VII.
PAULINE RAFFRAYE.
Vastakerrottua, itsessään niin vähäistä, mutta ennestäänkin kiusaantuneen miehen sydämeen miltei traagillisesti vaikuttavaa kohtausta näyteltäessä hotellin pohjakerroksessa, keskellä sähkölamppujen ja joulukynttilöiden valossa kuhisevaa seuraa, Pauline Raffraye odotti vuoteessaan, tavallista sairaampana, tytärtään, aavistamatta että uusi seikka oli liittyvä siihen draamaan, joka oli hänen elämänsä murtanut ja saattanut hänet haudan partaalle. Tilapäisen sairashuoneen ulkoasussa ei mikään muistuttanut tuota kamalaa tautia, jota voittaakseen nuori nainen oli tullut liittolaisekseen pyytämään Palermon afrikalaista aurinkoa. Fyysillisen kärsimyksen ja inhottavan lääkekaluston peittelemisessä osoittautui kuolevaisen hienostunut luonne, ja sama hienous ilmeni hänen henkevissä kasvoissaankin, jotka nyt uuvuttavien haaveiden raukaisemina liikkumattomina lepäsivät pieluksella. Vaikka ei hänen luonansa muita käynyt kuin pikku Adèle ja tohtori, hän ei voinut luopua "kotisairaalansa sievistelemisestä", niinkuin hän piloillaan sanoi. Hänen vielä paksut ruskeat palmikkonsa, joihin siellä täällä pujottautui vaikeita suortuvia, olivat niin huolellisesti suoritut ja nauhoilla sidotut, batistiset tyynyliinat ja niiden läpi kuultavat silkkiset päälliset niin hienot ja heleäväriset, kiinalainen harsohuivi, jolla hän laihat olkapäänsä verhosi, niin soljuva ja tuoksuva, hihojen pitsireunukset, jotka poloisen kuihtuneita ranteita peittivät, niin sirosti laskostetut, kuin hän ei olisikaan ollut kuolemaan tuomittu, vaan entinen keimaileva, lempeä uhkuva Pauline. Ei jälkeäkään inhottavista rohtopulloista ja tahraantuneista liinavaatteista, jotka tavallisesti tekevät sairaan huoneen niin vastenmieliseksi. Sen sijasta silkkinen peitto verhosi vuoteen vieressä olevaa marmoripöytää, jonka keskellä kohosi lamppu hienoine silkkisine varjostimineen. Pöydällä oli vielä Adèlen valokuva emaljikehyksessä, vuokkoja siselöidyssä hopeamaljassa ja puoleksi tyhjennetty ruiskupullo, josta huoneessa tuntuva ambralemu nähtävästi oli kotoisin. Kaikki tuntui todistavan, että tämän huoneen haltia oli niitä arkatunteisia naisluonteita, jotka eivät suostu viehätysvoimansa valtikasta luopumaan, vaan taistelevat tuskia vastaan intohimoisella kestävyydellä ja lujuudella, kohoten siten todelliseen sankarimaisuuteen, joka käy liikuttavaksikin niinkuin ainakin heikkouden ja kauneuden taistelu elämän raakuutta vastaan. Mutta tässä ei tuo sankarimaisuus perustunut naiselliseen turhamaisuuteen vain; toiset vaikuttimet ne äidin sydäntä johtivat. Hän tahtoi kuolettavasti haavoitettuna, mieluummin lapselle jättää hillityn kärsimyksen, kalpean ja kituvan, mutta kauniina säilyneen naisen ylentävän muiston, kuin painaa hänen herkkään mielikuvitukseensa mätänemisen ilkeän ja likaisen kuvan. Ja kuinka suuri hänen äidinrakkautensa oli, sen todistivat nuo pienokaisen monet valokuvat, joita huoneessa oli viisi tai kuusi, lukuunottamatta sitä, joka aina oli hänen vieressään. Lasta hänen huolensa tänäkin jouluaattona tarkoittivat, sillä hän oli illan kuluessa viimeistellyt kaikenlaisia pieniä lahjoja, jotka olivat määrätyt pantaviksi Adèlen pikku kenkiin, kun hän ne kotiin tultuansa uunin nurkkaan asettaisi. Pauline oli valmistanut ja Catherinelle, luonansa istuvalle palvelijattarelle, uskonut koko joukon pienillä silkkinauhoilla sidottuja kääröjä. Siinä oli niin hyvin nuoren tytön kapineita, esimerkiksi matkoilla käytettävä pöytäkello, kuin pikku lapsen leluja, sellaisia kuin nuken keinutuoli. Sillä Adèle, joka oli niin erikoisissa olosuhteissa kasvanut, olikin jo vakavuutensa ja herkän tunteellisuutensa sekä monien hänelle uskottujen tehtävien takia melkein täysikasvaneeksi arvosteltava, kun hänellä samalla kertaa oli kaikki yhdeksännen ikävuoden lapselliset harrastukset. Epäilemättä nämä hellät huolet olivat avanneet äidin sydämen muistojen tulvalle, niinkuin meille joskus tapahtuu erityisinä merkkipäivinä, sillä hän oli pyytänyt Catherinelta erään lippaan, jonka hän aina kuljetti mukanansa, ja oli siitä ottanut kaksi lukittua, nahkaista kirjelaukkua. Vaikka hän vain selaili niissä olevia kirjeitä, hänen kauniit, harmaat, uupumuksen kehystämät silmänsä saivat tavallista surunvoittoisemman ilmeen, ja hän työnsi kirjekokoelmat luotaan avataksensa vuorostaan kaksi kirjaa, jotka hän piti päänaluksensa ääressä ja joista toinen oli Uusi testamentti, toinen Tuomas a Kempis. Varmaankin Francis Nayrac, joka luuli olevansa oikeutettu ajattelemaan entistä rakastajatartansa mitä suurimmalla ylenkatseella, olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt Paulinen hakevan pyhistä kirjoista ankaran lohdutuksen sanoja, jotka yksin voivat valaa lievityksen balsamia sydämen vuotaviin haavoihin. Paulinen silmät sattuivat vieläkin kerran näihin raamatunlauseihin: "Näitä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa on teillä tuska; mutta olkaat hyvässä turvassa, minä voitin maailman…" Ja hän toisti erakon sanoja: "Onnettomat! He tulevat lopulta huomaamaan, kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet…" Useasti hän oli toistanut nämä sanat, jotka kaikkien maallisten rakkaussuhteiden kuolinkelloja soittavat. Nämä luettuaan hän tänäkin iltana pani kirjansa pois. Nuo sanat olivat herättäneet äänekkään vastakaiun hänen sydämessään. Räikeään kiljuntaan yhtyivät siinä hänen niin kauheasti pettyneen nuoruutensa muistot, jotka aina heräsivät, kun hän vain katsahti noihin vanhoihin papereihin. Ja kuitenkaan hän ei voinut pakottautua niitä hävittämään, saavuttamattomiin kätkemään. Voi, nuo niin usein käsillä olleet kirjeet, jotka jo alkoivat kellastua, kuinka Francis olisi kauhistunut, jos hän olisi sattumalta saanut jonkun niistä käsiinsä. Siinä oli ensiksikin hänen, Francis'n, kirjeet, sitten muutamia Armand de Quernen kirjoittamia ja viimein François Vernantes'in laaja kirjekokoelma, — sanalla sanoen, kaikki asiapaperit, jotka kuuluivat siihen häpeälliseen oikeudenkäyntiin, jonka Francis oli vuonna 1877 nostanut silloista Pauline Raffrayeta vastaan. Mutta tämä heidän yhteiselämänsä asiakirjavihko ei todistanutkaan sitä kavaltamista, josta Francis oli niin varma ollut, vaan siitä kävi päinvastoin selville, että onneton ja varomaton nainen ei ollut koskaan valehdellut. Niin, Francis oli ollut hänen ensimäinen rakastajansa, hän oli ollut ainoa koko heidän liittonsa kestäessä, ja heidän erottuansa ei Pauline ollut toista rakastanut. Armand de Quernen seitsemän tai kahdeksan kirjelippua todisti täydelleen, etteivät heidän välinsä muuta olleet kuin aivan viatonta seurustelututtavuutta. Vernantes'in pitkät ja lukuisat kirjeet ilmaisivat haaveellista ystävyyttä, eikä niissä ollut vähintäkään intohimon tai mielistelyn jälkeä, pelkkää kunnioitusta ja ihailevaa hellyyttä toisen, miehen, puolelta, lämmintä kiitollisuutta ja hienotunteista henkistä ohjausta toisen, hänen ystävättärensä, puolelta. Ne tuomitsivat Francis'n ja vapauttivat Paulinen ja todistivat niinmuodoin vieläkin kerran, että miehen kiduttava mustasukkaisuus ja loukatun naisen ylpeys ovat kaikkivoipia epäsovun kylväjiä ja rakkausliiton rikkojia. Sen