SOWITTAJA.
Oli Pohjanlahden rannikkoseutua. Wuosisatojen kuluessa oli meri jättänyt jälkeensä silmän kantamattomia aloja kuiwaa maata. Sywät meren lahdelmat siellä täällä tunkeusiwat sywälle noihin entisiin heittomaihinsa, ikäänkuin suojellaksensa ja syleilläksensä wielä noita siitä poisluopuneita maita, joiden ylitse se ennen niin wallattomasti hyrskyen lainehti. Tämän tähden oli seutu täynnä lahdekkeita, salmia, poukamia, niemiä ja saaria. Entiset wuolaat mereen juoksewat wirrat oliwat merestä kuiwuneella maalla jakaantuneet moneksi pienemmäksi puroksi ja wirraksi, leikellen sen siten moniin osiin ja palstoihin. Hitaasti, mutta warmasti juoksi wirta noita itselleen kulkutieksi anastamiaan uomia myöden meri=emon syliin, sillä lakeat oliwat merenpohjasta liettyneet ja kokoontuneet maat.
Tämmöiset merenjättömaat owat wuosisatoja olleet oiwallisia ja rehewiä heinämaita. Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy kuiwimmat ja yläwimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja aawoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttäwät kauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten wälilläkin on, milloin tiheämpänä, kulloin harwempana pensaikkona, ollen nekin paikat jo alulla metsää kaswamaan. Silmäsiintoja on taas aiwan puuttomia ja pensaittomia aawoja, joissa ei ole muuta silmään ottawaa kuin niittylatoja ja talwisina aikoina tiheässä olewia heinäpieleksiä. Kun noihin aawoihin wielä yhtyy meren lahdelmat ja poukamat, niin luulisi niitä äkkinäinen meren seljiksi.
Enimmän aikaa maatuneille ja enimmän kohoontuneille paikoille on wahwat ja tiheät kylät ja pitäjät taloineen ja kirkkoineen sijoittuneet, jotka noilta aukeilta katsoen näyttäwät wähäisiltä kaupungeilta tahi kauppaloilta. Noista kylistä owat niiden asukkaat lewittäneet wiljelyksiänsä laajoille aloille, ja mehewästi rehoittawat wiljelyskaswit wahwamultaisessa, kiwettömässä, meren jättämässä ja hywästi wiljellyssä maassa. Weroituksen perustuksella omistawat kylien asukkaat kaikki nuo wähemmän kohonneet lakeat maat niittymaineen, metsäsaarineen ja pensaikkoineen.
Noilla warakkailla yhteiskunnilla on tilaton kansansa, kuten muuallakin. Usea heistä perheelliseksi tultuansa, pyrkii tilallisten mökkyreiksi ja torppareiksi noille sammaltuneille, pensastuneille ja metsittyneille niittymaan osille. Tällä tawalla on mökki tahi torppa ilmestynyt sinne tänne johonkin pensastoon ja metsäsaaren laitaan. Heillä on siellä erityiset aitaukset, joissa he kesäisinä aikoina syöttelewät wähälukuista karjaansa; eipä se muutoin käwisi laatuunkaan, sillä penikulmittain on niiltä tienoilta niittyjä yhteisille laitumille. Usea heistä tulee warsin hywästi toimeen; sillä meren jättämä lieju on aikojen kuluessa tekeytynyt wäkimultaiseksi peltomaaksi, joka wiljelykseen muokattuna antaa heille jokapäiwäisen leipänsä. Kuitenkin on kurjuus ja puutokset tännekin löytäneet tiensä, sillä moni heistä kärsii suurta puutetta ja wiettää perheinensä sangen kituwaa elämää.
Noita aukeita maita pitkin kulkee talwisina aikoina wahwa talwitie, sillä sitä myöten on paljo lyhempi matka toisiin kyliin ja pitäjiin, wieläpä joihinkin kaupunkeihinkin kuin yleistä maantietä myöten, joka wältellen sywälle pistäwiä merenlahtia tekee pitkän kaarroksen. Mennen usean merenlahdekkeen ja kaitaisen salmen poikki, kulkee tuo talwitie usean mökin ja torpan siwuitse. Täten oli talwisina aikoina noilla, ikäänkuin muista erotetuilla asukkailla tie, jota he pääsiwät kulkemaan minne waan haluttiwat, mutta kesällä ei heillä ollut minkäänlaista tietä, waan heidän täytyi pyrkiä, kuten parhaiten taisiwat, kaukana olewalle maantielle, ja niin tehdä hirmuisen iso mutka.
