Elämän hawainnoita 09: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki

by Pietari Päivärinta

KERON HEIKKI.

Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean heistä täytyy aiwan wähästä, jopa aiwan tyhjästäkin alkaa elämänsä, sillä eiwät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä. Pienen ja welallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen koki hän toisien wanhempien sisarustensa kanssa olla wanhemmillensa apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki wähäisetkin woimat tarwittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle terweellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekewän kansan menestys riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kowassa koulussa oppikin Heikki ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätewimmäksi työntekijäksi ja tämä pätewyys huomattiin hänessä jo aikasin.

Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja warttui waan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä aikoina, jolloin siwistys sanoma= ja muun kirjallisuuden kautta alkoi kirkkaan kynttilän tawoin tunkeutua sywimpiin kansan kerroksiin, lewittäen lämpöä ja waloa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja wastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku, jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli awonainen waloa wastaanottamaan. Nämä sitten rupesiwat woimiensa mukaan sitä lewittämään ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä waan edisti heidän tarkoituksiaan.

Heikki oli niiden joukkoon kuuluwa, joiden henki kaipasi ja himoitsi tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki kirjoja lainaksi mistä waan sai, joita hän sitten jouto= ja lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli wähäpuheinen ja hywin siiwo luonteeltaan. Wanhempiaan totteli hän kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä wastaan pienimmässäkään asiassa. Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti kulumaan kirjojen ääressä.

Kun Heikki warttui ijässä, ymmärryksessä ja kätewyydessä, rupesi hän loma= ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten myöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hywää ja siistiä, sai hän aina yhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän lukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta, minkä warat milloinkin kannattiwat. Tätä pitkitti hän niin kauwan, että hän sai wakinaisen sanomalehdenkin itselleen.

Näin hän alkoi pienestä pitäen ja wähitellen waikutuksensa. Tämä kyllä herätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin lukuhalua. Eipä kaikki kotiwäkikään hywäksynyt hänen toimiaan, sillä toiset sisarukset mieliwät nurkua, että Heikki muka menettää talon yhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta pelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista kuullessaan sanoi hän: "Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki tekee kuitenkin kaksi wertaa työtä kuin te muut."

Kerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olewassa mökissä asuwan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin kaswinkumppani ja lapsuuden ystäwä, sillä pienuudesta pitäin oliwat he olleet melkein joka päiwä yksissä. Tämän tähden oliwat he niinkuin sisar ja weli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä hywin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään mitään wirkannut.

Tästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä kirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin paikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä. Samoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään ilolla ja tunsipa hän jotakin hoiwaa sydämessään kun heidän talossa oli joku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.

Näin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella kymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi kuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi se wastakaiun. Aiwan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä toiwoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toiwonsa toteutuwan. Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään aawistusta, että Heikin ja Hannan wälillä oli jotakin semmoista.

Minä en huoli ruweta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa, sillä onhan se waan niin tawallista. Mainitsen waan siwumennen, että Heikin wanhemmat kowin ällistyiwät, kun hän eräänä iltana meni heidän kamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette, ollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siiwo Heikkinsä rohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.

"Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta onhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään wastaan sanomista", sanoiwat wanhukset ja sillä se asia oli päätetty.

Mitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli awiopari ja siinä se oli koko asia.

Melkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuoliwat molemmat Heikin wanhemmat ja kaksi sisarta; kowa kulkutauti surmasi heidät. Kowa suru waltasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi hajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilywään tyhjään awaruuteen. Wanhemmathan oliwat olleet ne, jotka woiwat koossa pitää lukuisan perheen welkaisessa kodissa, karulla ja wähän wiljellyllä maalla. Nyt oliwat heidän johtawat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä kangistuneet, ja jälkeen jääneet oliwat kaikkea turwaa, tukea ja johtoa wailla heitetynä oman onnensa nojaan.

Kun wainajat oliwat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei ollut muuta neuwoa kun täytyminen ruweta keinottelemaan miten olla, kuten elää. Jokaiselle käwi selwäksi, että perheen oli mahdoton köyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset weljet halusiwat lähteä muualta onneansa etsimään, kun waan wähänkin saisiwat perintöä wanhasta kodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän kodista, jossa hän oli ensimmäisen päiwän walon nähnyt. Sentähden tultiin wihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan toisille weljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan wanhat welat.

Niin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys kadehdittawa ollut. Suuri welkakuorma ja perillisten maksut niskassa, karu ja wähän wiljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne wäyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto käytettäwänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei syömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli, jonka johtajiksi Heikki ja Hanna tuliwat. Moni ymmärtäwäinenkin ihminen piti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena hullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki oliwat siitä yksimielisiä, etteiwät he pysy pesillänsä kahtakaan wuotta.

Kylä, jossa Heikki ja Hanna oliwat syntyneet, kaswaneet, elämänsä eläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän syrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteiwät nämä kaukaiset kyläläiset woineet olla osallisina siellä olewiin yhteiskunnallisiin laitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa lainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eiwät kyläläiset woineet sitä hywäksensä käyttää.

Tässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt oli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selwillä mitä kyläläiset heistä ja heidän yrityksestään arweliwat. Kuitenkaan eiwät nämä ala=arwoiset arwostelut waikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiwäthän he itsekin, etteiwät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eiwät itsekään tohtineet ajatella ja toiwoa mitään; he oliwat waan ryhtyneet niihin toimiin sen wuoksi, etteiwät he woineet toisin tehdä. Mutta waikka niin oli, tunsiwat he tykkönään salaista woimaa ja luottamusta Jumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteiwät he peljänneetkään, jos eiwät suuria toiwoneetkaan—he oliwat waan ja katsoiwat rohkeasti tulewaisuutta silmiin.

Kero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi rappiotilastaan käwiwät he rohkeasti ja riwakkaasti työhön käsiksi. Siinä he sitten tekiwät työtä ja he tekiwät sitä ilolla ja welwollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli työteliäisyys, säästäwäisyys ja tyytywäisyys, eiwät he koskaan joutuneet suurempaan hätään, eiwätkä tarwinneet turwautua muiden ihmisien apuun.

Waikka taloudellinen edistyminen käwikin hitaasti kuten tyhjästä alkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein kyllä oliwat warat wähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja ostettiin muuta hywää kirjallisuutta, minkä milloinkin warat salliwat. Tämän pitiwät he wälttämättömänä tehtäwänään, sillä olihan kumpikin heistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli sisällinen tarwe, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän wuoksi saiwat he kuulla monta pisto= ja iwasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka muka Kerolaiset tarwitseisiwat ne markat pudottaa juurisaawiinsa, mitkä he tuhlaawat "awiisuihin" ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista samankaltaisista mietelmistä huoliwat he wiisi, sillä eihän kukaan ollut heidän juurisaawiinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he oliwat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he wastakin woiwat niin tehdä. Tämän tähden he pitiwät tuonkaltaiset puheet pelkkänä typeryytenä ja lukiwat ne warat, mitkä he paniwat kirjallisuuteen, wälttämättömien menojensa joukkoon.

Tällä tawalla edistyiwät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja ahkeran työnteon kautta aineellisissa waroissa melkein itse tietämättään. Kyläläiset eiwät juuri paljo pitäneet lukua noista toiwottomista Kerolaisista, jotka oliwat oman onnensa nojaan heitetyt taistelemaan toiwottoman welkakuorman alle. He eiwät tienneet heidän taloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä kukapa niitä olisi wiitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei kumminkaan mitään tule. Sen he waan tiesiwät että Heikki ja Hanna asuwat Kerolla ja että he owat köyhät—hywin köyhät.

Uusia puuhia ja welwollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle, sillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eiwät he kuitenkaan murheella wastaanottaneet tätä uutta wäen lisäystä, waan he iloitsiwat sydämestään ja kiittiwät Jumalaa terweistä ja kauneista lapsista.— Näistä he saiwat monta iloa ja huwitusta, heidän muutoin niin yksinäisessä elämässään.

Kun he itsekin oliwat lukemisensa kautta saaneet jo wähän waloa ja sen kautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti Heikki miettimistään, kuinka hän saisi lewitetyksi waloa kansalaisiinsa ja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä warsinkin huomasi hän wallitsewan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen kylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin wirsikirja ja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli seurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous, epärehellisyys, oikeuksiensa ja welwollisuuksiensa tuntemattomuus wallitsi kaikkien kesken.

Eräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita käsiteltäwänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni kokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia wäittelyitä ja pian huomasi hän, että asiat alkawat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän kyläläisiä, jotka aina rynnistiwät miehissä kokouksiin, wastustamaan kaikkea, mikä waan wähänkin oli edistykseen päin, waikkeiwät he monasti kirkossa käyneet. Nämä ne oliwat, jotka nytkin suurella pauhinalla änkäsiwät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain mies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki pyysi puheenwuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuwassa ja selwässä puheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olewasta asiasta paras tulisi. Tyyni hiljaisuus wallitsi koko pitkän ajan, mutta usean syrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilwehymy.

"Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet", sanoi Kälppilä, kun Heikki oli puheensa lopettanut.

Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän mielestään niin oiwallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi tyytymätön murina, sillä eiwät he woineet hywäksyä Kälppilän häwyttömyyttä.

Heikki ei wastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä wetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois. Asiat kokouksessa meniwät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauwan sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten tähden.

Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään. Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin kowin wähän käsittiwät tehtäwiään, oikeuksiaan ja welwollisuuksiaan. Raaka tietämättömyys ja wäkiwalta, rikkauden warjossa, ohjasi nurinpuolin asioita, wieläpä wallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän kyläläiset oliwat takapajulla muihin werraten ja eipä kummakaan, kun ei heillä ollut mitään waloa saatawissa.

Metsätaiwalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä tawalla hän woisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa. Mutta waikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja walinnut keinoja asian auttamiseksi, eiwät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän waan saa lewenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino lewittämään waloa ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarwitaan waroja ja mistä ne tulewat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toiwomistakaan, sillä eiwät he tunne sen tarwetta. "Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä tekisin", mietti Heikki edelleen. "Minä ostaisin omilla waroillani kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en woi tehdä, sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän näkywät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietäwän … woimaton olen poloinen … en woi mitään, waikka halut owat hywät."

Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän wähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus waiwasi häntä sielläkin. Waikka kyläläisensä oliwat häntä niin halweksineet ja ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä wastaan ollut kuitenkaan mitään wihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aiwan helposti käsitti sen, että he owat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin. He eiwät woineet toisin tehdä ja olla, sillä he eiwät paremmin ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut, kun waan olisi ollut mistä lainata. Omasta wähäisestä kirjastostaan lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän wihdoinkin sai, oliwat rewityt ja liatut aiwan pehkuiksi. Näin käwi sentähden kun ei niillä ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei wiimein tietty missä kirja oli. Tämän wuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.

Heti Heikin kotiin tultua huomasi waimon tarkka silmä, että hänen miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin kysymyksiä, mutta sai niin umpi= ja hajamielisiä wastauksia, että häntä oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa wuoksi nyt aikaa; sentähden täytyi hänen tämä tehtäwänsä lykätä illemmaksi.

"Mikä sinua waiwaa, kun sinä olet niin kummallinen?" kysyi waimo
Heikiltä aikaa saatuansa.

"Häh … kuinka…? Eihän minua mikään waiwaa", sanoi Heikki ikäänkuin hawahtuen.

"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa."

"Niin … tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni waloa, jonka tarpeessa tunnen heidän olewan, mutta en ole keksinyt mitään pätewää keinoa", selitti Heikki.

"Et mitään keinoa?"

"En."

"Sepä kummallista, mutta wastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään johtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen wähän saanut mitä sinulla on?" sanoi waimo ja katsoi miestänsä teräwästi silmiin.

"Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän", wastasi Heikki.

"Siinä tiedossahan on selwä ohjelma mietinnöllesi."

"Ja minkälainen?"

"Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista."

"Sen kyllä olen jo kauwan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras keino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme, mutta en keksi keinoja, miten saisin waroja siihen."

"Kyllä waroja aina saapi, kun waan on hywää tahtoa", sanoi waimo melkein nuhtelewaisesti.

"Mitä? Tiedäthän, etteiwät meidän waramme riitä semmoisiin uhrauksiin ja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hywää tahtoa niitä niin hywän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo ennakolta tarkoin lukuun ottanut", sanoi Heikki ikäänkuin loukkaantuneena.

"Ei niin, äijäseni! Nyt olet wäärin ymmärtänyt minua. Senhän aiwan hywin tiedän, ettei meillä yksistään ole niin isoja waroja, että woisimme lainakirjaston perustaa, samoin senkin, ettei sinulta suinkaan puutu hywää tahtoa. Minun tarkoitukseni oli waan esitellä sinulle hywiä keinoja tarkoituksesi saawuttamiseksi."

"No annas kuulla!"

"Mekään emme ole enään niin perin köyhät, ettemme woi hywään tarkoitukseen uhrata jotakuta kymmentä markkaa. Me panemme siis alun matkaan ja sitten keräilemme muilta lisää, eikö niin?"

