OLKKOS=KAISA.
I——n pitäjässä, Pohjois-Sawossa, soiwat kirkon kellot melkein lakkaamatta; ne owat tehneet sitä kohta ummelleen kaksi wuorokautta. Se oli oikein hätäkellon soittoa. Arpakapulaa hyppyytettiin kylästä kylään, talosta taloon. Ihmisiä riensi idästä ja lännestä ja kaikilta ilman suunnilta syrjäiseen Olkkosen taloon. Tuon talon ympäristöllä on omituinen liike; toisia tulee taloon, toisia lähtee talosta. Toiset tulewat metsästä, toiset menewät metsään, heitä menee kotiinsa, mutta toisia tulee sijaan. Toiset makaawat talossa raukeina, wäsyneinä ja uupuneina, mutta toiset wasta tulleet, owat wirkeät ja toimeliaat, ja näyttäwät jaksawan niin paljon; jos heitä wertaili noihin wasta metsästä tulleisiin ja uupuneisiin, luulipa etteiwät he wäsyisi koskaan. Kun tarkemmin silmäili tuota noin woipaa joukkoa huomasi aiwan helposti, että siinä oli semmoisiakin, jotka osoittiwat kylmää yhtäkaikkisuutta koko hädän suhteen; ainoastaan ulkonainen pakko oli häätänyt heidät yhteiseen osan=ottoon. Toiset taas oliwat hätäiset ja miettiwäiset, näyttäen wirkeää halua toimimaan wiimeiseen woimiensa uupumiseen saakka. He oliwat niitä, joilla on sääliwä sydän, joihin koski kipeästi, waikkei hätä ollut heidän omansa ja jotka tunsiwat aiwan samaa mitä hädänalainenkin tunsi.
Suurella muuripadalla keitettiin talossa ruokaa, aika leipäröykkiöitä kannettiin pöydälle ja nälkäiset, wäsyneet miehet työntäysiwät isoissa parwissa pöydän ympärille kiihkeää nälkäänsä sammuttamaan, sillä heidän omat ewäswaransa oliwat loppuneet.
Mikä nyt sitten oli hätänä, kun tuommoinen melu oli nostettu? Olipahan waan, ei pienen pieni, eikä suuren suuri, pieni yhteiskunnan jäsen pikkuinen wiidennellä wuodella olewa tyttönen oli juossut metsään ja sinne eksynyt. Sentähden soitettiin hätäkelloja ja hyppyytettiin arpakapulaa, sentähden meuhuttiin ja touhuttiin.
Lapsen hakemista oli pitkitetty jo lähes pari wuorokautta, mutta turhaan. Häntä oli haettu läheltä ja kaukaa, kontattu kaikki wuoren winkalot ja korwen loukerot, nuuskittu joka luola ja kolo, samottu metsät ja salot pitkin ja poikki, melkein mies miehessä kiinni, eikä sillä oltu muuta saatu kuin ankaraa uupumusta ja wäsymystä, sekä uutta epätoiwoa ja pelkoa.
Waikka melkein kaikki hakijat oliwat täydestä mielestä ja suurella uutteruudella tehneet tehtäwäänsä, ei heistä kukaan kuitenkaan wetänyt wertoja lapsen äidille ja isälle. Koko ajan oliwat he wäsymättä, silmiään ummistamatta, jäseniään lewäyttämättä, hakeneet lastansa. Kaikkialla oliwat he ohjaamassa hakumiehiä sinne ja tänne, missä heidän mielestään mahdollisesti olisi pitänyt lapsen löytyä. Moni hakija oli moneen kertaan wäsynyt, moneen kertaan lewähtänyt, ainoastaan wanhemmat oliwat myötäänsä jaksaneet.—Woi kuinka rakas on lapsi wanhemmalle.
Mutta luonto waatii welkansa rakastawimmaltakin. Wanhemmat uupuiwat nyt, ei tahdon, halun ja rakkauden puolesta, mutta ruumiin woimat pettiwät. He uupuiwat niin, etteiwät woineet silmiänsäkään liikuttaa, mutta sydän, se waan woi elehtiä ja se toi tuntoon kauhean tuskan lapsen tähden ja ainoa mikä wielä antoi hiukan toiwoa heidän murheelliseen sieluunsa, oli se, että ehkä muut hakijat lapsen löytäwät.
Noin oli haettu jo toisen päiwän illalle ja ainoa toiwo oli waan nyt niissä, jotka wielä oliwat yhä metsässä. Pelko ja toiwo sanomattoman tuskan kanssa sekaisin kuohui wanhempien sydämissä, noin odottiwat he wiimeisiä wiestejä illalla kotiin palaawalta wäeltä.
Ilta tuli, ja hakijat tuliwat, mutta kukaan ei tuonut lasta. Yhtä tyhjänä he palasiwat ja yhtä toiwoton oli tila kuin ennenkin. Wanhempain sydämelle se oli melkein kuolon isku. He wapisiwat kuin haawan lehti, woiwotteliwat ja wäänteliwät käsiänsä, he oliwat jo senwerran woimistuneet, että woiwat sitä tehdä. Yhdenlainen tuska, yhdenlainen huoli oli molemmilla, mutta erilaisen waikutuksen se kuitenkin teki heihin: äiti suri woimistuakseen, isä nääntyäkseen; heikompi astia oli wäkewämpi. Isä nääntyi toiwottomuuden helteessä, äiti kärsi myös yhtä paljon, kenties enemmänkin, mutta hänellä oli enemmän uhraawaisuutta, enemmän rakkautta ja hän ei heittänyt toiwoansa silloinkaan wielä, kun kaikki näkyiwät sen kadottaneen. Hän hyppäsi ylös ja alkoi pukea päälleen. Mihin lähteäkseen? Pimeään syys=yöhön, kolkkoon metsään, yksinänsä hakemaan lastansa. Häntä ei pidättäneet pyytämiset, rukoukset, turhaksi tekemiset, eikä mitkään estelemiset, sillä yksi oli, joka pakotti häntä kiiruhtamaan tälle waiwaloiselle retkelle ja se oli hänen poissa olewa lapsensa, jota hän niin werrattomasti rakasti.
Talossa oli muiden lasten joukossa kymmenennellä wuodella olewa poika. Kun hän huomasi äitinsä lujan päätöksen lähteä yön selkään, käwi hänen kowin sääliksi ja hän rupesi pyrkimään kumppaniksi. Siinä ei auttanut äidin eikä muiden kiellot taikka käskyt, mutta poika oli waan lujasti päättänyt lähteä, käwi wielä miten käwi—!
Niin lähtiwät he, mutta kummallisia ja monenkaltaisia tunteita oli siinä isossa ja wäsyneessä ihmisjoukossa, joka tuota lähtöä oli katsomassa.
"Pyydän wielä kerran, ettet lähde yötä wasten synkkään metsään, sillä helposti woipi tapahtua, että sinäkin wielä jäät sinne ja silloin en minä enään woi elää", pyyteli woimaton isä uhraawaista waimoaan.
"Lapseni, lapseni!—Jumala kyllä meistä huolen pitää", sanoi rakastawa äiti ja syöksyi pojan kanssa yön pimeyteen.
Ensimäisen salon halki kuljettuaan, tuliwat he suurelle awonaiselle niitylle. Sitä samosiwat ja kulkiwat he ristiinrastiin, tarkastellen joka pensasta ja mättäänkoloa. Kauwan eiwät he sitä kuitenkaan woineet tehdä, sillä heikon, huolehtiwan äidin woimat uupuiwat nyt peräti. He istuiwat muutamalle mättäälle niityllä, sydän täynnä sanomatonta surua ja tuskaa.
"Woi minun lastani, woi minun lastani!" huudahteli ahdistettu äiti ehtimiseen ja wäänteli käsiään tuskissaan. Sitten hän laskeusi polwillensa mättäälle, kohotti kätensä ja silmänsä taiwasta kohden ja rukoili Jumalaa, että hän johdattaisi wielä wiimeisessä hädässä heidät oikeaan paikkaan ja että hän warjelisi lapsen kaikesta. Hädästä ja waarasta!
Se oli äidin rukous ja se ei ollut tuommoinen ulkokultainen, tawanmukainen huulten höpinä, mutta se oli rakastawan äidin sydämestä lähtenyt hätähuuto, joka yön hiljaisuudessa kohosi tyynen ja sekeen syyskuun yö=ilman halki korkeuteen; tuntuipa siltä kuin tuo heikon äidin heikko rukous olisi todellakin ylettynyt taiwaaseen.
Kun hän nousi ylös rukoilemasta, selweni taiwas entistä selwemmäksi, tähdet tuikkiwat taiwaalla niin ystäwällisesti ja olipa niinkuin ilma olisi tullut hieman waloisammaksi. Ja mitenkä lienee ollutkin, mutta äiti tunsi sydämessään tapahtuneen suuren muutoksen; raskas murhe oli ainakin osaksi poistunut ja lapsellisella turwalla ja luottamuksella uskoi hän asiansa hänen haltuunsa, jolle hän oli juuri wasta hätänsä ilmoittanut.
Juuri kun he taasen istuiwat mättäälle, hawaitsi poika aiwan likellä kiiltomadon.
"Woi, woi, äiti! Katsokaapa! Tähti on pudonnut maahan", sanoi poika ihastuen, ja osoittaen samassa sormellansa matoa.
"Ei se ole tähti, tähti ei woi pudota", sanoi äiti.
"Mutta mikä se sitten on? Sanokaa! Woi, woi kuinka kaunis ja loistawa se on", sanoi poika läheten samassa matoa.