No niin. Olihan talwitiestä paljonkin hyötyä, mutta kun pahoilleen pani, oli se hywin oikullinen. Sillä kun sattui sakea lumipyry tulemaan, oli tiellä kulkija pahemmassa kuin pulassa. Noilla aukeilla ja suojattomilla seuduilla oli silloin semmoinen pölläkkä, ettei sylen päähän nähnyt eteensä, ja tiellä pysymisen laita oli niin ja näin. Semmoisilla ilmoilla eksyiwätkin matkustajat usein tieltä pois, ja silloin ei ollut leikki edessä, semminkään öisin ja pimeinä ilta= ja aamupuhteina, jolloin ei ollut walostakaan mitään apua. Ken semmoisissa tilaisuuksissa tielle sattui, hän sai kiittää onneansa, jos waan osui tapaamaan umpuroidessaan jonkun mökin, jossa hän woi saada itsellensä ja hewosellensa jotakin suojaa.
Minäkin olin tilaisuudessa usein matkustamaan tuota aawaa oijostietä. Usein oli minulla matkakumppaneita ja silloin tawallisesti juostiin toisiensa rekiin haastelemaan sitä ja tätä, ratoksi tuolla ikäwällä taipaleella. Eräänä kertana oli minulla matkatowereina sen paikkakunnan miehiä. Silloin tuli puheeksi kahden mökin asukasten riitainen wäli. He kertoiwat heidän elämästänsä monta juttua, muun muassa senkin, kuinka toisen mökin asukas oli toisen mökin lehmän tawannut suistuneena isoon ojaan, josta se ei woinut päästä pois. Mutta sen sijaan, että hän olisi auttanut lehmän ojasta ylös, käwi hän waan tawasta katsomassa, milloin lehmä on kuollut. Kun hän oli hawainnut sen tapahtuneeksi, meni hän koston iwalla sitä toiseen mökkiin ilmoittamaan, ja samalla oli hän pilkallisesti antanut tiedoksi, että hän olisi woinut lehmän pelastaa, waan ei tahtonut.
Tämmöinen riitaisa elämä kahden mökin asukasten wälillä kummastutti minua suuresti, ja minä utelin yhtä ja toista heihin kuuluwista seikoista.
Näin jutellessa oli taiwal kulunut hupaisesti melkein huomaamattamme.
"Tuossa nyt juuri on toinen niistä mökeistä", sanoi eräs matkatowereistani, osoittaen samassa kädellänsä edessämme näkywää tien wieressä olewaa mökkiä.
"Kumman, senkö lehmän tappajan mökki tuo on?" kysyin minä.
"Eikä … sen toisen … hänen mökkinsä on wielä näkymättömissä, täällä edessäpäin", sanoi towerini.
Pian olimme menneet kummankin mökin ohitse. Minä tarkastelin kumpaakin mökkiä siwumennessämme ja mieleni tuntui niin kummalliselta. Mieleeni johtui, näette, noiden matalain majain asukasten riitaisuus, ja minusta tuntui sangen oudolta, kun ihmiset eiwät woi elää rauhassa, rakkaudessa ja hywässä sowussa toisiensa kanssa. Katsellessani noita molempia mökkejä, huomasin minä edellisen mökin akkunasta iloiset lapsen kaswot, jotka kaikin mokomin näyttiwät haluawan nähdä siwukulkijat. Tämänkin wuoksi lensi mieleeni ajatus: istutetaankohan tuohonkin wiattomaan ihmistaimeen jo noin nuorena wihan ja koston myrkyllisiä siemeniä, ja jos niin käypi, mitä hedelmiä se tulee kantamaan?
"Kummankoan mökin asukkaissa suurempi syy on tuohon pitkälliseen riitaisuuteen?" kysyin minä ajatuksistani hawahtuneena.
"Kuka hänen tietää … eiköpä niissä liene wikaa molemmissa", arweli puhekumppanini.
"On kai … eiköpä se niin liene", säesti toinen.
