Haaveilija

by Pekka Ervast

IV.

Seuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi ystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin kasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli Rolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta perästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi sohvalle istumaan.

— Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.

— En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne kuin vasta vähän myöhemmin.

— Vai niin… Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.

Hän aukasi kirjan ja luki:

— "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä, että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo, puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään — mutta me tahdomme koettaa ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää, jota varten olemme luodut! — Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno, — ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon kehitykseen, vaan en lankeemukseen.

— Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?

— Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä…?

— Kristuksen?

— Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.

— Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään olen lukenut.

— Hm.

— Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista tietoa.

— Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan… Mutta kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.

— Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt, ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!

Eero naurahti, ja Aarno kysyi:

— Mihinkä koetuskiveen?

— Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?

— Muistan toki.

— No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä surettavani.

— Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.

— Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.

— Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee? Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta noudattaa sydämen vaatimuksia?

— Kuinka? Olihan asia oikea… No, niin, väärinhän tein heitä moittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän välttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä! Mutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän liittomme yhteishenkeen.

— Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään… Sinä siis olet päättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin monta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos maailmaan?

Eero hymyili.

— Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.

— Hm… Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.

— Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti. — Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani en sinuun enkä kehenkään — en sitä eilenkään tahtonut, mutta ajattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen itsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään vaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.

— En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä itsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit… Kuten sanoin, minä sinua seuraan.

— Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun temmellyksessä… Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi poistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan kirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät vastaan isäntänä ainakin.

— Mene vain huoleti, kyllä minä tässä… Ja Eero kävi enonsa puheille.

Hovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla, päivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen näköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut ainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos tarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin ankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin mielikuviin — mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä virkaylennys ja sitä seuraava "laajempi vaikutusala". Kaikesta päättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.

— Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.

— Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.

— Olisi vähän asiaa enolle.

— Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:

— Rahaa tarvitset? Eero punastui.

— En — koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?

— No, et, et, ajattelin muuten vain… Tiedäthän aina saavasi, jos tarvitset…

— Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran, minkä tarvitsen kirjoihin… ja mitä muita menoja minulla olisikaan?

— So, so, olethan oikeassa… No, mikä nyt asiasi olikaan?

— Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus olen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen mielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna. Tuumani on se, että — koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä yliopistolukujani jatka — minun on turha ja väärinkin elää täällä sinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää sinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään omissa hoteissani.

Eno tuijotti Eeroon pitkään.

— Mitä tehden? hän kuivasti kysyi.

— Työtä. Se ei muuten tähän kuulu, enoni, pidän itse huolta itsestäni.

— Siitä ei tule mitään, sanoi toinen päättävästi ja kääntyi poispäin.

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Eero virkkoi vakavasti:

— Olen päättänyt sen tehdä. Hovineuvos ei vastannut.

— Menenkö siis hyvästiä jättämättä? kysyi nuorukainen aikeessa lähteä.

Hänen enonsa kavahti istualle.

— Oletko sinä hullu, poika?… Koska minä olen sinua pois käskenyt? Tahdotko saattaa häpeään koko taloa ja äitisi sisaren perhettä? Eikö ole kotisi täällä, etkö saa kaikkia, mitä tarvitset? Puuttuuko sinulta ruokaa, juomaa, vaatteita — rahoja?… Mitä päähän pälkähtämisiä nuo ovat? Et toki kostaa tahdo muutamasta miettimättömästä sanasta?

— Älä minua väärin ymmärrä, eno, pyysi Eero.

— En sentähden lähde, että sinä olisit käskenyt, sillä sitä et ole tehnyt, enkä sentähden, ettei minulla täällä olisi millä tarpeeni tyydyttää; vaan sentähden, että yksi puuttuu: mielenrauha ja hengenilo… Älä luule, eno, että olet sinä tai että on kukaan siihen syyssä — mutta sitä, jota sieluni kaipaa, en löydä täällä! Anna minun mennä sitä etsimään oman onneni nojaan!

