä kirkkaana häntä vastaan valoisa maisema turkoosinvärisine taivaineen ja safiirinsinisine merineen. Valkeat palatsit kohosivat vihreiden puutarhain keskellä, ja vilkasliikkeisissä satamissa purjeiden valkoperhoset parveilivat alastoman vuoren punertavassa varjossa. Sama loistava taivaanranta, joka oli hänen autuutensa kehyksenä ollut, oli vieläkin hänen madonnansa lempeiden kasvojen häikäisevänä taustana. Niinhän uskonnollisissa maalauksissaan muinaiset mestaritkin avaavat hymysilmäisten neitsyeittänsä taa pyhyyden pelkästä läsnäolosta jalostuneen maailman rajattomia avaruuksia. Tämän vertauksen, jonka hän oli ennen onnensa aamuhetkinä tehnyt, sen hän yhä vieläkin teki. Hänen vain tarvitsi päästä nuoren tytön seuraan tunteakseen heti, kuinka paljon totuutta on tuossa ylen tavallisessa liikuttavassa puheenparressa: rakastaa kaikesta sydämestään. Hän ei enää armastaan kaikesta sydämestään rakastanut, vaikka hänen rakkaudessaan oli kärsimyksestä yhä kiihtynyt intohimo. Tämän intohimon rinnalle oli toinen intohimo kohonnut, avonaisen, vuotavan, tulehtuneen haavan repäisevä särky, jonka hän kaikilta salasi. Se teki hänelle entisen hurmauksen mahdottomaksi, mahdottomaksi myöskin helpotuksen pelastavan huokauksen, johon koko meidän tunne-elämämme sulaa lemmityn läsnäollessa. Hänen kykynsä nauttia onnestaan oli, ellei kokonaan lamassa, ainakin heikontunut, kituva. Olemuksensa silpomiselta oli hänestä tuntunut välttämättömyys luopua Adèlesta, ja hän olikin todella kuin haavoitettu, joka ei voi liikettäkään tehdä tuntematta haavansa tuskain kiihtyvän. Aina tuosta aamukohtauksesta lähtien hän joutui päähänpiintymänsä tuottaman kärsimyksen valtaan, kun hänen sielunsa, niinkuin ennenkin, pyrki lähestymään Henrietteä. Hän ei voinut olla ajattelematta tämän huoneen yläpuolella olevata toista salia, samanmuotoista ja saman häikäisevän näköalan kirkastamaa, missä pikku Adèle yksinäisessä aamiaispöydässään istui vanhan hoitajansa seurassa, äitinsä nukkuessa sairaan raskasta unta väsyttävän aamuhetken raukaisemana. Eroavaisuus näiden kahden asunnon välillä, jotka olivat niin lähellä toisiaan ja sittenkin niin kaukana, vihloi hänen sydäntänsä. Hän koetti karkoittaa tuskastuttavan piintyneen ajatuksen ja onnistui hetkeksi. Mutta nopeasti se palasi. Kellon yhtätoista käydessä melkein joka päivä hän seurasi kreivitärtä ja Henrietteä heidän virkistysmatkoilleen. Kulkiessaan silloin hotellin puutarhan ohitse hän näki aitausmuurin tuolta puolen kohoavien eucalyptuspuiden kiiltävälehtiset oksat, jotka kalpean vihreyden alta vivahtivat tumman sinipunervalle, ja korkeain palmujen lehtitöyhdöt, joiden suojassa goottilaistyylisen, englantilaisen kappelin katto kohosi. Silloin hän ajatteli, että lapsi kenties oli siellä leikkimässä puutarhan käytävillä, puitten juurella, ja hän vaipui kaihomielisien unelmien äänettömyyteen, lemmittynsä hellien katseiden hyväilemänäkin. Ja kahta pahemmin tuo hellittämätön, alati kiusaava ajatus häntä vainosi hänen toisen kävelyretkensä, iltakävelynsä aikana, sillä niinä hetkinä häntä vapisutti pelko, että hän äkkiä matkallaan kohtaisi pienokaisen, joka pelko oli hänet vallannut heti rouva Raffrayen saavuttua Palermoon. Nyt kun hän tiesi minkä tiesi, tuo pelko oli vielä yltynyt. Loppumattomilta tuntuivat hänestä silloin Favorite-puiston käytävät, missä hän tavallisesti asteli kahden kesken Henrietten kanssa, rouva Scilly'n heitä odottaessa vaunuissaan, myötätuntoisuuden hymy huulilla. Vaikka joulukuu oli jo puolivälissä, eivät heidän silmänsä näillä matkoilla kohdanneet talven lehdettömiä aloja, sillä tässä äärettömässä tarhassa olivat kaikki puut alati