"Ota se waan käteesi ja tuo tänne, ei se mitään pahaa sinulle tee", kehoitti äiti.
Poika otti nyt madon käteensä pelkäämättä ja toi sen äidilleen. Tämä, pitäen matoa kämmenellänsä pyöritteli, käänteli, ja katseli sitä. "Woi jospa sinä maan tähtönen woisit ohjata meidät kadonneen lapseni luo; sinä olet niin loistawa!" sanoi äiti puoli=surullisesti.
"Antakaa, äiti, kun minäkin katselen wielä kädestäni tuota kaunista matoa!" pyyteli poika, kohottaen kättänsä sitä wastaan ottamaan.
Äiti antoi. Poika käänteli ja pyöritteli sitä kädessänsä ja yhdessä ihasteliwat he sen walaisewaa loistoa, ja heidän surunsa oli haihtunut siihen paikkaan, tuon pikku matosen loisteessa. Kuinka lieneekin niin sattunut, mutta mato putosi yhtäkkiä pojan kädestä maahan. Hän tapaili sitä hätäisesti kiinni, mutta se meni piiloon niin sukkelasti, että se katosi kuin kaste maahan. Poika hätäili ja pyöri ympäri, katsoakseen, mihinkä se olisi joutunut. Tuossa pyöriessään sattui hän luomaan silmänsä ulommaksi ja woi ihmettä! Siellä loisti toinen wielä kirkkaampi kiiltomato.
"Täällä on toinen kiiltomato", sanoi poika ja juoksi jo ihmettänsä kohden. "Woi, woi! täällä kaksi—kolme, neljä—paljon, lukemattomia ja tuolla kaukana on oikein iso ja loistawa, sen menen ottamaan ja tuon sitten äidille", jatkoi hän ja juosta wilisti pitkin niittyä, ennenkun äiti kerkesi mitään sanoa.
Kun poika pääsi tuon etimpänä olewan loistawimman kiiltomadon luo, hawaitsi hän sen olewan ison pehon keskellä. Hän kurkistelee sinne, löytääksensä pääsöpaikkaa madon luo. Hän katsoo ja katsoo mitenkä onkaan? Siellähän näyttää olewan jotain—ihmisen kaswojen muotoista, jotka hämärästi haamoittawat kiiltomadon loisteessa. Poika hämmästyy ensin, tarkastaa kuitenkin tuota ihmisen näköistä pelon sekaisella kammolla, mutta jota enemmän hän katselee sitä, sen enemmän näyttäwät ne ihmisen kaswoilta. Hän tunkeusi pehon sisään ja kyykistyi esineen yli, ja nyt hawaitsi hän, ett'ei se ollut mikään erhetys, waan että pikku sisko oli todellakin siinä wieläpä ihka eläwänä, sillä lapsi hengitti wapaasti ja selwästi. Hän hawaitsi siskon nukkuwan niin rauhallisesti kuin ei olisi mitään waaraa tahi hätää ollut.
"Kaisa", sanoi weli ja kohotti hiljaa häntä.
"Esa! missä äiti on?" sanoi lapsi heti hawahtuen.
"Äiti on tässä aiwan likellä, lähdetään äidin luo", kehoitti poika.
"Lähdetään äidin luo, täällä on niin pimeä ja kylmä", sanoi lapsi myöntywästi.
Poika sieppasi siskonsa syliinsä ja lähti häntä wiedä kiidättämään. Ei hän ollut wielä puoliwälissäkään, kun jo huusi:
"Äiti, äiti! Täällä on pikku Kaisa."
"Herra Jumala! mitä puhut, mitä sanot?" sanoi äiti ja syöksähti ylös. Melkein samassa oli poikakin jo perillä ja hän sai sulkea kadonneen lapsensa syliinsä.
Äidin mielenliikutus oli niin suuri, ettei hän woinut seisoa, waan istui lapsensa kanssa mättäälle. Siinä hän likisti häntä, sanaa sanomatta, sydäntänsä wasten. Lapsi ei wirkannut muuta kuin: "äiti", mutta se sana sisälsi niin paljon, sillä nyt hän tiesi olewansa tallessa, semmoisessa tallessa, jossa oli niin turwallinen ja hywä olla, tallessa, jossa niin paljon rakastettiin häntä.
Kun äiti toipui sen werran mielenliikutuksestansa, että hän woi puhua, sanoi hän hiljaa: "Jumala on kuullut rukoukseni, lapseni."
Esa=poika juoksi nyt sille pensaalle, josta pikku sisko löytyi ja jossa tuo loistawin kiiltomato oli. Kun hän katseli loistokohtaa tarkemmin, hawaitsi hän ettei siinä ollutkaan yksi, waan kokonaista kolme matoa. Ne oliwat aiwan yhdessä ryhmässä, siltä näyttiwät ne niin suurilta, siltä loistiwat ne niin isosti, ja nyt ne näyttiwät pojan mielestä loistawan entistä kirkkaammasti, oikein wilkuttamalla: niin ainakin hän wäitti—olipa todellakin niinkuin korkein kaitselmus olisi ne siihen asettanut.
Nyt lähdettiin kotia kohden. Wäsyksissä oli tuo paljon waiwaa nähnyt, paljon walwonut ja paljon rakastawa äiti, waan paljon jaksoi hän wieläkin, sillä olihan hänellä nyt sylissä rakas lapsensa. Niin mentiin, ponnistettiin eteenpäin ja kun äiti uupui, kantoi Esa=poika pikku siskoaan.
Ei ollut wielä aamu waljennut, kun he tuliwat kotiin. Siellä ei ollut yksikään silmä ummistunut, niin sywästi oliwat he huolehtineet uhraawaisen äidin ja häntä sääliwän pojan yöllistä matkaa.
Ei tarwinne kertoa, minkä hämmästyksen sekaisen ilon waikutti näiden hakijain palaaminen ja lapsen löytäminen. Erittäinkin pelosta puolikuollut isä ilostui niin, että oli siihen läkähtymäisillänsä.
Paljon oli äiti jaksanut rakastetun lapsensa tähden, mutta nyt hänen woimansa uupuiwat. Hän kaatui kowalle tautiwuoteelle ja taisteli kauwan elämän ja kuoleman wälissä. Usein juoksi lapsi äitinsä sairaswuoteen luo ja silitteli hänen kuihtuneita kaswojansa. Silloin awasi äiti riutuneet silmänsä ja katsoi lastaan. "Lapseni", kuiskasi hän silloin ja painoi taas silmänsä umpeen. Wihdoin parani äiti, mutta olisikohan niin käynyt, jos ei tuo pelastettu lapsi olisi ollut hänen silmäinsä edessä?
* * * * *
Wuosia kului ja pikku Kaisa kaswoi ja wahwistui. Hän waurastui pian ketteräksi ja wilkkaaksi ja sentähden oli hän kaikkien lemmikki. Erittäinkin oli hänen lapsellinen mielikuwituksensa tawattoman wilkas ja sattuwa. Se nosti jo aikaisin kaikkien huomiota ja sen wuoksi sai hän aiwan nuorena puhuttelijoita ja kysymyksien tekijöitä, wanhoja ja nuoria, eikä kukaan katsonut arwonsa alenewan, jos puheli tuon lapsen kanssa. Tuommoisissa tilaisuuksissa antoi hän niin sukkeloita ja asiaan kuuluwia, ytimekkäitä ja selittäwiä wastauksia, että olisi luullut hänen olewan suuren, wanhan ja kokeneen wiisaustieteilijän; sepä seikka se juuri olikin, joka hänelle niin paljon ystäwiä toimitti, sillä hänessä oli totuus kätkettynä ikäänkuin itsestänsä.
Kaikkein noiden hywien ominaisuuksien ohessa, oli hänellä oikkujakin, sillä hän oli oikein aika wiiripää. Hän ei pelännyt mitään waaraa ja wanhempien alin=omaisena pelkona oli, että tyttö jonakin kertana taittaisi niskansa. Hän kiipeili korkeille huoneiden katoille ja pitkiin puihin ja kun sitten ruwettiin hätäilemään ja ehynnä häntä alas neuwottelemaan, oli hän jo maassa, ennenkun ennätettiin mitään yrittääkään hänen auttamiseksensa. Kuinka hän niin joutuin itsensä alas toimitti, usein hywinkin waarallisilta paikoilta, sen ties taiwas; mutta summa waan oli se, että tyttö jo juosta wilisti tuotakin tuokempana, niin että kangas kopisi ja wirsut jaloista sinkoiliwat, iloisesti samalla nauraa heläyttäen. Hän oli ensimäinen syksyisellä ja wiimeinen kewäisellä heikolla jäällä. Siellä hän keikkui ja leiskui kaikkien muiden ihmisten suureksi kauhuksi, mutta mitään wahinkoa ei waan hänelle tullut, sillä aina hän pelastui ikäänkuin ihmeen kautta.
Waikka tyttö olikin tuommoinen heisakka ja wiiripää, oli hän wanhemmillensa kuitenkin nöyrä, kuuliainen ja tottelewainen kuin lammas, milloin waan hän oli heidän käskettäwillään, mutta omassa olossaan tahtoi hän waan elää omaa, wapaata ja huimaa elämäänsä. Wanhempiaan rakasti hän kaikella lapsen rakkaudella, eikä rikkonut heitä wastaan leikilläänkään. Wanhemmat rakastiwat myös sanomattomalla rakkaudella tuota pikku huimapäätään, ja he waroitteliwat ehtimiseen häntä wälttämään noita alituisia waaroja, joita tyttö näytti ikäänkuin etsiwän, mutta hän wastasi waan: "mitä joutawia, eihän waaraa koskaan tule, kun waan eteensä katsoo."
