XII.
ONNENSA RAUNIOILLA.
Kokonainen viikko! Seitsemän kertaa kaksikymmentäneljä tuntia samanlaista tuskallista levottomuutta täynnä kuin hänen täällä kaukana Palermosta ennenkin viettämänsä tunnit, siinä se, mitä Francis'lle ilmoitti rouva Scilly'n kirje, joka oli kirjoitettu päivää sen jälkeen, kuin Henriette oli päätöksensä äidilleen ilmoittanut. Mutta tässä epävarmuudessa oli vielä toivolle sijaa, ja nuori mies oli täysin suora vastatessaan niinkuin vastasi:
"Kiitän Teitä, että olette minulle voittanut jo tämänkin viikon ajaessanne asiaani niin suurella ystävyydellä. Tiedänhän, että minulla on Teissä harras puoltaja näinä päivänä, joiden hirvittävää tuskaa koetan kestää. Toivon jaksavani kestää. Voimat eivät onnettomuudessa niinkään petä kuin luulisi, varsinkaan ei, kun tämä onnettomuuden takana vielä piilee sellaisen lohdutuksen mahdollisuus…"
Koko hänen sydämensä ilmeni näissä muutamissa lauseissa. Niissä oli toivottomuutta ja rohkeutta, nöyrää alistumista ja kuumeentapaista levottomuutta, ja näiden sekavien tunteiden vuoksi hänen olisi käynyt mahdottomaksi kestää elämää muunlaisessa ympäristössä kuin tässä omituisessa kaupungissa, johon olosuhteet olivat hänet kahlehtineet. Hän muisteli sittemmin jonkinlaisella mielihyvällä pitkiä ja yksinäisiä matkojaan Catanen jylhäluontoisella alueella, joka leviää suunnattoman tulivuoren ja meren rannan välillä. Elämän ahdistavina ratkaisuhetkinä meitä ympäröivä luonto vaikuttaa meihin joko tyynnyttävästi tai ärsyttävästi, riippuen siitä, onko sisällinen mielentilamme sen kanssa sopusoinnussa vai ei. Yhtä masentavasti kuin Palermon selkeä ja hymyilevä taivas oli vaikuttanut häneen hänen sisällisten taistelujensa ja ahdistavien tuskiensa aikana, yhtä täydellisesti Etnan karut vuoriseudut soveltuivat hänen nykyisten ajatuksiensa kanssa yhteen. Tässä harmoniassa oli hänelle, jos ei odotuksen kalvavan kuumeen lauhtumista, niin ainakin sitä tyyntymistä, jonka meissä vaikuttaa yksinäisyys kaihoamme kuvaavan maiseman keskellä. Hänen oli tapana heittäytyä ajurin vaunuihin ja mainita joku nimi, mikä hyvänsä, sillä hän tiesi varmaan, että, ajoipa minne tahansa, hän saapui johonkin paikkaan, jossa hänen oli hyvä viipyä ja unelmoida. Niin pian kuin hän joutui kaupungista ulos, tiesivät seudut hänen ympärillään kertoa muinaisten ja nykyisten tulenpurkauksien mahtavia tarinoita. Siinä oli mustia paasia, vuoren purkamia kivettyneitä laavavirtoja, jotka ulottuivat meren rannalle asti ja joihin siniset aallot särkyivät yksitoikkoisesti kohisten. Siinä oli rotkoja, missä kasvoi suunnattoman suuria aloe- ja kaktuskasveja tummien kalliolohkareiden ja muinaisen tulivirran jättiläiskokoisten, kiveksi hyytyneiden laineiden sekasorrossa. Siinä oli viinipuita, nuoren tammen paksuisia, mustasta tuhkapellosta kasvaneita. Ja yhä vain hiekkaa ja laavaa, laavaa ja hiekkaa vuorotellen, todisteita tulivuoren keskeytymättömästä työstä, Mongibello-vuoren, kuten sitä sisilialaisten puoleksi arabialaisella murteella nimitetään. Tästä maaperästä, jota syvällä urisevat tulenhenget yhäti hätyyttävät maanjäristyksellä, nousee joka taholla rehevässä runsaudessa oranssi-, sitruuna- ja kastanjapuita, puhkeaa kirjavakukkaisia puutarhoja, kohoaa heleä värisiä huviloita, ikäänkuin kuvatakseen elämän itsepintaista taistelua vuoren hirviömäistä, hehkuvaa kitaa vastaan, jonka ilman kirkkaana ollessa huomaa, savun peittämänä, valkeina hohtavien lumihuippujen yläpuolella. Peninkulmia nuori mies näin ajeli hukuttaen katseensa näihin avaruuksiin, joissa vuosisatojen halki luonto, synnytystuskien kouristamana, yhä jatkaa luomisen työtä, ja tämä traagillisesti särkynyt seutu tuntui hänestä silloin hänen oman halvan kohtalonsa jättiläismäiseltä kuvalta. Niinkuin näiden ruusuja kasvavien puutarhain, näiden hedelmiä kypsyttävien puistojen, näiden vaaleiksi maalattujen huvilain yli tulivirta äkkiä saattoi vyöryttää hehkuvat laineensa kuivaten polttavalla hengityksellään taimet ja puistot, hukuttaen kiehuvaan kuohuunsa talot, peittäen hedelmättömien laavakenttien alle seudun, johon ihmistyö luuli onnekkaan ja turvallisen kotilieden rakentaneensa, niin oli entisyyden kidasta, josta hän oli luullut tulen ainiaaksi sammuneen, kohonnut hävityksen tulva, joka poltti ja raiskasi sen onnen keitaan, missä hän jo luuli löytäneensä suojan sammuneelle nuoruudelleen; eivätkä jylhät, kallioiset erämaat, missä hän aikansa kuluksi harhaili, olleet autiommat kuin hänelle häämöttävä tulevaisuus, jos kohtalo hävitystyönsä loppuun suoritti. Tuossa melkein ylenluonnollisessa yhtäläisyydessä tämän seudun ja hänen oman onnettoman kohtalonsa välillä oli hänelle jonkinlainen katkera nautinto, jota hän yhä pyrki lisäämään etsien yhä karumpia ja yksinäisempiä paikkoja. Hän laskeutui vaunuistaan ja meni johonkin kohtaan, josta hän yhtaikaa saattoi nähdä vuoren ja kaukana siintävän meren. Siinä hän heittäytyi pitkälleen tulivuoren muinoin siihen viskaamalle kalliolohkareelle, ja keskellä tätä erämaan yksinäisyyttä hän vajosi loppumattomiin haaveiluihin.
