VI.
Aamulla Eero heräsi myöhemmin kuin tavallisesti. Päivä paistoi korkealta huoneeseen ja linnun virkeätä viserrystä kuului ikkunan takaa, mutta elämä tuntui yhtäkaikki Eerosta harmaapilviseltä ja painostavalta. Verkalleen hän nousi ja pukeutui; aukaisi oven varovaisesti ja hiipi ulos. Salissa oli kaikki hiljaista. Pojat vielä nukkuivat tai olivat nukkuvinaan. Eero lähti aamukävelylle.
Suuruspöydässä ei puhuttu sanaakaan, tuskin tervehdittiin. Aarno ja Tuomo näyttivät synkiltä, vaivaantuneilta. Ukkosta oli ilmassa, jokainen vältti toisten katseita.
Aterian jälkeen Eero sulkeutui suojaansa, ja päivemmällä hän kuuli, että ystävät viereisessä huoneessa rupesivat keskustelemaan matalalla äänellä. Mistä heidän puheensa kävi, sitä hän ei kuullut, mutta oli kerran erottavinaan oman nimensä sanojen seasta ja arvasi muutenkin, että keskustelu koski häntä ja eilistä tapahtumaa.
Kun sitten tuli käsky päivällisille ja kaikki kolme taas olivat koolla, huomasi Eero oitis, että Aarnon ja Tuomon käytös oli vapaampi kuin aamulla, jopa yrittivät lausua jonkun ystävällisen sanankin. Eero kuitenkin pysyi totisena ja mykkänä ja tunsi miltei loukkaantuvansa toisten kohteliaisuudesta. Sen havaittuaan nämä herkesivät yrityksistään, ja pian taas istuttiin äänettöminä ruuan kanssa puuhailemassa. Mutta kun Eero heidän syötyänsä jälleen aikoi vetäytyä erilleen, sanoi Aarno, vaihdettuaan pari sanaa Tuomon kanssa:
— Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?
Eero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen hän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.
— Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.
— Olisihan sitä.
Eero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat istuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo ja nojasi siihen oikean kätensä.
— Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen keinutuoliin.
— Kiitos, seison mieluummin.
Eero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa suunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta totuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään tuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa koko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä ystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.
— Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon terävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen ei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan silmäyksen.
— Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä kyllähän me pidämme huolta itsestämme.
Näistä solvaavista sanoista Eero sävähti tulipunaiseksi ja sai vasta hetken perästä kysytyksi:
— Sekö oli asiasi?
— Voi sinua, Aarno! puuttui Tuomo puheeseen ja jatkoi Eeron puoleen kääntyen: — suo anteeksi, asiamme on se, että tahtoisimme lausua pari selittävää sanaa eilisen johdosta…
Samassa Aarno keskeytti:
— Niin, ei minunkaan aikomukseni ollut loukata sinua, Eero, tarkotin vain, että olomme käy liian tukalaksi, ellemme saa asioita sille kannalle, ettet sinä enää ole tähtemme pahoilla mielin. Selvästi näkyi, että yöllä kovin hämmästyit tilaamme, kun palasimme Harryn ylioppilas viftistä; mutta ehkä vielä enemmän hämmästyt, kun mainitsen sinulle, ettemme tänä aamuna olleet ensimäistä kertaa hutikassa, vaan että se on tapahtunut jo kolme neljä kertaa siitä saakka, kun…
Eeron silmät olivat todella menneet suuriksi. Hän tuijotti Aarnoon niin pitkään, että tämä tunsi oikein hermostuvansa. Mutta Eeron mielessä liikkui vain yksi ajatus: tuoko oli Aarno, hänen puhdas, hellämieli Aarnonsa? Tuo outo olento, tuo kerskaava, hävytön nuori mies! Oliko mahdollista, että ihminen noin saattoi muuttua?
Yrittäen pientä naurua Aarno jatkui:
— Muistathan, Eero, sitä kertaa, jolloin meillä oli pieni kina kirjasi johdosta? No, sen perästä meille — Tuomolle ja minulle — selveni, että me kuljemme, että meidän täytyy kulkea toista tietä kuin sinä, ja siis lyöttäydyimme seurustelemaan toistenkin toveriemme kanssa. Ensi kerran pidimme lystiä, silloin kun olimme yön yli kaupungissa, muistatko? Todella silloin olikin lystiä. En minä oikeastan ymmärrä, Eero, miksikä sinä vihaat hauskoja seuroja…
Eero katkasi torjuvalla kädenliikkeellä Aarnon puheen ja sanoi kolkosti:
— Miksikä tuota minulle kerrot? En minä tahdo tietää mitään teidän häpeästänne.
Tätä sanoessaan Eero tunsi vanhan rohkeutensa ja varmuutensa palaavan. Näkyivät hänen sanansa vaikuttaneet Aarnoonkin, koska tämä hätääntyi eikä heti osannut jatkaa. Mutta Tuomo samassa riensi avuksi. Vakavalla, melkein ankaralla äänellä hän lausui:
— Häpeästämme? Eiköhän tuo sana ole liian julkea, Eero? Ajattele, että niin sanoen tuomitset miltei koko sivistynyttä ylioppilasnuorisoamme!
— Sitä suurempi häpeä, kuta enemmän rikoksellisia!
— Minun mielestäni on aivan päin vastoin… Sanohan muuten, Eero, miksikä oikeastaan pidät vääränä väkevien nauttimista? Kirjailijana sinun toki pitäisi…
Leimuava katse Eeron ilmekkäistä silmistä lopetti lauseen kesken.
Olkapäitään kohauttaen hän huudahti:
— Olenko minä mikään raittiuden saarnaaja! Mene asianomaisilta tiedustelemaan, miksi alkoholi on myrkkyä. Olethan niin kauvan seurustellut minun kanssani, että sinun pitäisi tietämän, minkätähden minä inhoon juomista ja juopumista!