Näin haastellessa kului taiwal mitään erinomaisia tapahtumatta.
Minä kuljin usein yksinkin tuota taiwalta. Silloin tarkastelin aina noita mökkejä, joiden asukkaat oliwat niin riitaisat keskenänsä. Usein näin nuo lapsen kaswot tähystelemässä tielle; näyttipä wälistä siltä, kuin hän olisi hymyillyt. Tämän tähden tuli hän minulle melkein tutunomaiseksi, ja minä en woinut siwukulkiessani olla katsomatta, olisiko hän taasen akkunassa; harwa kertapa se olikin, jolloin ei niin ollut.
Eräänä kertana olin minä taasen kulkemassa samaa tietä. Oli ankaran kylmä ja wireä wiima. Lumi juoksi yhtenä suihkuna hankea myöten, tehden pensaisilla seuduilla monimutkaisia pyörteitä ja kiemuroita, leiskahdellen jonkun eteen kohdattuansa, pyöriwänä torwena ylös ilmaan, ja sieltä taasen laskeutuen hangelle, iloisesti pyörteitä tehden juosta wirisemään. Waikkei taiwaalta tullut lunta, meni tie kuitenkin umpeen, jonka wuoksi kulkeminen käwi hankalaksi.
Tultuani sen mökin kohdalle, jonka akkunassa olin tottunut nuo lapsen kaswot näkemään, oitis loin katseeni akkunaan, katsoakseni, olisiko hän taaskin siinä, mutta häntä ei näkynyt.
Ajatuksiini waipuneena ajelin minä eteenpäin minkä pääsin, katsellen lumen iloista tanssia. Olin jo siwuuttanut tuon toisenkin mökin riitaisine asukkaineen, kun huomasin, että edelläni meni pikku tyttönen. Minä kiirehdin hewostani, saawuttaakseni hänet pikemmin. Kun pääsin hänen luokseen, meni hän tiepuoleen ja päästi minut edelle. Minä pysäytin hewosen käymään ja rupesin tyttöä puhuttelemaan.
"Kenenkäs lapsi sinä olet?" kysyin minä.
"Mökin Antin ja Tiinan."
"Missä sinun kotisi on?"
"Tuossa mökissähän me asumme … tulittehan sen siwu", sanoi hän.
"Tässäkö wiimeisessä?"
"Ei kun siinä toisessa… Ettekö te tunne minua?" sanoi hän, ja katsoi minua hymyillen silmiin.
"Sinä olet se, joka akkunasta aina katselet."
"Niinpä olenkin … jopahan tunsitte … heti minä tunsin teidät … minä olenkin nähnyt monta kertaa…" sanoi hän ja nauroi niin että hänen werewät poskensa meniwät punaisen ja walkoisen kirjawiksi.
"Mihin sinä olet menossa?"
"Täällä minä käyn kirkonkylässä."
"No sittenhän sinun sopii tulla minun rekeeni; sinne minäkin menen."
"En minä tule."
"No miksei."
"Siksei, etten minä tule."
"Tästähän on puoli penikulmaa kirkolle ja tie on ummessa.
"Waikka."
"Ilma on kylmä; palellut wielä tälle taipaleelle."
"Enkä palellu."
"Mutta sanoppas nyt, minkä wuoksi et tahdo tulla kyydilleni?"
"Sen wuoksi kun pääsen tämän taipaleen itsekin … kyllä minä tämän niin monasti…" sanoi hän itseensä luottawasti.
Minä luulettelin tuon tytön itsepintaisuuden olewan pelkkää teeskentelemistä. Sentähden seisotin minä hewosen, kohutin rekipeittoja ja sanoin:
"Tule nyt waan tänne rekeen peittoihin istumaan, muutoinhan sinä palellut!"
"En minä tule, en, en, en … ajakaa waan pois … kyllä minä tämän pääsen … menkää waan pois", sanoi tyttö hywin hätäisellä äänellä, takaantuen taapäin, ja huitoen molemmilla käsillään, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että minä wäkisin nostaisin hänet rekeen.
"Tulehan sitte kannaksillekaan", kehoitin häntä.
"En."
"No sinä olet kummallinen lapsi!" sanoin minä.
Tyttö ei wastannut mitään.