* * * * *
Mitä muistoja tämmöiset hetket hänessä herättivätkään! Loppumattomasti hän niitä tarkasteli sillä objektiivisuudella, johon olemme varsin taipuvaiset silmäillessämme luonnon laajoja näköaloja. Hänestä melkein näytti, että nuo tapaukset ja kokemukset, jotka näin johtuivat hänelle mieleen, eivät koskeneetkaan häntä itseään, vaan jotakin toista, niin hämmästyttävän tarkasti ja terävästi hän saattoi seurata pitkin matkaa omien tekojensa ja tunteittensa yhtenäistä sarjaa. Hänen elämänsä taulun näin hänen eteensä levetessä hänessä syntyi toinenkin tunne, joka oli hänelle vallan uusi, tunne, jonka esiintyminen ihmisessä osoittaa hänen joutuneen elämän huippukohtaan, josta laskeutuminen alkaa, johon nuoruus loppuu ja josta vanhuus ja haudantakainen ranta alkaa häämöttää. Hänelle kävi selväksi, että hän oli elämänsä elänyt, että hän jo oli onnettarelta saanut osansa, olipa se sitten hyvä tai paha, että hän oli kokenut kaiken, mitä elämässä on kokemista, sekä surun että ilon, ja että hän varsinkin oli kannettavakseen koonnut tarpeeksi vastuunalaisuutta lyhytaikaisen tulevaisuutensakin varaksi. Pitkältikö sitä vielä oli kestävä? Sittenkuin hän oli oppinut Henrietteä rakastamaan, muutamia kuukausia sitten, hän oli elpyvän nuoruutensa innostuksessa unhottanut muinaiset rakkauskokemuksensa. Entinen avionrikkoja ja elostelija oli kadonnut, ja sijaan oli astunut nöyrä ja rakastunut sulhanen, vakavan neitosen vakava ihailija. Hän oli täydellä todella luullut juoneensa nuoruuden lähteestä ikuista nuoruutta. Kuinka olikaan hän voinut sellaista kuvitella, kun hän oli niin vanha, kun hänellä oli kannettavanaan entisyytensä muistojen taakka, noiden muistojen, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä niin läheisiltä, että melkein olivat hänen kätensä kosketeltavissa? Näistä hän siirtyi niihin tapauksiin, joista hänen kohtalonsa nykyinen käänne johtui. Juuri se, mikä niissä oli ollut mahdotonta edeltäpäin arvata, sai hänet valtavimmin huomaamaan käsittämättömän sallimuksen niissä suorittaman ohjaustyön. Hänet valtasi uudelleen tuo tunne, joka oli hänessä kerran kohonnut hänen Monrealella vietetyn yönsä kestäessä, se nimittäin, että on olemassa salaperäinen, rikoksellisten onnea kadehtiva kostonhenki, jonka uhkaava käsi yhä on ojona. Turhaan hänen järkensä vastusteli sellaista ajatusta. Olihan hänkin, oman aikansa lapsena, asettunut sen filosofian ja tieteen kannalle, joka kieltää kaitselmuksen ohjauksen maailman menossa ja tietysti vielä suuremmalla syyllä yksilön halvassa ja vähäpätöisessä kohtalossa. Francis koetti itselleen todistaa, että kaikki oli ollut vain satunnaista niissä ristiriitaisissa tapauksissa, joita hän ei voinut paeta. Satunnaista oli ollut, että rouva Scilly ja rouva Raffraye kumpikin olivat sairastuneet samaan tautiin, satunnaista sekin, että kaksi lääkäriä sadan peninkulman matkan päässä toisistaan kumpikin oli sairaalleen määrännyt talvenviettopaikaksi saman kaupungin, vaikka on niin monta muutakin tarkoitukseen sopivaa paikkaa olemassa; satunnaista oli ollut, että matkakäsikirjojen ohjeet olivat johtaneet kummankin naisen samaan hotelliin, satunnaista että pikku Adèle niin hämmästyttävästi muistutti Julie siskoa, että luuli tämän ilmielävänä näkevänsä. Satunnaista oli ollut, että Henrietten epäluulot olivat heränneet, että ne olivat varmistuneet hänen kohdatessaan pienokaisen puutarhassa ja vihdoin niin masentavasti osoittautuneet oikeiksi hänen vahingossa kuuntelemansa tunnustuksen kautta. Mieletöntähän olisi ollut otaksua, että jokainen tämän tapausverkon silmukoista olisi ollut kostoa harjoittavan, korkeamman voiman kutoma. Ja eihän tuossa kostossa ollut täydellistä oikeuttakaan, koska se kohtasi hänen lemmittyänsäkin, joka ei kumminkaan ollut mitään rikosta tehnyt. Näin hän mietiskeli kohdataksensa yhtä voittamattomana ja eheänä tuon vakuutuksen, että hän vain pelkästä tietämättömyydestä selitti satunnaisiksi kaikki ne todelliset ja salaperäiset vaikuttimet, joista hänen onnessaan tapahtunut käänne oli johtunut. Jos hän jätti lukuunottamatta sen, mikä koski Henrietteä, niin täytyihän hänen myöntää, että, mitä häneen itseensä tuli, kaikki oli täydelleen ansaittua. Mitä merkitystä on tuossa sanassa "sattuma", kun mahdollisten tapauksien kirjavasta sarjasta yksin ne tapahtuvat, jotka tapahtuisivat, jos niiden jakeleminen olisi kaikkivaltiaan tuomarin tehtäväksi annettu. Sitähän ne vain olivat toimittaneet, nuo toinen toistaan seuraavat sattumat, että olivat asettaneet vastakkain hänen nykyisyytensä ja entisyytensä, puhtauden ihanteen, johon hän pyrki, jota hän tavoitteli, ja hänen tahraantuneen menneisyytensä. Omat tekonsahan hän vain oli nähnyt ruumistuneina toiselta puolen naisessa, jonka rakastajana hän oli ollut, ja toiselta puolen lapsessa, joka oli heidän liitostansa syntynyt. Eikä tuo nainen mitään kostontuumaa hautonut, eikä tuo