XI.
Ampuminen oli kiihtynyt hirweimmäksi. Koko linna paistoi tulen ja liekkien walossa. Kaikki, mikä oli palawaa, oli sytytetty kuumennetuilla luodeilla ja projektileillä. Tulipalon walo loisti ikkunasta kuolewan kenralin silmiin ja lewitti wielä kerran kuin suloisen iltaruskon hohteen hänen waalenneille poskillensa. Äskeinen puhe oli hänen rauaissut, ja hänen silmänsä oliwat ummistuneet.
Silloin kuului etuhuoneesta hiljaiset askeleet. Ernest tahtoi nähdä kenralin muodon silloin kuin odotettu nainen astui huoneesen. Hän oli sillä tawoin tulijaan selin. Mutta kenrali makasi. Ernest kääntyi tulijaa kohti. Hän oli odottanut nähdä siinä wimmapäisen naisen. Miten wapsahti hän nyt, kohdaten ihanimman naismuodon, jonka suloisissa pian hourailewissa silmissä loihti terwe ymmärrys. Mutta hän ei ehtinyt kuin silmänräpäyksen ajan noudatella muistiansa, ennenkun hän syöksyi naisen eteen, huudahtaen innolla: "Luisa."
Naisen silmät oliwat kohdanneet Ernestin, ja hohtawa punastus läwähti silloin hänen waaleille poskillensa. Ernest yritti syöstä heti hänen eteensä ja puristaa hänet syliinsä, waan seisattui juuri kuin epäilemään. Naisen suloinen muoto, joka ensi wilaukselta oli niin hänen hurmannut, oli yht'äkkiä muuttunut. Sen silmäin hempeä säihky sammui ja poskien sywä hohde oli häwinnyt, jättäen pian kuoleman waaleuden sijaansa. Hänen silmiinsä kuwautui jotakin epätoiwoista, miltei pelottawaista, ja hänen henkensä näytti harhailewan eksyneenä käytyjä jälkiänsä, ja ikäänkuin turhaan etsien jotakin kallista omaisuutta, minkä se ammoin jo oli kadottanut. Hänen silmänsä oliwat painuneet alas. Pari wärisewää kyyneltä wieri wihdoin hänen waaleille poskillensa. Mutta yhtäkkiä hänen muotonsa taas kirkastui, uusi aamurusko lewisi hänen poskillensa, hänen silmänsä sai uuden säihkywän walon, jonka tulinen säde iski Ernestin silmään; hänen huulilleen lewisi suloinen hymy ja sywällä huokauksella hän sopotti tuskin kuuluwasti: "Ernest!"
—"Luisa, minun Luisani!" huudahti silloin Ernest uudella ihastuksella, ja Luisa herwahti puristettuna hänen awattuun syliinsä.
Kenrali oli awannut silmänsä. Niissä loisti wielä kirkkaampi walo kuin äsken. Hänen katseensa wilahti ympäri huonetta ja seisattui tohtoriin ja sitte naiseen, jota hän puristi syliinsä. Wieno puna oli lewinnyt hänen poskillensa ja hänen huulillensa walausi autuaallinen hymy.
—"Tohtori", sanoi hän matalalla äänellä: "Kiitoksia! Minä aawistin oikein. Minä tunnen jo suonissani uuden elämän. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän kääntyen Luisaan, joka oli tullut hänen pään=aluisensa wiereen, "tulkaa lähemmäksi, minun ääneni on painunut— kas niin—waan ensiksi kysymys—tunnetteko ketä läheistänne, jonka nimi on Hilma?"
Luisa punastui, painoi alas silmänsä, waan nosti ne samassa, rohkeudella katsoen sairaan silmiin, ja wastasi:
—"Minun äitini nimi on Hilma."
—"Ja teidän kaswatus=äitinne?"
—"Maranda."
Kenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.
—"Hywä kenrali, teidän haawanne—se on waarallista——" sanoi tohtori, kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa langeten polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa tueksi.
Kenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli laskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.
—"Tohtori", lausui hän wihdoin hiljaan. "Te sanotte, että se on waarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä tyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi, olkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä suloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen. Ennen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota mitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta elänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten raiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään raudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota oma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti. Nyt olen sen löytänyt—tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa sinua rintaani wastaan."
Näin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille. Luisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas isä!
Ernest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä Luisan ympäri ja sanoi: "Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi lasta—teillä on nyt myös poika—Luisa on minun, hän on jo kauan ollut minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä jälleen löytänyt—antakaa meille siunauksenne."
Kenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. "Tulkaa onnellisiksi", lausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi sitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa nostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.
Samalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli oli walloitettu.—Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja Länsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut Wenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän suuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja Luisa häänsä Pietarissa.—Miten onnellisiksi he tuliwat—siitä ei tämä kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori Ernest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen Aleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli joutunut.