Siinä hänen kotonansa oli eräs wanha talon sukulainen mieliwikainen mies, mikä perintönsä kautta oli saanut eläkkeen talosta. Tuo puutteellinen mies oli suuressa määrässä kummallinen. Hän ei tehnyt eikä toiminut mitään warsinaista talon työtä. Päiwäkaudet istui hän waan uunin pankolla, pidellen kädessänsä seipään tywipuolen paksuista sauwaa. Sitä hän kolkutteli ja naputteli yhtenään lattiaan, myristen itsekseen oudonperäisillä äänteillä jotain, mikä ei ollut mitään, tahi oli jotain semmoista salaperäistä, jota ei ymmärretty. Sauwastansa piti hän semmoisen huolen, että joka wiikon päiwälle leikkasi siihen weitsellänsä erityisen kummallisen lowen. Kun wiikon päiwät oliwat noin lowitetut, siirsi hän ne kuukausloweihin ja kun kuukauslowet tuliwat täyteen, saiwat ne siirtyä wuoden loweihin. Hän oli siinä niin tarkka, että oitis huomasi niissä pienimmänkin wirheen ja muutoksen. Wälisti koetettiin eksyttää häntä, wuolemalla entisiä lowia pois ja leikkaamalla uusia, eksyttäwiä sijaan. Turhaan kaikki, sillä ensi silmäyksellä hawaitsi hän missä wika oli ja ensimäinen työ oli sen oikaiseminen. Se oli hänen annakkansa ja historiansa, ja ei sitä wuoden päiwää eikä tapahtumaa ollut, jota ei hän täsmällensä tiennyt sanoa, missä ja milloin sekin ja sekin seikka oli tapahtunut.
Yleiseen pidettiin Pankko=Tuomasta—sillä se oli ukon nimi—pilkan ja kiusan esineenä ja poikawiikarit tekiwät hänelle minkä mitäkin kommellusta. He nykiwät ja repiwät häntä milloin mistäkin nutun ja ryysyn liepeestä, wuoliwat hänen riimusauwastaan pois lowia ja koloja ja tekiwät uusia sijaan, milloin waan ukon silmä wähänkään wälttyi. Kaiken tuon wuoksi tulistui ukko tawasta tulihinsa, tauloihinsa ja huimi poikawiikareita sauwallansa kelpo lailla, milloin waan hän heidät saawutti. Tuotapa he juuri oliwat tarkoittaneetkin ja se oli heidän suurin ilonsa kun he saiwat ukon suuttumaan ja jälestä ajamaan. Huutain, hoilaten lähtiwät he silloin hyppyyn ja huusiwat: "Pankko=Tuppu tulee, Pankko=Tuppu tulee!" Mutta kun Tuppu waan saawutti jonkun heistä ja sai kolhaista riimusauwallansa, tuli toinen ääni kelloon ja kinttujaan pidellen huusiwat he että salot kajahteliwat.
Kun Kaisa tuli ymmärtäwäisemmäksi, ei hän koskaan mielistynyt tuohon toisien ylimieliseen kiusaamiseen. Päinwastoin esti hän jo sen alussa pelkällä läsnä=olollaan, sen yliwaltansa woimalla, minkä hän oli toisten lasten kesken saanut. Jos joku rupesi jotain semmoista yrittämäänkään, sai hän kohta Kaisa tytöltä löylytyksen ja nuhde=saarnan, ettei suinkaan hänen tehnyt mieli toista kertaa sitä yrittämään, ja sen johdosta oli mieliwaiwaisella aina hywä rauha tytön saapuwilla ollessa.
Kaisa oli muutoinkin ystäwällinen tuolle kummalliselle ukolle. Hän ei pelännyt häntä wähintäkään, waan istui usein hänen polwellaan, siljoitteli hänen rypistyneitä ja kulmikkaita kaswojansa, sekä takkuista ja pörröistä partaansa ja imekkeisin punoontunutta tukkaansa. Usein kantoi tyttö ukolle hänen ruokansa ja eipä aiwan harwoin tapahtunut, että hän toi itselleenkin lusikan ja söi ukon kanssa yhtenä tämän warsinaisesta pahkakupista.
Kaiken tuon lapsen suwaitsewaisuuden ja ystäwyyden wuoksi perehtyi ukko häneen niin, että hän katsoi tyttöön niin hartaasti missä hän wielä liikkuikin ja elähti, eikä näyttänyt saawan rauhaa missään, kun ei waan Kaisa ollut hänen näössänsä. Jos sitten tytölle tuli mikä wahinko, oli hän aina ensimäinen tätä auttamaan ja osoittipa hän silloin semmoista ketteryyttä, notkeutta, joutuisuutta ja woimaa, että sitä oikein ihmeteltiin, sillä senkaltaista ei hänessä oltu ennen hawaittu.
Eräänä kertana tuli Kaisa sairaaksi ja makasi useita wiikkoja hywin heikkona. Mutta Tuppu istui yötä päiwää hänen wuoteensa wieressä, eikä lähtenyt siitä pois wahingossakaan; koko aikana ei hänen nähty silmiänsä ummistawan. Siinä ollessaan tuli hän paljon ahkerammaksi tuon kummallisen sauwansa pykälöimisessä. Hän rakensi siihen erityisen osaston, jota siinä tähän asti ei oltu wielä nähty. Siihen leikkeli, kaiweli ja piirusteli hän kummallisia koukeroita, loppisia, piiruja, koloja ja merkkejä, ja sitä tehdessään katsoi hän wälisti wuoroon sairaaseen lapseen ja sauwansa uuteen osastoon. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti noilla aiwan oudoilla merkeillänsä, wastasi Tuppu: "tämä on ennustus=osasto". Eräänä kertana hän näin tarkasteli hywin wilkkaasti, melkeinpä kiihon tapaisella lewottomuudella riimusauwaansa. Wihdoin oikaisi hän itsensä suoraksi, pisti weitsensä kärjen erääseen keskellä ennutusosastoa olewaan, monisoppeloiseen koloon ja sanoi: "tuossa se on". Sitten hän nousi ylös ja lähti pois, meni entiselle sijallensa, pankolle istumaan ja oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä mitään sairasta olisi ollut.
Melkein samana tuokiona kun Tuppu lähti pois sairaswuoteen wierestä, rupesi tyttö nukkumaan ja nukkui yhteen puhkuun kokonaisen wuorokauden. Se oli taudin käännekohta ja siitä hetkestä pitäin alkoi tyttö parantua.
Kun hän jälleen oli tullut terweeksi, ei hän ollut kadottanut rahtuakaan entisestä hilpeydestään. Hän sai waan enemmän kaswaneena ja kehittyneempänä yhä uusia temppuja. Hänestä tuli nyt semmoinen uimari ja luistelija ettei yksikään kylän saman=ikäisistä pojista wetänyt hänelle wertoja. Mäen laskija oli hän semmoinen, ettei löytynyt paikkakunnassa sitä waaraa, jyrkännettä, wuorta ja ahdetta, josta ei hän olisi suksilla lankeamatta laskea suhautellut, niin keweästi ja luontewasti kuin siiwillä pyyhkien. Kesäinnä aikoina oli Kaisalla järwillä oikea elementtinsä. Siellä hän souteli ja purjehti, milloin waan tilaisuutta siihen oli. Hän ei kaiwannut järwiretkilleen kumppania eikä seuraa, mutta yksin hän salaa hiipi walkamalle, työnsi wenheen wesille ja alkoi, joko purjeilla tahi soutamalla, kulkea selälle päin. Kuta kowempi myrsky oli, sitä hauskempi oli Kaisalla. Silloin lewitti hän purjeet, ja niinkuin joutsen kiiti hän rauhattomien ja waahtoawien aaltojen harjoilla, niin että keltaisena kohisi wesi purren keulan edessä; eheänä palasi hän kumminkin noilta hurjilta retkiltänsä, useinkin läpimärkänä, mutta iloisempana ja reippaampana entistänsä.
Kaisa kehittyi erinomaisen pian ruumiillisessakin suhteessa. Wiisitoista=wuotiaana oli hän kookkaimpia tyttöjä mitä olla saattaa. Eipä siinä wielä kyllä, että hän oli pitkä ja solakka, mutta hänellä oli runsaassa määrässä sitä, mikä juuri korkeimman painon antaa kauniille sukupuolelle: hän oli tawattoman kaunis. Notkea kuin nuori wesa, keweä kuin aamusumu, kirkas kuin nousewa aamunkoi ja lempeä kuin kesäkuun tuulosen hengähdys, oli hän; olipa niinkuin hän olisii ollut yli kaikkien kuolewaisien.
Moinen heilakka, nenäkäs, wiisas ja riehakka kun oli, oli hän kaikissa nuorten kisoissa ja leikeissä ylimyksenä ja johtawana henkilönä, joissa kaikki käwi hänen tahtonsa mukaan; kaikki katsoiwat häneen ja hän kaikkiin.
Oikeuden tunto oli hänellä niin ankara, ettei hän kärsinyt mitään wääryyttä ja sortoa kenellekään tehtäwän, ei minkään nimen ja warjon alla. Jos nuorien joukosa joskus tapahtui jotain, mikä ei ollut oikein omantunnon mukaista, rankaisi ja nuhteli Kaisa wääryyden tekijää, eikä yksikään pannut hänen päätelmiään ja tuomioitaan wastaan, sllä ne oliwat niin totuuteen perustettuja, ettei niitä wastaan woinut ponnistella.