nuo kirjeet ilmaisivat ja vieläpä senkin, että kiusaamalla tätä naista häpäisevällä luulevaisuudellaan, vainoomalla häntä nöyryyttävillä, juoruihin perustuvilla epäluuloillaan, solvaisemalla häntä panettelijain puheiden johdosta ja lopuksi hylkäämällä hänet, siksi että eräällä portilla hänen sivuitsensa vilahtanut vieras ryhdiltään ja asultaan muistutti Paulinea, Nayrac oli tehnyt itsensä syypääksi mitä kamalimpaan rikokseen, mitä auttamattomimpaan erehdykseen. Kun Pauline oli Francis'n ensimäistä kertaa kehottaessa kieltäytynyt sulkemasta ovensa de Querneltä, oli se tapahtunut siksi, ettei hän kokemattomuudessaan ymmärtänyt uhkaavaa vaaraa. Kun hän myöhemmin oli pitänyt puoliansa rakastajaansa vastaan, kun oli kysymys Vernantes'ista, niin siihen oli ollut syynä kohtuuttoman epäluulon herättämä vimmattu viha. Ja siihen, että hän oli puolustautunut ainoastaan närkästyneellä vaitiolollaan, kun Francis oli tullut suu täynnä solvauksia hänelle julistamaan, että oli nähnyt hänen astuvan, harso silmillä, tuon saman Vernantes'in ovesta sisälle, oli syynä se, että häntä oli kauhistuttanut Francis'n sokea puolueellisuus, joka ei hetkeksikään suostunut edellyttämään häntä viattomaksi. Hänen oli täytynyt sinä päivänä käydä kaupungilla, vaikka olikin voinut pahoin, ja juuri sinä päivänä joku toinen, kuka hyvänsä, joka vartaloltaan muistutti häntä ja joka niinkuin hänkin oli vuodenajan muodin mukaan puettuna, oli sattunut menemään lemmittyänsä kohtaamaan Murillo-kadun alikertaan. Sellaisen joutavan yhteensattuman ja satunnaisen yhtäläisyyden takia oli siis hänen onnensa ja kunniansa ajanut karille. Niin mitättömän seikan johdosta se, joka väitti rakastavansa häntä, oli häväissyt itsensä, häväissyt hänet, niin että oli häntä lyönyt. Hän värisi vieläkin vihasta sitä ajatellessaan ja pannessaan paikoilleen nuo kirjeet, jotka hänen vain olisi tarvinnut näyttää, puhdistuakseen syytöksestä. Miksikä hän ei ollut sitä tehnyt? Jos hän oli viaton, miksikä hän oli luotansa laskenut tuon lemmittynsä, jota hän yhä rakasti? Miksi ei hän, leskeksi jouduttuansa ja huomattuaan olevansa raskaana, kutsunut Francis'ta takaisin, kun tiesi, varmuudella tiesi hänet lapsensa isäksi? Miksikä hän ei ollut koskaan vuosien kuluessa koettanut puhdistautua lemmittynsä silmissä ja siten hankkia loukatulle kunniantunnolleen hyvitystä?
Niin, miksikä ei? Vastaus noihin kysymyksiin oli kokonaan löydettävissä Francis'n kirjeistä, joissa jokainen rivi ilmaisi hänen vihansa rajua raakuutta ja sokeata kohtuuttomuutta. Jos hän olisi nyt yhdenkään lukenut, niinkuin Pauline oli äsken tehnyt, niin hän olisi ymmärtänyt, mitä tietä tuo hänen mielettömän mustasukkaisuutensa kiduttama nainen oli joutunut siihen uppiniskaisuuden tilaan, jossa ei enää käy puolustautuminenkaan. Puuttuu voimia, puuttuu haluakin siihen. Epäluulossa on, kun se äärimäisiin yltyy ja jatkuu liian kauan, jonkinlainen murtava ja lamauttava vaikutus onnettomaan uhriinsa. Enemmän kuin yhden kerran, monta monituista kertaa Nayrac oli rakastajattarensa kuullen sanonut lauseita sellaisia kuin tämä: "Kirjeenvaihtoko? Mitä se todistaa? Onko ainoatakaan miestä, joka kieltäytyisi kirjoittamasta muutamaa kymmenkuntaa väärin päivättyä sivua, jos joku naishylkiö ne häneltä pyytää, miehelleen tai uudelle rakastajalleen näytettäviksi?…" Kun nainen katkerimpien muistojensa joukossa säilyttää sellaisten sanojen myrkkypistintä, kun hän on nähnyt epäluulon lähteen vähimmästäkin syystä yhä uudelleen aukenevan leppymättömässä sydämessä, kun hän on huomannut, ettei ole hänen vallassansa päästä tuosta epäluulosta voitolle, vaan että yhä, yhä vain on uudestaan alettava, niin hänet ääretön toivottomuus masentaa, toivottomuus, joka joskus puhkeaa vihan ja katkeruuden vimmattuun raivoon. Siinä salaisuus, miksikä Pauline oli sulkeutunut järkähtämättömään äänettömyyteen, sittenkuin tuo kamala kohtaus oli lopullisesti rikkonut aikoja sitten kireät välit. Jos hän vielä säilyttikin noita kirjeitä, jos hän niitä tänä jouluaattona selaili, niin hän sen teki ainoastaan karaistaksensa vielä kytevää vihaansa tuota kurjaa heittiötä kohtaan, jonka hän odottamattomimman ja kovimman sattuman kautta oli jälleen matkallansa kohdannut. Ja tuo mies aikoi naida, haltuunsa korjata nuoren tytön elämän, tuon suloisen neiti Scilly'n, jota vain tarvitsi sivumennen nähdä, häntä rakastaakseen. Jos tuo nuori tyttö, jos hänen äitinsä tietäisi, minkäluontoinen Francis todellakin oli, jos he tietäisivät, kuinka halpamaisesti hän oli käyttäytynyt nuoruutensa rakastettua kohtaan, kuinka hän oli hänet hyljännyt, silloin kun tuo poloinen kitui mitä kauheimmissa henkisissä tuskissa, kun hän onnettomana odotti pikku lapsensa syntymistä, mitä he ajattelisivatkaan, nuo naiset, semmoisesta sydämestä? Ja he saisivat sen tietää, jos vain Pauline näyttäisi heille nuo kirjeet. Hullu hän oli, kun oli tänä iltana niitä lukenut, ei siksi, että häntä olisi sellainen halpamainen kosto hetkeäkään houkutellut, vaan siksi, ettei hän näin monen vuodenkaan kuluttua voinut ajatella kiduttajansa kohtelua inhosta hytkähtämättä, ja hän toisti työntäessään lippaan luotaan vasta lukemansa katkeran lauseen: "Kuinka turhaa, kuinka tyhjää oli kaikki, mitä he ovat rakastaneet!…" Hän lisäsi: "Mitä varten minä noita muistoja haudon?… Kai siksi, että tiedän tuon miehen olevan niin lähellä. Onneksi sitä nyt ei enää monta päivää kestä…"
Hänestä näet oli jo ensi päivänä, kun hän oli kuullut, että Francis asui samassa hotellissa, tuntunut sietämättömältä olla entisen rakastajansa kanssa saman katon alla. Ja samalla aikaa — onko mitään surkeampaa ja samalla naurettavampaa kuin tuo täydellinen tietämättömyys toisen tunteista, toiminnasta ja harrastuksista, joka melkein aina on rakkausliiton purkautumisen seurauksena — samalla aikaa nuori mies koki keksiä jotakin tehokasta keinoa Paulinen muka konnamaisia salaisia aikeita vastaan. Ettei Pauline heti muuttanut toiseen hotelliin asumaan, siihen oli syynä eräs tunne, joka on täysin tuttu niille, jotka askel askeleelta ovat seuranneet tällaisen elämäntragedian kehittymistä, sekä niille, jotka, niinkuin Paulinekin, syyttä ovat joutuneet niin väärän arvostelun alaisiksi. Pauline ei näet tahtonut antaa sille, jota hän piti verivihollisenaan, aihetta luuloon, että hänellä olisi ollut syytä punastua. Peräytyminen olisi Francis'sta voinut näyttää häpeälliseltä tunnustukselta, raukkamaiselta pakenemiselta, ja hän oli päättänyt jäädä. Sitten hänet oli vallannut pelko, kun oli tavannut Francis'n puutarhassa ja nähnyt, minkä katseen tämä oli lapseen luonut. Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei Nayrac olisi heti Adèlen kasvoissa huomannut tuota kauhistuttavaa yhdennäköisyyttä, jonka tähden hän itsekin oli lukon taa kätkenyt kaikki entisen ystävättärensä muotokuvat. Francis'n oli täytynyt tuntea oma verensä huomatessaan perinnöllisyyden hämmästyttävät jäljet, jommoiset jäljet usein ovat uskottoman vaimon elinkautisena rangaistuksena. Yhden ainoan silmäyksen Pauline oli vaihtanut Francis'n kanssa, ja se oli hänelle ilmaissut nuoren miehen liikutuksen. Silloin oli hänet vallannut tuskallinen pelko, että Francis koettaisi lähestyä. Vaikka Nayrac ei huomispäivänä eikä sitä seuraavanakaan mitään sellaista aietta ilmaissut, oli Paulinen ollut niin paha olla tämän uhkaavan vaaran takia, että hänessä äiti oli päässyt loukatun naisen ylpeydestä voitolle. Hän oli päättänyt muuttaa lopputalveksi asumaan erääseen pieneen yksityishuvilaan, jonka hänen lääkärinsä, ainoa hänen tuttavansa Palermossa, oli hänelle neuvonut ja joka sijaitsi Englantilaisen puutarhan toisella puolen, siis niin pitkän matkan päässä kuin suinkin meren rannasta ja Continentalista. Muutamat välttämättömät korjaukset ja huonekalujen uudistamispuuhat olivat poismuuttoa viivyttäneet, mutta nyt se oli päätetty tapahtuvaksi loppuviikolla. Päästyänsä kerran omaan kotiinsa, missä hänellä oli käskettävinään entiset palvelijattarensa sekä tohtorin hänelle toimittama palvelusväki keittiötä ja tallia varten, hän ei voisi enää joutua mihinkään tekemisiin Francis'n kanssa, sen hän varmaan tiesi, ja varsinkaan ei Francis voisi lasta lähestyä. Hänen pelkonsa, että nuori mies saisi puhutella Adèlea, oli niin suuri, että hän oli epäillyt, päästäisikö ollenkaan pikku tyttöä kavaljeeri Rendan joulukuusta katsomaan, kun ei hän heikkoutensa takia itse voinut lasta seurata. Mutta sitten hän oli ajatellut, että Francis Nayrac, jos olikin iltamassa läsnä, varmaankin olisi kihlattunsa ja rouva Scilly'n seurassa ja siis pakotettuna hillitsemään itseään. Hän oli nähnyt Adèlen niin suuresti haluavan juhlaan, ja huvittelutilaisuuksia sattui niin harvoin heidän hiljaisessa elämässään, ettei hän hennonut kieltää lapseltaan nyt tarjona olevaa. Nyt oli kello kymmenen. Silloin oli Adèle'n määrä tulla kotiin, ja äiti hymyili jo edeltäpäin, ajatellessaan lapsen iloa:
— "Meillä on kummallakin ollut jouluaattomme", ajatteli hän, "hänellä hiukan huvitusta ja minulla hänen ilonsa…"
* * * * *
Niin pitkälle hän oli joutunut mietteissään, siirtyen menneisyyden katkerista muistoista rauhallisemman elämän toiveihin. Sillä rauhaa hän toivoi löytävänsä uudessa asunnossaan, Villa Cyané'ssa — sen nimen omistaja oli antanut pienelle talolleen Syracusan, syntymäkaupunkinsa, muistoksi ja Cyané'n sinisilmäisen immen muistoksi, jonka jumalat tarun mukaan muuttivat lähteeksi rangaistukseksi siitä, että hän oli liiaksi itkenyt Proserpinaa. Tämä haaveilevan muinaisuuden herttainen taru oli sanomattomasti miellyttänyt Paulinea. — Hän kuuli oven aukeavan etehiseen, jonka läpi oli kuljettava hänen huoneeseensa, ja huomasi hiljaisista ja varovaisista, lapsen tavoista yleensä niin suuresti eroavista liikkeistä Adèlen lähestyvän. Ennenaikainen huolehtiva hellyys äitiä kohtaan oli tästä tyttösestä, jonka iällä liike tavallisesti välittömästi ja vilkkaasti seuraa ajatusta, tehnyt hiljaisen pienen tenhettären, kepeän keijukaisen, joka tuskin kuuluvin askelin kulki edestakaisin, loukkaamatta koskaan sairaan hermoja liian rajuilla liikkeillä ja meluavilla leikeillä. Tuo alituinen, miltei tahdoton huolenpito, joka ilmeni hänen pienimmässäkin liikkeessään, se jo oli kuin hyväilyä äidille. Lapsi ikäänkuin tahtoi ilmoittaa tulonsa hienotunteisesti ja hellävaroen. Kuului hiljainen, melkein ujo koputus ovelta, ja Adèle astui sisälle äitinsä makuuhuoneeseen, hellyyttä uhkuvana, hellyyttä ruskeissa silmäterissään, hienoissa piirteissään, herttaisessa hymyssään, koko olennossaan, josta se ihailevalla hartaudella virtasi äitiä kohtaan. Tuosta ilmeestä, joka kirkasti hänen kasvojansa joka kerta kun hän pitemmän tai lyhemmän poissaolon jälkeen palasi kotiin, oli helppo huomata, ettei hän ainoastaan elänyt äitiänsä varten, vaan että hän kokonaan eli äidistään. Vaikka hän tuli näytelmästä, joka todella oli häntä huvittanut, ja vaikka hänellä oli sylissään sisilialainen nukke, johon hän oli rakastunut, hänen ensimäinen ajatuksensa ei ollut puhua itsestään ja omista tunteistaan. Hän meni suoraa päätä, juosten varpaillaan, vuoteen luo ja tarttui rouva Raffrayen hänelle ojentamaan käteen — tuohon käteen, joka oli ikäänkuin veretön ja niin laihtunut, että liian väljät sormukset soljuivat pitkin hoikkia sormia. Hän suuteli sitä pitkään ja kiihkeästi, hellästi silmäillen äidin kasvoja, jotka kirkastuivat hänen tullessaan ikäänkuin nuoruuden heijastuksesta, ja hän kyseli:
— "Emmehän ole olleet liian kauan?… Ethän ole minua ikävöinyt?… Kysy Annettelta, enkö heti lähtenyt, kun hän sanoi paljonko kello oli!…"
— "Aivan heti", vakuutti vanha hoitaja, joka oli tullut lapsen kanssa ja epäröimättä jäänyt häntä odottamaan Hänen nähtävä tuttavallisuutensa osoitti, että hän oli tottunut viettämään tuntikausia äidin ja tyttären seurassa, ei palvelijana, vaan nöyränä ystävänä, jota tuskin huomaakaan. Sellainen hiljainen ja vaatimaton uskollisuus ei muuta palkintoa pyydä kuin oikeutta lähestyä, ja yksin semmoiseen murtunut sydän luottaa. Ja pienokainen jatkoi:
— "Sano, voitko nyt aivan hyvin? Oletko jo hiukan nukkunut?…"
— "Aivan hyvin", vastasi äiti. "Anna kun suutelen sinua ensin, ja istu sitte tuohon kertomaan, kuinka olet iltaasi viettänyt!… Onko ollut hauska?…"
— "On kyllä, ihmeen hauska!…" jatkoi lapsi, ja hänen silmänsä kääntyivät pois äidin kasvoista, ikäänkuin etäältä tarkastaakseen komeaa näkyä, jota äsken oli todellisuudessa ihaillut ja joka hänen lapsellisessa mielikuvituksessaan jo oli kasvanut lumoavaksi ja suurenmoiseksi satunäytelmäksi.
— "Ajattele", kertoi hän, "että siellä oli väkeä, äärettömän paljon, kenties tuhatkin henkeä, ja keskellä salia joulukuusi, joka oli melkein yhtä korkea kuin Molamboz'n puiston kuusi, ja siinä oli kynttilöitä, kuinka paljon lie ollutkaan, kenties niitäkin oli tuhat, ja sitten siellä oli soittajia, oikeita näyttelijöitä, ilveilijänuken puvuissa, jotka lauloivat ja tanssivat, ja olipa joulupukkikin, joka muistutti isä Jean Claudea meillä ja joka toi minulle tämän pikku tytön… Se saa nukkua toisen nuken kanssa tänä yönä. Sitten niistä varmaankin tulee hyvät ystävät huomenna… Ja sitten…" Hän pysähtyi hetkeksi. Luonnollisen mielleyhtymyksen kautta tuo sana ystävä yhtäkkiä muistutti häntä hänen tämäniltaisesta vierustoveristaan. "Unhotin kertoa sinulle", lisäsi hän, "että olin niin kiltin neiden vieressä!… Muistathan sen, jonka kerran näin puutarhassa. Puhuinhan sinulle siitä silloin?…"
"Niin", ehätti Annette sanomaan, hiukan hämillään.
Hän tiesi liiankin hyvin, ettei rouva Raffraye pitänyt satunnaistuttavista. "On kai rouvakin tavannut hänet täällä? Tarkoitan tuota parisilaista neitiä, joka viettää talvea täällä äitinsä ja sulhasensa kanssa… Me satuimme istumaan heidän viereensä, sillä täytyy sanoa rouvalle, että siellä oli määrätyt paikat eikä saanutkaan valita mielensä mukaan…"
— "Toivon ettet liikoja puhunut", tiedusteli Pauline, kääntyen pikku tytön puoleen. Hän oli tuntenut sydämessään fyysillisesti kouristavan tuskan. Francis Nayrac'in morsian istumassa Adèlen vieressä, se ajatus iski häneen niin odottamattomasti, niin kipeästi, että hänen äänensä vapisi hänen tuota yksinkertaista kysymystä tehdessään. Puna kohosi äkkiä pikku tytön poskille, kun hän vastasi:
— "En luule, äiti. Mutta…" Ja hän pysähtyi ikäänkuin epäröiden.