"He owat minua tänään julkisesti sättineet köyhyydellä; mitä he sitten sanoisiwat, jos me panisimme semmoisiin yrityksiin rahoja ja wieläpä rupeaisimme muiltakin keräilemään?" sanoi Heikki puoli nolona.

"Missä he sen tekiwät?" kysyi waimo wähän hämillään.

"Kuntakokouksessa."

"Ja mistä syystä?"

"Ei sen paremmasta eikä pahemmasta, kuin että rohkenin koettaa oikaista erästä asiaa, jonka tunsin wäärin menewän."

"Tässä ei tarwitsisi kowin utelias olla, mutta haluaisinpa tietää, kuka niin typerä mahtoi olla?" sanoi waimo.

"Kukapa se muu oli kuin Kälppilän pohatta", wastasi Heikki.

"Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarwitse pitää suurta lukua, eikä hänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä se sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tawaroistaan, joiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän olewansa paras mies pitäjässämme, waikka on tyhmä kuin pässi. Rahoistaan pitää hän niin kowasti kiinni, että ennen antaa sormen pois kädestänsä kuin yhdenkään pennin.—Ei kukaan tarwitse paremmin lainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä warmaan senkin, etteiwät kaikki ajattele niinkuin hän", selitteli waimo innokkaasti.

"No … no… Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo asia ole minulle ennen selwinnyt!——Minä koetan asiaa punnita tyynemmin", sanoi Heikki.

Mitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelewat ihmiset oliwat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa rehellisinä, ymmärtäwäisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä oman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasiwat he, kuinka pian nämä tyhjästä alkaneina oliwat perustaneet itselleen riittäwän ja wieläpä hywänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin sinä ilmoisna ikänä nähty olewan juowuksissa, waikkei hän wiinan maistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi wielä suuressa määrässä kunnioitusta Heikkiä kohtaan.

Näin oikeastaan oliwatkin asiat, waikka tosin löytyi paljon semmoisia tyhmiä, jotka eiwät antaneet arwoa millekään muulle kuin sille, joka oli yli tarwettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli Kälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon tyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearwonsa tuntoa, ettei hän ollut siitä selwitäkään.

Heikkiä helpotti niin tuo waimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä selkeämmäksi käwi, ettei hän millään muulla kuin waimonsa esittämällä tawalla woinut saada lainakirjastoa kylään.

* * * * *

Joku wuosi on kulunut. Sillä wälillä on Heikki koettanut kaikilla mahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut lainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut muitakin uhraamaan roponsa yhteisen hywän eduksi. Mutta moni ei kuule häntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut niitä mielestänsä sopiwille henkilöille, johon jokainen asiaa harrastawa henkilö woisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta markkaa. Usein sai hän kaikkien waiwainsa ja puuhainsa palkkioksi kuulla kaikenlaista hienoa iwaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut kuulewinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti asiansa oikeuteen.

"Tämä keino ei kelpaa warojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa menetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla", sanoi Heikki eräänä iltana waimollensa työstä tultuansa.

"No, minkälaiseksi?" kysyi waimo.

"Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä listat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eiwät näytä mitään waikuttawan", sanoi Heikki.

"Silloinpa jokainen halullinen saapi tilaisuuden mielenmäärin haukkua sinua wasten silmiä", arweli waimo.

"Niistä minä huolin wiisi, sillä tiedänpä, että heidän asiansa on wäärä ja oikean asian ei tarwitse wäärän tieltä wäistyä.—Kuinka sinä, ystäwäiseni, nyt noin puhut ja asian alussa ollessa olit sen innokas puolustaja, jopa niin innokas, että woit minuakin ohjata ja rohkaista", sanoi Heikki puoli=ihmeissään.

"Minä olen suuresti pettynyt ihmisien suhteen ja siksi olen tullut aiwan toiseen mieleen", sanoi waimo epäwakaisesti.

"Minä en ole ensinkään enään horjuwalla kannalla, sillä minä olen wakuutettu, että asia tulee toimeen, jos on waan pontta perillä.— Hywäpä on, kun minä nyt seison kun sinä horjut", sanoi Heikki.

"Kuinka sitten aiot alkaa?"

"Minä menen ensiksi kirkolle, jossa ihmiset owat osaksi jo kehittyneempiä. Siellä esittelen asiani ja ehkäpä siellä saan alun matkaan; siten toiwon saawani oman kyläläisetkin taipumaan", selitti Heikki.

"No, yritä häntä waan … saattaisipa se menestyä … enhän minä häntä todestaan…" sanoi waimo peräänantawasti ja ikäänkuin hieman häpeillen äskeistä epäuskoaan.

"Pitäisihän sitä tässä käydä kaupungissakin ennen talwen tuloa", sanoi
Heikki sitten, kääntäen puhetta toiselle suunnalle.

"Niinpä kylläkin; suolat ja kalatkinhan nuo owat kaikki", myönsi waimo.

"Ja monta muuta tarwiskalua; tarwitsee saada terästä, rautaa ja pärekatto=nauloja, sillä uusi talli pitää saada kattoon ja muutoinkin walmiiksi ennen talwen tuloa", lisäsi Heikki.

"Kyllähän se niin taitaa olla … milloin aiot lähteä?"

"Ehkäpä sopisi jo huomenna, wai mitä sinä siihen sanot?"

"Mitäpä minulla on siihen sanomista; kun on käytynä, niin on käytynä; siinähän se", sanoi waimo.

Oli jo niin syksy, että pellot oliwat leikatut ja wilja osaksi puitukin. Seuraawana päiwänä rupesi Heikki laittelemaan kaupunki=kuormaa ja hankkimaan itseänsä lähtöön. Hän otti kuormakseen uutisrukiita, saadakseen tarwerahoja, warsinkin kun nyt sai parempia hintoja, kun ei maakunnasta wielä ollut kerinnyt suuremmassa määrässä wirrata wiljaa.

Waimonsa ja lapsensa hellästi hywästi jätettyään lähti hän. "Kun palaan kaupungista lähden minä heti keräilemään rahoja lainakirjaston perustamista warten", sanoi Heikki kartanolta lähtiessään. Sitten lähti hän ajaa hyryttelemään.

Nuorin lapsi käsiwarrellaan ja isoimmat ympärillään, seisoi Hanna kartanolla ja katseli miehensä lähtöä. Hän katsoi niin kauwan kuin häntä wähänkään näkyi, ja sittenkin wielä kun Heikki oli kääntynyt mutkan taa, katsoi waimo yhä wielä kauwan aikaa, nähdäkseen, eikö menijä wielä jostakin puunwälistä wilahtaisi. Hän oli niin ajatuksiinsa waipuneena, ettei hän huomannut ensinkään, että syksyinen ilma oli liiaksi kylmä hänen tuossa paitahihasillaan miehensä lähtöä katsellessaan ja että lapset woisiwat wilustua ja ehkäpä saada jonkun taudin. Wasta sitten kun eräs lapsista sanoi: "Äiti! Minulle tulee kylmä", hawahtui hän unelmistaan ja riensi lastensa kanssa huoneesen. Waikka äitiä wilu karsi ja waikka lasten leuwat lotisiwat kylmän tähden, ei siitä kuitenkaan tullut pahempia seurauksia, sillä ei äiti koemmin kuin lapsetkaan olleet hemmotellen kaswatetut; ainoastaan pienin lapsi oli seuraawana yönä wähän lewoton.

Heikki ja Hanna rakastiwat toisiaan sydämestään. Waikkei Heikin matka ollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta kuitenkin sangen ikäwältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä tuo pitkällinen haaweksiwa miehensä jälkeen katsominen.

Mitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti kaupunkiin. Hän oli kauan aikaa tehnyt kaikki kauppansa yhdessä paikassa ja siihen hän nytkin meni. Kauppias oli nyt käsittänyt asemansa oikein. Hän nimittäin oiwalsi sen, että hänen ammattinsa ja toimeentulonsa menestyminen riippuu juuri kansasta. Sentähden kohteli hän ihmisiä kaikin puolin hywästi ja ihmisellisesti. Tämä tapa oli wetänyt paljon ihmisiä hänen puoleensa, ja he tekiwät kaikki kauppansa tuon kohteliaan kauppamiehen kanssa; sehän se oli Heikinkin siihen taloon ohjannut.

Heti kartanolle tultuansa oli kauppamies Heikkiä wastassa. Hewonen riisuttiin yksissä neuwoin ja pantiin talliin; kärryt kuormineen wedettiin wajaan lukon taa, sillä nyt oli niin ilta, ettei käynyt ryhtyminen enään kaupantekoon.

Kauppamies wei Heikin sisähuoneeseen, tarjosi suun=awausta; tupakkaa, kahwia ja eipä ryyppyäkään unhotettu.

Haastellessa yhtä ja toista kului ilta hupaisesti ja kun illallinen oli syöty yhdessä, laitettiin Heikille eri huoneeseen wuode, johon hän pani maata.

Aamulla ruwettiin kaupantekoon ja pian oli Heikki myönyt kuormansa ja ostanut ostoksensa. Hän alkoi hommata itseänsä kotimatkalle ja kokoili sitä warten ostoksiansa, sijotellen niitä kärryillensä.

Saatuansa kaikki kapineensa reilaan ja hywään järjestykseen, meni
Heikki kauppamiehelle hywästi sanomaan.

"Helkkarissa … nytkö jo…? Eihän toki niin kiirettä ole. Pitäisithän toki edes niin kauwan malttaa, että kerkiää lähtöryypyt ottamaan", puheli kauppamies, käwellen kaapillensa.

"En minä häntä nyt … mitäpä minä hänellä…", sanoi Heikki katkonaisesti.

"Oh, ei hywä pahaa tee näin sumusella ja kolkolla säällä", sanoi kauppamies, samassa kun hän kaasi kaapin läpällä olewan pikarin täyteen. Sitten kehoitti hän Heikkiä ryyppäämään.

Hitain askelin läheni Heikki tuota punoittawaa pikaria; hän ryyppäsi puolet sen sisällyksestä.

"Pohjaan asti! Samaa siinä on alla kuin päälläkin … pohjaan", kehoitti kauppamies.

"En minä … menee päähän", esteli Heikki.

"Entäpä … pohjaan waan", hopitti kauppamies.

Heikki totteli.

"Samaa päälle kuin allekin—kaksi silmää wierahalla, toinen silmä ja toinen silmä", sanoi kauppamies tarjoten Heikille toista ryyppyä.

"Minä en ole koskaan ollut paljokas wäkewille; en enään uskalla ottaa, sillä selwästi tunnen sen menewän päähäni ja minä en tahtoisi olla juowuksissa, jommoisena en wielä koskaan ole ollut", sanoi Heikki.

"Pöhöh! Sen kyllä tiedän, ettette ole mikään juoppo, mutta kaksi pikku tillikkaa ei suinkaan teitä pilaa ja waikka se nyt korwissa wähän kihiseisikin, kyllä sen pian tuuli matkalla wiepi.—Ottakaa waan pois, sillä se onkin parempaa ainetta kuin tawallista, oikein purjeen takaista", kehotti kauppamies yhä.

Hitaasti ja wastahakoisen näköisesti otti Heikki tuon toisenkin tarjotun ryypyn, mutta hän otti kuitenkin.

Pitemmittä mutkitta rupesi kauppamies nyt Heikille jakelemaan kaupantekijäisiä. "Eihän se sowi, että niin tyhjinkäsin lähteä; mitäs sitten kotiin tultuanne antaisitte emännällenne ja lapsillenne? Tuossa on emännälle huiwi ja karttuunia ja tässä lapsille makeisia. Tässä on itsellenne matka=ewästä, jos taipaleella kowin kylmä sattuisi tulemaan", sanoi hän wiimeiseksi, pistäen samassa täysinäisen paperiin käärityn pullon Heikin käteen. Sitten antoi hän wielä Heikille ryypyn.

"Mitäs te nyt näin paljon … enhän minä nyt … te olette liian hy … kowin hywä", sanoi Heikki, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän häpesi sitä suuresti.

Sitten jätettiin hywästi ja pian olikin Heikki kotomatkalla.

Jokseenkin kylmä tuuli puhalteli ja wihmasadetta alkoi tulla tuulen muassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan haitannut Heikkiä yhtään mitään, sillä hänen sisällään oli siksi paljon lämpöä, ettei ulkonainen kylmyys häneen mitään waikuttanut. Waikk'ei hän ollut ottanutkaan wäkewiä yhtään muuta kuin nuo kolme pikarillista konjakkia, meni se kuitenkin hänen tottumattomaan ja kowasta työstä waiwaantuneeseen ja wäsyneeseen ruumiiseensa niin, että hänen molemmat korwansa kihisiwät. Siinä hän kuormansa päällä istua kyyrötti miettien nykyistä asemaansa ja tilaansa. Olipa warsin hywä asia hänen mielestänsä, kun ei kukaan ollut näkemässä hänen juowuksissa oloansa. Ja jospa joku tulikin wastaan tai ajoi edelle, oliwat he outoja ihmisiä, jotka eiwät häntä tunteneet ja eikäpä heillä ollut aikaa häntä tarkastellakaan. Joku wastaantulija koetti häntä tarkastella ja tirkistellä silmiin; mutta ehkäpä ei he mitään huomanneet, semminkään kun hän koetti olla hiljaa ja rauhassa. Ehkäpä hän ei ollutkaan juowuksissa, sillä tiesihän ja tunsihan hän kaikki mitä ympärillä tapahtui. Se lieneekin waan pelkkä turha luulo, joka häntä waiwaa; tuntuupa siltäkin kuin nuo ryypyt eiwät olisi olleet niinkään pahoja ja waarallisia, sillä hywäähän nuo tuntuiwat tekewän sydänalassa eikä tunnu yhtään kylmältäkään waikka on sateesta kastunut aiwan likomärjäksi.