lapsi tietänyt häntä isäkseen. Heidän vain tarvitsi näyttäytyä, ja heti oli hänen entisyytensä, josta hän oli luullut kokonaan vapautuneensa, kohonnut hänen eteensä. On siis totta, ettei voi elämäänsä uudelleen elää. On siis totta, että menneisyytemme yhä meitä vainoo tulevaisuudessammekin. Onko siinä rikosta, että koettaa, huomattuansa oman kurjuutensa ja pyrittyänsä niin rehellisesti sen loasta puhdistautumaan, valmistaa uutta kevättä itselleen hakemalla toisen puhtaasta ja lempeästä sydämestä sitä, mitä ei enää omasta sydämestään löydä eikä toivo vastakaan löytävänsä? Onko ainoatakaan miestä, joka olisi elänyt niin, ettei hänen tarvitsisi punastua kihlattunsa edessä, jos tämä kihlattu on mitä Henriette oli, kihlattu morsian sanan todellisessa merkityksessä, puhdas neitonen, jolle voi sanoa sydämensä pohjasta: "Sinua olen hakenut harhaan eksyessänikin"? Tästä tilinteostaan, jota Francis ei olisi voinut tarkemmin toimittaa kuolemankaan lähestyessä, hänelle kävi selväksi, ettei hänellä ollut oikeutta verrata itseään noihin muihin miehiin. Hän näki nyt kihlausliittonsa kaiken luonnottomuuden yhtä selvästi kuin hän oli ollut sokea Henrietteen sitoutuessaan. Epäilemättä hän oli ollut täysin rehellinen lupautuessaan Henriettelle, mutta kaikesta huolimatta oli siinä ollut hänen entisyyttänsäkin hiukkasen, tuossa hänen päätöksessään liittää sammuva nuoruutensa tuohon nuoruuden sarastukseen. Hänen kuumeentapaisessa innostuksessaan tätä liittoa solmiessaan oli ollut ikäänkuin liian virkeiden muistojen pakenemista. Rakkautta hän oli rakastanut enemmän kuin rakastettua. Paulinen aikaisen haaveilijan viimeisiä toiveita siinä oli ollut, niin voimakkaita, että ne häntä itseänsäkin huumasivat. Viidenneljättä vuoden iässä hän oli yhä vielä sama haaveilija. Tuo sama kiihkeä tunnenautintojen tapaileminen, mielenliikutuksien himoaminen oli hänet sitonut Henrietteen niinkuin ennen toiseenkin. Hän oli astunut avioliittoa kohti samoin kuin ennen avioliitonrikkomiseen, tuon saman rakkauden rakastamisen ajamana, joka kummassakin tapauksessa oli hänessä tukehduttanut omantunnon äänen. Epäröimättä hän nyt itseään tuomitsi. Epäröimättä hän tunnusti itselleen, ettei hänellä ollut oikeutta mennä kihloihin, ennenkuin oli täysin selvillä siitä, ettei häntä enää vihat eivätkä omantunnonvaivat liittäneet Paulineen, ja sitten — ja ennen kaikkea — ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia pikku Adèlea kohtaan. Ummessa silmin hän oli tuon uuden tunteen valtaan heittäytynyt, ja siinä oli hänen rikoksensa Henrietteä kohtaan. Hän oli kääntänyt katseensa pois sydämensä kurjuudesta, joka olisi voinut hänelle muistuttaa, ettei hänen vapautensa ollut niinkään taattu. Voi, eihän hän edes tiennyt, olivatko nuo entiset tunteet niin täydellisesti sammuneetkaan! Nyt hän ymmärsi, mutta liian myöhään, että muutamat henkiset taudit kieltävät onnetonta uhriansa tartuttamasta tautiansa toiseen sieluun. Hänen kuritta kehittynyt sielunsa, jossa ei ollut tahdonlujuutta ja joka häilyi kaikkien vaikutuksien alaisena, oli menettänyt sen itsensähillitsemisvoiman, joka yksin oikeuttaa vakavan ja sitovan välipuheen tekemiseen. Tästä seurasi, että hänen sielussaan, samoin kuin on laita muutamissa turmeltuneissa elimistöissä, haavat eivät voineet kasvaa umpeen. Jo ensimäinen koettelemus oli hänelle tämän todistanut. Paulinen koskettamisesta syntynyt haava vuoti vieläkin. Olisiko hänen isänrakkautensa niin voimakkaasti herännyt vain siitä, että hän näki lapsen, jos ei hänen sydämessään vielä olisi tuo toinen haava vuotanut? Peilatessaan oman sydämensä syvyyksiä hän huomasi tunne-elämänsä hajanaisuuden, ja tämä sai hänet kauhusta värisemään. Unhotusta hakeakseen hän silloin koetti siirtää katseensa pois itsestään mahtavaan näköalaan, joka hänen edessään leveni, mutta siinäkin hän vain tapasi itsensä. Hän näki kaukana siintävän Calabrian meren, jonka ulappa välkkyi auringon paisteessa. Laivoja liiteli sen pinnalla, täysin purjein, Afrikassa syntyneitten tuulien ajamina. Keinuen ne kulkivat, aaltojen pieksäminä, niinkuin hänenkin purtensa oli intohimojen pieksämänä kulkenut, ja kun hän oli tahtonut laineitten niin kovasti heittelemästä venheestään nousta rannalle pystyttääkseen siihen majansa, hän oli sattunut sellaiseen maahan, missä maanjäristys oli kaikki kumoon kaatanut. Siinä hän nyt virui onnensa pirstaleiden keskellä odottaessaan lopullista häviötänsä, jos ei hän Henrietten anteeksiannosta saisi viimeistä pelastuksen mahdollisuutta… Pelastus siinä oli kyllä, mutta oliko siinäkään terveyttä? Voisiko hänen onneton lemmittynsäkään hänelle suoda sydämen rauhaa, kun oli tuo lapsi, tuo pikku tyttö, jonka isä hän tiesi olevansa? Ja jos tuo avioliitto toteutuisi, voisiko hän silloinkaan, kun nojasi päänsä vaimonsa povea vasten, unhottaa toisen kiusaantuneesta povesta kohonnutta hätähuutoa, kuolemaa tekevän