Kaiken muun ohessa muodostui hänelle mitä ihanin ja woimakkain ääni. Kun hän iltamilla laulaa heläytteli joko kotikankahilla, tahi marja= ja niittytiloissa, taikka paimenessa ollessaan, kajahteliwatpa wuoret ja korwet sadoilla kumauksilla ja liwerryksillä wastaan. Kaikki, jotka sen kuuliwat, heittiwät käwelemisen, jos liikkeellä oliwat, tahi työaseet pois käsistänsä ja rupesiwat hiljaa, hengittämättä kuuntelemaan tuota tuttua ja luihin sekä ytimiin käywää säweltä.
Paimenessa hän kulki mielellään. Se oli hänen lempi= ja mielityötänsä; sinne paloi hänen mielensä, sillä olihan hän siellä omassa wapaudessansa, jossa ei kukaan ollut pelkäämässä hänen niskansa taittumista. Siellä sai hän mielinmäärin kiipeillä salojen pitkiin honkiin, siellä hypellä wuorien sywien kuilujen ylitse ja kiwilohkareelta kiwilohkareelle; siellä peilikirkkaissa metsälammissa uida pulikoida mielensä mukaan ja sitten laulaa heläytellä, tahi toitottaa paimentorweensa että wuoret kajahteliwat.—Oli Kaisalla iloa ja riemua; mikäs ollessa, kun on nuori ja riehakas.
Otso on Sawon karjan pahin wihollinen. Säälimättä käypi se karjan kimppuun ja kaataa uhrinsa, katsomatta wähääkään, onko karjan omistajan mieli musta tai walkea. Niiden wuoksi siellä pidetään paimenia ja usein pelastawat heikotkin kaitsijat karjansa metsän kultaisen kuninkaan ahneudelta, sillä kammoopa otso kuitenkin jalointa Luojan luodusta— ihmistä. Monta karhujuttua, toinen toistaan kummallisempaa oli Kaisankin paimen=ajalla liikkeellä, joita iltamilla kertoiltiin wäkijoukossa. Niitä kuuntelemassa tawallisesti oli tyttökin, mutta siitä huoli hän wähän, sen ilon ja hauskuuden rinnalla, mikä hänellä oli metsässä ollessaan, hänen mieleensäkään ei juohtunut mitään pelon tapaista.
Eräänä päiwänä oli hän taasen paimenessa. Aamusta alkaen oli Pankko=Tuppu ollut hywin lewoton ja tarkastellut suurella tarkkuudella riimusauwansa ennustus=osastoa; sitä ei hän ollut tehnyt sittenkuin tytön sairaana ollessa. Puolen päiwän rintamassa oli hän pistänyt weitsensä tutkaimen erääseen loween ja sanonut taasen: "tuossa se on". Sitten hän oli hiipinyt kenenkään tietämättä huoneesta ulos ja mikä kumminta oli, hawaittiin hänen ottaneen kirween mukaansa, jota ei hänen oltu ennen nähty tekewän.
Ilta tuli ja karja tuli, mutta eipä Kaisaa tullutkaan—eipä Pankko=Tuppuakaan. Kun wielä päälliseksi huomattiin erään nuoren karjasta olewan poissa, alkoiwat miehet käydä hywin lewottomiksi. Mitä nyt tehdä? Hakemaanko? Sehän oli ainoa järjellinen keino mitä semmoisissa tapauksissa saattoi keksiä. Mutta pimeä, tuo luonnon woima, joka kaiken tarkan liikkumisen ulkona tekee mahdottomaksi? Lyhdyt? Mitä warten ne olisiwat, jollei juuri sen wuoksi, että niillä walaistaisiin yön kolkkoutta.
Päätetty ja tehty. Sytytettiin kaikki lyhdyt mitä talossa löytyi ja naapurista haettiin lisää; sitten lähdettiin joukon miehissä hakemaan Kaisaa ja samassa Pankko=Tuppuakin.
Mutta mihin mennä, mihin ohjata askeleensa?
Metsä on laaja, wäljät owat salot, korkeat ja monet owat waarat ja wuoret, monisoppiset owat wuorten winkalot, kohisewat, synkät owat korpien komerot. No mutta Sywännyslammen korpi, tuo kolkko seutu, jossa ei ihmisjalka usein käy, jonka lammen sywyyttä ei wielä kukaan ole woinut mitata?—Siellähän on kuultu kontion nykyään elämöiwän—sinne ohjataan matka.
Niin arweliwat, niin harkitsiwat Olkkosen wäki tuona yleisen hädän aikana. Kiireesti he sytyttiwät lyhtynsä ja lähtiwät sorkkeloimaan Sywännyslammen korpea kohden.
Pimeä oli syys=yö, kolkot oliwat korkeat korwet samotessa eteenpäin. Pitkät, naawaiset ja luppoiset korpien kuuset näyttiwät lyhtyjen walaisemina yön tummassa walossa hirmuisilta jättiläisiltä. Ne näyttiwät ojennettuine käsiwarsineen tahtowan musertaa jokaisen, joka rohkeni lähestyä heitä tänä synkkänä wuorokauden hetkenä, jolloin heillä oli lupa ja oikeus wallita ja tenhowoimallaan ylläpitää sitä yliwaltaa, mikä heillä oli niin monen wuosituhannen kuluessa ollut Suomen saloilla. Näyttipä siltä kuin ne olisiwat oikein uhalla waatineet sitä pyhää, pelon sekaista kammoa, ja kunnioitusta ihmisiltä, jota he niin pitkän ajan kuluessa oliwat oppineet saamaan. Nuot maahan asti ylöttywät naawat oliwat ikäänkuin kauan eläneiden ja käskemään tottuneiden wanhuksien parta olisi lainehtimalla antanut kaksinkerroin woimaa ja arwoa tuolle jylhälle, mutta kauniille luonnon esineelle. Kaksinkerroin tulikin niille arwoa sen tummenewan warjon seassa minkä heikko walo loi salaperäisesti haaweilewaan laajaan korpeen.
Petäjät näyttiwät niinkuin ne olisiwat olleet wankkoja, kukistumattomia maan wartijoita, jotka jokaisen sille tulleen wamman ja wastuksen woisiwat turhaksi ja mitättömäksi tehdä. Jokainen iso kiwi näytti niinkuin niiden takana olisi Tapio, itse metsän halliparta kuningas, kykkinyt piilossa ja tarkastellut: mitä nyt ihmislapset etsiwät ja haapuroiwat. Sywät kallion kuilut ammottiwat pohjattomia kitojansa, uhaten niellä jokaisen uhkarohkean, joka waan läpipäässeenä muiden etuwartijain siwutse oli onnistunut pääsemään tänne asti.——
Niin oli: suuri oli luonnon lumouswoima, mahtawa sen waikutus, mutta eteenpäin pyrkiwät kulkijat lyhtyjensä walossa, waikka kohtakin arkuus mielessä, sillä olihan heillä wielä jotain jalompaa mielessä, semmoista joka woittaa itse luonnonkin, sen pyhyyden ja jylhyyden. Se oli ihmislapsi, tuo luonnon herra, joka woittaa kaikki, hallitsee kaikki, allensa kaataa kaikki ja alamaiseksensa saattoi itse luonnon woimatkin, murtaen, tasaten ja kaataen kaikki kallion kielekkeet, kaikki korwen luppoiset kuuset ja salojen sywäjuuriset hongat, tehden ne siten ihanoiksi wilja= ja kaswiwainioiksi ja poistaen pyhän, kammoittawan jylhyyden wähitellen, jossa hän siten polwi polwelta iloitsee woitostaan.
Kun etsijät saapuiwat Sywännyskorpeen, alkoiwat he sen laitoja kiertää ympäri. Kappaleen aikaa waroen ja hiipien kuljettuansa, hawaitsiwat he muutaman kallion kielekkeen lomassa walkean. Hakijat säikähtiwät ensin tuota outoa ilmiötä, mutta päättiwät kumminkin ottaa selwän asiasta. He peittiwät lyhtynsä ja läheniwät warowasti paikkaa. Lähelle tultua huomattiin Pankko=Tupun istuwan nuotion wieressä ja katsowan wärwähtämättä yhteen paikkaan; hän oli riisunut takin yltään ja käärinyt siihen jotain, ja sitä hän katsoi. Kun hakijat tuliwat lähemmäksi, ei Tuppu kääntänyt päätänsäkään, mutta pani kätensä eteen, ikäänkuin estääksensä muiden lähestymistä ja waatiaksensa hiljaisuutta. Tarkemmin katsottua hawaittiin kuitenkin, että Kaisa siinä nukkui rauhallisesti ja turwallisesti, käärittynä Pankko=Tupun takkiin. Wieressä oli werinen kirweswarsi, mutta kirwestä ei näkynyt ensinkään; riimusauwa oli myös werissä.
Tuppu ei kärsinyt, että joku olin lähestynyt ryysyisessä takissa nukkuwaa tyttöä. Jos joku yritti sitä tekemään, nousi hän heti ylös ja asettui pyrkijän ja tytön wäliin, eikä yksikään rohjennut murtaa tuota eläwää muuria paksuine riimusauwoineen. Mutta kun Kaisan isä pyrki lapsensa luo, oli Tuppu kuin lammas eikä estellyt häntä pääsemästä tytön luokse; lieneeko Tupulla ollut jonkunlainen aawistus, että tällä on suurempi oikeus lapseensa kuin kenelläkään muulla.
