VII.
—"Luulen todella, Riitta, että sinulla on kyynelet silmissä", sanoi nuorimies, istuen Lapinsaaren rannalla ihanan naisen wieressä ja käsi kierretty hänen wyötäisensä ympäri.
—"Aina sinä kutsut minua sillä nimellä!"
—"Jokaisella nimellä minä rakastan sinua yhtä hellästi."
—"Minusta on juurikuin olisit toinen kuin ennen, niin kauan kun minun täytyy kutsua sinua Juhanaksi."
—"Se on kuitenkin ihan tarpeellista, sillä oikeat nimemme eiwät saa tulla huuliltamme. Arwaathan mikä minulla olisi edessä, jos tämä lymypaikkamme tulee tietyksi. Mutta eihän se ollut se, josta silmäsi nyt owat niin punaiset?"
—"En tiedä mikä minulla tänään on, Juhana! Siitä asti kun eilen sait tuon weneen, joku paino ahdistaa minun sydäntäni."
—"Mitä houreita!"
—"Minusta tuntuu kuin tämä olisi onneni wiimeinen päiwä. Tämä yksinäinen saari on ollut minulle paratisina. Tässä wasta olen tuntenut miten kallis sinä olet minulle. Minua peloittaa ettei maailma suo meille tätä onnea kauemmin. Pelkään ettei Jumalakaan sitä pitkään meille salli."
—"Ja sinulla ei ole kyyneliisi sen suurempaa syytä? Minä suutelen ne sinulta pois."
Nuorukainen painoi syliinsä naisen, jonka silmissä loisti surullinen hymy.
—"Ymmärränkö sinua oikein, Riitta? Minä luen silmistäsi enemmän kuin tahdot sanoa."
—"Juhana, minä olen onneton, jos minun jätät."
—"Sinä hourailet."
—"Mihin me joudumme?"
Nuoren miehen posket läwähtiwät punaisiksi. Hänen silmistään loisti jotain, mikä näytti ilauttawan nuorta naista. He katsoiwat äänettä toinen toisensa silmiin.
—"Sen rakkaampi minun on jäädä luoksesi. Mutta Riitta, tunnethan syyn, joka käskee minua jättämään sinut hetkeksi."
—"Ethän kuitenkaan minua jätä?"
—"Wähemmän kuin koskaan ennen. Nyt siis hywästi. Eräitä tuntia waan, ja minä olen takaisin. Hywästi, hywästi!"
Hän puristi naisen wielä kerran syliinsä, suuteli häntä palawasti, hyppäsi weneesen ja lähti soutamaan ulos walkamasta. Rannalle jäänyt nainen seurasi häntä silmillään sinne asti kuin wene näkyi. Wielä kerran, ennen kuin se katosi, hän wiittasi walkoisella nenäliinallansa, ja nuorukainen seisatti soudannon, nosti kätensä huulillensa ja wiittasi. Mutta kun wene oli häwinnyt niemen taa, nousi nainen wielä kallion huipulle ja katsoi siinä kunnes soutaja oli kokonaan peittynyt saarien taa. Hän istui wielä kauan siinä ja kyyneleet tippuiwat hänen silmistään. Ne oliwat yhden werran epäilyksen kuin toiwon kyyneliä, jotka sanoiwat: Hän ei woi, ei saa minua jättää.
Aika kului, monta tuntia kului, wuorten pimennot alkoiwat kaswaa pitkiksi, aurinko painui jo lähelle meren pintaa, tuuli raukeni, sorsat uiwat selältä rantaan, nainen istui yhä kalliolla. Auringon wiimeinen säde sammui meren aattoihin, yö pimeni, nainen istui wielä yhä kallion huipulla, mutta odotettu wene ei tullut, se ei tullut koko yössä, se ei tullut wielä huomennakaan.
Kun wihdoin tuli syys ja yöt pimeniwät, kun myrskyt ajoiwat raiwoisia aaltoja Lapinsaaren rannoille, kun waalea kuu loi satoja outoja warjo=kuwiansa louhikoisille rannoille, silloin waalea haahmo käweli louhten ja luotojen wälissä, se etsi sieltä jotakin, se etsi wielä silloinkin kuin sydän=yön hiljaisuus wallitsi maalla ja merellä, se puheli yksinään ja sopotti hiljaan: "nyt en woi sinua jättää, nyt wähemmän kuin koskaan ennen—erään hetken perästä, se ei ole kuin silmänräpäys, minä palaan—ah, tiesinhän minä, sinä et woi wiipyä kauan—katso armaani, en ehtinyt wielä rannalta pois. Minä odotin sinua, ja sinä et woinut jättää minua." Ja kyynelet ne tippuiwat silmistä.