Kun minä en saanut häntä rekeen tulemaan, turwasin minä toiseen keinoon, sillä minä todellakin pelkäsin hänen jääwän tielle. Minä en ajanut parhaillakaan paikoilla yhtään juosten, että tyttö olisi pysynyt muassa, woidakseni hänen uupuessaan olla hänelle turwana. Säälin tunteella katselin minä häntä, kuinka hän huonoissa ketineissä ja suuret aika=ihmisen kengät jaloissa, koki käydä telskittää woimainsa perästä hewosen jälessä. Onni oli kuitenkin se, kun lumi oli tuulen pieksämänä juurtunut tien paikalla niin kowaksi, että se isojen kenkien turwin melkein kannatti hänet.
Lunta alkoi wähän tulla taiwaaltakin, jonka tähden ilma tuli hämärämmäksi. Aawan merenlahdelman takaa näkyi yläwämmällä maalla olewa kylä kirkkoineen; ne näyttiwät olewan kuin palawan ja sawuawan meren keskellä. Ajatuksiini waipuneena ajattelin minä kylää kirkkoineen, siellä asuwia ihmisiä, noita riitaisia mökin asukkaita ja reen perässä tepsuttelewaa, itsepintaista tyttöä.
"Ettehän te aja ollenkaan", sanoa heläytti tyttö, ja minä hawahduin.
"Etkö nyt jo tule rekeen?"
"En … kohtapa tuo kyläkin…"
"Mitä asiaa sinulla kylään on?"
"Minä olen menossa aapista ostamaan … minä opettelen lukemaan."
"Joko olet wanha?"
"Kohta seitsemän wuoden."
"Mikä sinun on nimesi?"
"Tiina, äidin kaima."
"Wieläkö isäsi ja äitisi riitelewät tuon toisen torpan wäen kanssa?"
"Häh … eihän ne koskaan", sanoi hän, melkein niin, kuin hän olisi jotakin säikähtänyt.
Pitkänlainen äänettömyys seurasi, ja minä melkein kaduin, kun päästin niin waromattoman sanan.
"Mistä te tuommoisia tiedätte arwella?" sanoi tyttö towin ajan päästä, ikäänkuin hän olisi tullut selwille tuosta odottamattomasta kysymyksestä.
"Ihmiset owat sitä puhuneet", sanoin minä.
Tyttö näytti tulewan yhä enemmän alakuloiseksi. Hän ei puhunut mitään, eikä katsonut minua silmiin, kuten hän tawallisesti teki. Surkumielellä katselin minä, kuinka hän suuriin kenkiensä nokkiin katsellen, käwellä telskitti reen perässä.
"Ihmiset puhuwat usein liikojakin … tästä minä käännyn——hywästi!" sanoi tyttö, ja samassa hän kääntyi eräälle syrjätielle, joka näytti wiewän erääsen taloryhmään kylässä.
Minä ajelin eteenpäin, mutta tuota lapsimaista tyttöä en saanut pois mielestäni. Olinhan kuullut hänen wanhempiensa riitaisesta elämästä toisen mökin perheen kanssa. Olinhan nähnyt hänen niin usein katselewan uteliaasti mökin akkunasta siwuitsekulkewaisia, ikäänkuin hän olisi kyllästynyt tuohon ahtaaseen piiriinsä, ja haluttanut itsekin ryöpsähtää noiden ohikulkijain joukkoon. Olinhan tawannut nyt hänet wähäwäkisenä kulkemassa samaa tietä, ja yhtäkaikki niin itsepintaisena ja omaan kykyynsä luottawana, ettei hän millään ehdolla ottanut wastaan tarjottua apuani——niin, oliko sitten kumma, jos mielessäni edelleenkin pysyi tuo tyttö ja nuo sanat: "ihmiset puhuwat usein liikojakin" ja jos minä en ymmärtänyt hitustakaan koko tyttöä, enkä noita sanoja.
Oli iltapimeä, kun minä taasenkin jouduin tuota taiwalta kulkemaan. Ilma oli tyyni ja kaunis taipaleelle lähtiessäni, mutta sangen pimeä, sillä kuu ei ollut wielä noussut. Jonkunlainen pelon tunne waiwasi minua, lähtiessäni ypö yksinäni pimeällä tuolle epäwarmalle matkalle, mutta luottaen hewosen osaawaisuuteen ja kauniiseen ilmaan, lähdin kuin lähdinkin, sillä minulla oli kiire.