viheröitseviä. Ken ei ole tällaisen katoamattoman vihannuuden synkkää, masentavaa vaikutusta kokenut? Tässä puistossa aika ajoin kaikuvat torven toitotukset tuntuivat yhä lisäävän sen surunvoittoista, lintujen laulua kaipaavata äänettömyyttä. Nuo yksitoikkoiset, sydäntä vihlovat toitotukset, jotka saivat alkunsa eräältä harjoituskentältä ja kertautuivat loppumattomasti jylhän Pellegrino-vuoren seinämistä ponnahtaneissa kaiuissa, lisäsivät Francis'ssa sitä ääretöntä alakuloisuutta, joka aiheutui muutamista Henrietten lausumista sanoista. Nuori tyttö lempeässä viattomuudessaan puhui pitkään kihlatulleen tulevaisuuden toiveistaan, vastaisesta kodistaan, yhteiselämästään Francis'n kanssa. Kaikki hänen vienon ja suoran sielunsa unelmat edellyttivät perheen muodostamista. Olihan Francis itsekin, unelmissansa luodessaan tulevan perheonnensa romaania, vastustelematta antautunut samanlaisille toiveille, ajatellut mielihyvällä itse jatkuvansa lapsissaan, joiden hennoissa piirteissä hän voisi huomata osan omasta itsestään yhteensulaneeksi rakkaan vaimonsa piirteihin. Miksikä ei tuo vastaisen kodin haavekuva enää voinut hänelle ilmestyä näyttämättä hänelle heti toista lasta, joka, vaikka olikin hänen omansa, tuntui häneltä ainiaaksi kieltävän kodin sulouden nauttimisen? Tälle toiselle hänen ei ollut koskaan lupa kuiskata noita sanoja: "oma lapseni", jotka olivat hänen korvissaan soineet, hänen viettäessään kauhean yönsä Monrealen teitä harhaellen, ja jotka hän kenties muille sanoisi, muille, joilla ei ollut enemmän oikeutta siihen kuin herttaisella pikku Adèlellakaan. Isänäolon tieto oli hänessä nyt yhtä horjumaton kuin hänen päätöksensä pysyä järkähtämättömänä kerran suunnittelemassaan käytöstavassa. Yhdeksän vuotta hän oli epäröinyt, milloin uskonut, milloin epäillyt; mahdoton oli hänelle nyt sellainen hapuileminen. Hän oli nähnyt ja hän uskoi. Mikä sallimuksen oikku, että hänen nyt oli uskominen, kun olisi suonut voivansa epäillä, sen sijasta että hänen ennen oli täytynyt epäillä, kun uskossa olisi ollut niin suurta suloutta!… Nuo ajatukset häntä alinomaa kiusasivat, kouristivat, kiduttivat. Hän katsoi Henrietteä manataksensa pois painajaisen — turhaan! Yhä selvemmin hän vain huomasi temmeltävien tunteittensa kauhean ristiriitaisuuden. Ne vainosivat häntä hänen kotiinkin palattuansa, hiljaisen illan pitkinä tunteina. Olipa että hän kihlatulleen luki, istuen matalalla jakkaralla hänen polviensa ääressä, taikka että tämä hänelle pianolla soitti lempisäveltäjiensä teoksia, olipa että he kaikki kolme hiljaa, tuttavallisesti, rauhallisesti keskustelivat, aina, määrähetkinä painajainen ilmestyi… Mitä mahtoikaan tehdä pienokainen tällä hetkellä? Ja taas, niinkuin aamusellakin, hän luuli näkevänsä lapsen, näki tämän juoksevan äitinsä luo ennen maata menoaan, katselevan sairasta suurilla viattomilla lapsensilmillään, joissa kumminkin salaperäinen onnettomuuden aavistus kajasti. Että pikku tyttö leikkiessäänkin ajatteli äitinsä tuskallista yskää, se kai merkitsi, että jokainen noista yskänkohtauksista oli saanut valtavan vastakaikunsa hänen sydämessään. Pelkäsikö pienokainen ainoan turvansa maailmassa ennen pitkää murtuvan? Ja hänen isänsä ei ollut siitä tiedoton. Elossa hän oli. Isällä oli miehen tarmokas suojelijankäsi, jota lapsen kenties kohtakin olisi tarvis, ja tuo isä ei voinut mitään hänen hyväkseen. Hänen täytyi päinvastoin yhä enemmän koota esteitä heidän välillensä, jottei omaa arvoansa alentaisi. Kunnia vaati, että hän tytärtänsä kohtaan käyttäytyisi niinkuin ei hänellä olisi aavistustakaan ollut hänen syntyperästään. Jumala, mikä kamalan rakkauden kamala loppu!