— "Puhuiko tuo neiti sinulle?" kysyi äiti.
— "Puhui", sanoi Adèle. "Tiedänhän ettei ole hyvä puhua tuntemattomille. Mutta tämä neiti on kuin olisin hänet aina tuntenut…"
— "Ja mitä hän sinulta kysyi?" jatkoi rouva Raffraye.
— "Kuinka noin hätäännyit äsken?" sanoi lapsi yhä enemmän hämillään. Minkä salaperäisen henkisen yhteyden kautta äidin mielenliikutukset aina saivat vastakaikunsa pikku tytön sydämessä? Pauline vertasi lasta usein noihin suuriin sinipunerviin vuokkoihin, jotka olivat hänestä kaikkein kauniimmat ja joita hänellä nytkin oli lamppunsa vieressä suuri vihko. Nämä hennot ja herkät kukat aukeavat ja sulkeutuvat sen mukaan, ovatko ne päivän paisteessa taikka pimennossa. Äiti oli pikku tytölleen mitä aurinko oli kukille, hän yksin sai lapsen sydämen kukoistuksen puhkeamaan. Nytkään ei mikään muu voinut lapselle ilmaista äidin mielenliikutusta kuin hänen äänensä tuskin tuntuva värähteleminen. Hänen kätensä ei ollut lakannut pienokaisen kiharoita hyväilemästä, hänen silmissään oli yhä tavallinen lempeä katse, ja sittenkin Adèle oli heti arvannut, että hänen sanansa olivat sairaalle tuottaneet mielipahaa. Kumminkin hän jatkoi:
— "Puhuin hänelle Molamboz'sta ja omasta viimevuotisesta joulukuusestamme ja sitten Françoisesta ja Annettesta… Ja sitten me puhuimme hänen äidistään, joka myöskin oli siellä. Hän kuuluu olleen vain kaksi kuukautta Palermossa ja on jo parantunut, neiti kertoi sen minulle." Hän vaikeni. Hänen hienotunteisuutensa ei sallinut hänen sanoa enempää, sillä isän muisto, sen muisto, jonka hän isäkseen luuli, oli ujosta ja lempeästä lapsesta liian arka kosketella, koska se voisi katkeroittaa rakkaan sairaan mieltä. Mutta hän oli liian suoraluonteinen valehdellakseen, ja hän lisäsi, koettaen tosi naisen tavoin varovaisesti ja hellästi antaa lieventävän käänteen liian surkealle asialle: "Olemme myöskin puhuneet taivaasta ja niistä, jotka meitä siellä odottavat. Ymmärräthän?…" Ja ottaen käsiensä väliin sairaan käden, joka yhä hänen tukkaansa siveli, hän lopetti: "Ethän ole pahoillasi, äiti?"
— "En, kultaseni", sanoi Pauline, joka levottomuudestaan huolimatta tunsi syvää sääliä sitä tuskaa kohtaan, jota pikku tytön lempeät silmät ilmaisivat. Lapsen katse oli hänelle uutena todisteena rakkauden voimasta arvata sydämen salaisuudet. Mutta tuo keskustelu ei ollut vielä mitään siihen verraten, jota hän niin suuresti pelkäsi, ja hän sanoi tutkivasti: "Ethän ole puhunut kenellekään muulle kuin tuolle neidille?"
— "En kenellekään", vastasi lapsi. "Miksikä sitä kysyt?"
— "Jotta tietäisin, oletko ollut oikein kiltti", sanoi äiti. "Ja nyt mene nukkumaan ja nukuttamaan uutta lastasi…" Hän hymyili uudestaan, kun näin leikkipuheella lähetti pois lapsen. Mutta kun hän oli jäänyt yksin, niin tekovilkkaus katosi hänen kasvoiltaan ja hänen suunsa ilme kävi jälleen katkeraksi, kun hän sanoi melkein ääneen: "Nähtävästi hän ei ole uskaltanut. Olen vieläkin kerran suotta pelännyt…" Mutta jos hän nyt olisi ottanut esille tyynynsä alle kätketyn peilin, niinkuin hän joskus teki, kun tahtoi kasvoiltaan lukea fyysillisen kurjuutensa edistymisen, hän olisi silmiensä tuskallisesta ilmeestä huomannut, että tuo lievennyksen huokaus oli vain itsepetosta. Syviin mietteihin vajonneena hän sammutti lamppunsa nukkuakseen, mutta heti kun huone muuttui pimeäksi, hänen mielikuvituksensa alkoi muovailla lapsen viatonta kertomusta sellaisella sitkeydellä, että hänen oli mahdotonta saada unta silmiinsä. Hänen kymmenen vuotta kestänyt yksinäisyytensä oli häntä totuttanut yksitoikkoiseen ja tasaiseen elämään, jota ei koskaan odottamaton yllätys häirinnyt, ja seuraelämän häärinä tuntui hänestä nyt, niinkuin kaikista, jotka kerran ovat siitä luopuneet, melkein sietämättömältä. Hän koetti itselleen vakuuttaa, että äskeinen yhteensattuma oli luonnollinen seuraus tuosta toisesta, vielä omituisemmasta sattumasta, jossa ei kuitenkaan mitään luonnotonta ollut, siitä nimittäin, että hänen entinen rakastajansa oli joutunut tähän kirjavajoukkoiseen majataloon, jossa hänkin asui. Hän oli niin hermostunut kolmiviikkoisesta levottomuudestaan, jonka kestäessä hän oli alituisesti aprikoinut Nayrac'in mahdollisia aikeita ja jonka johdosta hän oli päättänyt ryhtyä tuohon väsyttävään muuttoonkin, että hänestä nyt äkkiä neiti Scilly'n ja Adèlen tämäniltainen keskustelu tuntui edeltäpäin harkitun sotasuunnitelman ensimäiseltä liikkeeltä. Eikö tuo mies, joka oli hänet murhannut ja joka tiesi minkä verran hän häntä vihasi, pystynyt vastamainittua kohtausta edeltäpäin valmistamaan, — ja missä tarkoituksessa?… Tässä hänen järkensä hämmentyi, hänen kiusaantunut järkensä, joka oli onnettomuuden muistojen kalvama, kuumeen kuluttama, nukutusaineiden heikontama, ja jonka hänen entisen rakastajansa viikkokautinen oleskelu muutaman askelen päässä oli saattanut äärimäiseen kiihotustilaan. Hän kuvitteli mitä monimutkaisimpia, salaperäisimpiä ja kamalimpia vehkeitä, niin että lopuksi todenteolla piti luultavana, että Francis koettaisi ryöstää lapsen häneltä. Ja hän joutui sellaisen mielettömän kauhun valtaan, että vasta aamusella, kloraalimyrkyn avulla, pääsi siitä voitolle. Hän oli näet, sittenkuin tuo kamala läheisyys oli ruvennut hänen jokapäiväiseksi kiduttajakseen, uudestaan langennut nukutusaineiden häpeälliseen orjuuteen, josta pahojen päiviensä tavasta hän oli luopunut ainoastaan elääkseen pikku Adèlea varten. Aivan suunniltaan hän joutui, kun, hänen herätessään painostavasta ja miltei tuskallisesta unestaan, hänelle tuotiin posti ja hän kirjeittensä joukossa huomasi yhden, jonka kuorella tunsi Francis'n käsialan. Juuri sillä hetkellä hänen palvelijansa avasi ikkunan, päästäen huoneeseen ilmaa, häikäisevää päivänpaistetta ja selkeän sinisen taivaan kirkkautta. Samassa Adèlekin töytäsi sisälle, sylissään sekaisin kellot ja tuolit ja muut pienet lahjat, jotka hän oli kenkiensä vierestä löytänyt. Hän nauroi heleätä nauruaan, yhtä iloisena kuin päivänpaiste ja aamun kirkkaus. Mutta mitäpä taivaan sini ja säteilevä aurinko ja lapsen ilo taisivat sitä närkästystä ja kauhua vastaan, jotka täyttivät sairaan sydämen hänen lukiessaan Nayrac'in kirjeen, johon tämä oli luullut panneensa niin paljon hienotunteisuutta ja jalomielisyyttä?