Isä läheni lastansa. Hän käänsi syrjään sen osan takkikulusta, joka peitti tytön wienoja kaswoja, ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Kaisa". Tyttö awasi silmänsä ja loi ne ylitsensä kykkiwän isänsä kaswoihtn. Huomattuaan, että isä se oli, joka häiritsi hänen lewollista untansa, sanoi hän kuiskaamalla: "isä".
"Mitenkäs nyt owat asiasi, lapseni?" kysyi isä huolehtien.
"Hywästi, isä, ei muuta wikaa kuin wähän wäsymystä ja woimattomuutta waan", sanoi tyttö ja nousi istumaan.
"Kuinka sinä jäit pois karjasta? Meillä on ollut iso suru sinun kotiin tulemattomuutesi tähden", sanoi isä.
"Sen tahdon teille kertoa, mutta nyt olen niin kowin uuwuksissa, etten woi sitä tehdä ja semmoinen pelonsekainen kammo painaa mieltäni.— Tuppu! hänkin on wielä täällä, hänen läsnä=ollessaan en pelkää mitään", sanoi tyttö, silmäten ympärillensä.
Hänelle annettiin mukaan otettua lämmintä maitoa, rieskaa ja woita; niitä tyttö söi ahnaasti muutamia paloja ja joi maitoa päälle. Osaksi siitä, kun näki itsensä noin hywästi ja moninkertaisesti turwattuna, alkoi hän kertoa:
"Olin karjan kanssa tullut tähän Sywännyskorpeen. Karja hajousi heti ympäri korpea, syömään sitä mehewää ruohoa, jota tässä niin wiljalta löytyy. Se ei näyttänyt mieliwän ensinkään lähteä pois täältä, ja minä nousin tuonne wuorelle leikkimään. Siellä hyppelin niiden isojen, sywien ja ammoittawien kuilujen yli, joista wuori on niin rikas. Kun siihen kyllästyin, kiipesin waaran harjalla olewaan ja jokaiselle tuttuun, kauhean suureen risti=honkaan ja katselin sieltä ympäriinsä maailman awaruutta.
"Seis! Kuinka woit kiiwetä risti=honkaan, sillä ei yksikään kuolewainen ole wielä koskaan woinut sen monikymmensyltäistä, oksatonta, paksua tyweä silwota latwaan asti", kesdeytti hänet useampi ääni yht'aikaa.
"Eipä sinne päästessä ollut suurta waiwaakaan, semminkään kun sain aiwan wapaasti ja kenenkään häiritsemättä yrittää. Sen näkö=alan edestä, joka tuolta tuhatwuotisen petäjän latwasta eteeni aukeni, kannattikin nähdä wähän waiwaa. Monta peninkulmaa ympäriinsä näki sieltä. Satoja paljaslakisia wuoria, waaroja, mäkiä ja kukkuloita näkyi ylt'ympäriinsä, jotka toinen toisensa kanssa näyttiwät kilpailewan korkeudessa. Ihanat laaksot oliwat ikäänkuin poimutellen kätkeytyneet noiden ikuisien, wahwojen wartioidensa syliin, joita wuoret ja kukkulat näyttiwät syleilewän kuni rakkaita lempilapsiaan. Laaksojen pohjukoissa kierteliwät järwien lahdelmat peilikirkkaina wuorien, korpien ja hongistojen suojaamina, niin rauhallisina ja tyyninä, kuwastaen itseensä kaikki ympäristöllään olewat esineet. Siellä ja täällä waarojen rinteillä, laaksojen pohjukoissa ja lahdelmien rannoilla näkyi itmis=asunnoita, joiden, joko walkeiksi kalkitut tornit tahi honkaiset sawutorwet tupruuttiwat sawua korkealle ilmaan.
Kyllikseni ihailtuani tuota luonnon kauneutta, rupesin hinaamaan itseäni alas. Nyt wasta huomasin, että minulla oli ollut waikea tehtäwä, sillä räjöttäwässä kesälämpymässä oli minulle tullut hirmuinen palawa, hinatessani itseäni edestakaisin tuohon jättiläispuuhun. Allani kiilui Sywänteenlammen tyyni pinta. Samassa tehty kuin päätettykin, minä syöksähdin järwen rannalle, riisuin waatteet yltäni ja menin uimaan, wiillyttääkseni palawaani. Siellä pulikoitsin sen lyhyttä, tämän pitkää, aiwan niinkuin itseni halutti.
Wihdoin nousin maalle ja rupesin pukemaan waatteita päälleni. En ollut wielä päässyt täysiin pukineisiini, kun kuulin, että karjalla on joku hätä. Kello roikkasi, että korpi kajahteli, ja elikot mylwiwät oudoilla äänillä. Tuon kaiken kuultuani, juoksi heti mieleeni, että nyt on karhu karjassa. Kylmä wäre käwi ruumiini läwitse, mutta muutoin en tuntenut mitään pelkoa.
Kiireesti puin päälleni ja hain käteeni lujimman puun mitä hädässäni woin löytää. Se kädessä syöksyin alas waaralta, sinne päin missä lehmikarja meuhasi.
Kun pääsin elikkojen näkywiin, huomasin, että ne oliwat joksikin aawalla rämeellä. Siinä he hyppäsiwät sinne tänne, häntä torwessa ja mylwähteliwät oudosti.
Minä koetin lukea kaikki eläimet, ja ne oliwat niin tarkoin tallella, ettei ollut kuin yksi nuori näkymättömissä. Minä katselin missä karhu tai tuo kaiwattu nuori olisi. Wihdoin huomasin nuoren lehmän keskellä rämettä. Se näytti sinne wajauneen, sillä sen pää keikkasi ylös ja alas; se näytti pyrkiwän ylös, mutta ei päässyt. Minä ohjasin askeleeni sinne ja tarkastelin seutua suurella tarkkuudella, olisiko nuoren kimpussa karhu, mutta waikka kuinkakin olisin näköäni teroittanut, en mitään semmoista nähnyt. Päätin wihdoin mielessäni, ettei siellä mitään semmoista ollutkaan ja kiiruhdin kulkuani.
Aiwan likelle tultuani huomasin, että nuori lehmä rehki kahden ison rahkamättään wälissä. Minä kiiruhdin hänelle awuksi, mutta woi kauhua! Eiwätpä ne olleetkaan rahkamättäitä, waan kaksi isoa karhua, jotka kynsin hampain oliwat iskeneet kiinni nuori parkaan, ja söiwät häntä siinä eläwänä. En joutanut pitkin ajattelemaan, waan siwalsin likimmäistä koukoa puullani päähän minkä jaksoin. Tämä ärtyi siitä, leuhahti ylös, otti minut niinkuin tappurakuontalon kämmenelleen, ja nakkasi kauwas rämeelle; sitten se taaseen ryhtyi entiseen työhönsä. Kun ei minulle senkään pahemmin käynyt, hain minä puun, joka oli minun kädestäni singannut tuotakin tuokemmaksi, ja menin taaskin kolhimaan sillä otsoa otsaan. Taasenkin tuimistui tämä, ja nyt otti hän minut haltuunsa ja wei wähän syrjään, johon kaiwoi ison kuopan. Siihen sowitti otso minut, ruopi ja möyrästi päälleni ison tunkion märkää rahkaa. Sitten lähti se taasen pois entiseen ammattiinsa. Minä en tuntenut mitään pelkoa, waikka kyllä salaista kammoa. Kuultuani että karhu ulkoontui, nousin ylös, hain puuni, menin ja huimin kontioa puullani otsaan niin paljon kuin kerkesin.
Nyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kowasti että se kawahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karwansa, niin että se näytti kahta wertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa awasi se ammollensa, josta weripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat etukäpälänsä lewitti se leweälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko maailman syliinsä. Wahwat, pitkät kynnet oliwat leweissä kämmenissä niin siirillänsä, että ne oliwat juuriansa myöten näköisällä joten kämmenet näyttiwät pitkäpiiseltä karhilta.
Kaikesta tuosta huomasin, että nyt wasta otso oikein suuttui, ja ettei hänen kanssaan ollut hywä leikitellä. Kowa pelon wälähdys käwi nyt sydämeni läwitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse päin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä kaaduin perääntyessäni seljälleni isoon wesirapakkoon, sillä takanani oli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään huomannut ja johon jalkani sekaantuiwat. Minä näin karhun tulipunaisen, ammottawan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä hajoitetut, kammottawat kynnet, mitkä kaikki oliwat laukeamassa minun waiwaisen ruumiiseeni.
Ensikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys odotin loppuani. Minun korwani rupesiwat kummallisesti suhisemaan ja sydämeni tykki, että luulin rämeen siitä woimasta ympärilläni lekahtelewan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin tainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös wesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä luulin kontion itseäni laahaawan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua pitelewän, rohkenin awata silmäni ja silloin huomasin, ettei se ollutkaan karhu, waan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti ylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polwissani ja muussa ruumiissani oli semmoinen woimattomuus, etten woinut. Sen huomattuaan otti Tuppu minut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin ympärilleni; karhuja ei enään ollut näkywissä, mutta Kiplo makasi samassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä wieläkin wirkku, waikka pedot oliwat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo=rukka koetti pyrkiä ylös, waikka lonkkaluut puljahteliwat raadelluista paikoista esiin ja siihen hänen täytyi lykistyä. Minun käwi tuo näky niin sydämelleni, että pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan waiwat. Mutta hän ei ollut kuulewinaan ei näkewinään mitään koko jutusta, myrisihän waan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan tultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuiwia sammalia, kääri minut takkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli tullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuiwia puita ja teki nuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla luotuista sanaa: tarkasteli waan wälisti sauwaansa ja wälisti minua. Minua rupesi sitten kowasti wäsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut tässä niin rauhallisesti kuin kotiwuoteessa; isän äänestä wasta heräsin, ja nyt tunnun wirkulta, woimistuneelta ja aiwan terweeltä."
Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päiwä sarastaa, sillä kaikenlaisissa toimissa ja selwityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa. Päälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden päätettiin odottaa päiwän walkenemista, ennenkun paluumatkalle lähdettäisiin. Kun tuli siksi waloisaksi, että kaikki esineet woi eroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se ja oli wielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja siitä korjattiin mitä korjattawissa oli. Sen tehtyä aljettiin tarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson temmellyksestä, sillä kaikillehan oli selwä, että tämä oli kontiot häätänyt. Ei kaukana siitä hawaittiinkin suuren kontion makaawan weressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottawa kirween haawa ja lanteisiin oli Tupun kirwes silmää myöten iskettynä. Luultawasti oli Tuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja pyörtyi. Hän lienee ensin siwaltanut kirweellään otsoa otsaan, joka semmoiset terweiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä käpälämäkeen. Tuppu ei liene hywäksynyt niin lyhyttä tuttawuutta ja luultawasti lasketti kirweensä kontion lanteisiin silloin kun tämä kääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne wetäminen, sillä Tuppu ei tahtonut heittää kirwestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selwä oli, että asia päättyi siten, että kirwes lähti päästään ja niin sai otso terän ja Tupulle jäi warsi.—
Sitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin, waikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä antanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla. Pahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta kannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön syliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tawalla tultiin wihdoin kotiin eikä tarwinne kertoakaan, mikä ilo kotiwäessä syntyi, kun Kaisakin oli ihka eläwänä hakijain joukossa.
Kauwan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki ylimielisyydet jäiwät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos, että se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiwäksi ja ajattelewaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että niitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien uhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos, mikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan; näyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä elämänkohdalla hywänsä ja että ihmiset odottiwat aina häneltä erinomaisempaa.
Kaikkien noiden awujensa wuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia, rikkaita ja köyhiä, waan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita paitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista uudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kaswikumppani ja hän se oli, joka wähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa leikeissä. Aika=ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä, waan salli hänen seurustella kanssaan, sanoiwatpa ihmiset siitä mitä wielä sanoiwatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan wenheretkillekään järwelle, joita hän yhä wielä harjoitteli, mutta Erkillä oli waan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset kuiskailiwat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee awiopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin nykyistä asemaa.
En tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kowan kowasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman wiikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa wähäpuheiseksi ja wältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin woi. Minkäänlaisista kosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttawankaan, sitä wähemmin heitä itseänsä.
Järwi ja Pankko=Tuppu tuliwat nyt, lähinnä wanhempiansa, Kaisan mieli=esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta. Hänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän semmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää. Ukko olikin jo wanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauwas liikkumaan. Hänen päänsä siiwosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja partansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman nuorennut tuon siiwoamisen jälkeen.
Yhä enemmän mielistyi ukko tuohon awuliaaseen tyttöön. Suurilla, harmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä waan liikkui. Waikka Tuppu oli jo wähäwäkinen, piti hän riimusauwansa kuitenkin täydessä woimassa. Ja kun Kaisa waan oli enemmän aikaa poissa kotoa, tuli Tuppu tawallista wilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauwansa tutkimisessa; erittäinkin ennustus=osastoa hän silloin kiihkeästi tarkasteli.
Kun Kaisalla oli wähänkään lomahetkiä, meni hän silloin järwelle, joko soutelemaan tahi purjehtimaan. Kuta myrskyisempi ilma oli, sitä parempi Kaisalle. Tuo ainoa hänelle pysywistä lapsuutensa hurjista leikeistä oli herännyt uuteen eloon, olipa käynyt wielä rajummaksikin ja rohkeammaksi. Oliko se sentähden, että Kaisan powessa oli jotain hehkua ja paloa, jota hän tahtoi myrskyn wihurissa jäähdyttää ja haihduttaa— sen ties taiwas, sillä kukaan ei kuullut hänen siitä puolellakaan sanalla mainitsewan. Summa waan oli se, että yksin meni Kaisa järwelle ja yksin palasi hän sieltä, sillä ei yksikään saanut sitä kunniaa, että olisi päässyt hänelle kumppaniksi wenheretkille sitten Erkin kuoleman.
Oli paahtawan kuuma kesäpäiwä; niin tyynikin ettei haawan lehtikään wärähtänyt. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut täynnä jotain ummehtunutta ja tukehduttawan raskasta; oikein henkeä ahdisti. Mustia ukkosen pilwi=jykyjä kokoontui wuorien ja waarojen takaa peilikirkkaalle selkeälle taiwaalle. Salama wälähteli tawasta synkkien pilwien laidoista ja kowa jyrähdys seurasi niitä. Kuului kummallinen tohina ja suhina ilmassa, ja silloin tällöin ilmestyi tuuliaispää, mikä hurjassa tanssissa nosti kaikki keweämmät esineet kohtisuoraan taiwaalle; muuten oli wielä raswatyyni. Kaikista enteistä näkyi, että kowa myrsky oli tulossa.
Kaisa teki askareitaan niin paljon kuin ennätti, mutta Tuppu tarkasteli hätäisesti sauwansa ennustus=osastoa. Kaisan wanhemmat kun huomasiwat tämän kiireisen askaroitsemisen, älysiwät aiwan hywin mitä se merkitsi.
"Älä lähde nyt, Kaisa, järwelle, nyt on kowa myrsky tulossa", pyyteli äiti tytärtänsä.
"En woi olla poissa, äiti, siellä on niin jaloa ja ihanaa", sanoi
Kaisa.
Ja järwelle hän waan lähti. Mutta melkein samassa pisti Tuppu taasen weitsensä tutkaimen erääseen sauwansa ennustus=osaston koloon ja lausui nuot ennestään tutut sanat: "tuossa se nyt on"; sitten hän käwi aiwan rauhalliseksi.
Ilma yltyi. Salamat wälähteliwät tiheämmästi, paukaukset jyrähteliwät taajemmasti, tuulipäät yhtyiwät yhdeksi mylläkäksi, pilwet maatuiwat yhdeksi synkeäksi taiwaan katoksi ja wettä rupesi tulemaan niinkuin saawista kaatain. Järwen tyyni pinta lekahteli ensin salamain kowasta paukahtelemisesta, mutta sitten kun tuulispäät rupesiwat toisiinsa sekaantuneina yksissä neuwoin puskemaan, rupesi järwi kuohumaan kuin kiehuwa pata; näyttipä siltä kuin se olisi tahtonut hypätä äyrästensä yli.
Semmoinen ilma silloin oli, jolloin Kaisa oli wenheeessään järwellä. Kaikki maallaolijatkin oliwat pahassa hädässä ja kokiwat päätänsä warjella kuten parhaiten taisiwat; eikä tuolla kowalla ilmalla ollut kenelläkään waraa toistansa auttaa, waikka wielä minkälainen hätä olisi ollut.
Ilman kauheimmallaan ollessa oli Tuppu hiipinyt kenenkään tietämättä ulos. Kun hänen lähtönsä huomattiin, oli ilma wielä niin kowa, ettei woitu mennä häntä hakemaan. Kowa pelko oli kaikilla Kaisastakin, mutta yleiseen luultiin, ettei tämä kerinnyt lähteä järwelle ennen kowimman ilman tuloa, waan että hän ehkä kykki werkkoladossa, jossa luultiin hänellä olewan jonkunlaista suojaa.
Kun ilma senwerran asettui, että woitiin ruweta ulkona liikkumaan, lähdettiin heti Tuppua ja Kaisaa hakemaan. Tytön tähden mentiin suoraan järwen rannalle. Mikä näky siellä? Järwi purskui keltaisessa waahdossa, osaksi wielä tuulen ja osaksi jälkimainingin wuoksi. Tuppu seisoi kainaloita myöten wedessä ja koki kaikin woimin pidellä hirmuisesti keinuwaa wenhettä keulasta kiinni. Oitis pelastettiin sekä Tuppu että wenhe tuosta tukalasta tilasta. Molemmat wedettiin maalle ja pian huomattiin, että Kaisa makasi hengettömänä wenheen pohjassa. Kiireen kynnellä nostettiin hän maalle ja ruwettiin tutkimaan hänen tilaansa. Suureksi iloksi huomattiin pian, ettei tyttö ollutkaan kuollut, waan tainnuksissa. Sen huomattua ruwettiin sekä Kaisaa ja Tuppua kantamaan kotiin, sillä molemmat oliwat niin woimattomat, etteiwät woineet käwellä. Riimusauwa loikkui rannalla aiwan wesiwierellä ja hölkkä heilutteli sen toista päätä, mutta Tuppu ei pitänyt siitä mitään lukua, waikka hän muutoin oli siitä niin arka; kuitenkin ottiwat muut sauwankin mukaan.