Tämmöisiä mietti Heikki taipaleella ollessansa. Hän ei huomannut miettimisensä wuoksi pitää mitään lukua hewosensa kulkemisestakaan, jonka wuoksi hewonen lopalla korwin käwellä lötösteli rapakoisella tiellä niinkuin itse tahtoi.

Tällä tawalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen syöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne, mutta hän uskotteli waan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen. Kun hän oli hewosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän itse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli wasta leiwottu. Heti huoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta. Kuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla huomenna kotona, jonka wuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi ylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Wilunwäreet karsiwat pitkin selkäpiitä, waikka hän oli maannut lämpymässä tuwassa. Kuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.

Kolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi se mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan oli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin saawuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli kylmään, wireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jääwuori. Kylmä tuuli puhalteli waan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä waatteita ja samassa häntä itseäänkin. Wiimein tämä enenewä kylmyys käwi aiwan sietämättömäksi. Hän wärisi ja wapisi niin että hampaat suussa kalisiwat. Kun hänen oli kylmän ja wärisemisen tähden mahdoton kärryissä pysyä, koetti hän käwelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä siitäkään suurin apua ollut.

Wiimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli annettu hänelle matka=ewääksi ja juuri kylmän waralta. Hän muisteli, kuinka hän ei ennen hewosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut mitään wilua, waikka hän silloinkin oli ihan wesilieoksi kastunut ja waikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen lämpimyys ja hywinwointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aiwan warmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi pienen kulauksen wärisewän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan tarwitse sen wuoksi itseään juowuksiin juoda——ei suinkaan.

Näitä mietti Heikki itsekseen hewosen jäljessä käwellen ja wäristen. Hän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen oli mahdoton sinne päästä hewosen käwellessä. Sittenkun hän oli seisattanut hewosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaiwoi sieltä esille pullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein mahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä oliwat kowin kontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä wähin erin murtaa tuo kitsas tulppa.

Heikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo puoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja wilusta. "Otan kuin otankin tuosta tilkan kauheaan wiluuni—eipä tässä nyt ole ketään näkemässä— mutta ei paljoa, ei paljoa, sen werran waan, että wähän lämpenen", mietti hän itseksensä ja hän otti.

Melkein heti tuntui se mukawasti ja wirkistäwästi kiertelewän ja waikuttawan sydänalassa. Ei kauwan wiipynyt ennenkuin sen waikutus rupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.

Waikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut täydellisesti tyytywäinen nykyiseen oloonsa: wielä oli wähin wilu, wielä tuntuiwat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, wielä tuntui tuuli ja wihmowa sade kylmältä, niin—wielä, wielä.

Tämmöistä waillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki wielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hywä saanti, kun tulppakaan ei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon awonaisesta kaulasta oli hywä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen, ettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin tarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä olihan hän selwästi huomannut edellisen ottamisen liian wähäksi.

Niin Heikki.

Pian tuliwatkin tuon oiwallisen lääkityksen ja runsaan otoksen seuraukset näkywiin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasiwat kaikenni kalisemasta ja wiimeisetkin wilunwäreet katosiwat kuin kaste maahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin tuntuiwat niin mukawasti lämpenewän ja notkistuwan. Kolkko tuulen wihuri ja sade eiwät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin wastoin tuntuiwat ne sangen wirkistäwästi huuhtelewan hänen oudosti kuumia kaswojansa, kummallisesti kihisewää päätänsä.

Tähän saakka oli hewonen käwellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin wähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä saman tekewä miten hewonen kulki, sillä eihän hän tällä tawalla kulkien määrä=ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi niillä wireää hewostansa. Hewonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain muutosta ja alkoi täyttä wäkeänsä kiitää eteenpäin. "Hih!" kiljahti Heikki, heiluttaen suitsiwarsia päänsä ympäri.

"Hih waan!" kiljahteli Heikki tawasta edelleenkin. "Mutta kerta wielä … wähän wielä … sehän tuntui tekewän niin hywää … wähän waan … —ei paljoa…" höpisi Heikki itseksensä, kaiwellen pullon tulppaa, samassa kun hewonen oli masentunut käwelemään. Sen käsiinsä saatuansa naukkasi hän siitä taasenkin, noin waan wähäiseksi lisäksi entiselle.

Nyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt wai satoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hewonen taikka oli menemättä, kaikista noista huoli Heikki wiisi. Hänen päänsä tuntui hirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin ankarasti. Hewonen käwellä jurpotteli aiwan niinkuin itse tahtoi, sillä Heikki ei häntä nyt kiirehtinyt.

Heikkiä rupesi nyt kowasti wäsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli kikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; wihdoin nukkui hän täydellisesti. Tuolla waapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan retkahteli hänen herwoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja wähimmässäkin nytkäyksessä oli hän waarassa pudota päätänsä myöten kärryistä alas.

Nyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin. Useita taloja oli hän tällä tawalla kulkiessaan jo siwuuttanut, mutta wielä oli lyhykäinen metsätaiwal kuljettawana, ennenkuin tultiin pitäjän kirkonkylään.

Tunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hewosineen tullut nyt tälle metsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon Heikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se tapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä oli suitset kädessään, putosiwat ne hänen mukanaan maahan; hewosen käwellessä meniwät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hewonen seisahtui tiepuoleen.

Oitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan käynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui wetisessä maantien ojassa märkääkin märjemmäksi. Kaikin woimin yritti hän nousemaan ylös, mutta se oli peräti mahdoton. Jalat oliwat weltot ja koko ruumis oli niin raukea ja herwoton, ettei siinä tuntunut olewan hituakaan mitään woimaa eikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään wähän kontalleen, niin pää oli niin raskas ja sitä wiemasi niin hirweästi, että kun se tuli wähääkään ylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa wei se muutkin raajat mennessään.

Nähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän wiimein suurella waiwalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi oli hän jo muutenkin selwinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo putoaminen ja kylmä kylpy selwitti häntä wielä enemmän; sentähden olikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut woimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.

Siinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja owelaa tilaansa. Hän muisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tawalla tämä turma oli hänelle tullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentawaiseen onnettomuuteen syynä. Kowa häpeän tunne ja sydämen kipu waiwasi häntä nytkin jo, waikkei hän ollut aiwan selwäkään.

Tietä myöten näki Heikki tulewan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli tullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.

"Woi, woi, woi, woi! Auttakaa, auttakaa; auttakaa Jumalan tähden minua poloista—auttakaa hywä mies minua waiwaista", pyyteli Heikki.

"Mikäs on hätänä, onko jalka poikki wai?" sanoi mies kohdalle tultuansa, katsella töllistellen ympärillensä.

"Ei jalassa ole mitään wikaa, waan minä en muuten pääse tästä ylös", sanoi Heikki sammaltaen.

"Ahaa! Eikö sen pahempaa? Sitten on parasta että pitää wähän hajusuolaa nenän alla, niin pian siitä mies toipuu. Kyllä minulla itsellänikin on useammasti kuin yhden kerran ollut niin raskas pää, että on täytynyt maantien ojaan maata panna, enkä ole koskaan sen parempaa apua tarwinnut kuin hiukan hajusuolaa", puhua höwelsi mies läheten samassa Heikkiä.

Samassa siwalsi hän ojan partaalta pitkän liekouneen kekäleen, joka siihen oli jäänyt jostakin sammuneesta nuotiosta.

"Kas tässä! Tämäpä sattui niinkin kutsuttu … tämmöistä se juuri ollakin pitää", sanoi mies, pistäen samassa kekäleen hiiltyneen pään Heikin nenän eteen.

"Anna minun olla pilkkaamatta ja auta minua ylös ja kärryihin, jos olet kristitty ihminen; muutoin kuolen minä tässä wiluun", koki Heikki toimittaa.

"Wai wiluun! Näytpä, weli kulta, sillä waralla ottaneen lämmintä sisällesi, ett'et suinkaan hewillä wiluun kuole. Oi weikkonen! Useanlaisessa tilassa ihmisen pitää olla, ennenkuin se wiluun kuolee. Mutta lempo wieköön! Olethan kankea kuin pölkky, kuinka sinua woisi ylös saada", touhusi mies koettaen Heikkiä kääntää watsaltansa seljälleen ja katsella wilkuillen ympärillensä.

"Anna minun olla rauhassa", sanoi Heikki.

"Kas niin, wai rauhassa! Pyysithän minua itseäsi pystykokoon auttamaan, mutta mitenkä tuommoista tönkkiä auttaa, joka on kankea kuin puu; täytyy ensin wähän hieroa, että hiukankaan notkistuisit, ja sitten…"

Noita puhuessaan alkoi mies tukkia käsiään Heikin taskuihin.

"Roswo, ryöwäri! Heitä minut rauhaan", koki Heikki sanoa.

"Wai niin, wai roswo ja ryöwäri! No, olkoon menneeksi, en minä semmoisista nimityksistä tule pahemmaksi enkä paremmaksi, sillä olempa usein ennenkin jos jonkinlaisia nimityksiä kuullut. Kuitenkin tuntuu tämä teidän nimityksenne hieman sopimattomalta mielestäni, kosk'ei minulla ole sen pahempaa tarkoitusta, kuin että ottaa teidän rahanne itselleni, joita minä paremmin tarwitsen kuin te; muutoin en luule niitä niin paljon olewan, että teidän niiden tähden tarwitseisi kinnistellä ja melua nostaa. Muutoin annan teille sen neuwon, että pidätte pienempää suuta, ettei minun tarwitse ryhtyä siihen ikäwään keinoon, että jollakin tuntuwalla tawalla täytyisi teitä waientaa."

Näitä puhuessaan oli mies käynyt kowemmasti Heikki raiskaan käsiksi. Mutta waikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän woinut seisoalleen nousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki woimallista wastarintaa maassakin maatessaan tuolle luwattomalle anastajalle. Hän koki pysytellä aina watsallaan, ja milloin hänen hätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poweensa, tarttui hän woimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tawalla oli hän monta roswon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki warowaisuudesta pannut rahawähänsä liiwinsä powitaskuun, josta, kun kaikki waatteet oliwat lujasti kiinni napitetut, niitä oli waikea käsiinsä saada.

Tällä tawalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selwästi tunsi Heikki, että hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa muuta kuin liiwi, jota anastaja pyrki kaikin woimin repimällä auki saamaan.

Nyt tuli asialle aiwan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli uupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä miestä. He tuliwat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja meniwät nähtäwästi edessä päin olewaan kirkonkylään. He tuliwat käyden, ja heti ensi silmäyksellä huomasi tulijain olewan herrasmiehiä, sillä heillä oli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo lakannut.

Heti kun ryöwäri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: "Nuo saakelin roistot", mumisi hän ja syöksyi metsään.

Nyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa ojasta allikkoon. Selwästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä nimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa ollessaan tahtonut tawata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen kertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa, kunhan waan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin tiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.

Tulijat lähestyiwät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kowasti.

"Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien wieressä?" sanoi nimismies kohdalle tultuansa.

"Siltäpä se näyttää; talonpoika arwoltansa, luulen ma", sanoi toinen.

"Joutawiahan weli Lewenius puhuu, sillä eihän siwistyneitä ihmisiä koskaan tuommoisessa tilassa tawata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja silloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta kuin talonpojasta", sanoi nimismies puoli tuimasti.

"No, älähän nyt kiiwastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin waan sanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on", sanoi Lewenius.

"Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta werrattawana talonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa", sanoi eräs möhömahainen mies huonolla ruotsinwoittoisella murteella; hän näytti joltakin käsityöläiseltä.

"Oikein, weli Rommander, oikein" sanoi Lewenius ja kaikki rähähtiwät sillä sukkeluudella nauramaan.

"Siinä on talonpoikainen siwistys oikeassa karwassaan, ottakaa nyt hywät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuwat itsellään olewan siwistystä" sanoi Rommander.

Hänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut kisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruwennut tuntumaan raa'alta, sen wuoksi oli hän nimensä muuttanut latina=päätteiseksi.

"Mitä, kuinka? Minä luulen tuntewani tuon miehen tuossa. Eihän hän waan ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin wiimeistä puhetta.

"Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?" kysyi Longman.

"Hänenpä juuri luulen tuon miehen olewan", sanoi nimismies ja alkoi käwellä Heikin luokse.

"Hah, hah, hah! Hän warmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa", sanoi Rommander.

"Aiwan oikein; arwasinhan minä … Keron Heikki se on kuin onkin", sanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaawaa.

"Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?" lisäsi nimismies.