viattomuudenjulistusta, joka oli niin ilmeisesti tosi ja joka väitti, ettei onneton ollut ansainnut murtavaa iskua? Voisiko hän unhottaa poloisen riutunutta ja surkastunutta ruumista, jota hän oli sylissään kantanut tuona tuskan hetkenä ja joka oli todisteena hänen toimittamastaan pyövelintyöstä? Voisiko hän unhottaa mennyttä elämäänsä, itseänsä unhottaa? Oi, tulipatsas, joka maan kohdusta ilmaan kohoaa luoden hävitystä ympärilleen, tuntuu kyllä kauhistuttavammalta kuin ihmissieluun kätketty liekki, joka kenenkään näkemättä kuihduttaa sydämen onnen. Mutta tämän tuottamat salaiset tuhotyöt, jotka eivät mitään näkyviä jälkiä jätä, ovat sittenkin traagillisimmat ja vastustelevat voimakkaimmin painajaisen houreesta kohonnutta ajatusta, että taivas olisi tyhjä, maailma tuomaria ja lohduttajaa vailla!
* * * * *
Vaivoin olivat vierineet nuo surulliset hetket, viikon päivät verkalleen venyneet näissä mietteissä. Rouva Scilly'n lupaama odotusaika oli lopussa, ja sen kestäessä ei Francis ollut saanut kreivittäreltä kuin yhden kirjeen, joka vielä kehotti toivoon ja rohkeuteen. Muuten hän ei ollut kuullut mitään Palermosta eikä tulevaisuuttansa koskevista asioista. Muutamat ihmiset yhä piintyvät sallimususkossaan, kuta vakavampia, heidän etuansa koskevia asioita on tekeillä. Francis'ssakin kaikki yksinäisyyden synnyttämät ajatukset yhä vain tiivistivät sitä fatalismin usvaa, jossa hän hapuili. Ja mahdotontahan hänen olikin itse missään suhteessa kohtalonsa kulkua suunnata, kun hänen näin oli täytynyt luovuttaa ohjakset toisten käsiin ja itse heretä toimettomaksi. Olisiko hän voinut Henrietten vastarintaa voittaakseen löytää liikuttavampia sanoja kuin tuo vakava ja hurskas äiti, joka antamalla hänelle anteeksi oli tyttärelleen todistanut, minkä verran katuva ansaitsi sääliä? Hän luotti melkein taikauskoisesti tähän jaloon naiseen, jota hän oli luullut niin leppymättömän ankaraksi ja joka päinvastoin oli hänelle osoittanut niin suurta laupeutta; ja vaikka hänen sisällinen väristyksensä kävi yhä tuskallisemmaksi, kuta pitemmälle viikko kului, hän sittenkin vielä toivoi sen verran lievennystä huoliinsa, kuin hänen ylipäänsä oli sallittu toivoa. Mutta kun hän ei kahdeksannen päivän aamuna saanut kreivittäreltä mitään sähkösanomaa, jossa olisi ollut hänelle kehotus iltajunassa saapumaan, hänen pelkonsa alkoi käydä niin tuskaiseksi, että hänen täytyi itse sähkösanomalla tuota vastausta kiirehtiä. Mihin mielentilaan hän joutuikaan, kun hän vastaukseksi tähän sähkösanomaansa sai kehotuksen odottamaan samana päivänä Palermosta lähetettyä kirjettä. Rouva Scilly ei siis heti voinut kutsua häntä takaisin. Hän ei sanallakaan kosketellut lopullista ratkaisua eikä sitä tulosta, minkä hän oli puoltajatoimessaan saavuttanut. Olivatko äidin neuvot ja varoitukset siis rauenneet tyhjiin? Vai olisiko Henriette pyytänyt pitempää miettimisaikaa? Mikä salaisuus piili tuon äänettömyyden takana? Kyllä Francis jo luuli tuntemiskykynsä tylsyneen kuusi viikkoa kestäneen hirvittävän rauhattomuuden aikana. Mutta vaikka hän oli suuresti kärsinyt, niin ei hän sittenkään koskaan ollut niin kärsinyt kuin sinä yönä, joka oli tuon sähkösanoman tulon ja kirjeen saapumisen välillä. Kun hän vihdoinkin, yökautisen kuumeen kestettyään, sai kirjeen käteensä, kuinka vapisikaan hän kuorta avatessaan. Hän näki, että siinä oli aivan lyhyt kirje rouva Scilly'ltä ja toinen, sulkematon kirjekuori, jossa ei ollut mitään osoitetta. Ensimäiset, rouva Scilly'n kirjoittamat sanat hämmästyttivät häntä niin suuresti, että hänen täytyi istuutua, ja silmät kyynelten sumentamina hän luki nuo muutamat lauseet, jotka olivat ratkaisevat niinkuin kuolemantuomio ja joissa käsialakin osoitti lähettäjän valtavaa mielenliikutusta:
"En voi kirjoittaa Teille mitään tänään, rakas Francis. Olen epätoivoissani. Tähän suljettu kirje, jonka olen ottanut lähettääkseni, ilmoittaa Teille, mitä olen huomannut Henrietten ajattelevan. Kaikki mitä äiti voi sanoa tyttärelleen kumotaksensa hänen päätöksensä, vaikkapa oman henkensä kaupalla, sen olen hänelle sanonut. Kaikki on tyhjiin rauennut. Ylihuomenna lähdemme täältä Tunisiin ja sieltä Algeriin. Ennen lähtöäni toivon jaksavani lähettää Teille seikkaperäisen selonteon viimeisestä, Teitä koskevasta keskustelustamme ja niistä syistä, jotka ovat hänet tähän purkamiseen johtaneet. En vieläkään voi suostua pitämään niitä peruuttamattomina, yhtä vähän kuin voin suostua katsomaan ratkaiseviksi hänen uskonnollisesta kiihkosta syntyneitä tuumiansa, joihin pelkään vasten tahtoani johtaneeni hänet. Toisia tietoja olin toivonut voivani Teille lähettää, ja kun ajattelen, mitä mahtanettekaan tuntea sillä hetkellä, jolloin nämä rivit Teille saapuvat, niin liikutukseni käy niin valtavaksi, etten voi tänään Teille muuta sanoa kuin tämän vakuutuksen, johon tahtoisin panna koko sydämeni: ajattelen Teitä niinkuin äiti poikaansa.