Hovineuvos oli ehtinyt tyyntyä.

— Tekisi mieli suuttua ja syytä olisi, ellen pitäisi koko tuumaasi niin tuulesta temmattuna! Oletko puhunut tästä tyhmyydestä tädillesi?

— En ole.

— Pelkäsitkö…?

— En ole vielä ehtinyt. Katsoin oikeaksi ensin ilmottaa sinulle.

— Hm.

Hän nousi ja lähti aukasemaan oven. — Oletko siellä, Linda?
Pistäyppä täällä! hän huusi.

Viereisestä huoneesta kuului myöntävä vastaus ja Eeron täti ilmestyi kynnykselle ystävällisen uteliaan näköisenä.

Hovineuvos osotti kädellään Eeroa.

— Tämä junkkari tässä aikoo kiittää meitä vieraanvaraisuudestamme ja pötkiä tiehensä.

Ja hän palasi sohvalle istumaan.

— Mitä?… mitä sanot? kysyi täti huolestuneena. — En sinua käsitä, Kaarlo.

Hän istuutui nojatuoliin pöydän luo.

— Luuletko minun sitten käsittävän? Asia on niinkuin sanon. Eero on meihin kyllästynyt ja aikoo muuttaa pois… Kysy häneltä itseltään.

Täti (Eeroon katsoen). Eero!… Mitä tämä on?

Eero. Älä kovin hämmästy, rakas Linda tätini, äläkä minua väärin käsitä. Eno minua pilkkaa väittäessään, että muka olen teihin kyllästynyt — oh, täti, kyllä sinä tiedät, että sinua vilpittömästi rakastan —, mutta asianlaidan toinen puoli on niinkuin kuulit: aion luopua nuoruuteni kodista ja lähteä maailmaan aatteeni puolesta taistelemaan.

Hovineuvos. Siinä sen kuulet.

Täti. En sittenkään käsitä… Aiotko jättää tämän kotisi, Eero?… Etkö täällä viihdy?… Oletko sinä nyt taas, Kaarlo, loukannut Eeroa hätäilemiselläsi?

— Minä! äännähti hovineuvos, nousi ja kävi kaapin luo takkia vaihtamaan.

Eero. Ei suinkaan, täti kulta, eno ei ole minulle mitään puhunut, kyllä tämä päätös on syntynyt omasta sydämestäni, omasta povestani puhjennut. Eikä se yhtään perustu siihen, etten täällä viihtyisi, älä sitä laisinkaan epäile, täti. Mutta niinkuin jo sanoin enolle, henkeni kaipaa kauvas pois nykyisestä elämästäni. Ajattele nyt, täti, mitä oikeastaan täällä teen? Enhän aio tutkintoja suorittaa enkä lukuja harrastaa; en tahdo virkamieheksi, en kauppiaaksi, en oppineeksi. Laiskuriksihan maailma minut tuomitsee, jos täällä vielä työttömän leipää syön. Sentähden ulos maailmaan omillani toimeen tulemaan!

Hovineuvos palasi kaapin luota.

— Tuolla lailla sisarenpoikasi enonsa ilon ja riemun päivää kunnioittaa! Ja minä, joka juuri olin aikeessa pistää Eeron kouraan isompi seteliraha, samalla kehottaen poikaa vähän nuorten tapaan huvittelemaan, sen sijasta että aina vain kotona istua jöröttää ja imee itseensä jos jonkinmoista lorua turhamaisista kirjapahoista… Tämä on arveluttavaa.

Täti (surullisen viehkeästi). Tuonko takia vain olet noin omituisissa hankkeissa, Eero? Onko täällä kotona kukaan sinua laiskuudesta moittinut? Emmekö päin vastoin ole koettaneet varjella sinua liiallisesta ahkeruudesta, johon sinulla on erinomainen taipumus? Enhän sinua koskaan ole työttömänä nähnyt enkä koskaan ole kuullut kenenkään sinusta semmoista väittävän. Mistä semmoisia ajatuksia olet päähäsi saanut?