"Otin wähäsen wiluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän se…" koki Heikki änkyttää.

"Kauppamiehen antamasta pullosta wähäsen … kyllä minä näen, ettei sitä kowin wähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun waan on wähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla sitte ajelette ihmisien silmissä.——Wielä tämä lainakirjastoa", säyhysi nimismies.

"Enhän minä ole ennen koskaan ollut juowuksissa, auttakaa minua pois tästä … enkä minä enään…" sommerteli Heikki.

"Hah, hai, hah", nauroi Rommander.

"Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa", sanoi Lewenius.

"Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen; kyllä kaiketi nousee kuin selwenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei kannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään waaraa; kun ei nouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta waaraa ole … paras heistä ja tuommoinen", sanoi nimismies ja lähti inhoawan näköisenä Heikin luota pois.

"Tuohonko heitämme tuon?" kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.

"Siihenpä tietenkin", wastasi Lewenius.

"No, mutta olisihan hänestä woinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme auttaneet", arweli Longman.

"No mitä wainen?" kysyi Rommander.

"Olisimme woinut pitää häntä narrinamme."

"Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan.——Kun sijan jälkeen lähtee, wiepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä hän on", sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. "Paras on että lähdemme", lisäsi hän, sitten.

"Paras on että lähdemme niine hywineen", säestiwät toiset.——Ja niin he lähtiwät.

* * * * *

"Mitenkä on, welikullat! Suwaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo näin myöhäinenkin?" sanoi nimismies towereilleen tiellä mennessään.

"Kyllä, mutta mitäpä hywää sinulla olisi meille tarjottawana siellä?" sanoi Lewenius.

"No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle", selitti nimismies.

"Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä", sanoi Rommander.
"Wai mitä muut weljet sanomat?" lisäsi hän sitten.

"Eihän hywä pahaa tee! minä suostun", myönsi Lewenius.

"Saman sanoo 'Jortteli'", sanoi Rommander.

"Samoin minäkin", ehätti wiimeiseksi Longman sanomaan.

No niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden käwelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo kotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän kokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. Hurskaassa kodissa kaswatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan oikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin odottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi awioliiton kautta, ja siltä hän toiwoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni toista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä waan ulkokuoren ihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosiwistys loisti waan useassa siwistyneessä ja sydän jäi aiwan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli nimismiehen rouwa tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran. Mutta waikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen wäkewän käden alle. Olihan hän siwistynyt ihminen ja siwistyneen miehen waimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arwoa kannattaa, oliwatpa ne wielä mitenkä oliwatkaan, sillä arwohan on aina ensimäinen, olipa muut asiat miten tahansa.

Lewottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulewaksi, sillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäiwän. Sitäpaitsi oli hän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä seuraan yhtyneet wiralta pois pantu ruununwouti Lewenius ja waratuomari Longman ja—ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan wielä ollut woinut kärsiä.

Kauwan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toiwonut. Hän oli nimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat towerit ehkä päiwän päälle olisiwat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä, sillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula heidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään käwisi, sillä täytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä welwollisuus waatii, oli mieli musta tai walkea—niin, mitäpä sille.

Niissä mietteissään oli nimismiehen waimo silloin kuin owea rajusti kolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä olipa tämä jonkinlainen selwitys hänen nykyisille aawistuksillensa. Kiireesti riensi hän awaamaan owea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten usein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi kotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.

"Woi, woi! onpa hauska saada wieraita … astukaa huoneesen ja olkaa niinkuin kotonanne … istukaahan toki … eihän sowi noin ujona ja arkana olla … pimeäkin on … en arwannut … minä wiritän lamppuun walkean", puheli rouwa ulkokullaisesti, wiritellen walkeaa, waikka sydän pamppaili pelwon ja harmin wuoksi.

Samassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouwa kiirehti sinne.

"Ei saakeli—istukaahan nyt toki … eihän se sowi … minä tulen pian", sanoi nimismies towereilleen ja meni waimonsa jälkeen.

"No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Wedit nuo taas tänne yökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään … ei saa hetkeksikään lepoa, kun tuo lapsikin on sairas, sanoi rouwa nimismiehen huoneesen tultua.

"Älähän nyt tuossa … tuo tuntuu minusta liian tutulta.—Tiedäthän welwollisuutesi——tuo waan wettä ja sokeria … ymmärräthän——lopusta minä itse kyllä huolen pidän", sanoi perheen isä.

"Wettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon … Anna heidän mennä niinkuin owat tulleetkin."

"Eihän käy laatuun; hehän owat siwistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin täyttää welwollisuutensa", puolusteli nimismies.

"Huonoja welwollisuuksia——juomawelwollisuuksia.—Korkealla luulette olewanne, mutta alhaalla olette.—Ei tuota elämää hywä peri", sanoi rouwa, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan—wettä ja sokeria.

Niin, niin——welwollisuus, welwollisuus.

"Senkin roistojoukko", mutisi rouwa miehensä ohi mennessään.

Nimismies loi waimoonsa tyytymättömän, kysywän, tuiman ja käskewän katseen.

Tyytymättömän näköisenä riensi rouwa lapsikamariinsa, sitten kuin hän oli wettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halweksiwan katseen jättämäänsä joukkoon.

"Olkaa hywät! pannaanpas sulamaan … eihän, welikullat, muutoin sowi, sillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee…——Se saakelin konjakki siellä kestikiewarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta emmehän woineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan elämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä waskisepän paukkeessa ollut.—Pannaanpas tätä ja woinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja muut pian tasaantuwat", sanoi nimismies waimonsa mentyä wieraillensa.

"Hah, hah, hah! Sinä, weli, miestä olet. Minä luulen ettei minun kurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päiwää on siellä kuohunut", sanoi Rommander, pullistellen watsaansa hywässä toiwossa.

"Niin, saadaanpas nyt tätä, welikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika maku pois kurkuistamme.—Älkäämme olko niuhat; nyt tarwitaan tositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme", sanoi nimimies, kohottaen lasiansa.

Muut seurasiwat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maisteliwat he joukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oiwaa panostansa, josta itsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa kurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsiwat itseänsä waiwaawan, waikka se oli heille ollut warsin terwetullutta paremman puutteessa.

Kauwan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas muutoin.

"Ei saakeli … eikös nyt jo tunnu olewan kaikki taas hywin, wai kuinka weljet? … mutta nuo saakelin roistot; he käywät nyt jo niin häwyttömiksi, että tunkeentuwat tarkastelemaan ja arwostelemaan siwistyneitä ihmisiä", puheli nimismies seurallensa.

"Mitä, mitä, mitä saakelia … mitä tarkoitat oikeastaan, weli hopea?" sanoi Lewenius.

"Kutka semmoista tekewät?—onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue suomalaisia sanomalehtiä", huudahti Lewenius.

"Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienwieressä makasi juowuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenwaihtaja, ja niissähän hän on walmis tarkastelemaan meikäläisten oloja", selitti nimismies.

"Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla juowuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan … hänkö?" sanoi Lewenius.

"Hän juuri. Onhan hän meille siwistyneille oikea silmätikku. Joka paikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja niitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja walhetta sekaisin, ja sehän woipi harmittaa", selitti nimismies.

"No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juowuksissa makaamassa … ethän tätä jätä rankaisematta…—pidä sinä moukkia aisoissaan", sanoi Longman.

"Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä löytyy kunnassa, jotka eiwät anna ihmisille rauhaa", sanoi Lewenius sywästi huoaten.

"Nuo tuhannen moukat … luulewat jotakin olewansa, waikka eiwät mitään ole—owathan juhtia—aaseja", sanoi Longman.

"Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki … eikö niin? Muista pitäwät wahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on.——Tarwitseisiwat saada housuillensa wai kuinka?" säesti Rommander.

"Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä tahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski——onhan syytäkin… Tuolla tawalla olla juowuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki pitää suurta suuta… Ei weikkoset! se on liian paljon kärsiä… Ymmärrättehän, weikkoset, wai kuinka?" puheli nimismies, katsoen towereitaan silmiin.

"Niin, niin—ilkeitä owat … niin owat, mutta elkäämme siitä puhuko, sillä saawathan he piankin nähdä, ketä he owat pistäneet… Ne saakelin raakalaiset; tietäisiwäthän huutia wähänkään etteiwät pakkautuisi asioihin, joita eiwät ymmärrä … toista meidän on … mehän olemme siwistyneitä", myönteli ja selitteli Rommander.

"Myönnetty—hywäksytty. Olethan sukkela, weli Rommander… Tosiaankin: mitäpä heistä puhuisimmekaan; he owat itse siipensä polttaneet ja heidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä.—Heittäkäämme heidät ja eläkäämme wapaata elämää … tuossa on alkua, hywät ystäwät", sanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.

"Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä arwaat…——kuka jakaa? ikäwähän muutoin olisikin", sanoi Rommander.

"Sepä oikein … olisihan muutoin tullutkin ikäwä … kuka jakaa?—— antakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?" kysyi Lewenius, selaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.

"Tikkiä tietysti", sanoi Longman.

"Kuinka isoa?" utasi Lewenius.

"No wain noin wiidenkolmatta pennin … sopiihan sekin ajanwietteeksi", sanoi Rommander.

"Eikö hiidessä … sehän on liian halpaa … markan … wähempään en tyydy", selitti Lewenius.

"Olkoon menneeksi——yhtähän se on, woitin minä wähän tai paljon, minä sitä kumminkin woitan", sanoi Rommander.

"Ei kun wiidenkolmatta pennin … ei kaikilla ole kruunun waroja taskussa", sanoi Longman wähän pisteliäästi.

"Sitähän minäkin arwelen, weikkonen; woihan silläkin tawalla hutilus tuhlata wiikon ansionsa", sanoi Rommander, puristellen likaisia nyrkkejänsä.

Kukaan ei wastustanut tätä ehdoitusta ja Leweniuskin oli hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa.

Pistettiin siis ajan ratoksi waan wiidenkolmatta pennin tikkiä.—Eihän se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille woi se yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen wahingon.

"Ei saakeli … tämä ei käy päinsä. Tämä wedellä sekoitettu haudewesi ei ole minua ainakaan tehnyt wielä miksikään; minusta tuntuu, että tarwitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia wedellä sekoittamattomia kuiwia rakkareita, noin waan pelin alkajaisiksi, wai mitä weljet sanowat", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli wielä oli alkanut.

"Hah, hah, hah! Sinähän, weli, aina arwaat. Minä olen kauwan odottanut ja ajatellut aiwan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hywä talo olisi muutoin, mutta on pitkä ryypynwäli", ehätti Rommander sanomaan.

Tyytywäisyyden hymy lewisi toisienkin kaswoille tätä hauskaa puhetta kuullessansa.

Yksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korwaukseksi liepeälle haudewedelle.

Kun oli nuo wirkistäwät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen. Lewenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja wirallinen mies kuin oli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun warman syyn tähden oli hänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut waatteitansa, saadaksensa raitista ilmaa wirtaamaan rawakkaaseen ruumiisensa. Tämän wuoksi oli rintaröyhelö päässyt walloillensa puoliksi awatusta ja ennen pinnistetystä liiwin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti selkäkenossa käskewän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi koko seuraa. Longman, lainwalwoja, istui toisessa päässä pöytää ja talon isäntä sekä Rommander molemmilla siwuilla.

"Kuka jakaa?" kysyi Lewenius puoli komentawasti.

"Kukas muu kuin weli Lewenius", sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.

Lewenius jakoi ja pian oli wiidenkolmatta pennin tikki täydessä wauhdissa.

Leweniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla warsin huono onni, niinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettiwät he wiidenkolmatta pennisiään ja wäliin he saiwat maksaa kertyneen kantarahastonkin, joka wälisti nousi pariin kymmeneen markkaan. Tawallisesti sanottiinkin heitä wesiaiwoiksi, sillä ei heidän ymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän wuoksi eiwät he liene woineet kaikkia korttipelin kawaluuksia hywäkseen käyttää, ja tämän tähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen häwisiwät. Waratuomari Longman ja nimismies oliwat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin heistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesiwät aiwan hywin keinot, miten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin woittiwat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti oliwat lautaselle latoneet.

Muistettawa on, ettei suinkaan ryyppyjen wälit olleet pitkät.

Tämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli pelionni itsekutakin niin wärpästellyt, että yhteiseen kassaan oli kokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut woinut niitä pois korjata, waikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toiwossa saadaksensa korjata tuon kantarahaston.

Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisiwat ratkaisewat waltit.

"Minä tikkaan", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.

"Minä myös", sanoi Lewenius, lyöden rystysensä pöytään, että joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan nyt saatawissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eiwät nykyään ole noin waan ilmanaikojaan oksalta otettawia. Kummallakin oli waltteja, paremmasta arwosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen——niin oliwathan he joitakin onnenpoikia.——Toiset towerit ilmoittiwat siwumenneen ja löiwät korttinsa pöytään.

Kahden kakolle jäiwät nyt Lewenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan perisi.

Lewenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli silloin walttina.

Longman pisti sen ässällä.

Innostuneena toi Lewenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen silmille rouwan samaa maata.