Ei kummaltakaan saatu tietää kuinka tuo kaikki oli käynyt, sillä Kaisa oli pyörryksissä ja Tuppu ei liiaksi tahtonut sanojaan tuhlata. Kun Kaisa tointui kertoi hän purjeessa kiitäneensä hirmuista wauhtia wenheellä kowimman ilman aikana. Mitä sitten tapahtui ja kuinka Tuppu oli joutunut hänen wenhettänsä pitelemään, oli hänelle yötäkin mustempi. Harkitsemalla saatiin asiasta kuitenkin jonkunlainen selwä. Wenheen masto oli satoina pirstoina, josta syystä luultiin ukkosen siihen iskeneen. Kaisa kait oli saanut siitä jonkun säteen tai oli pohdista pyörtynyt. Silloin jäi wenhe tuulen waltaan ja kun tuuli oli kotirantaan päin, ajausi wenhe sinne. Mutta tuona ilmojen sekoituksen aikana pyöri tuuli sinne tänne ja pian pyörähti se päinwastaiseen suuntaan. Olihan selwä, että Tuppu joutui rantaan sinä tuokiona, jolloin wihuri alkoi wenhettä ajaa takaisin selälle. Sitä ei Tuppu kärsinyt ja töytäsi sen jälkeen kainaloita myöten weteen, estääksensä sen tawatonta pakoa. Olihan wenhe hänelle niin tuttu, sen hallitsijatar wieläkin tutumpi; ehkäpä hän jollain waiston tapaisella tunteella wainusi, että Kaisa oli wenheessä ja että hän oli waarassa; lieneekö riimusauwan ennustus=osastokin ollut hänelle jonakuna apuna, sen ties taiwas.
Tuppu tuli wilustumisen tähden kowasti sairaaksi. Eipä ollut Kaisakaan wäkewä, sillä uusi, kowa kokemus oli hänet heikontanut. Mutta waikka niinkin oli, istui hän kuitenkin myötäänsä Tupun wuoteen wieressä, hoidellen ja waalien häntä. Tuppu ei ollut järweltä palattuansa koskaan kaiwannut sauwaansa, mutta eräänä kertana tahtoi hän sitä kiihkeästi; se annettiin hänelle. Hätäisenä ja tuskasta wapisewana tarkasteli hän tuokion sen ennustus=osastoa, mutta sitten hän työnsi sen luotaan ja sanoi sydäntä särkewällä, wärisewällä äänellä: "woi, woi! en löydä oikeaa koloa!" Samassa hänen kätensä walahti, kurkku korahteli jonkun kerran ja—Tuppu ei ollut enään eläwien joukossa.—
Kaisa suri mieliwaiwaisen kuolemaa, niin että oli maan alle wajota. Olihan tämä ollut wähällä leiwiskällä warustettu Luojan luotu, mutta kuinka paljon hän oli kuitenkin woinut hywää tehdä waiwaisella luonteellaan. Hän oli ollut ylimielisten pilkan ja kiusan esineenä, mutta selwästi oli Kaisa todeksi näyttänyt, että ihmisellisellä kohtelulla kohdeltuna, woipi mieliwaiwainenkin lauhkeentua ja olla joksikin hyödyksi. Tuppu ei ollut kenellekään paha härsyttämättä, ja hywin pidettynä woi hän suuriakin tehdä, jopa niinkin suuria, joka muille olisi ollut mahdoton. Tuppu oli hänet pelastanut kahdesta silminnähtäwästä hengenwaarasta ja tuossa makasi hän nyt kylmänä, kykenemättömänä hywään tahi pahaan. Oliko ihme, jos Kaisa suri?
Tytön elämä sai tästä lähtien aiwan toisen suunnan. Hän rupesi miettimään sielunsa tilaa ja hawaitsi olewansa aiwan alastomana Jumalan edessä. Kowa hämmästys ja pelko käsitti hänet ja hän tuli oikein kipeäksi miettiessään. Hän käsitti, kuinka hän oli ollut ulkona Jumalasta ja mikä hänet perisi, jos hän waan pitkittäisi samaa, kuollutta elämää. Nöyränä kuin lammas antausi hän Jumalan wäkewän käden alle, eikä hänen entinen wiisautensa, riehakkuutensa ja monipuoliset lahjansa olleet wähääkään tiellä. Ennättäwän ja etsiwän armon alta ei Kaisa pyrkinytkään pakenemaan pois, waan nöyränä ja katuwaisena tunsi hän oman mitättömyytensä. Kyynelsilmissä tunnusti hän kuinka suuren armon Jumala oli häntä kohtaan osoittanut ja kuinka hän ei ollut woinut kowasuista lastansa muutoin wetää parannukseen kuin ihmeitten, kauhujen ja ukonnuolten kautta. Nyt wasta huomasi hän, kuinka Jumala jo lapsuudesta pitäin oli käsissään kantanut, suojellut ja rakastanut häntä ja antanut yksin maan matostenkin olla hänelle suojelewana johtotähtenä; näyttipä syrjäisellekin siltä, kuin todellakin olisi joku ihmeellinen säde eli ihme tarwittu murtamaan hänen rajua luontoansa. Niinhän jumalan usein täytyy kowasti walmistaa asettansa.
Kaikki entiset hurjuudet, leikit, kisat ja yksin wenheretketkin jäiwät nyt Kaisalta kaikenni pois. Tuo ennen niin raju tyttö lauhkeni nyt niin hiljaiseksi ja siiwoksi kuin lammas ja raamatun pyhät kirjat tuliwat hänen rakkaimmiksi tutkimuksiensa esineiksi. Siitä lähteestä ammensi hän semmoista wiisautta, joka riisui pois kaiken hänen oman entisen wiisautensa ja itsekkään omarakkautensa. Ennen oli hän ollut suurin kaikkien seassa, mutta nyt tuli hän kaikkein pienimmäksi, alhaisimmaksi ja nöyrimmäksi; nyt wasta osasi hän pitää "kaikkia muita ihmisiä itseänsä parempina".
Ammentaen siitä lewottomalle sielullensa sitä lepoa, lohdutusta ja rauhaa, jota maailma ei woi antaa, sai hän sanomattoman halun ruweta sitä muillekin ilmottamaan. Kaikissa tiloissa, nuorten ja wanhain keskellä, puheli hän nyt rauhan ja armon sanomaa. Ennen pitkää rupesi wäkewä herätyksen henki liikkumaan niillä tienoilla ja yhtenään kulki Kaisa heitä tukemassa, neuwomassa, lohduttamassa ja ohjaamassa. Kaikissa heissä wallitsi yksi ja sama henki ja he tunsiwat itsensä suuresti elähdytetyiksi Jumalan rakkauden kautta. He oliwat ystäwälliset kaikkia ihmisiä kohtaan ja hoitiwat sairaita sekä köyhiä niin paljon kuin kuukin warat riittiwät.
Monta pilkkaa ja wieläpä wainoakin sai Kaisa kärsiä uudessa asemassaan. Kumma kyllä, ei häntä koskaan silloin pilkattu, kun hän ylimyksenä leiskui maailman lasten seassa, kaikkien käskijänä ja silmämääränä. Mutta kaikesta maailman touhusta, kummailemisesta, pilkasta ja wainosta huoli hän wähän, sillä hänellä oli korkeampi silmämäärä, korkeampi pyrintö, jota kohden hän tarkoitti, semmoinen, jonka rinnalla kaikki nuot eiwät painaneet mitään.
Kaisa tuli nyt ahkeraksi kirkossa käwijäksi. Joka pyhänä oli hän siellä ja nyt käytti hän mainiota ääntänsä Sionin kanteleen palwelukseen. Heti kun wirsi oli aljettu, heittiwät kaikki sen Kaisan haltuun, ja ujostelematta weteli hän sen loppuun asti. Hänen äänessä ollessa ei yksikään kirkossa olija wärwähtänytkään, sillä weisuu meni luiden ja ytimien läpi. Niinkuin wirtawa koski wyöryi Kaisan ääni mahtawana, woimakkaana ja wähän wärisewänä, täyttäin ensin kirkon, sitten sydämet. Yksikään silmä ei silloin jäänyt kuiwaksi, ja tuntuipa siltä kuin enkelit olisiwat kattoholweissa liihoitelleet siipiänsä. Siinä tuli hän yhtä mainioksi ja kuuluisaksi, kuin hän oli ennen laulajana ja suullaan pelaajana ollut. Kaukaisetkin hurskaat ihmiset, wälisti ylhäisetkin, jotka arwossa pitiwät juhlallista kirkkomenoa, eiwät katsoneet waiwaksi tulla pitkien matkojenkaan päästä K——n kirkkoon, kerrankaan kuullaksensa tuota ihmeellistä weisuuta. He eiwät koskaan katuneetkaan kauppojansa, mutta usea heistä sai halun uudistaa matkansa, kuullaksensa useammasti kuin kerran noita sydämeen painuwia säweliä. Usea sai niillä matkoilla pistimen sydämeensä ja rupesi miettimään tilaansa.
Kaisan alkama herätys lewisi ympäri Suomen; etenkin Pohjanmaalla löysi se hywää maata. Kaukaa tultiin kuulemaan tuota ihmeellistä naista ja kaukana kulki Kaisakin kuulemassa, oppimassa ja neuwomassa usko=weljiään ja sisariaan. Wiimein käwi asia siksi, ettei hän ollut kotonaan paljon milloinkaan, waan kulki paikasta paikkaan, talosta taloon, pitäjästä pitäjääseen, maakunnasta maakuntaan, walmistamassa ja tukemassa alkamaansa oppia.