Alkupäästä käwi matka warsin hywin. Hewonen juoksi pikku hölkkää aiwan waatimatta, sillä se oli siihen tottunut, ja minä istuin reessä niin ajatuksiini waipuneena, etten huomannut taipaleella olewanikaan. Näin eteenpäin kulkiessani hawahduin siitä, kun äkkinäisiä ja tuimia tuulen ryöpsähdyksiä alkoi huhahdella aawalla seudulla. Ensimmältä nuo puuskat tuliwat harwakseen, mutta ne oliwat jo niin woimakkaat, että koko aawikko tuntui lakahtelewan jo ensimäisillä yrityksillä; tuntuipa siltä kuin koko seutu olisi säikähdellyt tuon tutun tulijan ensimäisistä terwehdyksistä. Pian kuitenkin tiheniwät nuo tuulenpuuskat, ja tuokion kuluttua se oli yhtämittaisena myrskynä. Ankara wihuri wakaantui puhaltamaan aawalta mereltä ja lunta alkoi tulla taiwaan täydeltä. Kun kowa myrsky wielä tämän lisäksi kiskoi irti kaiken maassa olewan lumen, niin syntyi siitä semmoinen möräkkä, etten woi sitä sanoilla selittää.
Heti kun huomasin, minkälainen ilma oli tulossa, kiirehdin hewostani, kerjetäkseni johonkin mökkiin yötä wiettämään, sillä oitis ymmärsin, että taipaleen poikki oli mahdoton päästä. Kuitenkaan ei tämä keino pitkälle auttanut, sillä tie meni aiwan pian umpeen, ja tämän tähden käwi nopeampi kulku mahdottomaksi. Lunta tuli niin sakeasti, että hewosen pääkin aiwan pian ryytyi lumesta yhdeksi turppaaksi; luultawasti ei se woinut katsoa eteensä. Mahdoton oli sitä ihmisenkään tehdä, sillä maassa kauwemman aikaa olleen korkeamman lumen oli ankara wihuri kiskonut irti ja nostanut ilmaan, josta se kowan tuulen ajamana tuli semmoisella woimalla kaswoihin, että tuntui puolittain siltä, kuin olisi pulmushauleilla myötäänsä ammuttu wasten silmiä.
Hewonen eksyi aiwan pian pois tieltä. Sinne tänne haparoiden koetin minä jälleen löytää tietä, mutta se oli peräti mahdoton, koska tien paikalla oli lunta niin paljon kuin aamullakin. Hewonen kahlasi mahaa myöten, ja kun eteen tuli jotakin pensaista seutua, ei hewonen päässyt eteenpäin muutoin kuin hyppimällä, sillä lunta oli pensasten latwoja myöten.
Tuulen suunnasta ohjetta ottamalla koetin suunnata kulkuani sinne, jossa luulin jonkun mökin tapaawani. Kauwan aikaa sinne tänne waiwaloisesti ursattuani, rupesi wihdoin myrskyn läpi pilkottamaan walkea. Aiwan summa=kaupalla rupesin ponnistelemaan walkeaa kohden, joka mielestäni näkyi siltä suunnalta, jossa ei olisi pitänyt olla yhtään mökkiä. Towin ponnisteltuani walkeaa kohden, tuli poikinpuolin eteeni wankka pystyaita. Waikka lunta oli aidan seljän tasalle, en kuitenkaan uskaltanut yrittääkään siitä ylitse ajamaan, sillä hewonen olisi woinut saada wahingon. Aidan toisella puolella olikin iso oja, ja kauwan sain minä aseettomana telmätä, ennenkuin sain aidan auki ja jonkunmoista siltaa aidaksista ja lumesta tuohon pahaan ojaan.
Monen ponnistuksen perästä pääsin wihdoin uupuneena sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Uuwuksissapa oli hewonenkin, sillä ei se wiimeiseltä jaksanut monta syltä kerrallaan hyppiä paksussa lumessa, waikkei ollut mitään kuormaakaan.