Louise Scilly."
Nuori mies luki yhä uudelleen nämä lauseet, jotka olivat niin lyhyet, mutta joissa hän huomasi niin vilpitöntä ja sääliväistä ystävyyttä, että jos ei se kyennyt hänen puoliansa pitämään, niin vastarinta varmaankin oli voittamaton. Mitä mahtoikaan tuo toinen kirje kätkeä? Hän ei uskaltanut sitä avatakaan, niin suuresti hän pelkäsi kouraantuntuvaa todistetta Henrietten tunteiden muuttumisesta. Jo ensimäisestä sanastahan oli käyvä selville, kuinka täydellinen tuo muutos oli, siitä nimittäin, miksikä Henriette häntä kirjeessään nimittäisi. Mutta täytyihän hänen kumminkin lopuksi avata kirje, ja sen sisällys vihdoinkin sammutti hänen toivonsa liekin, joka kreivittären kirjeestäkin huolimatta vielä oli heikosti palanut. Henriette kirjoitti:
"Olen rukoillut Ristiinnaulitun kuvalta rohkeutta voidakseni kirjoittaa mitä minun täytyy sille, jonka nimeä kerran uneksin saavani kantaa, sille, jota olen rakastanut niinkuin en koskaan enää ole rakastava, ja hänen tulee tietää, että vaikka minut hänestä erottaa mitä peruuttamattomin päätös, niin hän on aina äitini jälkeen oleva sydäntäni lähinnä. Hänen tulee tietää, ettei hänen morsiamestaan enää tässä maailmassa toisen morsiameksi ole. Tahdon pysyä hänelle uskollisena aina hautaan saakka, vaikka tosin en maailman käsityksen mukaan. Mutta voin itsestäni sanoa, kuten opetuslapsilleen sanoi taivaallinen ystäväni ja lohduttajani, jonka kuva on tässä edessäni: 'En ole enää tästä maailmasta.' Jos minulla ei olisi velvollisuus täytettävänä hellää ja hurskasta äitiäni kohtaan, niin sanoissani voisi olla enemmän todellisuutta, mutta ei enemmän totuutta. Tässä hengessä tämä kirjeeni on kirjoitettu, ja tahtoisin että se, jonka käsiin se muutamien tuntien kuluttua joutuu, ottaisi sen samoin vastaan, että hänessä sitä lukiessa heräisi tuo outo tunne, joka suopi arvoa ja juhlallisuutta kuolleen käskylle. Minulla on kenties oikeus tätä vaatia, sillä jos kärsimys pyhittää kuoleman, niin minä luulen, että olen kärsinyt niin paljon kuin ihminen voi kärsiä. Ainakaan en koskaan ole voinut suurempaa kärsimystä kuvitella.
Vaikka nämä ovat kovia sanoja kuunnella ja vielä kovempia sanoa, niin minun täytyy niissä pysyä, sillä minun tulee puhua niinkuin puhuisin itselleni, niinkuin omatuntoni vaatii. Niin, tämä kärsimys on ollut kauhea, sillä minun on äkkiä, ilman valmistusta, ollut pakko tunnustaa, että kuukausmääriä olin elänyt unelmassa ja etten tietänyt mitään hänestä, jota rakastin, en mitään hänen entisyydestään ja tuskinpa mitään hänen luonteestaankaan. Hän oli pitkien vuosien kestäessä tuntenut toisia tunteita, kokenut iloja ja suruja, joista minä en mitään tiennyt. Hänen muistoaan painoivat sellaiset teot, joihin en olisi voinut luulla kunnon miehen kykenevän ja jotka vielä tälläkin hetkellä tuntuvat minusta niin mahdottomilta uskoa, että jos eivät niiden surkeat seuraukset minua niin armottomasti ruhjoisi, niin en vieläkään niitä todeksi uskoisi, vaan vieläkin luulisin niitä hirvittävän unelman houreiksi. Minä en hänen arvostelijaksensa kohoa. Minä en häntä tuomitse. Olen äitini sanoista ymmärtänyt, ettei hän ole nuorista miehistä ainoa, jonka entisyys kätkee sellaisia salaisuuksia, vaan että useimmat päinvastoin ovat hänen kaltaisiansa. Olin luullut häntä muita paremmaksi. Olin ollut niin ylpeä hänestä, niin ylpeä hänen sielunsa jaloudesta, niin täydellisesti vakuutettu siitä, että olisin voinut tietää hänestä kaikki, seurata hänen elämäänsä tunti tunnilta, hetki hetkeltä, ennen niinkuin nytkin — niin, tietää hänestä kaikki, saadakseni vain jokaisesta hänen teostaan, jokaisesta hänen pyrinnöstään yhä enemmän rakkauden, kunnioituksen, ihailun aihetta. Ah, olinhan kumminkin lukenut kirjoista, joita minun olisi pitänyt uskoa, ettei maailman rakkaus muuta tarjoa kuin surua ja pettymystä; olinhan lukenut, että on mieletöntä panna toivonsa ja luottamuksensa kehenkään muuhun kuin Vapahtajaan. Sen sijaan, oi Jumalani, että olisin tätä neuvoasi noudattanut, kiitin sinua joka päivä siitä, että yksin minä olin saanut rakastettavakseni ystäviä, jotka eivät