— Niin no, sinä nyt jonkinmoisista puoleksi eettisistä, puoleksi esteettisistä syistä…, mutisi Tuomo vähän hämillään.
Mutta Aarno vuorostaan kysäisi:
— Suoraan sanoen, Eero, sinä siis halveksit meitä? Kuinka tuo kysymys koski Eeron sydämeen! Hän olisi tahtonut itkien heittäytyä ystäväinsä kaulaan ja vakuuttaa heille, ettei hän heitä halveksi, jos he katuvat ja päättävät… Mutta kun hän katsahti Aarnoon ja näki hänen silmäinsä synkeän, uhkaavan ilmeen, silloin nousi häneen viha ja hän vastasi tylysti:
— Jos niin tahdotte: halveksin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän katui sanojaan, sillä molemmat sohvassa istujat punastuivat ja nousivat seisaalle salaman nopeudella.
— Mutta sitä minä en kärsi! huudahti Aarno ja syöksyi Eeron kimppuun. — Et sinä ole parempi meitäkään!
Eero peräytyi pari askelta ja Tuomo sai Aarnosta kiinni, ennenkuin tämä ehti käydä vanhempaan toveriin käsiksi.
— So so, Aarno, sanoi Tuomo käskevästi, — hillitsi luontoasi! Jos Eero meitä halveksii, on se hänen oma asiansa, mutta hänen syntinsä on silloin suurempi kuin meidän koskaan on ollut.
Ankara taistelu riehui Eeron rinnassa, mutta ei se kestänyt kuin siunaaman hetken, ennenkuin rakkaus vei voiton vihalta. Hiljaisella äänellä hän virkkoi:
— En minä ole parempi teitä enkä ketään. Enkä teitä halveksi.
Näin sanottuaan hän loi katseensa maahan, ikäänkuin häveten. Tuomo palasi paikalleen ja Aarno, katsottuaan Eeroon puoleksi epäilevästi, teki samoin.
Kaikki olivat kauvan ääneti.
Eeron mieleen muistui eilinen ehtoo, kuinka hän odottamisensa ajan oli pyhittänyt Aarnon muistolle, mitä suloisia tunteita hänen sydämeensä oli noussut ja kuinka ne kaikki saivat kuoliniskunsa, kun pojat aamulla tulivat kotiin. Hänen mielensä murtui ja kyynelet nousivat silmiin. Ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen hän lausui surusta värähtelevällä äänellä:
— Meidän ystävyytemme on siis mennyttä! Mennyt on se aika, jolloin ajattelimme ja tunsimme kuin yksi sielu.
Tästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi:
— Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet, että pidämmehän sinusta kuin ennenkin…
— Niin, lisäsi Aarno puolestaan, — ellet itse ole sitä vastaan, niin olemmehan sinun ystäväsi…
Eero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:
— Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut. Minä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme totuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa maailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista, uskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme…
Surun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:
— Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen pääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin minun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin sortuakseni…
Äkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:
— Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän silmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä tien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani irtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä tehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja tulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.
Hänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla voimalla:
— Siinä tunnen olevani kestävämpi muita, että uskallan katsoa pahaa silmiin sokaistumatta, horjumatta! Ei viettele minua rikkaus, ei nautinto, koska olen nähnyt ja ymmärtänyt, mihinkä se ihmistä vie. Ja vaikka se tulisi luokseni kuin ikikauneuden houkutteleva houre, niin seisoisin lujana ja käskisin pois, sillä minä tiedän, mitä minä tahdon. On ihmisessä mahdollisuus kaikkeen pahaan, mutta on hänessä mahdollisuus kaikkeen hyväänkin. Ja minä olen hyvän valinnut.
Aarnon ja Tuomon päät olivat painuneet rintaa vasten ja heidän katseensa olivat maahan vaipuneet. Hellällä äänellä Eero lausui:
— Ja nyt kun me toisistamme eroamme, nyt kun minä jätän teille hyvästi, niin säilyttäkäämme toisistamme mieluisat muistot. Muistakaa te minua semmoisena kuin olin teidän rakastaessanne minua, minä muistan teitä aina ystävinäni, uskottuinani, ja minä kiitän teitä mielessäni kaikesta onnesta ja avusta, minkä olette minulle suoneet.
Aarno ja Tuomo olivat kohottaneet katseensa jälleen ja katsoivat
Eeroon kyynelsilmin ja kummastellen, ja Aarno virkkoi hiljaa:
— Epäiletkö, ettemme enää sinua rakasta? Mutta Eero oli kääntynyt oveen päin lähteäkseen ulos.
Samassa ilmestyi ovelle talon tyttö kirje kädessä.
— Tässä olisi Eero herralle postia.
Eero otti kirjeen ja menikin omaan huoneeseensa, jossa aukaisi ja luki. Se oli kustannusliikkeen johtajalta ja näin kuuluva:
"Ikäväkseni minun täytyy ilmottaa Teille, ettei johtokunta katso voivansa kustantaa teostanne, joka ansioistaan huolimatta varmaan ei saavuttaisi kyllin laajaa lukijakuntaa. Käsikirjotuksen lähetämme postissa Teille takaisin. Kunnioittaen ——."
Maailma musteni vain hetkeksi Eeron silmissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli aivan tyyni ja hillitty.
— Johan tämän arvasin, hän ajatteli. — Mitä muuta saattoi sieltäpäin tulla kuin kieltävä vastaus! Helppohan olisi ihanteen puolesta elää, jos maailma olisi vieressä auttajana… Mutta nyt en taistelua heitäkkään.