"Pelastan ainakin itseni … pistäpäs tuo jos woit", sanoi Lewenius, wiskaten patawiitosen esille.

"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin häwittää", sanoi Longman, wiskaten kymmenisensä esille.

Lewenius käwi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.

"Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut…—— Sinä warastit waltin jakaissasi", sanoi Lewenius wihassa kähisten ja nousten pöydästä pois.

"Warastinko?—Niinkö? Luuletkos, että kruunun warat owat kaikkien kopeloitawina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella… Leweä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että woit ilman aikojaan lewennellä kenelle tahdot", sanoi Longman, seisaalleen hänkin nousseena ja kokoillen rahoja.

Samassa wanui Lewenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli istunut.

Käytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuwalla silmänurkallaan tämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; wälttämätöntä oli hänelle korjata rahat ensin hywään talteen. Hän wältti ensimäisen iskun ja ennenkun Lewenius oli leweydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi koholle nostaa toista warten, oli Longman saanut kouraansa kynttiläjalan ja täyttä wäkeään mäihäsi hän sen leweällä puolella Leweniusta otsaan.

"Woi tuhannen piru, mitä teitkään, weli Longman! Hänhän meni seljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen wanne otsassa; onpa niinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!" huudahti nimismies tämän nähtyänsä.

"Mitä sinä puhut, roisto … yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa sinäkin juonitella ja, ja—wa-warastaa", puuttui Rommander puheesen.

Longman'in antamasta iskusta oli Lewenius kaatunut seposten seljälleen. Kädet lewällään, haapuroitsi hän jotain turwaa, mistä hän olisi kiinni saanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän löytäwinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä huonolla seurauksella, että hän weti pöydän pulloineen, wesineen, lasineen wasten silmiään. Kaikkihan ne nyt meniwät nurin, mutta olihan hänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.

Leweänä ja kiiruusti nousi nyt Lewenius ylös, ikäänkuin häpeäwänä saatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmiwan kitaansa kaikki muut wähäpätöisyydet.

Waralla kaikkea tämmöistä warten oli kuitenkin Longman ja nimismies.

"Tuhannen saikara=sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja … te molemmat kehnot hongankolistajat… Totta puhuen, teihin ei woi oikea mies katsoakaan", huusi Lewenius raiwostuneena.

"Niin, niin, semmoisia he oliwat. Koko ajan owat he warastaneet kortteja ja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman warasti", sanoi Rommander.

Ei ollut wielä Rommander'in lause loppunut, ennenkun Lewenius oli hyökännyt Longman'in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen osaweljensä tämän=yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa Longman'in kanssa häwiölle, hyökkäsi hänkin Longman'in kimppuun.

"Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin wiheliäinen Rommakko——ulos minun huoneestani!" karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander'ia irti temmeltäwästä ryhmästä.

Pikemmin kuin nimismies arwasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen läimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden, kaatuissaan tuolin kulmaan, ison haawan poskeensa. Siihen hyppäsi Rommander wielä peittomaan puolituperruksissa olewaa nimismiestä.

Silläwälin antoi Longman Leweniukselle oikein oikeasta kädestä kuka käski. Luisewista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei Lewenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa: hänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin kaatumisestaan. Silloin sai Lewenius Longman'in ja nimismies Rommanderin edestä.

Kun toinen pari selwisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin samaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan=oppineetkaan olisi siitä mitään selwää saaneet. Annettiin waan oikeaan ja wasempaan ja wiimeiseltä huoliwat he wiisi kuka heistä mällin sai; kunhan waan annettiin ja saatiin, sama se. Wihdoin sai Lewenius wasemmalle siwullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta. Tämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan ja kaatumaan, waan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän wiimeksi kaatui. Siinä hän sitten surkeasti walitteli ja woiwotteli. Toisetkin oliwat saaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasiwat tuosta sekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli jokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.

Ei ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa. Huonekalut oliwat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat pirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja wesikannun palasia oli ympäri lattiaa, ja särkyessään oliwat ne sisällyksensä holwanneet lattialle kaiken muun hywän lisäksi. Tämän kuwan täydentää nuo lattialla hujan hajan makaawat miehet, jotka seljällään ollen syltä leweällä kuorsaten wetelewät hurskasta unta.

* * * * *

Melkein kohta kun nuo siwistyneet herrat oliwat lähteneet Heikki=raiskan tyköä pois, heittäen hänet wiheliäiseen tilaansa, tuli muutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsiwat kohta Heikin ja laupiaan samaritaanuksen tawoin auttiwat he hänet ylös tuosta tukalasta tilasta ja weiwät kanssansa kylään.

Kowaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä kirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui siltä kuin kaikki helwetin liekit olisiwat kaikella woimallaan walahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle kolmeakymmentä ikäwuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä säilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt wähäpätöisen arwonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt, kaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään tienwieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli aikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka hän woipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin tahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arwonsa; mitä sanoisiwat he hänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä? "Kuinka woinkaan mennä siweän waimoni luo, joka on sanomattomasti luottanut minuun, ja toiwonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene sinne, minä en woi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en woi wastata heille——ei, minä menen—mutta mihin minä menisin, sillä kaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni—— huonosti on asiani, yritinpä wielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuwoa kuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa takasin woittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on", mietti ja ajatteli Heikki.

Waikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selwennyt äsköisestä pöhnästään, ei kuitenkaan hän woinut nukkua silmäntäyttä, niin kowasti poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen käwi hän hewostaan hoitelemassa ja waalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se tarwitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle elukallekin tehnyt paljon wääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä lähtemään wiimeistä taiwalta menemään kotiinsa.

Heti kun rupesi päiwäksi sarastamaan, pani hän hewosen aisoihin ja lähti.

Kotiweräjällä oli Heikin waimo jo wastaan=ottamassa.

"Herra Jumala! oletko sairas…? olethan walkea suin palttina", huudahti waimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa weräjää minkä kerkesi.

"Woi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin puolesta", sanoi Heikki, tarttuen waimoonsa syliksi ja purskahtaen itkuun.

"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut…? puhu—sano!" hätäili waimo hämmästyksestä wawisten.

"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu", änkytti mies nyyhkimisensä seasta.

"Woi onnettomuus…! Warastettu?!" sanoi waimo hätäyksissänsä.

"Ei pennin wahinkoa minulle ole tawarain puolesta tullut, mutta miehen kunnia ja arwo on mennyt", sanoi Heikki surumielisesti.

"Mitä sitten on tapahtunut…? Minä en ymmärrä sinua … olet kowin lewottoman ja kalpean näköinen; tarwitset tyyntyä.—Käy nyt huoneesen, sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella", sanoi waimo wähän tyyntyneenä.

Alakuloisena päästeli Heikki hewostansa ja laitteli sille tallissa syötäwätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen tehtyään meni hän tupaan, riisui waatteensa ja istui nolona penkille.

"Mikä sinulle, hywä ystäwä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä tulen kowin lewottomaksi?" sanoi waimo, tullen lempeän näköisenä hänen luoksensa ja istuen hänen wiereensä penkille.

"Woi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juowuksissa tällä matkallani", sanoi Heikki wärisewin äänin.

"Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani…! Jouduitko huonoon seuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?" sanoi waimo kauhistuen.

"Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä wietellyt… Itse minä olen waromattomuudellani itseni pettänyt", sanoi Heikki surumielin.

"Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeewat saamaan huomiota", sanoi waimo hiljaa.

Ja he lähtiwät kamariin.

"Kerro minulle awomielisesti kaikki, minä kuuntelen", kehoitti osanottawa waimo.

Ja Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle matkalla oli tapahtunut.

Tyynenä, wakawana ja maltillisena kuunteli waimo kertomuksen erityisseikkoja miehensä tunnustawassa kertomuksessa, sanomatta sanaakaan sinne tai tänne sen hywistä tahi huonoista puolista.

"Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä woin wakuuttaa sinulle, että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta. Minä tahdon wastaisella elämälläni sowittaa mitä nyt rikkonut olen", sanoi Heikki murtuneella mielellä kertomuksensa loputtua.

Waimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä kaulaan. Kauwan oliwat he siinä puhumatta mitään; he eiwät woineet puhua, sillä kummankin tunto oli kowasti liikutettuna.

Wiimein oikaisi waimo itsensä suoraksi.

"Totta kyllä on, ettei hywää mainetta ja nimeä saawuteta yhtä pian kuin menetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toiwon … Jumalan awulla on se onnistuwa.—Wäärinhän—kowin wäärinhän se olisi, ellen sinulle anteeksi antaisi… Silloinhan lisäisin kiwiä kuorman päälle ja sinulla näkyy olewan kuormaa kylliksi… Kaikki unhotettu ja anteeksi annettu… Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja alkakaamme uudestaan…——Mutta sinä olet kowin wäsynyt ja uupunut … tarwitset lepoa…—se oli waan arwaamattomuudesta tullut hetken hairahdus…—kyllä sinusta wielä mies tulee… Pane nyt waan maata ja lewähdä", puhkesi waimo wiimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin lempeästi silmiin.

"Niin, eikö sinulla ole nälkä?—en ollut muistaakaan—syö nyt ensin ja pane sitten lewähtämään", jatkoi waimo ja rupesi sitten laittamaan kiireesti ruokaa kamariin.

Heikin syödessä meni waimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja rupesi niitä jakelemaan lapsille.

"Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko…? sanokaa, äiti", uteli yksi ja toinen lapsista.

"Olkaa nyt waiti! Isä on tosin wähän kipeä, mutta kyllä hän pian paranee. Olkaa nyt waan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi wähän lewätä", sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.

Muiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli Heikille antanut matka=ewääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon turmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen kanssa kamariin.

"Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja yhtäkaikki se on sinut semmoiseen wiheliäisyyteen saattanut.—Etkö maista tästä wähäsen, että wirkistyisit?", sanoi waimo naurussa suin.

"Wie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään", sanoi Heikki.

"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole … kyllä tälle muunkinlainen keino tietään, ettei se saa ketään wahingoittaa", sanoi waimo.

Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti waimo pulloinensa joutuun pois.

Tuwan owi aukesi ja sisään astui wanha, läähättäwä ja hätääntyneen näköinen wanha muori.

"Joko se ryökäle on nyt tullut? Woi hywä Jumala, mitä minun pitää kuulla … eihän tuo ennen tuommoinen…" kuuli Heikki tulijan katkonaisesti sanowan.

Samassa otettiin awain sukkelasti kamarin owesta pois.

Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon wanhan, wapisewan ja tutunomaisen äänen.—Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.

Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arwossa, ei, mutta päinwastoin kunnioitti hän häntä siiwona, kunniallisena ja rehellisenä miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelwollisen elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran waatelias tarkastelija ja arwostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä kyllä, että elettiin noin waan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti, mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää wiettäneenä, waati hän nuhteetointa elämänwanhurskautta ihmisiltä ja sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin wäwyltänsä.

"Olkaa nyt, äiti, wähemmällä! Lasten kuullen ei sowi mitään sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme wapaammin puhua", kuuli Heikki waimonsa äitiwanhallensa hiljaisesti sanowan.

"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanowat Heikin kaupunkimatkallaan maantien ojassa ajelehtineen awutoinna juowuksissa…? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin tultuansa.

"Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu uskotella. Kylmästä sateesta wilustuneena, on hän wäristessään ottanut wähän kauppamiehen lahjoittamasta ewäspullosta ja tottumaton kun on, oli hän wähän huumaantunut; siinä kaikki", selitti Hanna säwyisästi.

"Kumpahan olisi sanasi tosi … kumpahan olisi siinä kaikki.—Mutta minä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen kokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harwoin on siinä kunnialla woitu peräytyä", puheli mummo tytisten.

"Minä en pelkää, äiti, ensinkään… Minä tunnen hänet… Hänessä on kyllä miestä … olkaa, äiti, aiwan huoletta … ettekö ole hywin wäsynyt…? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä.—Lewätkää tässä kamarissa yötä. Heikki tarwitsee lepoa… Hän on wäsynyt matkasta", puheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.

"Minä en woi nyt syödä enkä lewätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja kyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta toiwowasta puheestasi … kun sinä, lapseni, jaksat toiwoa, syttyy toiwon kipinä minunkin wanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja auttakoon. Rukoilkaa Häneltä woimaa uuteen elämäänne, Hän woipi teitä auttaa."

Näin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa hän wähillä waroillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa, "sillä", kuultiin hänen usein sanowan, "ei hän tahdo elää kenenkään rasituksena".

Heikki oli kuullut joka sanan waimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä pani hänen sydämensä uudestansa kowan koetuksen alle. Hän tiesi anoppinsa waatiwan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo waatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä tyytywäinen, wieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka oli tähän saakka pitänyt wäwyänsä ihmisenä ja welwollisuutensa täyttäwänä perheen isänä ja luottawasti toiwokkaana ilolla katsonut heidän sopusointuista elämänsä edistymistä—hän oli tuon lankeemuksen tähden ruwennut näin äkkiä wäwystänsä tuolla lailla ajattelemaan.—Hywä Jumala! mitä muut wähemmin hywää ajattelewat ja toiwowat ihmiset hänestä sitten ajattelewatkaan?

Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä. Näitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein henkeä ahdisti ja tuskanhiki walui ruumiista. "Joko se ryökäle on nyt tullut…? Woi hywä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!" soiwat katkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korwissaan ja nämä anopin sanat tuntuiwat huutawan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauwan sai lempeä ja anteeksi antawa waimo lohdutella murtunutta miestänsä, ennenkuin tämä woi wähänkään rauhoittua. Pyhänseudun waimonsa kanssa puheltuansa ja yön lewähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon lewollisemmalla mielellä.

* * * * *

Näin oliwat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon toisin oliwatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen waimo ei saanut unta koko tuona wiime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän warjopuolet astuiwat nyt täydessä peloittawassa haamussaan hänen silmiensä eteen. Hän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe=elämää miehensä kanssa, ja rauha ja rakkaus oli wallinnut heidän wälillänsä. Mutta nykyään oli hänen miehensä ruwennut kowasti juomaan ja tämä näytti pilaawan ja turmelewan kaikki. Juomatoweriensa kanssa oli nimismies melkein joka ilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei korttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan yötä kotonansa, sillä wasta muiden ihmisten ylös nousun edellä wetäysi hän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän weti perässään juomaweikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein samankaltaista melua kuin wiime yönäkin.

Usein oli waimo koettanut miestänsä siweästi ja hiljaisesti muistuttaa ja waroittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntawasta, mutta hän waan ärtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän wälillänsä elämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi wiheliäisyyttä wiheliäisyyden päälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja koetti siweyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, waikka kyllä oli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiwäisen toimeentulon lähteet supistuiwat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta wälttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat wirkatulot eiwät riittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiwäisen elämän kohtuullisimpiinkaan waatimuksiin.

Tämmöisiä asioita pyöri waimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korwiinsa. Silloin säikähti hän niin kowin, että tuntui siltä kuin kylmä wesi=ämpäri olisi walettu pitkin selkää. Siihen wielä lisäksi tuli se, että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut sairaaloiseksi alinomaisen lewottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti nousta istualleen wuoteen laidalle, waalimaan ja hoitelemaan pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja tuskaa—niin, olihan hän äiti.

"Woi, hywä Jumala, tätä menoa ei woi kestää kauan… Eiwäthän nuo toki ennen ole tuommoisia olleet … asia näyttää waan pahenewan … niinhän se on: joka ei parane, se pahenee.——Woi minkälaista meteliä he pitäwät … siellä mahtaa siiwo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja herättelemään, sillä muut ihmiset owat jo aikoja olleet ylhäällä ja pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu woimattomalta ja raukealta, kuinka woinkaan nousta ylös?" ajatteli ja tuumi kärsiwä waimo itseksensä päiwän jo korkealla ollen.

Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan seisaallensa, mutta korwat rupesiwat niin kummallisesti soimaan, sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja hän lätistyi wuoteen wiereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin paljon tajua ja woimaa, että hän woi hinata itsensä wuoteesen takaisin. Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selwitellä ja toinnutella itseänsä. Onneksi oli wuoteen wieressä tuolilla wesikarahwiini, ja kun hän sai siitä suurella waiwalla juoduksi lasin wettä, tointui hän äsköisestä huimauksesta. Warowasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa waatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään herrojen huoneesen.

Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät oliwat hujan hajan rikki lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat oliwat sisällyksensä lewittäneet niin leweälle kuin ne suinkin woiwat ulottua. Siellä täällä lattialla taidotonna maata rötköttäwät miehet oliwat wielä tuota märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tawalla lisänneet.

Kyllä särki waimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa oliwat eläwinä—ei—kuolleina todistajina asian todellisuudesta.

Warowasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa herätellä.

"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!" sanoi waimo ja nyki miestänsä hiljalleen.

"Anna minun maata", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.

"Ei se sowi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeawat pyrkimään asioilleen; nouse, hywä ihminen, ylös!" pitkitti waimo.

"Menkööt tänne pyrkijät h——ttiin", örisi mies.

"Ei, ei se käy laatuun … kuule nyt…! ymmärräthän tuon itsekin…" hätäili waimo.

"Anna minun olla!"

"En minä woi antaa … että kerkiäisin wähänkään huoneita siiwota…
Woi, woi, nouse nyt!"

"Mene tuosta tiehesi woiwotuksinesi" sanoi mies ja kääntyi taas toiselle kyljelle.

Kun waimo näki kaikki waiwansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä nyyhkimään.

Kuitenkin oli Longman herännyt waimon miestänsä herätellessä. Hän rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.

"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin", ähkyi hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän wihdoin semmoisen tuolin, johon hän woi istua. Hän otti kellon taskustansa ja silmäsi siihen.

"Yhdeksän ja wissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle. Täällä on illalla warmaan ollut hauska elämä, luulen ma", sanoi hän sitten, kääntyen nyyhkiwää waimoa kohden.

"Siltä se näyttää", sanoi waimo wesissä silmin.

"Ei nyt sowi … kyllä nyt pitää nousta… Nouskaa joka sorkka ja pian!" rupesi Longman äywästämään, kolhien samassa itsekutakin jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.

"Uh, huh, puh", uhki Rommander.

"Uih, uijui", uihki Lewenius.

"Ole siiwolla", komensi nimismies.

"Tässä ei auta nyt siiwous eikä mikään, waan ylös nyt pitää nousta; kello alkaa käydä jo kymmentä", sanoi Longman perään antamattomasti.

Samassa ruwettiin kiireesti kolkuttamaan owea. Rouwa kiirehti kyökin kautta porstuaan.

"Onko nimismies kotona?" kuultiin kolkuttajan sanowan.

"Ei, ei hän ole", sanoi waimo.

"Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan."

"Wallesmanni meni ulos käwelemään."

"Milloin luulette hänen sieltä palaawan?"

"En tiedä warmaan, mutta luulen puolenpäiwän jälkeen."

"Sepä oli paha, sillä minulla on kowin kiire. Ei ole muuta neuwoa kuin odottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauwan?"

"Onhan sielläkin niin ahdas … kyllä teille siellä ikäwä… Eikö teillä ole muualla asioita ajettawana?" sanoi waimo waaleten.

"Olisihan sitä wähän tuolla kauppamiehessä."

"Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että wallesmanni tulee siksi kotia kuin sieltä palaatte", kehoitteli waimo jo wähän keweämmällä sydämellä.

Mies lähti.

Kiireesti palasi waimo saliin.

"Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he osaa häwetäkään yhtään wähää", murisi nimismies ylös kömpiessään.

Rommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohwan laidalla, tuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki ja puhki, ja näytti wiettäwän sangen tukalaa elämää.

Lewenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus; katkenneet kylkiluut tekiwät pahaa wastusta ja hän ei päässyt paikalta päkähtämään.

"No miten sinun asiasi owat, weli Lewenius?" kysyi Longman, sillä hän rupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.

"Huonosti, huonosti, welikulta. En woi nousta ylös … tuo kirottu kylki… Kyllä se oli kowa huimaus sinulta, weli", sanoi Lewenius ähkien.

"Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen wälillämme, siltä tuntuu minunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen … ethän waan weli, wihaa pidä?" sanoi Longman.

"Eikö hitossa … se ei saa tulla kysymykseenkään … olisinhan silloin oikein siwistymätön kollo——eei, semmoinen en toki ole… Kun waan pääsisin tästä ylös", sanoi Lewenius ja koetti hymyillä, mutta se käwi kowin irwistelemällä.

"Tuohon käteen, weikkonen", sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin
Leweniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.

Suutansa wäyristellen ojensi Lewenius hänelle kätensä.

Nimismies ja Rommander istua mörröttiwät mykkinä.

"No mitenkä se meidän kanssamme on?" sanoi wiimein Rommander.

"Tuo poskeni … sinä sen roisto…" ärähti nimismies.

"Ettäkö minä roisto…? Älä semmoisia puhu… Yhtäläisiä roistojahan olemme kaikin", ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.

"Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun wielä hankitte riitaa? Heittäkää jo hitolle kaikki ja ollaan ystäwykset kuten ennenkin", sowitteli Longman.

"Samaa minäkin toiwoisin", säesti Lewenius seljältään.

"Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois", kiilasi Longman.

"Menetetyt rahani", sanoi Rommander.

"Mitäpä niillä rahoilla wäliä on; ne woitamme toisella kerralla takaisin … sopikaa pois", toimitti Lewenius wuorostaan.

"Noh!" sanoi Rommander.

"Noh!" wirkkoi nimismieskin.

He ojensiwat toisilleen kättä.

Tätä kaikkea oli heikko waimo kuunnellut ja katsellut.

"Minä pyytäisin, että wieraat toimittaisiwat itsensä lähtemään; kohta on tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siiwo", rohkeni waimo sanoa.

"Ole sinä siinä", ärähti talon isäntä.

"Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian", sanoiwat wieraat melkein yhteen ääneen.

Ja he hankkiwat lähtöä.

Sitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Lewenius kamarin sänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittiwat lääkärin sitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa.—Hywäpä oli, että kunnassa oli lääkäri.

"Nyt ei tekisi pikkanen pahaa", sanoi Longman, kun he oliwat saaneet
Leweniuksen wuoteesen.

"Sitä ei nyt tule; wiimeinen oli karahwiinissa pöydän kaatuissa", sanoi rouwa.

"Se oli saakelin häijy asia", sanoi talon isäntä, raapien korwallistaan.

"Mutta kuulkaapas, weikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?" kysyi Rommander pyylewänä.

"Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittäwän; kowin kauhealta ja jumalattomaltapa tuo wiimeyöllinenkin jälki näyttää … saisi tuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää", sanoi waimo wapisewalla äänellä.

Nimismies loi waimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristiwat Longman ja Rommander nimismiehen ja Leweniuksen kättä ja sitten he lähtiwät.

"Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin menee… Tuommoista niiltä saapi kuulla…Kyllä me, minä, sinä ja Lewenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole antaneet itseämme tohwelin alle sitoa.—Luulinpa minä tuota nimismiehen ämmääkin ensimmältä siwistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että hän on raaka kuin nauris", kuultiin Longman'in sanowan Rommanderille mennessään.

* * * * *

Se oli lauwantai=päiwä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli kotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän wähäpuheinen, miettiwän ja alakuloisen näköinen, waikka waimonsa oli kylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti hän piippuunsa, istui penkille ja weteli sawuja waiti ollen. Emäntä puuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti heitä syömään.

"Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käywän, jota niin hartaasti olet harrastanut?" sanoi waimo ja istui Heikin wiereen, sillä hän oli saanut lapset laitetuksi eineelle.

"Sitäpä minä tässä juuri mietin … ajattelen tänään lähteä kirkolle, aloittelemaan rahan keräystä", sanoi Heikki.

"Semmoisen tapauksen perästä… Oletkos tarkoin miettinyt asiaa … mitä luulet ihmisten sanowan?" sanoi waimo waaleten.

"Ole siitä aiwan huoleti. Minä en tahdo hituakaan olla parempi kuin olen, enkä tahdo hairahdustani salata yhdeltäkään ihmiseltä, sillä minusta tuntuu siltä kuin silloin warastaisin jotakin semmoista, jota ei minulla itselläni ennestään ole. Ei, minä tahdon olla semmoinen kuin olen ja toiwon woiwani wastaisella elämälläni näyttää, että minä olen itseni herra.—Minä aion alkaa toimeni semmoisena kuin olen, wai mitä sinä arwelet?" puhkesi Heikki puhumaan.

"Minä en ensinkään epäile sinun hywiä aikomuksiasi; minä tunnen sinut … sinä olet hywä mies. Se waan minua hämmästytti, että lähtisit juuri tuon tapauksen kielessä, jolloin ihmisillä on niin paljon puhumista. Mutta nyt tajuan tarkoituksesi täydellisesti … mene waan Jumalan nimeen", sanoi waimo.

"Tottahan me panemme alun matkaan, niinkuin puhe on ollut?" kysyi
Heikki.

"Totta kaiketi."

"Minkä werran panisimme?"

"Onhan sowittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta sydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen wiittäkymmentä", sanoi waimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi silmiin.

"Sinä olet minun hywä enkelini", sanoi Heikki ja kiersi kätensä waimonsa kaulaan.

"Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon", sanoi waimo.

"Kuinkas muutoin, kirkossahan sitä toki pitää olla … kuinkas muutoin … minun pitää ottaa hewonen", sanoi Heikki.

Ja Heikki lähti.——

Heleästi ja juhlallisen woimakkaasti weisasi seurakunta aamuwirttä Heikin kirkkoon astuessa. Juhlallinen tunne waltasi hänet ja hiljaa hiipien meni hän ensimäiseen penkkiin, missä sijaa oli. Tuntui siltä että kaikkitietäwä Jumala on läsnä ja tämän tunnon waikuttamana painoi hän päänsä penkkiin ja waipui hiljaiseen rukoukseen. Synnintunnustuksen aikana tunsi hän itsensä kaikkein wiheliäisimmäksi syntiseksi mitä maa koskaan on päällänsä kantanut, ja tämän tähden laskeentui hän mielessään tomuun ja tuhkaan, rukoillen anteeksi saamista. Saarnan aikana näytti hän ahmiwan joka sanan, mitä pappi Jumalan sanan walossa sanoi ja siitä sai hän sydämelleen suuren lohdutuksen.