luottamustani ja toivoani pettäneet. Rakas, hyvä Jumalani, jos sokeasta ylpeydestä sen tein, niin kyllä olenkin rangaistukseni saanut! Olen nähnyt hänen valehtelevan, nähnyt lemmittyni valehtelevan. Olen kuullut hänen tunnustavan tekoja niin häpeällisiä, etten voi niitä unhottaa. Sain tietää, että hän oli minua viikkomääriä pettänyt, osoittamatta minulle senkään vertaa ystävyyttä, että olisi itse tunnustanut ja siten säästänyt minulta tuon kauhistavan yllätyksen. Hän oli jakavinansa meidän yksinkertaisen ja rauhallisen elämämme, vaikka tämän ohessa salaa eli toista elämää. Tekopyhyyttä oli jokainen hänen hymynsä, jokainen hänen katseensa, jokainen hänen sanansa kokonaisen kuukauden kestäessä. En minä mustasukkaisuudesta kärsi, vaikka minun kyllä on kauheata ajatella, että hän on samat sanat muillekin sanonut eikä vain minulle, että hän on toista rakastanut, niinkuin olen luullut hänen minua rakastavan, ja ettei asia mitenkään, ei mitenkään ole muutettavissa. Mutta tässä ei kumminkaan ole pahimman tuskani aihe. Siinä se on, etten enää voi kunnioittaa häntä, jota en ole herennyt rakastamasta.
Jos olen näin eksynyt valittamaan huoliani kirjoittaessani sille, josta ne ovat lähteneet, niin en sitä tee kapinallisessa mielessä, sillä olen suostunut kantamaan ristini. Vaan olen sen tehnyt tietäen, että hän yksin voi huoliani lievittää käyttäytymällä niin, että voin ajatuksissani häntä kohdella, ellen niinkuin ennen, niin ainakin toisin kuin nyt. En minä suinkaan tahdo kapinoida kärsimyksiäni vastaan: luulenpa päinvastoin että niitä siunaan, jos niistä voi jotakin hyvää koitua kolmelle onnettomalle, joista kaksi on rikoksellista ja kolmas viaton. Vaikka minä sanoessani itseni irti hänestä, jolle olin lupautunut, olen hänellekin antanut täyden vapautensa takaisin, ja vaikka hänen ei siis tarvitse välittää tästä viimeisestä pyynnöstäni, jonka olen aikonut hänelle lausua, niin tiedän kumminkin, ettei kaikki ole ollut valhetta siinä hellyydessä, jota hän on sanonut tuntevansa minua kohtaan, ja ettei hän tätä viimeistä harrasta pyyntöäni hylkää… Hänellä on kuljettavana tie, joka ei enää ole minun tieni, mutta jossa, elköön hän sitä unhottako, kaikella sydämelläni, kaikilla rukouksillani tahdon häntä seurata. Jos hän on voinut luulla tahtoessaan antaa minulle elämänsä, että tuo elämä oli hänen omansa, niin ei hän nyt ainakaan voi sitä luulla. On olemassa lapsi, hento ja heikko tyttönen, jolla olisi oikeus turvautua häneen, jos hänkin tietäisi kaikki. On olemassa onneton nainen, jonka hän on syössyt kurjuuteen. Ei ole minun soveliasta sanoa sen enempää, mutta jos kerran kuulisin, että se, joka on ollut kihlattuni, on sovittanut mitä tuosta hirveästä menneisyydestä vielä on ollut sovitettavissa, niin siunaisin, toistan sen vieläkin, siunaisin sitä iskua, joka erottaessaan meidät antoi hänelle tilaisuuden täyttää ehdottoman, välttämättömän velvollisuutensa. Luotan niin suuresti tuohon raamatunlauseeseen: 'Mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille', etten voi epäilläkään ettei niin olisi käyvä. Olen päinvastoin täydellisesti vakuutettu, että nuo kaksi sielua, jotka ovat toisilleen niin paljon pahaa tehneet, pelastuvat siten, että tunnustavat vastuunalaisuutensa kolmatta kohtaan, joka on ollut heidän koettelemuksensa ja josta heille kenties lunastus koituu. Niin, olen rukoillut, että se tapahtuisi huolimatta kaikista esteistä, jotka nyt näyttävät kumoamattomilta. Ainoa este, joka minusta riippuu, on nyt hävinnyt, koska liittomme on ratkaisevasti purettu. Ja toisetkin kyllä häviävät, sitä en epäile, ja sinä päivänä en ole kyyneliäni katuva. Olen kumminkin niitä paljon vuodattanut ja hyvinkin katkeria. Mutta onhan ihmisiä, jotka antavat henkensä pelastaaksensa sen, jota rakastavat. Voi kai samalla ilolla tarjota kyynelensä sen hyvän lunastamiseksi, mikä on kalliimpi katoavaista elämäämme. Semmoisiksi lunnaiksi olen tahtonut tarjota tuskani. Sentähden olen luullut velvollisuudekseni paljastaa todelliset ajatukseni ja tunteeni. Kiitän Jumalaa, että olen sen jaksanut tehdä.
Henriette Scilly."