— "Äidinvaistoni ei siis erehtynytkään", ajatteli hän. "Hän tahtoo lähestyä tytärtään. Mutta lapsi on minun, yksin minun. Hän ei voi häntä rakastaa. Hänellä ei ole oikeutta siihen. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta lapsen rakkauteen. Minä en salli, että hän lastani rakastaa…" Ja ottaen äkkiä pikku Adèlen syliinsä ja puristaen häntä rajusti sydäntänsä vasten Pauline peitti hänet suudelmilla ja sanoi: "Rakastathan minua, eikö totta? Sano se minulle vieläkin kerran! Sano, etkö ole onnellinen minun luonani silloinkin kun olemme kahdenkesken, talossa, jossa ei muita asu, ja puutarhassa, jossa ei muita käy. Ja sitten kun paranen, eikö sinusta ole hauskaa palata Molamboz'hon minun kanssani, aina vain ja yksin minun kanssani…"
— "Sinun kanssasi aina", vastasi lapsi, jonka kasvoilla kuvastui syvä ilo ja joka nojatuolista, josta hän oli kurottautunut äitiä vastaan, nousi vuoteeseen, istuutui siihen ja kyyristyi sairaan viereen, nojautuen hänen laihaa olkapäätänsä vasten. Ja hän jatkoi kuiskaten: "Tiedäthän, että kun tulen suureksi, en mene ikinä naimisiin, vaan jään sinun luoksesi, olen aina vain ja yksin sinun kanssasi…" Kerraten näin äitinsä sanat hän näytti ymmärtävän, mitä ei voinut tietää eikä aavistaakaan, että äiti parka pelkäsi kolmannen tuloa heidän piiriinsä. Pauline ei ollut koskaan selvemmin huomannut sitä magneettista voimaa, joka yhdisti tämän aikaisin kehittyneen ja omituisen lapsen häneen, eikä sitä rakkauden ihmettä, joka sai pienokaisen sydämen vastaamaan hänen oman vanhentuneen sydämensä tunnelmiin. Hän lakkasi puhumasta, mutta syleili uudestaan tyttöstä pitkään ja kiihkeästi, ikäänkuin tahtoen siihen syleilyyn sulkea lapsensa koko elämän, kaikki hänen kehitysaikansa eri asteet varhaisimmasta lapsuudesta siihen asti, kun hän oli varttunut täksi suureksi tytöksi, joka yhä oli hänen omansa, yksin hänen. Niin hän syleili tätä surkastunutta ja heikkoa pikku raukkaa, surkean rakkauden surkeaa hedelmää, josta hän ennen sen syntymistä oli luullut, että hän sitä vihaisi niinkuin isääkin vihasi. Mutta sitten hän oli kuullut lapsen itkevän ja oli antanut sille rintaa, ja tuntien miten pienokainen hänestä elämän nestettä ammensi hän tunsi liittyvänsä pyhillä siteillä tuohon hänestä lähteneeseen elämään. Hän oli uudestaan elpynyt ollakseen heikolle tukena. Ja hän suuteli vieläkin tuossa jouluaamun suutelossaan kolmivuotista Adèlea, lasta, joka jo puheli ja juoksenteli ja joka, leikitellen keväällä Molamboz'n laajassa puistossa, ojensi hänelle täysin käsin kukkasia, ikäänkuin vaistomaisesti ymmärtäen, että hyljätylle ja sortuneelle piti tarjota kevättä, toivoa, iloa, kaikkea mikä hymyilee ja hurmaa ja lupaa… Hän suuteli kuusivuotista tyttöstä, joka jo osasi lausua rukouksensa hänen vieressään, joka rukoili hänelle onnea ja joka, kädet ristissä, pitkä valkea paita yllä, muistutti noita enkelinkuvia, joilla lapsellinen hurskaus hautapatsaita koristaa. Tuo herttainen pienokainen, haudallehan hän polvistuikin, ainiaaksi kuolleen naisen haudalle, erään Pauline Raffrayen, joka oli etsinyt onneansa intohimoisesta rakkaudesta ja joka oli paheiden tieltä löytänyt häpeätä vain ja epätoivoa. Kaikki nuo pienet tytöt, joita hän aikain vieriessä oli lapsessaan rakastanut, hän nyt sulki tuohon suudelmaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan voinut niitä ryöstää häneltä. Hän painoi ne povellensa, hurmaantuneena tuosta luulosta, että hän täydelleen omisti toisen sielun, — valheellinen unelma, jota me kaikki rakkaudessamme tavoittelemme. Onko se unelma saavutettavissa muuten kuin lapsissamme, kun emme ole koskaan niistä eronneet? Sellaiset tunnelmat ovat niin valtavat, että ne antavat meille voimia puolustaa noita rakkaita pienokaisia vaikka mitä vaaraa vastaan, niin kauan kuin he ovat meidän omamme. Kun Adèle, heidän vielä vähän aikaa puheltuansa, meni pois, oli Pauline jälleen rauhoittunut sen verran, että hän kykeni kylmästi, tarkasti ja terävästi punnitsemaan, kuinka hänen oli meneteltävä Francis'n suhteen.
— "Hän ei voi mitään", päätti hän, tarkastettuansa asiaa tällä kertaa järkevästi eikä rauhattoman yönsä hourailevan kuumeen kannalta. "Tyttäreni on lain mukaan minun omani, yhtä hyvin kuin taloni ja rahani. Jos tuo mies nyt katuu, niin sitä parempi. Kärsiköön nyt hän vuorostaan, se on oikeus ja kohtuus. Minun ei edes tarvitse hänelle vastatakaan. Sen sijasta on minun vain joudutettava poismuuttoani. Siinä on vastausta tarpeeksi. Ja jos ei olisikaan, jos hän yhä vainojansa jatkaa, niin minä tiedän kyllä hänelle näyttää, etten enää ole sama kuin yhdeksän vuotta sitten. Hänen on nyt taisteltava äitiä vastaan, ja ellei hän tiedä mitä äidin tahto merkitsee, niin minä kyllä opetan sen hänelle." Ruoskan iskuna tämä äidinrakkauteen ja loukatun naisen vihaan perustuva päätös vaikutti sairaaseen, joka äkkiä tunsi viime päivien voimattomuutensa katoavan. Jo samana aamuna hän kävi itse Villa Cyane'ssa katsomassa miten korjaustyöt edistyivät. Hän olisi voinut muuttaa sinne jo vuorokauden kuluttua, jos ei juhla olisi töitä viivyttänyt. Kehotettuansa työnjohtajaa vielä enemmän kiiruhtamaan hän palasi kotiin käskeäksensä palvelijoita heti ryhtymään muuttovalmistuksiin, jottei hänen tarvitsisi, huvilan valmiiksi jouduttua, viettää päivääkään, tuntiakaan tässä nyt niin vihattavassa hotellissa. Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan hän hetkeksikään päästänyt lasta luotaan, syystä muka että Annette ja Catherine puuhasivat muuttoa. Itse hän vei Adèlen kävelemään, tietäen varmaan, ettei silloin kukaan uskaltaisi pienokaista lähestyä. Mutta pian hän huomasi olevansa liian heikko voidakseen toimittaa tätä jokapäiväistä kaitsemista, joka yksin tuntui tyydyttävän hänen kateellista äidinrakkauttaan. Joulupäivä, jonka aamutunnit olivat hänessä nostattaneet sellaisen myrskyn Francis'n kirjeen johdosta, oli sattunut keskiviikoksi. Lauantaina muuton viimeistäänkin piti tapahtuman. Kahtena päivänä Pauline oli ollut lapsen kanssa kävelemässä ensin aamusella ja sitten aamiaisen jälkeen, ja hän oli siitä niin väsynyt, ettei hän perjantaina enää kyennyt ajelemaankaan, sitä vähemmän kun sirocco oli alkanut puhaltaa, hirveä tuuli, joka sisilialaisille muistuttaa Afrikan läheisyyttä, se kun tuntuu kuljettavan mukanaan hieta-aavikkojen tukahuttavaa kuumuutta. Oltuansa aamupäivän kokonaan Adèlea valvomassa hänen huoneessaan ja huomattuansa hänet hiukan kalpeaksi Pauline ei luullut panevansa lasta minkään vaaran alaiseksi, jos lähetti hänet ajelemaan kahden palvelijattarensa seurassa huvilaan, jossa vielä oli hiukan järjestämistä. Kumminkin hän piti tärkeänä varoittaa Annettea, jolle hän ilmoitti mielipahansa toispäiväisen keskustelun johdosta, ja sanoi lopuksi:
— "Minulla on omat syyni erityisesti kieltää teitä antamasta Adèlen puhutella noita naisia…"
— "Tietysti minä tottelen rouvaa", vastasi vanha hoitaja, jonka kasvoissa kuvastui torutun kotikoiran nolostunut ilme. Hän näet katui virhettään ja pelkäsi tehneensä vielä toisenkin, joka nyt oli tunnustettava. "Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "rouva varmaankin vielä pahastuu — enhän minä voinut sitä arvata, kun ne näyttivät niin hienolta herrasväeltä… Minun täytyy nimittäin sanoa rouvalle, etten luullut tekeväni pahasti, kun sanoin heidän sisäkölle, että aiomme huomenna lähteä pois…"
Vaikka Pauline todenteolla oli pahoillaan palvelijansa viattomasta laverruksesta, koska pelkäsi asian täten liian aikaisin joutuvan Francis'n tietoon, hän koetti parhaansa mukaan rauhoittaa tunnollista lapsenhoitajaansa, jonka nähtävä katumus osoitti, ettei hän ainakaan tahallaan velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Jo Palermossa-olonsa ensi aikoina hänen olisi pitänyt antaa palvelijattarelleen täsmällisiä määräyksiä, kun tiesi, että tämä seurasi hänen käskyjänsä syitä tutkimatta ja punnitsematta. Turhanpäiväiset arvelut olivat häntä siitä estäneet. Kun on kysymys toimenpiteistä, joihin elämämme arimmat salaisuudet antavat aihetta, niin ne tuntuvat meistä niin vastenmielisiltä, että vasta viime tingassa taivumme niihin ryhtymään. Francis'n kirje oli pakottanut Paulinen toimimaan. Nyt hän ainakin saattoi pelotta uskoa tyttärensä palvelijattarien hoitoon. Hänen ei tarvinnut epäillä, etteivät he tällä kertaa noudattaisi hänen tahtoansa, ja hän tiesi, että pienokainen palaisi tunnin kuluttua hänen luokseen virkistyneenä ajomatkaltaan suuressa puutarhassa, jonka poikki oli kuljettava huvilaan. Itse hän käytti tämän yksinäisen tunnin kaikenlaisiin pieniin toimiin, jotka koskivat häntä itseään. Hän käveli huoneessaan edestakaisin, käärien paperiin kuvakehyksiä, hävittäen vanhoja laskuja, polttaen kirjeitä, eikä huomannutkaan kuinka aika kului, kun hän luuli kuulevansa että salin ovelle kolkutettiin, sitten että tämä ovi aukeni ja uudestaan sulkeutui. Hän ajatteli, että mahdollisesti joku juoksupoika toi paketin tai kirjeen. Huoneestaan hän kysyi, kuka siellä oli, mutta kun hän ei saanut vastausta, pisti äkkiä hänen päähän, että se voisi olla Nayrac, joka nähtyänsä lapsen menevän palvelijattarien kanssa ulos olisi tahtonut käyttää hyväkseen hänen yksinäisyyttään pakottaaksensa häntä selvitykseen. Mieletöntä! Sellaista rohkeutta, joka oli niin vastoin kaikkia tapoja, oli mahdoton edellyttää. Olihan Francis kumminkin saanut hyvän kasvatuksen.
