TOINEN KOHTAUS.
Klara. Johan. Ovat ottaneet päällysvaatteet yltään.
Näyttämön etupuolella.
Klara. Luuletko että se oli oikeen?
Johan. Mikä sitte?
Klara. Kieltäytyä teetä juomasta. Mitähän hän mahtaa ajatella?
Johan. Mitäkö hän ajattelee! Että me mieluummin tahdomme viettää rauhassa ensimäisen iltamme uudessa kodissamme, jota sinä et vielä edes kunnolleen ole nähnytkään.
Klara (Tarkastaa ympäri.) Niin, voi sinua kuitenkin, miten juhlallista täällä onkin. Hänhän täällä kaikki on järjestänyt. Mahtaa varmaan olla aika taitava palvelija.
Johan. Varmaan, sillä äitisihän hänet on valinnut ja sehän on juuri hänen erikoisalansa.
Klara. Mitä sinä, oma ystäväni, oikeen tarkoitat? Oletko vihoissasi?
Johan. Äitillesikö — eihän toki, ei semmoinen juolahtaisi mieleenikään!
Klara. Sen saisitkin jättää tekemättä, taikka juoksen minä tieheni hetipaikalla.
Johan (tarttuu häneen.) Ei… En tunne ainoatakaan niin oivallista vaimoa kuin sinun äitisi on.
Klara. Niin, eipä löydy yhtään toista ihmistä, joka minua niin olisi hellinyt kuin hän. Niin että pidä vaan varasi, ett'en rupea katumaan kauppojani, kun sinun kanssasi naimisiin menin! — — Äitihän se tietysti palvelijan on teetäkin käskenyt meille keittämään. Hän ei voisi nukkua rauhassa, jos hänen pitäisi ajatella että minun täytyisi olla ilman iltateetäni ja ilman leivoksia.
Johan. Ja nyt täytyy sinun tyytyä vaan minuun.
(Tahtoo suudella häntä.)
Klara (vetäytyy kauemmas.) Ei, ei! älä suutele minua. (Katsoo häneen.) Minä en uskalla.
Johan (tavoittaa häntä.) Etkö uskalla suudella minua? Sehän on vallan uutta!
Klara (katsoo olkansa takaa.) Niin ennen kyllä — kun olimme kihloissa. Mutta nyt…
Johan (koettaa ottaa häntä kiinni.) Nythän sinun pitäisi suudella minua monta kertaa useammin.
Klara (torjuen.) Ei, mene tiehesi — Minä en uskalla. En tunne sinua. Olet niin kovin veitikan näköinen.
Johan (kuten ennenkin.) Ja sinä olet niin kovin kaunis. — Klara, pelkäätkö minua?
Klara. En, en, seiso paikallasi. Aivan rauhassa. (Tarkastaa häntä.) Minun täytyy tottua sinuun… (Johan tahtoo ottaa hänet kiini.) Jos vaan sormellasikaan kosket minuun, niin huudan!… (katsoo häneen silmiään räpäyttämättä.) Noin, hymyileppäs noin!… Kas, miten kultainen oletkaan! (menee hänen luokseen.) Suutele minua nyt!
Johan (vetää hänet lähelleen.) Oma, suloinen vaimoni!… Tule tänne istumaan.
(Istuutuvat sohvaan.)
Klara (vähäisen vaitiolon jälkeen.) Nyt ne toiset siellä tanssivat…
Johan. Ja äitisi itkee!
Klara (varoittaen.) Johan!
Johan. Min, mutta tiedätkös mitä hän minulle sanoi suudellessaan hyvästiä heittäessä vaunun luona.
Klara. Kai hän sanoi, että olisit hyvä minulle; ett'et koskaan minua pilkkaisi, etkä mieltäni pahoittaisi.
Johan. Hän sanoi: "Oma onneton lapsiraukkani!" Tuo onneton lapsiraukka olit sinä ja minä syyllinen. Anopeilla on todellakin omituinen tapa osoittaa ystävyyttään tytärtensä miehille!
Klara. Mutta eipä mahtanekaan heistä hauskaa olla uskoa sievät, herttaiset tyttärensä sellaisten inhoittavien olentojen käsiin, kuin miehet yleensä ovat!
Johan. Olenko minä niin inhoittava?
Klara. Et, sinä olet sangen rakastettava.
(Hetkisen, vaitiolo.)
Johan. Miten suloista onkaan istua näin — kun koko talossa valitsee täydellinen hiljaisuus, eikä kenkään häiritse, oma, rakas Klarani — me kaksi vaan, eikä ketään muita…