* * * * *
Kauanko olisi Francis'lla kestänyt tahdonlujuutta sellaiseen kieltäymykseen? Kenties kuukausiakin, ellei odottamaton tapaus olisi äkkiä kumonnut hänen päätöksensä mahdottomuuksiin perustuvaa rakennusta. Hän uskoi niin lujasti olevansa oikeassa, että, kun hän näinä päivinä, myrskyisimpinä, mitä oli kokenut sittenkuin hänen ja Pauline Raffrayen välit katkesivat, kaksi kertaa sattui tämän viimeksimainitun ja hänen lapsensa kanssa vastakkain porraskäytävässä, hän uskalsi kääntää pois päänsä ja olla heihin katsomatta. Mutta joskin hän rohkealla kestävyydellä suoritti taistelunsa tositapahtumia vastaan, tunteitansa hän ei kyennyt vastustamaan. Kaikesta huolimatta hän ei edes koettanutkaan, niinkuin hänen kunniansa olisi vaatinut, iskeä itse juureen kiinni, kitkeä pois sairaloisen isänrakkautensa tainta, jonka hän sydämessään tunsi varttumistaan varttuvan. Ja olisiko se edes ollut hänelle mahdollistakaan? Hän oli niitä intohimoisia, mutta periaatteita noudattavia luonteita, jotka luulevat tyydyttävänsä omantuntonsa pakottautumalla johonkin erityiseen menettelytapaan, mutta jotka sisällisesti rikkovat, antautuen hillittömien mielikuviensa, rikoksellisten tunnehurjistelujensa valtaan. Sellaiset luonteet pystyvät niinkuin Francis'kin vuosikausia pysymään hurjasti rakastamastaan naisesta erillään, kun sitävastoin ovat kykenemättömät hetkeksikään hallitsemaan tämän rakkauden heissä tuottamia sisällisiä häiriöitä. He noudattavat tapojen siveyttä, sydämen siveyttä noudattamatta — omituinen luonnottomuus, joka ennemmin tai myöhemmin päättyy sekä tapojen että sydämen yhtäläiseen turmelukseen. Tekomme mukautuvat aina lopuksi ajatustemme mukaan, ja näitä viimeksimainituita meidän ennen kaikkea tulee hallita. Jos Francis olisi pikku Adèlea kohtaan menetellyt samoin kuin ennen rakastajatartansa kohtaan, paennut hänen luotaan, ehdottomasti eronnut hänestä, niin hänellä kenties olisi ollut oikeus antautua liikutuksiensa valtaan, hän kun varmaan olisi tietänyt, ettei mikään uusi sattuma tulisi koskaan viettelemään hänen tunteiden uuvuttamaa sydäntänsä. Mutta erikoiset olosuhteet, jotka häntä sitoivat, tekivät hänelle sellaisen eron sangen vaikeaksi, vaikka hän kyllä itsekin mielessään myönsi, että se olisi suuresti helpottanut hänen tuumansa toteuttamista. Ja olihan hänen sitäpaitsi piakkoin palattava Ranskaan; matkapäiväkin jo oli määrätty tammikuun viidenneksikolmatta. Eikö hänen, salaisista mielen liikutuksistaan huolimatta, ollut siihen asti kestäminen, sitä suuremmalla syyllä, kun joulukuu jo lähestyi loppuaan ja pienimpienkin kauppapuotien ikkunoissa loistava lapsellinen tervehdys: Viva Cesu Bambino läpi kaupungin julisti odotetun juhlan tuloa. Muistot, joita tuo lasten juhla hänessä herätti, olivat hänelle uutena alakuloisuuden lähteenä. Kuinka hän olisi voinut arvata, että hän sitoumuksestaan luopuisi, ennenkuin joulu oli lopussa, ja että syynä siihen olisi yksinkertaisesti Continentalin englanninkiihkoisen isännän oikku. Tuo gentlemanni, josta Francis usein oli pilkaten sanonut: — "Pistäisipä minun joskus päähäni ruveta pukeutumaan englantilaisesti, niin kyllä tuo hölmö minut siitä taudista parantaisi", tuli