Hän kohotti olkapäitään oman mielikuvituksensa houreille ja kysäisi uudelleen: "Ken siellä?" Ei vastausta vieläkään. Silloin hän ajatteli, että kenties joku hotellin asukkaista olisi, niinkuin joskus tapahtui, vahingossa astunut sisään ja huomattuansa erehdyksensä sulkenut oven heti sen avattuaan. Kumminkin hän tahtoi varmuuden vuoksi katsoa itse ja meni saliin… — Francis Nayrac oli hänen edessään.
* * * * *
Nuori mies seisoi nojaten kädellänsä pieneen pöytään, jolle Adèle oli kolme päivää sitten joululahjansa järjestänyt. Jos ei Paulinen koko ruumista värisyttävä kauhu olisi häneltä lamauttanut kaikkea arvostelu- ja havaintokykyä, olisi hän huomannut sangen vähäpätöisestä mutta kuvaavasta seikasta, että Francis oli ollut aivan suunniltaan tänne tullessaan. Hän oli nimittäin saapunut ilman hattua. Nähtävästi hänelle oli kerrottu Paulinen poismuutosta. Hän oli nähnyt palvelijain menevän ajelemaan pikku tytön kanssa, ja tietäen Paulinen olevan yksin hän oli tullut, ei uhkauksia lausuakseen, niinkuin Pauline kenties pelkäsi, eikä myöskään taitavilla ja diplomaattisilla puheilla tilintekoa vaatimaan. Hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuskaiset silmänsä, hänen vapisevat huulensa, koko hänen olemuksensa osoitti, ettei hän mitään tarkoittanut eikä mitään aikonut. Vaistomaisesti hän oli turvautunut ainoaan keinoon, joka voisi Paulinea pakottaa… mihin? Tunnustukseenko, lupaukseenko, sitoumukseenko? Hän ei sitä itsekään tiennyt. Kun sisällinen kuume ylenmäärin yltyy, niin ihminen kääntyy todellakin sairaaksi, ellei hän pääse toimimaan, purkamaan johonkin rajuun yritykseen ajatustensa ja tunteittensa tulvaa, johon hän on hukkua. Intohimoinen isänrakkaus, joka oli äkkiä ikäänkuin salaman iskusta Francis Nayrac'issa syttynyt ilmituleen tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden johdosta, oli saattanut hänen kiihotuksensa ylimmilleen. Mutta Pauline puolestaan ei voinut, nähdessään tämän miehen, arvata, minkä tuhotyön hetken tuoma rakkaus oli hänessä tehnyt, eikä sitä, kuinka tuo sielu vääntelihe sanattoman ja yksinäisen kuolemankamppauksen tuskissa, horjuen rakkaimman tulevaisuudentoiveensa ja hämärästä entisyydestä kohonneen sitovan velvollisuuden välillä. Hän ei muuta ymmärtänyt, kuin että Francis rohkeni mitä häpeällisimmällä tavalla loukata hänen vapauttansa, ja hänen äänessään värisi vihan ja ylpeyden katkerin sointu, kun hän sanoi:
— "Ulos, herra, ja heti!… Taikka minä soitan. Olen täällä kotonani enkä tahdo ottaa teitä vastaan. Menkää tiehenne!…"
Hänen singahuttaessaan tämän töykeän käskyn, jota seurasi vielä kovempi katse, Francis säpsähti ikäänkuin olisi ollut unissakävijä, jonka kovat sanat äkkiä herättivät todellisuuden tajuntaan. Hän tarttui pöydän reunaan pysyäksensä pystyssä, mutta hän ei sanonut mitään eikä tehnyt liikettäkään ovelle päin. Armottomalla ankaruudella Pauline toisti: "Ulos hetipaikalla…" ja kääntämättä hänestä pois synkästi palavaa katsettansa hän astui päättäväisesti, käsi ojona, sinnepäin huonetta, missä sähkökello oli. Hetken viivähdys, ja hän olisi soittanut. Mutta tällä kertaa ei Francis antanut hänelle aikaa toimia, vaan pysäytti hänet tarttumalla samalla kertaa jyrkällä ja rukoilevalla liikkeellä hänen käsivarteensa:
— "Ei", sanoi hän, "te ette saa soittaa. Ette saa kieltää minua teille puhumasta. Mitä te pelkäätte? Näettehän, etten ole tullut tänne koston aikeissa… Viisi minuuttia vain, en pyydä teiltä enempää kuin viisi minuuttia. Ja sitten menen pois. Mutta en ennenkuin olen teille puhunut…. Totta on, ettei minulla ollut oikeutta ryöstövieraana tunkeutua teidän huoneeseenne… Mutta tehän aiotte muuttaa pois. Ette ole vastannut minun kirjeeseeni. En enää voinut kestää. Minun täytyi päästä puheillenne ennenkuin lähdette… Teidän täytyy kuunnella minua. Teidän täytyy. Te olette tehnyt minulle niin paljon pahaa elämässäni… Te ette enää lisäksi saa kieltää minua teille puhumasta. Minulla on oikeus siihen, näettekös, ja teidän täytyy siihen suostua, jos tahdotte että annan teille anteeksi…"
Kun Francis oli tarttunut rouva Raffrayen käsivarteen, oli tämä temmaissut itsensä irti, peräytyen muutaman askelen ikäänkuin tuota kosketusta kauhistuen. Sitten hän oli jäänyt liikkumattomaksi, koettamatta enää heti keskeyttää tätä kahdenkesken-oloa. Kumminkaan hän ei ollut suotta uhannut. Epäilemättä hän olisi pakottanut nuoren miehen lähtemään, niinkuin oli heti käskenyt, joko huutamalla tai pakenemalla omaan huoneeseensa, jonka ovi oli yhä auki hänen takanansa, jos Francis olisi tyytynyt rukoilemaan. Mutta hän oli tuohon rukoukseen sotkenut lauseita, jotka sattuivat naisen sydämen aikoja sitten kipeään kohtaan. Hän oli tekeytynyt uhriksi, hän, kiduttaja! Rikoksentekijä oli asettunut tuomariksi! "En ole tullut koston aikeissa"… "Olette tehnyt minulle niin paljon pahaa"… "Jos tahdotte että annan teille anteeksi"… Hän oli uskaltanut käyttää sellaisia sanoja. Pauline oli niitä kuullessaan tuntenut loukatun oikeudentuntonsa hytkähtävän ja vavahtavan, ja tuo tunto se vastustamattomasti ja valtavasti nostattaa jokaisen ihmisolennon kapinaan panettelua vastaan. Tuo kapinoitseva ylpeys voitti hänessä kaikki entiset päätökset ja kaiken varovaisuuden, ja hän vastasi:
— "Vai yhä te vielä puhutte kostosta ja siitä pahasta, minkä minä muka olen teille tehnyt, ja anteeksiannosta, teidänkö anteeksiannostanne?… Näittehän itsekin, ettei meillä ole mitään toisillemme sanomista. Kun mies kohtelee naista niinkuin te olette minua kohdellut, niin hän ei ikinä enää voi pyrkiä sitä naista lähestymään… Jos olen ansainnut teidän loukkauksenne, niin teillä ei ole enää mitään tekemistä täällä. Jos en ole niitä ansainnut, niin te olette kurja, ja minä kiellän teitä tulemasta luokseni. Ettekö kuule, että teidän on mentävä! Toistan vieläkin, että käsken teitä menemään."