Nyt olin ihmisten ilmoissa, mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin olewani sen mökin kartanolla, jonka akkunasta pikku Tiinan olin niin monta kertaa nähnyt katselewan. Heti johtui mieleeni mökin riidanhaluiset ihmiset, ja sangen wastenmieliseltä tuntui turwaantuminen heidän apuunsa. Mutta kun tässä ei ollut walitsemisen waraa, tunkeennuin minä lumineni huoneeseen. He näyttiwät ensinnä hywin hämmästywän, kun näkiwät lumisen oudon miehen tämmöisellä ilmalla tunkeutuwan heidän huoneeseensa. Mutta kun minä muutamalla sanalla selitin omani ja hewosen nykyisen tilan, pyytäen samassa heidän apuansa, muuttui heidän hämmästyksensä ihmettelemiseksi.
Asian kuultuansa pani mökin isäntä waatetta päällensä, sytytti kynttilän lyhdyssä ja niin lähdettiin hewosta korjuusen laittamaan. Hewonen saatiinkin hywään suojaan, sillä mökkiläisillä oli jonkunmoinen talli, johon hewonen pantiin; heillä oli wälistä ollut hewonen, waan nyt sitä ei ollut.
Kun huoneeseen oli tultu ja enin lumi saatu kopistetuksi pois, riisuin minä päällyswaatteeni. Lumesta ryytyneenä oli se niin jäässä, että se pystyyn pantuna seisoi yhtä tanakkana kuin miehenkin päällä ollessa.
Nyt wasta woin ruweta silmäilemään mökin sisällistä elämää. Huone oli waan neliseinäinen, mutta jotenkin kookas mökin tuwaksi; ulko=owen eteen oli laudoista laitettu jonkummoinen porstuan tapainen.—Huone oli lämmin ja warustettu kaksinkertaisilla, pienillä akkunoilla. Iloinen walkea paloi rätisten liedellä, lewittäen huoneeseen waloa ja lämpöä; silloisiin oloihin katsoen, teki tämä minuun sangen hywän waikutuksen, sillä hywältä tuntui, kun sai lämmitellä wilusta kohmettuneita ja kangistuneita jäseniänsä.
Huoneessa wallitsi hywä järjestys ja puhtaus, mutta pintapuolisellakin silmäyksellä huomasi, etteiwät asukkaat suinkaan olleet warallisia. Heidän neljän lapsensa waatteus oli hywin wajanainen, mutta puhtaat ja eheäksi paikatut ne kuitenkin oliwat; eiwätpä wanhempienkaan waatteet kowan pätewiltä näyttäneet.
Pikku Tiina oli wanhin lapsista; nuorin näkyi juuri hiljakkoin nähneen ensimäisen päiwänwalon. Heti kun sain päällyswaatteeni pois päältäni, huomasin minä pikku Tiinan katselewan hywin weitikkamaisesti itseäni.
"Enpä minä kuitenkaan tullut teidän kyydillenne", sanoi hän, pitäen päätänsä kallellaan, hypistellen kulunutta huiwinsa nurkkaa ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut täten muistuttaa, että hän suoriutui woittajana silloisessa kyytikiistassamme.
"Miksikäs et tullut? Olisithan saanut kyytiä", sanoin minä, lämmitellessäni takkawalkealla.
"Pääsinpä minä itsekin", sanoi tyttö.
"Oletko siinä taas … ainainen hälppä…", tokasi äiti.
"Tuo häntä nyt on ainahinen…" murahti isä.
"Antakaa lapsen puhua—me olemmekin wanhat tuttawat", puolustelin minä tyttöä.
"Sen me jo tiedämmekin, pikku Tiina on puhunut kaikki", sanoiwat isä ja äiti yhteen ääneen.
"En minä ole kaikkia puhunut … en, en, en", sanoi tyttö, kiekkuen toisen jalkansa nojassa kahtaanne päin.
"Mitä sinä et ole wielä puhunut?" utasin minä hajamielisyydessäni, sillä tunnustaa täytyy, että häpesin itseäni, kun olin tytölle sanonut hänen wanhempiaan riitaisiksi, ja mitä he nyt minusta ajattelewatkaan.
"Ihi—ihi…" nauraa ihisi tyttö, kaiwellen sormellansa suupieltänsä— "saako sanoa?"