Kirkonmenojen jälkeen seisoi Heikki kirkkomäellä ja esitteli suurelle wäkijoukolle innokkaasti asiatansa. Pontewasti selitti hän, kuinka hyödyllinen laitos lainakirjasto on, jota ei heidän syrjäisessä kylässään wielä ollut, wedoten siihen, että tämän hyödyn isokyläläiset parhaiten tietäwät, jotka owat jo monta wuotta saaneet nauttia lainakirjastoa. Hän kehoitti jokaista asianharrastajaa uhraamaan rahansa hywällä mielellä lainakirjaston perustamista warten heidän syrjäiseen kyläänsä, sillä he eiwät woi käyttää hywäksensä isolla kylällä olewaa kirjastoa etäisyytensä wuoksi ja kuitenkin owat he kansalaisia ja wieläpä omanpitäjäläisiäkin.

Usea antoi Heikille siinä roponsa, mutta wielä useampi kehoitti häntä käymään kotonansa, koska eiwät tie nyt olleet tilaisuudessa ropoansa antamaan.

Juuri kuin wäkijoukko oli hajaantumaisillansa, astui Heikin eteen wäkijoukon takaa eräs mies.

"Etkö sinä ole sama mies, joka wiime perjantai=iltana makasit juowuksissa?" sanoi mies iwallisesti Heikille.

Se oli Rommander, joka siten, iwahymy huulilla, tahtoi tehdä pilkkaa Heikistä. Oliko hän ollut kirkossa? Ei, siellä hän ei ollut, eikä yksikään noista hänen siwistyneistä ystäwistään, waan Rommander oli tullut kirkkowäen sekaan, irwistelläkseen noilla raa'oilla talonpojilla.

"Olen kyllä, mutta minulla on lupa parantua … silloin käytin itseni sopimattomasti, mutta kukaan ei ole näkewä sitä toista kertaa tapahtuwan", sanoi Heikki wakawasti.

Tyytymättömyyden murinaa kuului wäkijoukosta. "Wielä se tuo Rommander riepukin…! Koko pitäjässä ei ole kurjempaa ratkua kuin hän … ja yhtäkaikki kehtaa … Heikkiä ei ole nähty koskaan ennen…" sanoi joku joukosta——

Miehestä mieheen, talosta taloon kulki Heikki rahoja keräillen ja innolla ihmiset suosiwat hänen hankettansa. Muutamassa paikassa tuli nimismies, Longman ja Rommander Heikkiä wastaan.

"Kuinka sinä niin raakamaisesti ja sikamaisesti itsesi näytät, kun wiime perjantai=iltana olit niin juowuksissa, ettet päässyt seljältäsi ylös?" sanoi nimismies Heikille tuimasti.

"Niinhän tuota tuli…", sanoi Heikki nolosti.

"Niinhän tuota tuli", matki nimismies oikein järjestysmiehen tawalla. "Pitäisi sitä toki tietää huutia … sinä saat siitä wastata oikeudessa, johon nyt sinun haastan", jatkoi hän sitten.

"Eihän minulla entisiä senlaatuisia rikoksia olekaan; sopisihan teidän tällä kerralla olla asiaan kajoamatta, toista kertaa ette, luullakseni, siihen tilaisuutta saakaan", sanoi Heikki alakuloisesti.

"Ei puhettakaan … wai siihen jättää…! Semmoinen raakuus joutaa saada ansaitun rangaistuksen, waroitukseksi ja hywäksi esimerkiksi muille… Wai asiaan kajoomatta…! Odotahan", sanoi nimismies tuimasti.

Heikin kunniantunto heräsi. "Jos niin on, niin kahdellatoista markallahan tuosta pääsee", sanoi hän ja katsoi rohkeasti nimismiestä silmiin.

Tämä oli enemmän kuin nimismies wirkainnossaan kärsi. Sananlausumatta löi hän Heikkiä poskelle niin paljon kuin jaksoi; se käwikin täydestä, sillä nimismies oli iso ja rotewa mies.

"Wai wielä sinä tässä suutasi pieksät … siitä minä annan. Oletkin joka paikassa suuna ja päänä, ja sanomalehtiin rääkkymässä, mutta nyt laskeentuikin onnesi aurinko", sanoi nimismies tulistuneena.

"Se oli teiltä wäärä teko. Sillä ei tullut rikokseni sowitetuksi, eikä teillä ole lupaa minua tutkimatta omin käsin rangaista", sanoi Heikki wakawasti.

Näiden tapausten ajan oliwat Rommander ja Longman, ilwehymy huulilla, katselleet asiain menoa. Rommander ei woinut olla puhkeematta puhumaan näin edullisissa oloissa, jolloin raakuus sai siwistykseltä niin asiallisen, tuntuwan ja näkywän muistutuksen.

"Kyllä sinä nyt taisit saada ja taidat wastakin saada… Mutta kyllä se olikin raa'an ihmisen teko … olla niin sikana juowuksissa, se on paljon se", sanoi hän.

"Enpä minä ymmärrä mikä siwistyksen keskipiste te mahdatte olla. Olettehan suuri juoppo ja epäsiweellinen ihminen … kyllä teidän tapanne tunnetaan. Wai siinäkö teidän siwistyksenne on, kun olette nimenne jälkipäätteesen pistäneet latinaa?—Minä luulen, että teidän ilonne minun wahingostani tulee olemaan hywin lyhyt", sanoi Heikki loukatulla tunnolla.

Rommander kiristeli hampaitaan ja oikoi nyrkkejänsä, mutta nimismies kielteli häntä ja Heikki lähti käwelemään pois.

Nimismiehen isku oli ollut niin nawakka, että Heikin poski ajettui kelpolailla ja joka sormensija näkyi paksuna wanteena hänen kaswoissaan. Siitä huolimatta kulki Heikki waan rahankeruullaan iltaan saakka. Nimismiehen Heikille antamasta iskusta oli lewinnyt tieto joka paikkaan ja kaikki ihmiset pitiwät sen wääränä ja sopimattomana tekona.

Kun ilta tuli, teki Heikki tiliä kerääntyneistä rahoista. Ilokseen huomasi hän niitä olewan wähän yli kolmensadan markan. Karttusa oli ollut kansan käsi. Nousewa kansallissiwistys oli jo walaissut paikkakuntaa ja sen walossa oliwat ihmiset käsittäneet tehtäwänsä ja rientäneet roponsa uhraamaan kanssaihmistensä eduksi.

Iloisella ja keweällä sydämellä lähti Heikki ajelemaan kotiinsa. Sinne päästyänsä oli lempeä waimonsa häntä wastaan ottamassa, waikka oli jo jotenkin myöhäinen, sillä waimo oli walwoskellut ja odotellut miestänsä kotiin tulewaksi.

"No, mitenkä nyt olet onnistunut, onko tullut rahoja?" kysyi waimo huoneesen tultua.

"Paremmin kuin osasimme aawistaakaan; minulla on koossa jo yli kolmensadan markan", sanoi Heikki.

"Meidänkö panemaimme rahain kanssa?"

"Ilman niitä. Meidän lupaamamme rahat tulewat siihen lisäksi", sanoi
Heikki.

"Jopa nyt oli kumma! semmoisen tapauksen perästä niin paljon rahaa…
Sillähän saa jo melkoisen kirjaston", sanoi waimo.

Heikki kawahti waimonsa kaulaan. "Ihmiset näkywät jo suurimmalta osalta minulle anteeksi antaneen", kuiskasi Heikki siinä ollessaan waimollensa ja kyyneleet herahtiwat hänen silmiinsä.

Ennen joulua oli Heikin lainakirjaston rahastoon kerääntynyt niin paljon lisiä, että siinä oli nyt ummelleen neljäsataa markkaa. Hän lähti nytkin kaupunkiin, ostamaan kirjoja kirjakaupasta puuhaamaansa lainakirjastoon, sekä toimittamaan muitakin asioitansa. Hän meni saman kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli ennenkin kauppaa käynyt, ja siinä hän sai majapaikan nytkin niin kauwaksi kuin hän kaupungissa wiipyi. Mutta nyt ei Heikki ottanutkaan kauppamiehen tarjoamia maja= ja kaupantekiäs=ryyppyjä, eikä tarjottua matkapulloakaan, ja sitäkös muutosta kauppamies suuresti ihmetteli. Awosydämisesti kertoi Heikki silloin, minkä wahingon tuo wiimein saatu matkapullo hänelle teki ja että hän täst'edes aikoo wälttää semmoisia tapauksia. Kauppamies, kuultuansa Heikin päätöksen, ei pitänytkään sitä pahana, kehoitti waan häntä pysymään päätöksessään ja antoi hänelle runsaasti muita kaupantekiäisiä.

Heikin tarkoitus oli saada lainakirjasto woimaan joulunpyhiksi, jolloin olisi niin paljon aikaa lueskelemaan. Hän oli kuullut, että isolle kylälle oli ilmestynyt eräs kuljeskelewa kirjansitoja ja sentähden oli hän kiirehtinyt kaupungissa käymistään, saadaksensa hänellä kirjat sidotetuksi ennen joulua. Kirjansitoja oli saanut kuulla, että tuolla syrjäkylällä oli tukulta sitomistyötä, sentähden tuli hän Heikin luo, ennenkuin tämä osasi aawistaakaan.

"Hywää päiwää! Onko tämä Keron talo?" kysyi hän huoneesen tultuaan.

"On. Istukaa!" sanoi Heikki, tulijaa sen tarkemmin katsomatta.

"Olen kuullut, että teillä on lainakirjasto sidotettawana ja minä olisin halukas ottamaan sen työn tehdäkseni", sanoi wieras.

"Oletteko sama kirjansitoja, jonka olen kirkonkylällä kuullut tekewän sitä työtä?" kysyi Heikki, nousten suoraksi jonkun työnsä äärestä, jota hän oli kumarassa tehnyt, ja katsoi wierasta silmiin.

Sekä wieras että Heikki näyttiwät hämmästywän, kun tarkemmin näkiwät toisensa.

"Te olette sama mies, joka minua yrititte ryöwäämään tuolla maantiellä syksyllä", sanoi Heikki, käwellen miehen luo ja laskien kätensä hänen olkapäälleen.

"En minä … johan nyt isäntä joutawia…" sanoi mies hätäillen.

"Ellei teillä waan ole kirjoja, panen minä teidät kiinni ja lähetän sidottuna nimismiehelle, sillä te olette juuri sama mies, semmoista ei tee kunniallinen mies", sanoi Heikki lujasti.

Miehellä ei ollut minkäänlaisia kirjoja ja hän rupesi kowasti hätäilemään.

"Minä sidon kaikki kirjat ilmaiseksi, kun annatte minun olla rauhassa", sanoi mies.

"Minä en huoli semmoista miestä työhöni millään ehdolla", sanoi Heikki ja alkoi katsella nuoria.

"Kuunnelkaahan toki mitä minä sanon", sanoi mies hädissään.

"No."

"Minua kehoitettiin … neuwottiin…"

"Kehoitettiin, neuwottiin. Mihin?"

"Teitä ryöstämään."

"Minua ryöstämään—! Se on walhe—puhukaa—sanokaa totta; tässä ei mutkat auta."

"Se ei ole walhe."

"No kuka sitten?"

"Rommander."

"Tunnetteko hänet?"

"Aiwan hywin … hänhän on wanhoja kisälli=kumppaneitani."

"No, mutta eihän Rommander ole kirjansitoja."

"Enpä minäkään oikeastaan … sitä olen wasta sitten harjoittanut, kun toinen ammatti petti tahi oikeimmin sanoen: kun minä petin ammattini."

"Missä hän olisi ollut tilaisuudessa teitä rikokseen kehoittamaan."

"Puutteet ja nälkä pakoittiwat minun lähtemään liikkeelle, sillä waimollani ja lapsillani ei ollut mitään syömistä. Päätin tulla tähän teidän warakkaasen pitäjääsen, saadakseni kirjain sitomisella ansaitakseni jotakin, täällä kun wiljellään paljon kirjallisuutta.— Kotoa lähteissä ei ollut minulla rahaa eikä ewästä, ja nälkä kuroi suoliani. Tultuani kirkonkylän edelliseen kylään pitäjäässänne, huomasin erään liki tietä olewan talon ulkohuonetten takana Rommanderin. Hywilläni riensin minä hänen luokseen ja pyysin lainaksi jotakuta markkaa, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa yhtäkään penniä. Silloin selitti hän minulle, että tästä meni juuri siwuitse eräs kaupungista palaawa, joka oli niin juowuksissa, ettei tiennyt mitään tästä maailmasta; hewonen mennä lotosteli waan omia aikojaan. Jos minä kiireesti lähtisin hänen jälkeensä, saisin minä muka aiwan helposti anastetuksi hänen rahansa, ennenkuin hewonen weisi miehen kylään, eikä kukaan tietäisi asiasta niin mitään. Minä sitten woisin antaa hänellekin osan niin helposti saaduista rahoista.

'Oh! Sehän olisi kowin kauhea asia', sanoin minä kauhistuksissani.