* * * * *
Kauhea hätähuuto kajahti w. 1808 ympäri koko Suomen. Tuli, näette, tiedoksi, että sota jälleen oli alkanut. Se täytti jokaisen Suomalaisen sydämen pelolla ja kauhulla. Aika riensi hieman eteenpäin, ja silloin kuultiin, kuinka maan woima pakeni yhä pohjoista kohden. Jokainen tunsi silloin sydämessään surun sekaisia tunteita, ja eipä paljoa puuttunut ettei maan poikia pidetty pelkureina ja kelwottomina puolustamaan tätä rakasta ja kallista maata. Koitti sitten huhtikuun 18 päiwä. Maan sotajoukko oli perääntynyt Siikajoelle asti, mutta siinä sattumus toi heille toisen päällikön. Uusi into ja toiwo waltasi silloin Suomen poikien sydämet, ja tuon toiwonsa woimasta ottiwat he loistawan woiton. Silloin täyttyiwät kaikkien Suomalaisten sydämet ilolla ja toiwolla, sitäkin paremmin, kun wihollinen alkoi kiireesti tappionsa jälkeen perääntyä.
Kaisakin oli puoli=pyörryksissä noiden tapahtumien johdosta. Hän ei uskaltanut liikkua kotoansa mihinkään, sillä wihollisia kulki kaikkialla maassa. Suurella kiihkolla ja uteliaisuudella seurasi hän waan ajan tapausten kehkeentymistä. Kun sitten Suomalaisten woitto tuli tiedoksi, sai Kaisakin uutta rohkeutta, ja lähti Pohjanmaalle etsimään niitä sotilaita, joilla ei ollut sota tämän maailman ruhtinaita ja waltoja, waan lihaa ja werta wastaan.
Noilla retkillänsä tuli hän Rewonlahdelle. Siellä sai hän kyllä tietää, että kirkon tienoilla majaili pari tuhatta wihollista. Mutta siitä ei Kaisa huolinut paljon! Toppilaan paloi hänen mielensä, sillä siellä oli hänellä muutamia hywiä tuttawia. Sinne mennessään osasi olla niin, että wiholliset oliwat sijoittuneet juuri pappilan pihaan ja huoneitten suojiin ikäänkuin johonkin linnoitukseen, Suomalaiset marssiwat jokea myöten heitä ahdistamaan. Huoneitten wuoksi ei Kaisa nähnyt wihollisia eikä jyrkkien törmien tähden Suomalaisia.
Tullessaan oli Kaisa tawannut tiellä isonlaisen kulkijapojan. Tämä oli lyöttäynyt Kaisan kanssa kulkemaan, kuullessaan hänen menewän pappilaan. Mutta juuri kun he nousiwat lahdelta maalle, hyökkäsiwät Suomalaiset joelta törmälle ja alkoiwat hurraata huutaen rynnätä. Wiholliset puolestaan rupesiwat huoneitten kujista ja suojista ampumaan Suomalaisia kiwääreillä ja kanuunilla. Kaisa ja poika joutuiwat nyt murhaawaan ristituleen. Siinä kahden taistelewan joukon wälillä oli muutamia isoja puita. Kun Kaisa huomasi, mihin waaraan hän oli joutunut, kapusi hän pitkittä neuwottelemisitta erääseen isoon puuhun! olipa hänen entinen kiipeämisen taitonsa siinä suurena apuna. Hän ei kadottanut tuokioksikaan neuwokkaisuuttansa ja rohkeuttansa! Kumppaliansakin kehoitti hän kiihkeästi tulemaan tänne ylös, mutta poika arweli ja epäröitsi ja wiimein jäikin paikoilleen.
Kaisa walitsi paksuimman oksan ja rupesi siihen istumaan. Kun hän pääsi wakawaan asemaan, alkoi hän heleällä äänellänsä weisata. Waikka pauke ja rätinä oli niin kauhea, kuului kuitenkin tuo waltawa ääni ukkosen kaltaisen jyrinän seasta. Eräs wihollinen soturi hawaitsi puussa istuwan, weisaawan naisen.
"Tuo on Suomen noita, hänet pitää ampua alas, muutoin se saattaa meille onnettomuuden", sanoi mies, ojentaen samassa murha=aseensa puussa istujaa kohden.
"Pidätä, heittiö: tahdotko murhata turwattoman naisen?" karjasi samassa järeä miehen ääni ja murha=ase painui alas.
Se oli wihollisen ylipäällikkö, joka niin komensi.
Tappelu yltyi: kanuunat paukkuiwat, kiwäärit rätisiwät, painetit tuhoiwat ja kussa ne pettiwät, siinä kiwäärien perät tekiwät turmaa kolhintoansa. Oksia paukahteli poikki ylhäältä ja alhaalta siitä puusta, missä Kaisa istui; niitä kuulat katkoiwat, mutta yksikään ei niistä osunut puussa istujaan. Kaatui wihollisia, kaatui omia, mutta Kaisa ei waan heittänyt weisaamistaan, eipä wielä sittenkään, waikka poikakin ammuttiin kuoliaaksi hänen silmäinsä edessä. Luja oli luonto, wahwa oli olo.
Wihdoin taukosi tappelu: wihollinen oli woitettu. Paljon oli heitä kaatunut, mutta wielä enemmän wangeiksi saatu, loput kiirehtiwät pakosalle minkä kerkesiwät, mutta puussa istui waan Kaisa katsellen tapauksen menoa.
Kun järjestys oli saatu palautetuksi ja haawoitetut korjatuksi, noutiwat suomalaiset upseerit Kaisan pois puusta ja weiwät leiriinsä. Siellä oli koko upseeristo woittawine miehistöineen. Wangitut wiholliset oliwat myös leirissä upseereineen, joiden joukossa heidän ylipäällikkönsäkin, kenraali Bulatow.
Suomalaiset upseerit kokoontuiwat Kaisan ympärille leirin keskelle, jonka ympärillä järjestykseen komennetut sotilaat seisoiwat aseineen. Wähitellen kerääntyiwät Kaisan ympärille wangitut upseeritkin, kun näkiwät siinä jotain tekeillä olewan.
"Etkö sinä, turwaton naisparka, pelännyt tuolla puussa näinä hirweinä hetkinä?" kysyi Kaisalta eräs suomalainen upseeri.
"En, sillä Jumala on minun wäkewä apuni", wastasi Kaisa.
"Etkä silloinkaan, kun poikasi ammuttiin kuoliaaksi silmäsi edessä?"
"Poika ei ollut minun, semmoista ei ole minulla koskaan ollut. Tiellä tapausi hän minun matkaani ja lähti kanssani kulkemaan. Minä kehoitin häntäkin kiipeämään puuhun, mutta hän ei totellut sitä; kenties hänkin muutoin olisi pelastunut. Säälikseni kyllä käwi, kun näin hänen kaatuwan ja weressään piehtaroiwan, mutta pelkoa en minä tuntenut, enkä woinut häntä auttaa", selwitteli Kaisa.
"Sinä weisasit tuolla puussa istuessasi tappelun aikana!"
"Niin weisasin."
"Etkö weisaisi wielä meille tässä nyt? Sinulla on tawattoman kaunis ääni, haluaisimme kuulla wielä sitä", sanoi upseeri.
Nopeasti walitsi Kaisa muistissaan tähän tilaisuuteen sopiwaksi wirreksi N:o 85. Ujostelematta alkoi hän, erään kumotun rummun wieressä, weisata walitsemaansa wirttä.
Niinkuin taiwaasta alas langennut kaste wyöryi ääni kuolon niitoksen yli. Jo ensimäisen wärsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä=olewiin sywän waikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita pisaroita walahteli soturien kowettuneita kaswoja alas. Niitä kokiwat he karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä mielen=liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton sotilaan kunnialle.—Kuta edemmäksi Kaisa ehti wirressään, sitä tiheämmiksi tuliwat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi kyynelten walahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.
Wähitellen oliwat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa päästään ja ennenkun wirsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiwa. Wiholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan awopäin Kaisan weisua. Hänen hartiansa jytisiwät yhtenä tärinänä, kyyneleet waluiwat wirtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä kukaan wähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.
Mitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset waiwataan, tahi sitä että he waiwaawat? Itkikö hän kansojen kowaa kohtaloa wai omaa kowan=onnen päiwäänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon enkelin kylmää niittoa wai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni kuolettanut hänen sydämensä, sillä wirren sanoja ei hän ainakaan ymmärtänyt? Mitä hän wielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä tunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aiwan pelkällä äänellänsä oli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä wihollisen maassa, wihollistensa edessä ja heidän wankinansa ollessaan, antoi hän niiden wapaasti liikkua ja muidenkin näkywiin puhjeta.—Niin, eipä hän ollutkaan enään wihollisten, waan ystäwien keskellä, sillä hän oli tehtäwänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli woittanut wäkewämmän ja nyt oli hän heidän kunniallisena wankinansa; niin oli kohtalo määrännyt.
Kun Kaisa oli weisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkiwä upseeri lakkinsa ja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa siihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se wietiin Kaisalle ja käskettiin pitää se kauniin weisuunsa palkintona.
"Paljon kiitoksia! Näistä rahoista saapi moni tänään miehensä menettänyt leski ja isättömäksi jäänyt orpolapsi jotain apua", sanoi Kaisa ja otti rahat wastaan. Hän piti sanansa, sillä ennenkun hän lähti pappilasta, missä hän wiipyi useita wuorokausia, ei ollut hänellä jäljellä kruunun mynttiä, kaikki oli hän jakanut hätääntyneiden awuksi.
Koko ikänsä eli Kaisa naimatonna, tukien uskonweljiään ja sisariaan, wiettäen kristillistä elämää. Rewonlahden tappelusta ei hän mielellään puhunut, mutta jos hän joskus sattui sen tekemään, nousiwat aina silloin kyyneleet hänen silmiinsä.