"Sano waan!" sanoin minä hämilläni, sillä enhän woinut lasta kieltääkään.
"Sitä en ole isälle ja äidille sanonut, kun te——tuota—tuota— sanoitte silloin, että, että isä ja äiti owat—owat ri-ri-riitaisat", sanoi pikku Tiina aristellen.
"Herra siunatkoon tuota hupakkoa, minkälainen se on… Jos et sinä siinä mokoma…", hätäili äiti, ja samassa sieppasi hän tytön kainaloista kohoksi ja wiedä riepoitti hänet aika kyytiä toiselle puolelle huonetta.
"Tuon toisen mökin asukasten kanssa", sanoi tyttö äitinsä häntä wiedessä, ikäänkuin tähdentääksensä äsköistä ilmoitustansa.
"Pidätkö siinä … lörppä … tuo häntä nyt on…" sanoi isä, ja siirteli hädissään joitakin kaluja toiseen paikkaan ikäänkuin hakeakseen jotakin muuta asiaa.
"Ei se kait niin waarallista ole … antakaa olla … minä lorisin tuon lapsen kanssa yhtä ja toista, enkä muista, jos lienen jotakin semmoista sanonut", koin minä hätäyksissäni sanoa.
"Wieras ei puhu totta … muistaa hän … sanoittehan ihmisten niin sanoneen… Isä ja äiti eiwät ole pahoja … ihmiset puhuwat liikoja … mutta toisten Matti on paha … waan wielä hänkin kerran tulee hywäksi…" puhua helisti pikku Tiina, istuen äitinsä wieressä lawitsalla, heilutellen molempia jalkojansa ja katsoen wiattomasti minua silmiin.
Nämä wiimeiset sanat laski tyttö niin sukkelasti, ettei wieressä olewa äiti hämmästyksissään kerinnyt häntä keskeyttää, ennenkuin wiime sanassa.
En ikänä muista olleeni tukalammassa tilassa kuin tässä olin. Minä olin ajattelemattomasti kertonut huhupuheita lapselle, ja nyt oli hän edessäni kantajanani ja tuomarinani. Hän oli pannut minut semmoiseen hymälään, että minun oli täytynyt turwaantua pieneen hätäwalheesen, mutta lapsen wiattomalla totuuden tunnolla rankaisi hän kowasti minua ja minun täytyi häwetä silmäni täyteen. Luultawasti lapsi ei ollutkaan sanonut tuota hänen mielestänsä niin wastahakoista asiaa wanhemmillensa, estääksensä siten heidän saamasta pahaa mieltä, mutta minulle tahtoi hän sen wanhempiensa kuullen wiskata takaisin. Eipä siinä wielä kyllä, että itse olin joutunut hankalaan asemaan, mutta wanhemmat oliwat samanlaisessa, elleiwät wielä pahemmassa, häwetessään lapsensa suulautta, jopa kohtakin oikeutettua.
"No tuon kanssa häntä nyt tuli … etkö sinä siinä, mokoma jo…" sanoi äiti ja hän tukistaa nutuutti pikkusen tyttöä.
"Tuon kanssa ei tule aikaan … mikä tuon tuommoiseksi——pitäisi tehdä wieraan hewoselle appeet … kyllä siellä nyt semmoinen ilma, ettei…" sanoi isä, ikäänkuin johtaaksensa aatteita pois tuosta ikäwästä jutusta.
Pikku Tiina tuli nyt hywin totiseksi, ja rupesi mussottamaan. Pikku jalat lakkasiwat heilumasta, katse käwi pitkin nokkaa ja huulet wenyiwät entistä pitemmiksi. Siinä hän sitten istua nuijotti, kenties tyytymättömänä siitä, kun moitittiin, waikka tunsi oikein tehneensä.
Isäntä ja minä lähdimme toimittamaan hewoselle kauroja, wettä ja heiniä. Ilma ei ollut yhtään asettunut, ja waikkemme olleet sen enempää aikaa ulkona kuin menimme ja tulimme kartanon poikki, olimme jo niin lumittuneet, että olimme kuin lumipurku.
Huoneeseen palattuamme näytti asiat olewan entisellään. Pikku Tiinakin oli laannut mussottamasta ja oli yhtä iloinen hälppä kuin ennenkin.
