I.
Yksin oli nyt Eero. Ystävät olivat hänestä luopuneet, onnetar kääntänyt hänelle selkänsä. Unettomana vaelteli hänen sielunsa elämän yössä. Taival oli tuntematon ja pimeä.
Aarno oli muuttanut omaan maalaiskotiinsa, Tuomo oli käsketty holhoojansa luo kesää viettämään. Eero asui yksin Mannilassa koiransa Rolandin kanssa.
Kun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä oli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä, uhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin hänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan ja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta niinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä kerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin se maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon riemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan usvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden tie — vai oliko hän itse joutunut harhaan?
Epäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja raatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat kalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen käyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja harvaksi.
"Mitä minä oikeastaan tahdon?" hän itseltään kysyi. "Enkö ole minäkin noita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi, vaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät ihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen hylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni. Houkuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle rakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt jättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät — kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä päättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!
"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan hyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se juuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä, että sitä paremmaksi tahtoisin!"
Ja Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta. Tuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili hellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki puikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla kaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti silmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa. Matalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat, huusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä siellä ulkona.
"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta", ajatteli silloin Eero. "Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän sinä, jumalani", hänen sielunsa samassa huudahti, "tiedäthän sinä, etten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota sopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota minulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee se oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä epäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!"
Ja kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan uusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä, kyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen: lähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin muinoin kreikkalainen Sokrates!…
Vielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa muutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi enonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille, ja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu professori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista kunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa oppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja arvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän selässä.
Hän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä kerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut vaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä mielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä ulkonaisilta vaikutelmilta.
Hän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski hattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli tiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen. Hän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä puuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. "Häiritsenkö?" hän itseltään kysyi. "Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan."
Oikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi hyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä aineista, vaan — eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka tahtoi tavata ja mikä oli asia.
Kun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita, täytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi päätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän kädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.
Eero esitti itsensä.
Aivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, — me olemme ennen nähneet toisiamme… Mutta eikö teidän nimenne ollut — —? Luulin, että hovineuvos — — oli teidän isänne?
— Ei, kyllä minun nimeni on — —, vastasi Eero hymyillen. — Mutta hovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun äitini.
— Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?
— Isäni oli tohtori — —, selitti Eero ja tunsi taas suunsa vetäytyvän hymyyn.
— Ahaa, tohtori — —, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.
Professori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui itse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan kehotusta, sanoi hieman hämillään:
— Minulla olisi herra professorille vähän asiaa… aivan yksityistä, personallista laatua… enkä suinkaan tahdo häiritä, ellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle neljännestunnin huomiota?
— Kyllä, kyllä, puhukaa vain, vakuutti professori, tehden taas liikkeen kädellään ja katsoen Eeroon hyväntahtoisen kyselevästi.
— Asiani on vähän omituista laatua, toisti Eero ja hymyili anteeksipyytävän hymyilyn, — tosin se koskee minua personallisesti, mutta on kuitenkin vallan yleinen, voisin sanoa teoreettinen…
Professori nyökäytti päätään rohkaisevan myöntävästi ja Eero jatkoi, kooten tahdon ponnistuksella ajatuksensa yhteen ryhmään ja terottaen niitä sanoiksi toisen toisen perästä:
— Kuten herra professori ehkä tietää, luovuin minä yliopistoluvuistani parin vuoden kuluttua — siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät ne voineet minua tyydyttää… Olisin tahtonut päästä tietoon ja totuuteen, mutta…
— Mitä aineita te harrastitte? keskeytti professori.
— Latinaa ja filosofiaa…
— Hm, äännähti oppinut luonnontutkija, olkapäitään kohauttaen ja sivulle päin katsahtaen, — latinaa ja filosofiaa!… Ymmärrän hyvin, ettette tuntenut tyydytystä opinnoistanne. Eihän tietoon pääse muuten kuin eksaktisten tieteiden avulla.