Hän oli kiivastunut puhuessaan, ja hänen kalpeat poskensa olivat hiukan punastuneet. Hänen harmaat silmänsä leimusivat ja loivat eloa ja vilkkautta kärsimyksen kuluttamiin kasvoihin. Francis'sta tuntui hetken siltä, kuin hän näkisi edessään entisen Pauline Raffrayen, jonka ylpeys oli niin tuimasti törmännyt hänen ylpeyttänsä vastaan. Viha, joka vielä edellisenä iltana oli hänen suonissaan kiehunut, oli vähällä kohota hänen huulilleen kamalina sanoina. Mutta lapsi muistui hänelle mieleen, ja hän vastasi, hän uskalsi vastata:
— "Suokaa minulle anteeksi, jos jossakin suhteessa olen teitä loukannut. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne herättääkseni eloon sitä, minkä tulee olla kuollut meille kummallekin. Ilmoittihan kirjeeni sen teille, ja sen minä vielä nytkin toistan: Aikomukseni ei ollut tässä puhua teistä eikä minusta. Toisesta minä nyt olen tullut puhumaan…" Ja hän lisäsi melkein kuiskaten: "Adèlesta, tyttärestämme…"
Hän ei saanut lausetta lopettaa. Äiti keskeytti hänen puheensa, heittäytyen häntä vastaan niin rajulla liikkeellä, että nuoren miehen vuorostaan täytyi peräytyä.
— "Vaietkaa", kiljaisi hän, "vaietkaa! Elkää lausuko sitä nimeä! Minä kiellän sen. Tyttäreni on minun omani, yksin minun, kuuletteko! Minä olen häntä elättänyt, minä häntä kasvattanut, minua hän rakastaa… Tunteeko hän teitä? Onko hän edes teitä nähnytkään? Oletteko kertaakaan näihin kymmeneen vuoteen koettanut häntä lähestyäkään? Oletteko? Mitä varten te nyt tulette meidän elämäämme tunkeutumaan?"… Ja vielä katkerammalla ivalla hän lisäsi: "Unhotatte, minkä olette uskonut, minkä vieläkin uskotte, sen, jonka äsken niin jalomielisesti tarjouduitte antamaan minulle anteeksi. Kun nainen toisen rakastajansa luota juoksee toisen luo ja kun asia saadaan ilmi, niinkuin te sen olette saanut, niin että on syytä heittää pois tuo kurja niinkuin mikä tahansa iletys, itkemättä, katumatta, niin onko silloin sen naisen lapsesta mihinkään? Lokaan he ovat poljettavat molemmat, niinkuin Marseillesta minulle kirjoititte. Ja siihen minä tahdon jäädäkin, tuohon lokaan, tyttäreni kanssa…"
— "Oh", jatkoi Francis vielä hiljaisemmalla äänellä, jossa värähti ääretön toivottomuus, "vieläkin vihaa, aina vain vihaa! Jumala, kuinka surkeata!… Ja minä tulen teidän luoksenne, sydän täynnä sitä horjumatonta tietoa, jonka olen tuon lapsi paran kasvoista lukenut. Pitäisihän hänen sammuttaa kaikki vihat, selvittää meidän välimme, sovittaa kaikki… Onhan hän minunkin lapseni. Kieltäkää, jos uskallatte! Ja vaikka kieltäisittekin, niin minä tietäisin että valehtelette. Mutta te ette voi kieltää. Asiata ei käy epäileminen, sillä se on liian ilmeisesti selvä. Ja te puhutte minulle niinkuin viholliselle, murhaajalle!… Olenhan kumminkin, sen minä teille vannon, jo ensi päivänä oman vereni tunnustanut, hetkeäkään vastustelematta. Onko se häijyn miehen kaltaista? Aukenihan sydämeni heti isänrakkaudelle, kun silloin puutarhassa huomasin, kuinka hämmästyttävästi pienokainen muistuttaa Julie sisartani. Onko se kovan miehen kaltaista?… Hyvä Jumala! Olisihan ollut melkein luonnollista, nykyisen asemani kannalta katsoen, että olisin tahtonut pysyä hänelle vieraana, vieraana koko hänen tulevaisuudelleen, huolimatta siitä, että tiesin hänet lapsekseni. Se olisi kenties ollut velvollisuutenikin. Ja olenhan minä koettanutkin… Mutta en ole voinut. Minä en voi. Muuta en ole tahtonut teille sanoa. Tämän vain… Ja siihen minä lisään: kurjasti olemme toisiamme rakastaneet, armottomasti toisiamme kiduttaneet ja rääkänneet. Jos te olette minun tähteni kärsinyt, niin olen minäkin suuresti kärsinyt teidän tähtenne!… Unhottakaamme se ja muistakaamme ainoastaan, että olette ollut hyvä äiti ja että minä olen valmis, en vaatimaan itselleni isän oikeuksia, mutta täyttämään pienimmistä pienimmän velvollisuuden, mikä minulla isänä tulee, kaukaa valvomaan lastani. Jos olen toivonut meidän mahdollista lähentymistämme, jos olen sellaista uneksinut, niin täytyyhän teidän tunnustaa, ettei se ole kostonhimoisen miehen unelma… Niin olen uneksinut, että tämä yhteensattuma, joka minusta tuntuu niin oudolta, melkeinpä Jumalan sallimalta, pystyisi rakentamaan sovintoa meidän kesken, arvokasta sovintoa, jonka yhteinen rakkaus viattomaan lapseen pyhittäisi. Nythän meidän olisi niin helppo lähestyä toisiamme, kun olemme näin joutuneet naapureiksi. Ja siten minä saisin syrjästä tarjota apuani, jos milloin Adèle olisi suojelijan tarpeessa… Toista ei ole minulle niin herttaista kuin hän! Ettekö ymmärrä, että tämä on minulle elinkysymys…"
— "Tottako, oikeinko totta, että olette sellaista uneksinut?…" virkkoi Pauline. Hänen äänessään ei enää soinut äskeinen viha, vaan ääretön katkeruus, ja jos Francis'n katse olisi voinut tunkeutua tuskaisen sielun sisimpään, olisi hän huomannut, minkä äkillisen, vaistomaisen, kiihkeän vihan hänen aiottu avioliittonsa Paulinessa herätti, — vihan, joka todisti, ettei tuo onneton, karttuneesta katkeruudestaan huolimatta, voinut entisestä rakkaudestaan kokonaan luopua. — "… Vai olette te uskaltanut sellaista hirviömäisyyttä uneksia! Vai tahtoisitte te asettaa minut ja tyttäreni teidän välillenne, teidän ja…" Hän ei nimeä maininnut, mutta kohottaen traagillisesti suupieliänsä ikäänkuin nauttien, kun näin sai työntää puukon entisen rakastajansa sydämeen, hän jatkoi: "Ei koskaan, ymmärrättekö, ei koskaan se ole tapahtuva… Te olette oikeassa, tyttärenne hän on, mutta hän on teille kuollut. Niin, Julien elävä kuva hän on, sen minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin, mutta tiedän myöskin, ettette enää koskaan saa häntä nähdä. Ette koskaan! Ja jos tunteenne ovat todet, niin sitä parempi. Silloin tekin saatte kärsiä. Niin, Jumalan sallima tämä yhtymisemme kyllä on. Jumala on tahtonut, että oikeus pääsisi voitolle. Mitä kohtuutta siinä olisi, että te olisitte saanut kerran nuoruudessanne tappaa onnettoman, joka uskoi teihin koko nuoren ja kokemattoman sydämensä horjumattomalla uskolla, vietellä hänet, herjataksenne häntä sitten, rääkätäksenne ja panetellaksenne häntä ja vihdoin hyljätäksenne hänet; mitä kohtuutta, että olisitte saanut murhata elämäni, onneni, omantuntoni, kaikki mitä minussa jalona ja lempeänä sykkii, ja itse olla onnellinen?… Ei, semmoista ei saa tapahtua. Meistä kahdesta minä olen liiaksi kärsinyt; nyt on teidän vuoronne…"
— "Ja minä puolestani sanon teille, ettei teillä ole oikeutta puhua minulle noin", huudahti Francis. Tuo marttyyriksi asettuminen, joka hänestä oli mitä inhottavinta tekopyhyyttä, sai hänen vihansa uudestaan kuohumaan, niin ettei hän enää voinut hillitä itseään, vaan sekoittaen nykyisiin, isänrakkautta uhkuviin tunteihinsa entisiä petetyn rakastajan raivonpuuskauksia jatkoi: "Ah, kuinka minä teidät tunnen samaksi kuin ennenkin. Pelkkää ylpeyttä ja valhetta olette yhä. Ja te ette käsitä, että siitä voi koitua lapselle vahinkoa, jos te työnnätte minut pois tuolla -tavalla?… Olettehan jo tehnyt hänelle tarpeeksi pahaa, kun olette petoksellanne ryöstänyt häneltä isän, joka olisi aina yhtä uskollisesti häntä rakastanut. Jos hän ei ole sitä tehnyt, jos hän vain ihmeellisen sattuman kautta on päässyt lasta tuntemaankin, niin kenen syyksi se on laskettava?…"