'Entäpä ja … ottaisiwathan jotkut muut kuitenkin hänen rahansa ja mitä parempi se heillä olisi', sanoi Rommander kylmästi. Silloin huomasin minä, että hän oli hywässä pöhnässä.

Näljän ja epätoiwon pakottamana, ja omantuntoni ahdistamana lähdin minä suuressa tuskassa kannikoimaan teidän jälkeenne. Sydäntäni helpoitti paljon, kun näin hewosenne seisowan ja teidän makaawan, niinkuin luulin, tiedotonna tien wieressä, sillä rahojen anastuksen luulin käywän nyt aiwan helposti."

Tässä wieras keskeytti kertomuksensa.

"Mitä te sillä tarkoititte, kun piditte sitä kekälettä minun nokkani alla?" kysyi Heikki.

"Minä tahdoin siten koetella, oliko teillä tuntoa ja taitoa ensinkään", sanoi mies.

"Sanoitte omantuntonne teitä ahdistaneen, mutta olittehan ryöwäys=yrityksessänne suulas ja kekseliäs puheissanne kuin paatunein konna; kuinka nämät sanat sopiwat yhteen?"

"Kyllä minulla paha omatunto oli, mutta minun täytyi koettaa tukauttaa sitä kaikilla kisälli=ajoilta saaduilla koukuilla ja sanarikkauksilla."

"No, entä sitten?"

"Kuinka sen yrityksen käwi, sen tiedätte itse. Kun lähdin teidän tyköänne, tuntui siltä kuin murhamies olisi ajanut minua takaa. Oli niinkuin itse teossa olisin todellakin tehnyt ryöwäyksen ja omaatuntoani poltti niin kowin. Minä en uskaltanut pysähtyä tähän pitäjääsen, sillä joka ihminen näytti kuiskaawan toisille; tuossa on se mies, joka on tehnyt ryöwäyksen! Kappaleen aikaa toisessa pitäjässä oltuani, rupesi enin pelkoani haihtumaan. Minä ajattelin: ehkäpä se mies ei ollutkaan teidän pitäjästä, jota yritin ryöwäämään, waan jostakin ulompaa, ja niin muodoin ei ehkä tieto tuosta rumasta yrityksestäni ole lewinnytkään tänne; paitsi sitä tunsin siitäkin jotakin helpoitusta tunnossani, kun kuitenkin en tehnyt ryöstöä, waikka kyllä yritin. Näillä ajatuksilla ja toiwoilla elähytettynä, rohkenin minä jonkun ajan päästä palata tähän pitäjääsen, toiwossa saadakseni runsaampaa työnansiota. Täällä ollessani kuulin yhtä ja toista puhuttawan eräästä ryöstönyrityksestä, mutta en kertaakaan kuullut mainittawan ryöstettäwän nimeä, enkä arweluita kuka ryöstäjä olisi. Milloin waan kuulin wähänkään siihen suuntaan wiwahtawia puheita, oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu päälleni. Pian kuitenkin huomasin, ettei kenelläkään ollut wähintäkään tietoa oikeasta ryöstön yrityksen tekijästä.

Jonkun aikaa kirkonkylässä sideltyäni kirjoja, kuulin sattumalta, että teidän hallussanne on sidottawa lainakirjasto, jonka haluaisitte saada jouluksi sidotuksi. Tiettyhän se, että sen kuultuani riensin heti teidän luoksenne, missä kuulin kosolta työtä löytywän. Niin tawoin olen joutunut teidän käsiinne ja siihen paikkaan, johon en olisi ikänä tahtonut tulla ja josta en olisi suonut kuulewani koskaan puhuttawankaan.—Jos minä nyt joudun kiinni, niin waimoni ja lapseni nääntywät kauhusta, kun saawat asian kuulla."

"Miksi ette ottanut mainetodistusta mukaanne, lähtiessänne outoihin paikkakuntiin?"

"Enhän sitä luullut tarwitsewani, kun en senkään kauemmaksi aikonut matkustaa; sitäpaitsi en aikonut kauwan olla pois kotoa."

"Teidän selityksenne kuulostaa hywin todenmukaiselta, mutta suurin konnakin woipi pahoja tekojaan peitellä rehellisyyden warjolla. Wastatkaa minulle rehellisesti: onko teitä koskaan ennen tuomittu häpeällisestä rikoksesta tahi oletteko nykyään syytöksen alaisena jostakin semmoisesta?" sanoi Heikki ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.

"Mikään muu rikos ei paina omaatuntoani, paitsi se, minkä olen tehnyt teitä wastaan, enkä ole ennen enkä nyt ollut syytettynäkään mistään semmoisesta, sen woin wakuuttaa; kuitenkaan en tahdo sitä salata, että olen kerran sakoitettu juopumisesta."

"Minä panen teille ainoan ehdon: tahdotteko hankkia papinkirjanne tänne? Jos sen teette ja jos se on yhtä=pitäwä puheenne kanssa, niin meistä tulee hywät ystäwät. Kun tämän olette myöntänyt, saatte heti ryhtyä työhön; sillä wälin pidän minä teitä silmällä", sanoi Heikki.

"Siihen suostun mielelläni", sanoi mies, hengittäen helpommasti. "Nythän tosi ei waimoni ja lasteni tarwitse kuulla sitä hirweää sanomaa, että minä olen joutunut kiinni ja että minua syytetään ryöwäämisen yrityksestä", lisäsi hän sitten ja kyyneleet pyöriwät hänen silmissään.

"Nyt minä uskon puheenne todeksi; ollaan ystäwät ja weljet", sanoi
Heikki, puristaen miehen kättä ja hänenkin silmässään pyöri kyynel.

* * * * *

Käräjät tuliwat ja Heikki meni haastettuna lain eteen wastaamaan ensimäisestä juowuksissa olostaan. Nimismies oli kantajana, ja Lewenius, Longman ja Rommander oliwat kutsutut wierasmiehiksi—kuinkas muutoin.

Heikki tunnusti, tuomarin kysyessä, olleensa kowasti juowuksissa; wieraitamiehiä ei tarwittu ja oikeus tuomitsi syytetyn juopumisen sakkoon.

"Sen siitä nyt sait … olisit ollut niinkuin ihmiset", sanoi
Rommander, kun Heikki tuli lakituwasta.

"Hym! Enhän toki kuitenkaan ole ketään yllyttänyt muita ihmisiä ryöwäämään" sanoi Heikki kylläkin pisteliäästi.

"Mitä?" kysyi Rommander punastellen.

Heikki ei wastannut mitään, käweli waan pois. Sakotettuna miehenä tuli nyt Heikki kotia. Kuitenkaan ei häntä otettu tylysti wastaan, sillä hänen waimonsa tiesi miehellänsä olewan sekä tahtoa että woimaa pitämään lupauksensa, ettei hän koskaan enää ole juowuksissa. Tämä waimon ystäwällisyys ja luja luottamus antoi Heikille uutta intoa ja woimaa lupauksensa täyttämisessä.

Silläwälin oli wieraan papinkirja tullut. Se oli yhtäpitäwä omistajansa kertomuksen kanssa. Sen nähtyänsä sanoi Heikki: "Olette totta puhunut. Minä huomaan, että teillä on rehellinen luonne, mutta että puute, kärsimykset ja wiettelykset owat saattaneet teidät harhateille. Tekisinhän aiwan wäärin, jos rupeaisin teitä, itsekin samanlaisesti rangaistuna kuin tekin, syyttämään rikoksen yrityksestä. Kun meillä kerran on ollut woimaa rehelliseen tunnustukseen, niin minä toiwon, että meillä on myös woimaa elämän parannukseenkin", sanoi Heikki.

Tämän jälkeen syleiliwät nämä kaksi rikoksellista toisiansa. Se ei ollut mikään ulkokullattu syleileminen, sillä se tapahtui kummankin tunteen pakosta ja kumpikin heistä tunsi sydämessään halua ruweta elämään uutta, parempaa ja laittamatonta elämää.

No, niinhän se oli. Molemmat oliwat rehmineet, koettaneet ja yrittäneet. Toinen oli yksinkertaisena kansan lapsena koettanut täyttää welwollisuuksiaan, mutta erehtyi pyrinnöissään ja toinen oli saanut haistaa ammattikunnan monipuolisia hywiä ja huonoja puolia, ja siinä oli hän oman löyhäperäisyytensä wuoksi ollut joutumaisillansa hirweimpään rikokseen mitä ajatella woipi. Olihan kummallakin syytä weljestyä ja pyrkiä nousemaan ylös lankeemuksistaan.

"Kuinka se nyt oikeastaan on? Mikä on teidät estänyt perustamasta omaa liikettänne, kun kuitenkin olette kyllin kykenewä ammattiinne?" sanoi eräänä kertana Heikki kirjansitojalle, joka ahkerasti puuhaili työnsä kanssa.

"Mikäpäs muu kuin wiina. Kaikki ammattini mestarit owat tunnustaneet minut mitä parhaimmaksi työntekijäksi ja ammattini tuntijaksi, mutta juoppouteni tähden ei ole yksikään heistä minua woinut kauwan tykönään pitää, eikä minulle mitään arwoa antaa. Sentähden olen joutunut kaikkien hylyksi, ja siltä on täytynyt minun yrittää yhtä ja toista ammattiini kuulumatonta tointa, saadakseni jotakin perheeni elatukseksi ja toimeen tuloksi", selitti hän.

"No mutta, ettekö woi nytkään jättää pois tuota turmelewaa juomaa?"

"Usein olen yrittänyt sitä tekemään, mutta aina on yritykseni huonosti käynyt."

"Mutta jos nyt taasen yrittäisitte; olisihan meitä nyt kaksi samanlaista yrittäjää ja me woisimme olla toinen toisellemme awuksi", sanoi Heikki ja katsoi miestä silmiin.

"Minä tahdon taasen koettaa ja yrittää. Jumala sen tietää, että rakastan waimoani ja lapsiani, mutta woimaa ei minulla ole ollut seisoa himoani wastaan", sanoi mies ja kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä.

"Rukoilkaamme Häneltä woimaa hywiä aikomuksiamme toimeen pannaksemme, jolla on sekä halua ja tahtoa meitä auttaa synnin loasta; hänen awullansa woimme me woittaa kaikki kiusaukset", sanoi Heikki wakawasti.

* * * * *

On kulunut aikaa pari wuotta. Lainakirjasto on ollut sen aikaa käytännössä ja Keron Heikki on sitä hoitanut. Waloisan kynttilän tawalla on se lewittänyt waloa ympärillensä. Kansalaisensa owat wähitellen tulleet huomaamaan, että Heikissä on miestä paljon enempi seisomaan kuin lankeemaan ja he kunnioittawat häntä paikkakunnan warakkaampana ja ymmärtäwäisempänä miehenä.—Anoppimuorikin on jo aikoja sitten antanut Heikille anteeksi tuon ensimäisen ja wiimeisen hairahduksen, sillä hän on huomannut wäwynsä mieheksi, jolla on woimaa nousta ylös lankeemuksensa jälkeen. Mummo on jo käynyt kowin wanhaksi ja woimattomaksi itseään hoitamaan, silti on hän wihdoin suostunut muuttamaan wäwynsä ja tyttärensä luo. Usein hän katsoo Heikkiä kauwan aikaa silmiin ja silloin sanoo hän tawallisesti: "En minä yhteen aikaan luullut tuota Heikkiä kelpomieheksi." Tuota sanoessaan wetäysi hänen kulmikkaat, ryppyiset ja keltaiset kaswonsa wiehkeämmän näköiseksi.

"Tanu Niininen"—hän, joka oli lainakirjaston sitonut ja joka oli ollut langeta niin suureen rikokseen epätoiwossaan, mihin wäkewät juomat oliwat hänet syösseet—niin, hänkin on pitänyt lupauksensa, sillä hän ei ole sittemmin pannut suuhunsa mitään wäkewiä kun hän oli Heikille luwannut niistä luopuwansa. Suurena apuna oli Heikki hänelle kiusausten aikoina. Luottamusta saaneena on hän saanut runsaasti työtä ja säästäwänä miehenä kun nyt on, on hän woinut kutsua waimonsa ja lapsensa luokseen. Heikin awulla on hän perustanut oman liikkeensä. Toimella ja tarkkuudella toimittaa hän ammattiinsa kuuluwat työt ja tämän nojalla on hän niin paljon waurastunut, että hänen perheellänsä on riittäwä ja murheeton toimeentulo. Heillä ei ole wielä koskaan semmoista ollut ja Niinisen waimo kiittää sydämestään Jumalaa miehensä elämän käännöksen tähden.

Nimismies oli juoppoutensa ja wirkawirheittensä wuoksi menettänyt wirkansa. Hänen waimonsa oli kuollut surusta ja murheesta. Näiden tapausten perästä pakeni nimismies paikkakunnalta, jättäen paljon welkoja jälkeensä. Samoin tekiwät Lewenius ja Longman. Rommander koki wielä jonkun ajan epärehellisesti kitkuttaa ammattiaan, mutta kauan ei se menestynyt; wiimein hänkin pötki sääriinsä ja kaikki siihen ammattiin kuuluwa työ lankesi Niiniselle.