Eeron silmät menivät vähän suuremmiksi ja hänen mieleensä juolahti, että ehkä tämä oppinut mies on läpikäynyt samat sielulliset taistelut kuin hänkin, ja hän tarttui puhevuoroonsa vilkkaammin kuin tähän saakka oli tehnyt.
— Herra professori ehkä hyvinkin ymmärtää, mitä nuoren ihmisen sielussa saattaa liikkua, hän virkkoi ja katsoi ystävällisen avonaisesti oppinutta silmiin. — Te käsitätte, että nuorena, kun koko elämä vielä on edessä, tekisi mieli tietää, mikä tuo elämä on ja mitä siitä pitää tekemän. Niin, eihän se ole ainoastaan mielitekoa, vaan pakottava vaatimus sielun puolelta! Minä tahdon päästä selville elämän ongelmasta, minä tahdon ymmärtää, mitä varten tämä kaikki on, ennenkuin antaudun olemisen pyörteeseen! Katsokaa, herra professori, näin isoiksi me nuoret kasvamme emmekä vielä mitään ymmärrä, ei koulu meille sitä selvitä, ei yliopistoluvut — mutta kuinka ihminen voi elää ilman varmaa henkistä pohjaa? Sehän on mahdotonta! Jotain teidän vanhojen on täytynyt ymmärtää — ehkä tiedemiehillä on kaikkikin selvänä. Mutta siksipä olenkin ajatellut: eikö niiden, jotka elämästä jotakin ymmärtävät, ole velvollisuus kertoa tietonsa tietämättömille? Ettekö te, herra professori, voisi sanoa minulle, mikä se on, joka muodostaa elämänne henkisen sisällyksen, joka tekee teille elämän sietäväksi, rikkaaksi, onnelliseksi?
Eero vaikeni, odottaen oppineelta vastausta.
Professorin käytös vieraan puhuessa oli hieman kummallinen. Ensin hän vältti nuorukaisen katsetta, sitten hän sovitteli silmälasejaan, sitten hän kaivoi taskustaan esille valkoisen liinan ja niisti nenäänsä pienellä ryminällä, vihdoin hän heitti puhujaan katseen, joka oli puoleksi ihmettelevä, puoleksi nuhteleva, ja lausui juhlallisesti:
— Nuorena veri kiehuu, mutta vanhana se asettuu. Te teette kysymyksiä, joidenka vastaamiseen kuluisi vuosia, ja te pyydätte että minä tässä aivan kuin ohimennen tekisin kaikki teille selväksi. Malttakaa mielenne ja muistakaa lausepartta: nec scire fas est omnia. Te tahtoisitte yhdellä kertaa tietää kaikki, ja me vanhat tutkijat yhä opimme uutta ja uutta, me, jotka olemme tiedettä palvelleet vuosikymmeniä, me emme vielä ole päässeet kaiken totuuden perille.
Sitten hän lisäsi häveliäästi hymyillen:
— Vaan eihän filosofia kuulu minun alaani, enemmän kuin etiikkakaan. Niin, koskeehan teidän kysymyksennekin oikeastaan biologian esittämiä tosiseikkoja. Mutta ennenkuin voimme tähän tieteeseen syventyä, täytyy meidän tuntea fysiologiat ja zoologiat ja botaniikat ja fysiikat ja ennen kaikkia kemiat, kemiat.
Hän rypisti kulmakarvojaan ja sanoi, nenässä puhuen:
— Niin, herraseni, tieteellinen tutkimus tapahtuu vähitellen, askel askelelta se viepi meitä perille päämaaliimme. Miksi heititte yliopistolukunne? Niitä teidän olisi pitänyt jatkaa, tai oikeammin: alottakaa ne uudestaan, mutta ruvetkaa tutkimaan todellisia tieteitä, eksaktisia luonnontieteitä…
Eero koetti salata hämmästystään ja pettymystään. Hänen ajatuksensa oli seisahtunut paikalleen, se oli aivan kuin jäätynyt, ja eteen oli ilmaantunut suuri, mahdoton, pimeä kuilu. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa, vaan jäi mykkänä tuijottamaan tuohon ihmiseen, joka osasi puhua niin kylmästi, niin pintapuolisesti, niin… tyhmästi.