— "Teidän", vastasi Pauline, "yksin teidän… Te väitätte, etten minä ole muuttunut, ettekä huomaa, että itse juuri olette yhä entisellänne, kun uskallatte tulla halpamaisessa röyhkeydessänne minua kiduttamaan ja herjaamaan, vaikkei teillä edes enää ole puolustuksenanne entistä häpeällistä mustasukkaisuuttannekaan… Olisiko minun pitänyt elää niinkuin olen elänyt yksinäisyydessäni, toivottomuuden kalvamana, kuluttaen nuoruuteni itkemällä, törmätäkseni uudestaan tuota kauheata panettelua vastaan?… Ei, se ei ole totta. Minä en ole teitä pettänyt. Minä en ole tätä herjausta ansainnut!… Katsokaapa minua silmiin, jos uskallatte. Onko minulla valehtelijan silmät ja kasvot, onko minulla valehtelijan ääni? Näkeehän kumminkin, puhuuko ihminen totta vai ei. Käyhän se toki kasvoista ilmi, muutenhan Jumalasta ei Jumalaksi olisikaan. Mitä hyötyä minulla nyt olisi valheesta, koska me nyt viimeisen kerran puhumme toisillemme ja koska ajan teidät ulos, kuuletteko, ajan teidät ulos!… Mutta totuuden minä teille sanon, valituksena, huutona se huulilleni kohoaa. En ole koskaan valehdellut. En ole koskaan pyrkinyt de Quernen suosioon. Ei ollut rikosta ystävyyssuhteessani tuohon onnettomaan Vernantes'iin. En käynyt silloin hänen luonaan, niinkuin syyttä väititte. En käynyt. Minua ette nähnyt hänen ovellansa; toinen siellä kävi. Minä en. En minä!…" kertasi hän ja lisäsi synkän alakuloisena: "Olen hyvin sairas. Voin erota täältä huomenna, kenties kuukauden, vuoden kuluttua. Kuolemaan ei astuta valhe huulilla. Viaton minä olen, sen minä teille vannon…"
Kun manalan matkalle valmistuva sellaisia väitteitä lausuu lähestyessään sitä salaperäistä ja pelottavaa maata, missä häntä odottaa tarkkasilmäinen ja erehtymätön tuomari, on hänen sanoissaan jotakin juhlallista ja voimakasta, jonka vilpittömyyttä mahdollisesti myöhemmin voimme epäillä, mutta jonka vaikutusta emme sillä hetkellä voi vastustaa, olkoon meillä mitä syitä tahansa niitä epäillä. Francis oli vastikään kohdellut Paulinea ylenkatseella, johon hän oli luullut olevansa täysin oikeutettu. Koko hänen omanarvontuntonsa oli siitä riippuvainen, ja sittenkin tuon väitteen totuus tuntui hänestä nyt niin kieltämättömältä, niin masentavalta, ettei hän löytänyt muuta vastausta kuin seuraavat sanat, jotka hän lausui koettamatta edes salatakaan tuskaansa:
— "Jos on totta, mitä sanotte, miksikä annoitte minun mennä? Miksikä ette minulle vastannut? Miksikä ette kutsunut minua takaisin? Miksikä ette ole yhdeksään vuoteen minulle puhunut niinkuin tänään?…"
— "Miksikö en sitä tehnyt?" vaikeroi Pauline. "Kuinka olisin voinut? Oletteko unhottanut kaikki, sekä epäluulonne jokapäiväisen solvauksen, jolla minua kuukausmääriä vainositte, että masentavan epäilyksenne ja kaiken muun?… Oletteko unhottanut, että olette minua lyönyt, niin, lyönyt kuin tyttöletukkaa?… Rohkeutta ei riitä kenellekään sellaista liikanaista julmuutta kestämään. Ja sitten, olisitteko te minua uskonut? Uskotteko nytkään? Uskonettekohan tunnin perästä? Onko minulla todisteita mihin vedota? Maksaako vaivan taistella sellaista kovaonnista sallimusta vastaan, että olen sattunut käymään kaupungilla juuri sinä päivänä, jolloin olette nähnyt tuon kurjan astuvan sen ystäväni ovesta sisälle, jota hulluudessanne luulitte kilpailijaksenne? Yhtäläisyys ryhdissä ja puvussa!… Siihen epäluulonne perustuivat. Siinä oli teidän mielestänne syytä kyllin edellyttää mitä kauheinta irstaisuutta, kohdella minua häpäisevällä ylenkatseella, polkea lempeni lokaan… Olin epätoivoissani, siinä kaikki. Ja kun tiesin joutuvani äidiksi ja huomasin olevani yksin, iäksi yksin, oliko minun mahdollista nöyrtyä niin syvään, että olisin kutsunut teidät takaisin? Ettehän te olisi lasta uskonut omaksi vereksenne. Nyt sanotte uskovanne. Mutta nyt on myöhäistä. Te olette liannut, murtanut, lakastuttanut, tappanut kaiken… Armahtakaa, menkää pois… Rukoilemalla rukoilen, menkää pois! En kestä enää…"
Hän oli käynyt kalmankalpeaksi näitä viimeisiä sanoja lausuessaan. Hän painoi kätensä povellensa, ikäänkuin todellakin vetääkseen haavasta veitsen, jonka kärki oli syvälle kaivautunut. "Minä en voi hyvin", sanoi hän. Francis ennätti tuskin päästä hänen avukseen. Hän oli pyörtynyt. Hänen heikontunut elimistönsä ei voinut kestää tämän keskustelun tuottamia mielenliikutuksia. Säikähtynyt nuori mies otti hänet syliinsä kantaakseen hänet vuoteelle. Mutta hädästään ja hämmästyksestään huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään, kun huomasi kuinka riutunut oli tuo ruumis, jota hän samalla tavalla oli sylissään kantanut toisina hetkinä, sen ollessa silloin niin nuori, niin notkea, niin lemmen huumauksesta värisevä. Hän astui sairaan huoneeseen ja laski tunnottoman kannettavansa vuoteelle. Äkkiä, hänen paraikaa järjestäessään alkoovissa pieluksia harmahtavien hiuspalmikkojen alle ja hieroessaan sairaan kylmästä hiestä kosteita kämmeniä ja kellastuneita, lakastuneita ohimoita, hän kuuli, samoin kuin Pauline äsken oli kuullut, salin oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja samoin kuin Paulinekin hän säpsähti, vieläpä enemmänkin. Kukahan siellä liikkui? Hän oli nähnyt Adèlen menevän ulos palvelijattarien kanssa, ja kun tiesi rouva Raffrayen olevan yksin, hän oli uskaltanut ryhtyä tähän rohkeaan yritykseen. Nyt hänet hetkeksi valtasi hirvittävä levottomuus: Olisiko Henriette saanut tietää, minne hän oli mennyt, ja seurannut häntä tänne? Francis oli eronnut hänestä niin taitamattomasti, keksimättä muuta tekosyytä kuin että hänellä muka oli kirje kirjoitettavana, ja Henriette oli katsonut häneen niin oudosti. — Niin ei kuitenkaan ollut. Pikku Adèle vain oli palannut matkaltaan ennemmin kuin oli aiottu, riehuvan sirocco-tuulen ja sen nostattamien tomupilvien tähden. Hän saapui nyt Annetten seuraamana, iloisena, kun oli päässyt aikaisemmin kotiin. Juosten hän kulki salin poikki makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt selälleen. Hän näki rouva Raffrayen vuoteellaan ja vieressä nuoren miehen, saman, jonka hän oli juhlassa nähnyt istuvan neiti Scilly'n toisella puolen. Hän päästi kauhistuksen huudon, heittäytyi äitinsä ylitse ja peitti hänet kiihkeillä suudelmilla, jotka sairas horroksissaankin tunsi, sillä ne antoivat hänelle voimia puoleksi nousemaan. Mustasukkaisen suojeluksen liikkeellä äiti sulki lapsen syliinsä, ja hänen heräämisensä äidinrakkauden tajuntaan oli niin valtava, että se antoi hänelle voimia salaamaan mitä tästä traagillisesta kohtauksesta vielä oli salattavissa. Sillä, katsoen Francis'ta suoraan silmiin, hän sanoi kehottaakseen nuorta miestä hillitsemään tuskasta vääntyneet kasvonpiirteensä ja tehdäkseen hänelle mahdolliseksi selittää täälläolonsa:
— "Kiitän teitä, että olette auttanut minut kotiin. Teidän avuttanne en olisi koskaan päässyt portaita nousemaan. Annette, olkaa hyvä ja saattakaa tämä herra ulos!…"
Ja hänellä riitti tahdonlujuutta, niin että hän saattoi hymyillä ja nyökäyttää päätänsä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. — Mikä kiitos, mitkä jäähyväiset, mikä hymy!