Tämä viaton ja kaunistelematon kirje, johon lapsi parka oli tahtonut panna sydämestään kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, erosi niin suuresti siitä, mitä Francis oli odottanut, että hänen täytyi lukea se useampia kertoja, ennenkuin tajusi olevansa täydessä tolkussaan. Unennäköä se ei sittenkään ollut. Henrietten käsiala siinä oli, hänen hieman avuttomat ja jäykät puhetapansa, kun hänen piti ilmaista ajatusta, joka oli hänestä vaikea selittää, hänen tuntemistapansa varsinkin ja hänen melkein sairaloinen tunteellisuutensa, joka oli herkkä vähimmillekin vivahduksille. Hän oli käyttänyt kolmatta persoonaa, jottei hänen olisi tarvinnut pahoittaa Francis'n mieltä käyttämällä uutta nimitystä, sillä hän arvasi Francis'n tätä pelkäävän. — Hänen uskonnollinen hartautensa, kärsimyksissä ristinkantamiskiihkoksi kehittyneenä, oli hänet johtanut tähän hurjaan haaveiluun, herättänyt hänessä tuon mielettömän tuuman kehottaa lemmittyänsä menemään entisen rakastajattarensa kanssa naimisiin. Niin, epäilemättä hän oli katkeria kyyneliä vuodattanut jo kuvitellessaankin sellaista liittoa. Ja mikä hellyys tuossa rakkaudentunnustuksessa, joka häneltä pääsi samassa hetkessä, jolloin hän ainiaaksi luopui tämän rakkauden tuottamasta suloudesta, vaikka hän vieläkin olisi voinut sitä nauttia!… Ainiaaksiko?… Ajatellessaan että tämä kirje, josta virtasi viattoman ja ihanan sielun valtavaa viehätystä, oli samalla jäähyväiskirje. Francis tunsi joutuvansa sellaisen epätoivon raivon valtaan, joka nostaa meidät kapinaan kuolemaakin vastaan. Se oli tuollainen silmitön vimmanpuuska, joka pakottaa uhrinsa heittäytymään laivaan, rautatievaunuun, hevosen selkään. Hänen täytyy lähteä liikkeelle viipymättä, ajasta ja matkasta huolimatta, hänen täytyy rientää, saapua kaipaamansa luo määräajan kuluessa. Avojaloin hän sellaisina hetkinä juoksisi vaikkapa palavilla hiilillä joutuakseen ajoissa puristamaan ystävän kättä, päästämään epätoivoisen huutonsa: "Elä lähde, elä minua hylkää!…" Voimattomaksi useimmiten tuo huuto jää, eikä se välttämätöntä eroa estä. Mutta ilmoille sen kumminkin täytyy päästä. Francis katsoi kelloonsa. Vähän vailla kaksitoista. Messinasta Palermoon kulkeva juna, joka pysähtyi Cataneen, lähti kahden aikaan. Kymmenen aikaan hän oli saapuva Continentaliin. Rouva Scilly ja Henriette olivat sanoneet lähtevänsä ylihuomenna, aamusella. Olihan hänellä siis aikaa viimeiseen otteluun… Pitkiltä hänestä tuntuivat nuo kaksi tuntia, hitailta sisilialaisen pikajunan pyörät, kun hän oli noussut vaunuun. Lentää sen olisi pitänyt, kiitää niinkuin linnut, jotka avaruutta halkovat. Vaununsa avonaisesta ikkunasta hän näki niiden liitelevän, itse istuessaan kalvavien huolien maahan sitomana. Ja sitten, kun yö oli pimeyteensä upottanut maisemakuvatkin, jotka yksitoikkoisina hänen ikkunansa ohitse vilahtivat, niin ettei hän niilläkään voinut ajatuksiansa viihdytellä, mitkä kamalat aavistukset kohosivatkaan silloin pimeyden tyhjyydestä häntä kiusaamaan, niin että hän vihdoin kuvitteli sellaistakin, että juna suistuisi raiteilta tai tapaturma keskeyttäisi matkan, ennenkuin hän ehti määräpaikkaansa! Hurjan kärsimättömyytensä houreissa hän meni niin pitkälle, että kun hän vihdoinkin huomasi onnellisesti saapuneensa perille ja astuvansa Palermon asemasiltaa, tämä luonnollinen asia tuntui hänestä odottamattoman hyvältä enteeltä. Vihdoinkin hän oli päässyt samaan kaupunkiin kuin Henriette, päässyt häntä näkemään.