Professori hymyili taas ystävällisen hymynsä, ja samassa nuoren tytön ääni viereisestä huoneesta huusi: pappa!
— Suokaa anteeksi, sanoi oppinut ja nousi. Silloin Eero tuli entiselleen, nousi hänkin ja sanoi:
— Minäkin nyt lähden enkä tahdo kauvemmin häiritä… Kiitän paljon herra professorin hyvyydestä.
— Ei mitään, ei mitään, vakuutti professori kohteliaasti ja kätteli, lisäten samalla: — niin, herra — —, kirjottautukaa nyt taas ensi lukukautena yliopistokirjoihin ja ruvetkaa tutkimaan kemiaa. Siitä teille voi olla paljon hupia, ranskalaisen tiedemiehen Louis Pasteur'in kokeet ovat ylen intressantteja ja valaisevat aivan uudelta kannalta juuri elämän problemia…
Eero kumartui ja poistui. Professori seurasi häntä aina huoneensa ovelle saakka ja lausui vielä jäähyväisiksi:
— Sanokaa terveisiä enollenne!
— Kiitoksia! vastasi Eero, vielä kerran kumartuen, ja sitten hän oli eteisen ovesta ulkona.
"Semmoinenko se nyt oli pyhiinvaellukseni alku!" hän ajatteli kadulla kulkiessaan, "eipä tuo minua paljon viisastuttanut". Kummallinen vastenmielinen tunne oli hänet vallannut. Siinä oli harmia, häpeätä, pettymystä sekaisin. Tahallaanko professori oli kohdellut häntä kuin nuorta keltanokkaa, joka ei osaa ajatella sinne eikä tänne? Vai luuliko professori todellakin, ettei hän mitään tietänyt, ei ollut mitään lukenut, ei edes tuntenut Pasteur'in fermentatsioniteoriaa? Vai oliko koko professori niin tyhmä, ettei hän edes ymmärtänyt, mistä kysymys oli? "Enhän minä hänen biologiojaan kysellyt! Minähän tahdoin tietää, mitä hän itse personallisesti ajatteli ja sydämessään tunsi elämästä… Hm… niin… no, eihän hänellä ollut mitään velvollisuutta paljastaa minulle sisimpiä tunteitaan; houkka olin, joka semmoista vaadinkaan… Mutta olisi hän kumminkin voinut vastata kysymyksiini toisella tavalla…" Vaikeata oli haihduttaa sydämestä tuota katkeraa tunnetta.
Hän hengitti syvään, veti keuhkot täyteen raitista ilmaa, ja se virkistytti häntä. Putosi ikäänkuin pois jotakin painavaa, joka oli sielun yli laskeutunut siellä tiedemiehen sivistyneessä kodissa. Olihan hän sentään kuullut yhden totuuden ex cathedra: professori tunnusti epäsuoraan, ettei hän mitään tiennyt, tunnusti myös uskovansa, ettei mitään voi tietää! "Mitä minä oikeastaan hänen luonansa tein? Tyhmä viisastuu kokemuksista, mutta tiesinhän minä ennestään, mitä oppineet tiedemiehet sanovat."
Katuja samoillessaan Eero oli joutunut syrjäiseen, hiljaiseen kaupungin osaan. Siellä hänen katsettaan kohtasi pienehkö, siisti, yksinkertainen puurakennus, jonka avonainen paraatiovi tuntui houkuttelevan kulkijaa astumaan sisään, Eero muistikin, että siinä asui toinen professori, ei luonnontutkija, vaan filosofi, jota pidettiin hiukan "originellina", ja pitkiä päättelemättä hän pujahti ovesta sisään, nousi harvat portaat ja vetäsi pari kertaa vanhanaikuista kellonjämsää. Kuului kimakka kilkahdus ja vähän ajan perästä askeleita; sitten väännettiin lukko auki ja työnnettiin ovi selälleen: professorivanhus itse seisoi eteisessä.