Eero. Tosin kyllä kukaan ei ole minua velttoudesta eikä joutilaana-olosta moittinut, mutta myöskään kukaan ei ymmärrä minun lukujani eikä katso suopeasti minun harrastuksiani. Suuremmassa tai vähemmässä määrässä olette kaikki minun tähteni huolissanne ja alituisesti pelkäätte, että mitä minusta tulleekaan… Mutta en siitäkään puhu. Syy, miksi muutosta ikävöin, on se, että tahtoisin olla ihminen — tahtoisin tietää, mitä on olla ihmisenä…

Hovineuvos. Hä? (katsoen vaimoonsa). Hä?

Täti. Voi, voi, Eero, totta sanot, ettemme sinua ymmärrä. Sinä, joka lapsena olit niin lempeä, niin hyvä, niin tottelevainen, olet nyt tuolla tavalla kaikista ja kaikesta vieraantunut… Mutta olenhan sen sanonut, että kun lapsuutesi uskon hylkäsit, ei siitä hyvää voinut seurata…

Eero. Elämä on minut tämmöiseksi tehnyt.

Hänen enonsa oikasi itsensä suoraksi ja painoi kädet ristiin rinnalleen, Eeroon katsoen.

Täti. Elämä? Ihminen on onnellinen, kun ei hän kysy eikä urki. Kyllä
Jumala tietää, mitä Hän meistä tahtoo. Mikset Häneen luota?

Eero. Voinko siihen mitään, että järkeni uhmailee ja vaatii vastausta? Sinä, täti, olet noita oivallisia olentoja, jotka aina ovat tyytyväisiä ja hyvällä tuulella, ja minä kunnioitan uskoasi sinun itsesi takia. Mutta minun henkeni on aivan toisenlainen; minä kuulun tämän maailman tyytymättömiin. Silmäni näkevät ympärillänsä vain epätäydellisyyksiä ja puutteellisuuksia, ja minä ikävöin ihannetta, henkeni halajaa taivaaseen. Enhän tiedä onko minulla muuta kuin tämä elämä tarjona! — siis nyt tahdon nähdä sitä täydellisyyttä, jota tavottelen. Ja minä olen sen nähnyt. Sieluni sisimmässä olen kuullut hengen kuiskeen ja aatokseni on keijunut avaruuksien aallokoilla. En ole vielä sitä unelmaini urhoa tavannut, en lapsuuteni opettajista, en nuoruuteni neuvojista, en oppineista, en mahtavista, mutta minä tiedän, että hän on ja että kerran olen saava katsoa hänen silmiinsä. Sitä autuasta hetkeä odotellen tahdon etsiä, tahdon työskennellä, tahdon taistella… Te rakkaat holhoojani, älkää estäkö minua kutsuani noudattamasta! Vielä on kaikki kääntyvä hyvään päin teidänkin mielestänne. Sen sijasta, että murehditte ja olette pahoillanne, iloitkaa ja riemuitkaa ja siunatkaa minua!

Eeron puhuessa hovineuvos istui suorana ja vakavana, mutta vähitellen katosi kova ilme hänen kasvoiltaan ja hänen katseensa heltyi; kyynelet nousivat tädin silmiin ja vierivät kirkkaina karpaloina poskia pitkin, hän haki nenäliinansa ja peitti sillä kasvojaan. Puheensa päätyttyä, Eeron katse vaipui maahan ja hänen päänsä painui rinnalle; siinä hän seisoi tuomiotansa odottaen. Hovineuvos vihdoin katkaisi äänettömyyden. Hän etsi sikaarinsa, sytytti sen ja puheli, sauhuja tuprutellen:

— Antaa pojan koettaa, jos hän tosissaan on… Kyllä elämä ja maailma neuvoo ja ohjaa oikealle tielle — enkä minä sitä niin pahasti pelkää Eeron suhteen. Onhan hän lahjakas ja näppärä poika… Eihän tietysti tämä ollut mikään iloinen uutinen meille vanhoille, jotka olemme sinua lapsenamme pitäneet, mutta en minä tahdo tyrannina esiintyä. Olen monta kertaa ilmaissut sinulle mielipiteeni siitä, mikä sinun velvollisuutesi on, niin ettei se ole sinulle mikään salaisuus, mutta koska et korviisi ota opetustani, niin pesen minä käteni… Saat siis minun puolestani tehdä minkä haluat.

Eero (riemusta ja kiitollisuudesta säihkyvin silmin). Enoni rakas, sano, että minua edes vähänkin ymmärrät, ettet halveksi etkä vihaa minua!

Hovineuvos (liikutustaan hilliten). Mitä joutavia! Onhan täällä koti sinulle aina avoinna… Hm… Hän nousi muka jotakin hommaamaan.

Eero. Kuinka hyvälle tuntuu, kuinka hyvä sinä olet, enoni… Entäs sinä, täti kulta?

Täti (vapisevalla äänellä). On enosi jo vastannut puolestani… Teet niinkuin parhaaksi näet… Oi Eero, ettäs meidät hylkäsit…

Eero. Ei niin, tätiseni, en hylkää.

Hän astui tätinsä luo ja kumartui häntä halailemaan.

Täti. Jätät…

Eero. En jätäkkään. Joskin pois muutan, käynhän täällä usein luonasi, sinun ja enon luona. Ole iloinen ja tyyni nyt, kun tunnen minäkin voiton riemua rinnassani.

Täti. Oi lapsi…

Hovineuvos, (toiselta puolen huonetta). Koska sinulla on aikomus lähteä talosta?

Eero (irrottaen kätensä tädin kaulasta). En aivan hetkeä tiedä… niin pian kuin mahdollista…

Täti (rukoilevasti). Ei nyt vielä aivan heti!

Hovineuvos. Mistä lähtösi riippuu? Onko sinulla kumppania vai etkö tiedä minne mennä?

Eero (punastuen). En aivan sitäkään… Ehkä muuten Aarno seuraa mukana.

Hovineuvos. Vai Aarno! Et suinkaan ketään viekottele tyhmyyksiä tekemään, joita sitten saavat katua?

Eero. En, eno. Sen olen onnekseni oivaltanut. Vapaasta tahdosta Aarno seuraa, jos seuraa.

Hovineuvos. Hm… ken teidän vehkeitänne arvaa… No niinkuin sanoin, minä pesen käteni. Saat itse vastata puolestasi ja toivon, ettet meitä häpeään saata, niinkauvan kuin olemme sinusta laillisessa edesvastuussa.

Eero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä täysi-ikäinen…

Hovineuvos. Puolentoista kuukauden…

Eero. Tai puolentoista kuukauden, niin… Voi kuinka olen iloinen ja kiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden toverini luo, joka odottaa… Aarno on huoneessani…

Täti. On kahvikin muuten valmis, Eero… no mene vain, minä lähetän kahvit sinne.

Eero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:

— Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin hirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa siipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä mies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan, vaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon lujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut…

— Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan… äidiltään hän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.

— E-ei.

Sillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä uskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin ilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä sohvalla.

— Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna tervehdykseen.

— Tuomo niin, sanoi Aarno erityisellä äänenpainolla.

— No? kysyi Eero puristaen toisen kättä.

— Äitini on kuollut, vastasi Tuomo synkästi. Hetken pojat seisoivat ääneti, Eero yhä puristaen ystävänsä kättä. Sitten sanoi Tuomo, mutta yhä vielä synkästi:

— Nyt minä olen teidän.