itse tietämättään, kohtalon narripelissä näyttelijänä esiintyessään, syöksemään onnettoman valheen ja petoksen pelottavaan kuiluun. Kavaljeeri Francesco Renda oli nimittäin tavakseen ottanut viettää Christmas-juhlaa pystyttämällä suurimpaan saliinsa hotellin brittiläisten ja itävaltalaisten asukkaiden iloksi suunnattoman suuren joulukuusen, jonka kaikki oksat olivat palavia kynttilöitä täynnä. Näytelmäkappale, joka useimmiten oli enemmän tai vähemmän paikallista laatua, täydensi juhlaa. Tänä vuonna hän oli tähän toimeen vuokrannut erään noita neapelilaisia laulajajoukkoja, joita Sorrentossa ja Amalfissa käyneet liiaksikin tuntevat. Kun Henriette Francis'lle näytti noita kolmea pääsylippua, jotka diplomaattinen don Ciccio, vainuten älykkäänä etelämaalaisena nuoren miehen tekevän hänestä pilkkaa, oli hänen poissaollessaan tuonut, hän ei voinut olla sanomatta:
— "Miksei! Mennään vaan kuuntelemaan: Funiculi, funicula… Sepäs vasta hauskaa!…"
— "Kenties ette tahdo sinne tullakaan?"… oli Henriette vastannut, alistuen heti lempivänä naisena, joka tahtoi säästää rakastettunsa pienimmältäkin rasitukselta. Miksikä Francis päinvastoin väitti, että heidän oli kaikkien mentävä gentlemannin kutsuihin? Olisihan hänen kumminkin pitänyt arvata, että, koska tuo joulukuusi (X-mas tree), niinkuin etehisen seinässä olevassa ilmoituksessa sanottiin, oli etenkin lapsia varten, rouva Raffrayekin arvattavasti veisi pienen tyttärensä sinne. Ja hän ajattelikin sitä, mutta luuli olevansa niin luja, ettei hänen tarvinnut tuota mahdollisuutta pelätä. Hänenhän vain tarvitsi kääntää pois silmänsä, niin asia oli sillä hyvä, ja niinmuodoin hänen ei tarvinnut kieltää kihlatultaan tuota vähäistä huvitusta, joka näkyi nuorta tyttöä houkuttelevan, vaikka hän kyllä heti olisi suostunut siitä luopumaan. Kun Francis siis jouluiltana astui juhlapukuisia muukalaisia vilisevään, pieneen salonkiin, jonka keskellä säteili kirjavien kynttilöiden ja lyhtyjen valaisema, jättiläiskokoinen joulukuusi, hän oli jo valmistautunut kestämään uutta kidutusta. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Francesco Renda, kohteliaisuudessaan ryhmittäen vieraitaan heidän kansallisuutensa mukaan, määräisi rouva Scilly'lle ja Henriettelle heidän paikkansa juuri Pauline Raffrayen ja hänen tyttärensä viereen!… Niin, todellakin, tuossa vasemmanpuolisessa nurkassa, minne heidät saattoi muhkea don Ciccio, joka oli puettuna Carlton-klubin täsmällisimpien jäsenten tapaan, kielovihko napinlävessä, siinä istui heitä varten varattujen kolmen tyhjän nojatuolin vieressä eräs lapsi, ihmeissään katsoen komeata kuusta, ja lapsen vieressä, pyhävaatteihinsa puettuna, sama vanha uskollinen hoitajatar, jonka Francis tuona muistettavana aamuna oli nähnyt eucalyptuspuun juurella sukkaa kutomassa. Ja pienokainen oli Adèle Raffraye, hänen oma pikku Adèlensa. Nyt Henriette jo istuutui tuolille, joka oli lasta lähinnä, rouva Scilly osoitti Francis'lle keskimäisen paikan ja asettui itse hänen toiselle puolellensa. Eikä Pauline — taudinkohtaus kai oli estänyt häntä tulemasta — ollut siellä vihattavalla läsnäolollaan yllyttämässä häntä taisteluun vaarallista ja hirveätä kiusausta vastaan.