Hän oli lyhyenläntä ja tukevarakenteinen mies, puettuna mustiin, kuluneisiin vaatteisiin ja kotikenkiin; kauluksen asemesta näkyi valkoinen paita. Hänen kasvojensa tummanveriset piirteet olivat lujat ja vakavat; niiden ilme oli melkein liiaksi totinen ja ankara. Hänen käytöksessään ei ollut suosiollista kohteliaisuutta eikä myös liiallista oman arvonsa tuntoa; hänen tervehdyksensä oli pikemmin tyly ja tuntui kehottavan vierasta toimittamaan asiansa välittömästi, mutta siinä oli samalla rehellistä suoruutta, joka teki Eeroon edullisen vaikutuksen. Eero päättikin noudattaa aivan toisenlaista menettelytapaa kuin äsken. Hän astui kynnyksen yli ja lausui, syvästi kumartaen:
— Pyydän jäädä tuntemattomaksi. Asiani on sellaista laatua, että nimet ja muut inhimilliset rajotukset saattavat häiritä sen perille ajamista. Minulle riittää tieto, että seison kokeneen ja syvämietteisen ajattelijan edessä — enkö saa toivoa, että hän puolestaan tyytyy siihen tiedonantoon, että hänen luokseen on tullut nuorukainen, jonka sielu palaa halusta saada vastausta muutamaan kysymykseen?
Tämä puoleksi hävytön, puoleksi kaunopuhelias esittely ei ollut vaikuttamatta vanhaan filosofiin. Tosin hän tarkasti vierastaan otsa rypyssä, aivan kuin olisi epäillyt tämän täysijärkisyyttä, mutta sydämensä pohjukasta nousi utelias myötätunto tuota rohkeata ja kaunista nuorukaista kohtaan.
Eero vastasi silmiään räpähtämättä professorin tuimanlaiseen katseeseen ja ajatteli samalla: "et suinkaan sinä aio seisottaa minua täällä ulko-oven luona?" Ja ikäänkuin ukko olisi arvannut hänen ajatuksensa, hän tarkastuksensa loputtua mörähti jotakin ja kääntyi astumaan vasemmalla kädellä olevaan huoneeseen.
Eero sulki ulko-oven, asetti hattunsa naulaan ja seurasi isäntänsä jälkiä. Huone, johon hän astui, oli nähtävästi oppineen miehen työ- ja vastaanottohuone. Akkunan edessä oli kirjotuspöytä, uunin luona nahkapäällyksinen sohva, seinillä paljon kirjoja. Kalustus oli vanhaa ja vanhanaikuista, mutta kodikasta.
Professori seisoi keskellä lattiaa, kädet housujen taskuissa, eikä pyytänyt istumaan. Eero jäi siis seisomaan melkein ovensuuhun.
— Asia? kuului kuiva kysymys. Eeron sydän vavahti, mutta hän teki pienen kumarruksen ja kysyi tyynellä äänellä:
— Sanokaa minulle, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?
Ja kun hämmästynyt vanhus ei heti vastannut, hän jatkoi:
— Te ymmärrätte, että minä tarkotan jonkinmoista synteettistä totuuden yleistietoa enkä tieteellistä detaljitietoa, toisin sanoen siis filosofista tietoa, joka kumminkaan ei ole tyhjää spekulatsionia. Voisin mielestäni muodostaa kysymyksen vielä selvemmin näin kuuluvaksi: saattaako ihminen tietää, mikä elämä on ja mitä varten hän on tänne tullut?
Nyt professori avasi ensi kerran suunsa ja sanoi:
— Tuohan on vuosisatojen… vuosituhansien kysymys! Kuinka otaksutte minun voivan siihen vastata noin vain ilman muuta?
— Pyydän anteeksi, se on vuosituhansien kysymys, mutta se on elämän tärkein. En ymmärrä, mitä te tarkotatte sanoilla "noin vain ilman muuta". Ettekö voi vastata lyhyesti myöntävästi tai kieltävästi? Jonkun vastauksen te ajattelevana ihmisenä olette löytänyt — kuinka te muuten jaksaisitte elää?
— Minä etsin totuutta.