* * * * *
Näissä mielettömissä matkoissa, joihin ryhdymme intohimoisen tunteen pakosta, sentähden ettemme enää kestä eroa, on aina lopulla hyydyttävä pettymyksen hetki, se nimittäin, joka lähinnä seuraa perilletuloa. Päästyämme matkamme päähän kärsimättömyydestä vavisten, järki melkein sekaisin palavan innostuksemme kiihkosta, me törmäämme noita pieniä aineellisia esteitä vastaan, jotka uudestaan erottavat meidät siitä, jota rakkautemme etsii meidän noin vimmatusti rientäessämme. Francis'hin nämä pienet hermostuttavat esteet vaikuttivat sitä tuskastuttavammin, kun hänen oli kestettävä palvelijainkin sanattomia huomautuksia. Ensiksikin siinä oli Continentalin ovenvartia, jonka ilmeinen hämmästys pistoksena tunki nuoren miehen vuotavaan sydänhaavaan. Hänen elämänsä draama, joka oli kehittynyt hotellin, uteliaisuutta ja juoruja vilisevän talon keskellä, ei voinut kokonaan jäädä palvelijain huomaamatta. Nayrac tiesi sen jo edeltäpäin, ja tämä häntä vaivasi. Mutta enemmän vielä tuo tunne yltyi hänen tavatessaan Vincentin, jonka hän kohta käski luokseen pyytääkseen häntä toimittamaan kreivittärelle kiireessä kyhätyn kirjelipun. Hänen pitkän kihlausliittonsa lämpimänä aikana tuon vanhan sotamiehen tuttavallinen ystävyys oli häntä suuresti miellyttänyt. Nyt sitävastoin uskollisen palvelijan kasvoissa kuvastuva neuvottomuus ja hämmästys uudisti hänessä tuon tunteen, että hänen sydämensä herkimmät ja arimmat salaisuudet olivat heitetyt palvelijakunnan pohdittaviksi. Ja sitten, kuinka kaikki nyt oli muuttunut! Ennen hän oli astunut rouva Scilly'n salonkiin niinkuin omaansa, lupaa pyytämättä, ja nyt hänen täytyi vieraana ilmoittautua! Hän oli palannut huoneeseensa odottamaan kirjeensä vastausta. Osaston palvelijan tehdessä hänen vuodettaan ja toisen sytyttäessä tulta Francis muisteli, miltä tämä huone oli näyttänyt hänen saapuessaan tänne ensimäisen kerran Parisista kihlattuansa tapaamaan, kuinka se silloin, kukkasien koristamana, oli iloisesti hänelle hymyillyt aamun sinertävässä kirkkaudessa. Kuinka ikävältä näyttikään se nyt kynttilöiden valossa ja epäjärjestyksessään, hänen siihen nyt odottamatta palattuansa. Ja miksikä Vincent niin kauan viipyi? Vihdoinkin kunnon mies palasi ilmoittamaan, että kreivitär odotti. Mitä olisikaan hän antanut saadaksensa tietää, oliko Henriettekin siellä!… Mutta hänen ei johtunut mieleenkään sellaista kysyä. Etehisen ovi jo hänelle aukeni, sitten salin ovi. Tuon suuren, paljastetun huoneen tyhjyys kouristi hänen sydäntänsä niinkuin äsken hänen omankin huoneensa kolkkous. Yksi ainoa lamppu valaisi sen alastomuutta, jonka silmiä loukkaava prameus kävi niin tuntuvaksi nyt, kun siinä ei enää ollut noita naisellisesti aistikkaita pieniä koristeita, jotka olivat antaneet sille elävän muotonsa. Kaikki oli kadonnut: haalea väriset kankaat, jotka olivat verhonneet uutuudesta loistavia, punaisella päällystettyjä huonekaluja, muotokuvat, jotka painoivat persoonallisen leimansa vähimmänkin pöydän tai kuvahyllyn nurkkaan, pienet koristekalut, jotka tässä satunnais-asunnossa johtivat mieleen oman kodin lämpöä, kirjat, jotka iltapuhteiden pituutta sulostuttivat, kukkavihkot, joiden järjestämisessä Henrietten viehättävä kauneusaisti ilmeni. Keskellä tätä Francis'n mielestä kammottavaa kolkkoutta seisoi kreivitär, mutta yksin, kasvot levottomuudesta väristen.
— "Ah, lapsi raukkani", sanoi hän astuen nuorta miestä vastaan, "ette siis ole kirjeitämme saanut?…"
— "Siksi että olen ne saanut minä olen tullut", vastasi tämä. "Tahdon puhua neiti Scilly'lle vielä kerran. En voi erota hänestä näin, eikä hänkään voi syytetyltä kieltää oikeutta puolustautua… Rukoilen teitä, pyytäkää häntä ottamaan minut vastaan, viideksi minuutiksi vain, teidän läsnäollessa… Sitten, lupaan sen kunniani kautta, en enää koetakaan häntä lepyttää, päättäköön mitä tahansa, mutta armosta, kerran vielä, viimeisen kerran…"
— "Voi", vastasi äiti päätänsä pudistaen, "olen juuri itse koettanut häntä siihen taivuttaa, äsken, kun kirjelippunne sain… Te ette tiedä, minkä horjumattoman päätöksen olen kohdannut. Hän väitti, ettei hän enää aikonut mennä huoneestaan ulos, ennenkuin oli aika lähteä laivalle. Enhän kumminkaan voi häntä pakottaa puhumaan teille, ja te kai olette liiaksi hienotapainen voidaksenne häntä kadulla lähestyä julkisesti, vastoin hänen tahtoansa… Kuulkaa, Francis", jatkoi hän, "jos olen todellakin ollut teille hyvä, niinkuin viime kirjeessänne sanoitte, jos te minua kohtaan tunnette sitä kiitollisuutta, jota väitätte tuntevanne, niin minä nyt puolestani teitä rukoilen, antakaa meidän mennä koettamatta häntä tavata. Siitä vain syntyisi häpäiseviä juttuja. Ja sitäpaitsi asia voisi johtaa mitä turmiollisimpiin seurauksiin. Hän on ollut niin sairas! Hän on vieläkin perin hermostunut! Ah, elkää häntä minulta surmatko, ja hyödyttä vielä, sillä, vannon sen teille, ja onhan minulla oikeus vaatia että uskotte, hän kuolee, ennenkuin suostuu päätöksestään luopumaan; aika yksin voi häntä taivuttaa…"
— "Mutta", jatkoi nuori mies, "lupaattehan, että saan hänelle kirjoittaa… Suostuttehan toimittamaan hänelle kirjeeni, ennenkuin hän lähtee…"
— "Olen sitäkin ajatellut, saatte minua uskoa", sanoi äiti, "ja olen kysynyt häneltä, mitä hän tekisi, jos saisi teiltä kirjeen. — 'Polttaisin sen lukematta', vastasi hän…"
— "Hyvä Jumala", vaikeroi Francis heittäytyen tuolille ja tuijottaen avuttomasti tähän synkkään huoneeseen, jossa hän oli niin monta onnellista hetkeä nähnyt, "minne nyt olen joutuva! Hirveästi olen kärsinyt näinä viimeisinä päivinä, mutta elin sittenkin toivosta. En voinut suostua siihen ajatukseen, että kaikki olisi lopussa meidän kesken, ilman yhtäkään sanaa, ainoatakaan sanaa, yhtä ainoatakaan…"
— "Täytyy vieläkin toivoa", sanoi äiti, "täytyy toivoa ja luottaa minuun…"