— Niin vastasi minulle äskettäin eräs luonnontutkijakin, mutta hän lisäsi: nec scire fas est omnia. Hän siis vastasi kysymykseeni. Oletteko tekin samaa mieltä, että ihminen ei voi päästä totuuden tietoon?
— Filosofin ei käy antaminen kategorista vastausta. Hänen ajattelunsa perustuu tieteen paljastamiin totuuksiin, mutta sitä eivät sido minkäänlaiset ennakkoluulot. Luonnontutkijat tekevät usein liian pikaisia päätelmiä, sentähden että heitä — käyttääkseni Ciceron sanoja — totum hoc displicet philosophari.
Professori käveli sangen vilkkain askelin edes takaisin lattialla ja katsahti vähä väliä Eeroon, joka tarkkaavaisena kuunteli. Oppinut jatkoi:
— Filosofin täytyy aina pitää mielessä, että tiedollisten objektien lukumäärä on ääretön, ettei ainakaan eksaktinen tieteellinen tutkimus ole lausunut läheskään viimeistä sanaansa vielä. Jos tähän väitämme, että luontoa hallitsee lait, joiden tuntemiseen voi päästä tuntematta kaikkia ilmiöitä, niin väitös pitää paikkansa ainoastaan, mikäli on puhe samaan kategoriaan kuuluvista fenomeneistä. Mutta voihan luonnossa olla ilmiöitä, jotka kvalitativisesti kuuluvat aivan toiseen ryhmään kuin kaikki siihen saakka tunnetut — kuinka silloin saatamme määräillä yleislakeja, jotka jättävät lukuunottamatta noita vielä tuntemattomia fenomenejä? Osaatteko seurata?
— Kyllä.
Vanhus oli innossaan pysähtynyt Eeron eteen ja alleviivasi sanojaan kaikenmoisilla käsien liikkeillä.
— Otaksukaamme nyt, että positivisesti, perin tieteellisellä pohjalla määrittelisimme, kuka ihminen on… Te huomaatte, että palaan alkuperäiseen kysymykseemme… Silloinpa tunnetuista premisseistä tuskin johtuisimme toiseen päätökseen kuin n.k. materialistit: ihminen on orgaanillinen olento, eläin, jossa ymmärrys ja järki puhetaidon ohessa vähitellen on kehittynyt nykyiseen täydellisyyteensä — toisin sanoen Lamettrie'n "l'homme-machine"…
— Suokaa anteeksi, että keskeytän. Onhan olemassa monta todistusta sielun olemassa-olosta, esim. se, että ihminen voi tuntea järkähtämättömällä varmuudella, että hän on joku toinen kuin tämä näkyvä ruumis…
— Ne todistukset eivät ole tieteellisesti päteviä. Eksaktisen tieteen silmissä eivät kelpaa subjektiviset väitteet, kaikki pitää olla objektivisesti todistettavissa.
— Niin mutta…
— Mutta tässä onkin puhe psykologisista tosiseikoista. Aivan oikein, siinä sen näette: ilmiöt kuuluvat toiseen kategoriaan. Luonnontiede sinään ei voi vastata kysymykseen, kuka ihminen on, koska se vielä ei ole tutkinut kaikkia ihmisen olemukseen kuuluvia ilmiöitä. Tämän totuuden on uudempi psykologia älynnyt.
Professori käveli taas edes takaisin lattialla.
— Jos olen oikein käsittänyt todistelunne, sanoi Eero, — on siis mahdoton vielä päättää, voiko ihminen päästä totuuden tietoon?
— Tjaa… eipä juuri niinkään. Näyttää sangen otaksuttavalta, että kerran saavutamme täydellisen tiedon siitä, kuka ihminen on. Niinkuin jo sanoin, on ihmisen olemuksessa monta puolta, jotka vielä ovat tutkimukselta salassa, mutta muutamat niistä tuntuvat juuri meidän päivinämme joutuvan tieteellisen tutkimuksen alaisiksi.
— Saanko kysyä, mitkä?
— Oletteko kuullut hypnotismista?
— Olenhan.
— No, siinä ilmenee ihmisen tahto täydellisenä ruumiin herrana eikä omansa, vaan toisen. Mutta löytyy vielä hauskempia ilmiöitä, esim. klärvoajansin eli selvänäköisyyden…
— Niistä en ole mitään kuullut.
— Hm, niitä ei vielä yleisesti tunneta eikä edes tunnusteta… Te olisitte esim. klärvoajanti, jos nyt voisitte sanoa, mitä tällä hetkellä tapahtuu esim. Ruotsin kuninkaan hovissa…
— Mutta kuinka se olisi mahdollista! huudahti Eero hämmästyen.
— Tjaa, otaksukaamme, että ihmisellä on sielu, joka voi funktsioneerata ruumiista riippumatta…
— Olisiko se mahdollista! sanoi Eero vieläkin kerran ja tunsi samalla jonkinmoista sisäistä riemua.
— Minä näin kerran Parisissa semmoisen fenomenin.
— Todellako?
— Nainen, joka oli vaivutettu hypnoottiseen letargiaan, teki yksityiskohtia myöten selkoa eräästä haaksirikosta, joka samana hetkenä tapahtui Englannin kanalissa, ja mainitsi myös paitsi laivan nimeä, että kolme henkeä hukkui. Seuraavana päivänä oli uutinen onnettomuudesta lehdissä, ja kun pelastuneitten kertomus julaistiin, oli se sanasta sanaan yhtäpitävä klärvoajantin selonteon kanssa.
— Mutta sehän oli ihme!
— Miksi ihme? Sillä voi olla kylläkin luonnollinen selityksensä.
— Niin, niin, mutta olisiko ihmisellä todella noin suuria kehityksen mahdollisuuksia!
— Miksei.
— Mutta sittenhän esim. Kristuksenkin ihmetyöt ovat voineet tapahtua ja olla järjellisesti selitettävissä.
— Kyllä kai, sanoi vanhus vakavasti ja katseli Eeroon.
Eero kallisti päänsä alas ja loi katseensa maahan. Hänen mielikuvituksensa oli äkkiä rikastunut uusilla aineksilla ja loihti esiin näköalan toisensa perästä. Hänen ajatuksensa joutuikin niin vilkkaaseen toimintaan, että oikein rupesi pelottamaan. Sentähden hän pudisti päältään nuo uudet mielikuvat ja koetti muistella, minkätähden tänne oli tullut: sai kun saikin kiinni langan päästä ja kysäisi loppupäätökseksi:
— Mikä siis on teidän mielestänne ihmiselämä?
— Se on totuuden etsiskelyä, vastasi filosofi harvaan, — aikojen kuluessa ihminen vähitellen täyttää tuota kreikkalaisen viisaan käskyä': gnoti se auton.
— Niin, lausui Eero miettiväisenä.
Ja kun hän tunsi, ettei tahtonut kuulla enempää, hän teki lähtöä ja sanoi:
— Herra professori, teidän hyvyytenne on ollut suuri minua kohtaan. En tahdo teitä enää häiritä, mutta suvaitkaa, että kiitollisuuden osotteeksi ilmaisen teille nimeni.
Silloin ensi kerran levisi hymy ankaran filosofinkin huulille ja hän ojensi Eerolle kätensä, kun tämä esitteli itsensä.
— Te olette totuutta rakastava ja rehellinen nuorukainen, lausui professori jäähyväisiksi, — ja jos toiste tahdotte käydä puheillani, olette tervetullut.
Pois oli haihtunut Eeron mielestä kaikki muisto siitä, että hän oli saanut seista oven suussa koko keskustelun ajan. Hänen sydämensä oli täyttynyt rakkaudella tuota omituista, mutta herttaista vanhusta kohtaan, ja poistuessaan filosofin kodista hän ajatteli:
"Jos maailma olisi katsellut tätä kohtaustamme, se olisi nauranut. Mutta minä en naura; tuo vanha 'originali' kohteli minua kuin ihmistä."
Ja hän tiesi, ettei hän ajattelija-ukkoa koskaan unohtaisi.