"Kyllä siellä on niin ankara ilma, ettei mies monasti eläissään semmoista näe", otti isäntä puheeksi, kaiketi wäistääkseen, ettei pikku Tiina taas alkaisi tuota ikäwää juttua.
"Kyllä se on … en minäkään ole tämmöistä ennen nähnyt … onhan se niinkuin Raappasen pyry, josta wanhat ennen niin paljon kertoiwat", sanoi emäntä.
"Raappasen…! Minkälainen se oli?" kysäsin minä.
"Wanhat kertoiwat, kuinka kerran oli ollut ankara pyry, jolloin Raappana niminen mies oli kuollut tuolle taipaleelle … kunhan waan ei taas jonkun onnettoman käwisi samoin", selitti emäntä.
"Oli warsin hywä, kun osaannuitte meidän mökkiimme—siellä ulkona ei olisi nyt mikään hauska olla", sanoi isäntä.
"Tunnen suurta tyytywäisyyttä ja kiitollisuutta, kun niin on käynyt. Hewonenkaan ei olisi kauwan enään jaksanut ja itsellänikin oli tosi edessä", sanoin wastaukseksi.
Pikku Tiina oli tullut likemmäksi minua. Hän hypisteli takkini liewettä ja katseli suurilla sinisillä silmillänsä wiehkeästi minua silmiin.
"En minä ole paha teille", sanoi hän.
"Senhän minä tiedänkin, ettei pikku Tiina ole paha", sanoin, ja nostin tytön polwelleni.
"Minä osaan jo lukeakin", sanoi hän towin päästä.
"Oletkos siinä taas…" murahti isä.
"Antakaa meidän nyt haastella", pyytelin minä.
"Sehän on warsin hywä, kun osaa lukea; mihinkä asti osaat?"
"Aapisen ja käskyt katekismuksesta ulkoa, tawata ja koko sanalta lukea sisältä."
"Onpa sitä siinäkin niin pikku tytölle kuin sinäkin olet."
"Onko se tosi, että aapisen kukko tuopi makiaista, kun lukee ahkerasti?" sanoi tyttö ja katsoi weitikkamaisesti minua taas silmiin.
"On se tosi … kyllä se tuopi."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Miksen minä tiedä—toipa tuo minullekin, kun olin ahkera poikasena lukemaan."
"Nyt narraatte … minä luulen, että kaikki aika=ihmiset wähän walehtelewat … ei kun narraawat … isä ja äitikin narraawat."
"Kuka sinulle niin on sanonut?"
"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti owat aina sanoneet kukon tuowan makiaista, kun waan luen ahkerasti, mutta eipä hän ole tuonut."
"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera."
"Olen minä ollut … olen, olen, mutta minua waan narrataan."
"Mutta saatpa nähdä, että kukko wielä kerran tuopi sinulle paljon makeisia; woisipa se tuoda rahaakin."
"En usko … en, en—minua waan narrataan."
"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä wähemmin kukkoa, joka sinulle makeisia hankkisi", sanoin minä.
"On minulla, minä sen silloin ostin … se maksoi kaksikymmentä penniä."
"Näytäpäs minulle se!"
Huoneen perinurkassa oli pieni wuode, sen yläpuolella oli pieni nurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi wuoteeseen, sieppasi punakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.
"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se wasta komea on", sanoi hän aapista minulle ojentaessaan.
Minä tarkastelin aapista ja wakuutin, että se oli kukkoineen päiwineen sangen hywä ja moitteeton; sitten wiedä kiidätti tyttö aapisen nurkkahyllylle.
Ilta oli jo kulunut ja perhe söi niukan illallisensa. Sen jälkeen ruwettiin hankkimaan maata=panoa. Pikku Tiina sijoitettiin toisen pienemmän sisarensa kanssa tuohon pikku wuoteeseen, nurkkahyllyn alle; nuorimmasta wanhin sai sijansa isän ja äidin wieressä ja nuorin kätkyessä. Mökissä ei suinkaan ollut liikoja wuoteita wieraita warten, sentähden tehtiin minulle makuusija lattialle.
Kun maata oli asetuttu, luki pikku Tiina muististaan aapisesta ehtoorukouksen. Hän ei erehtynyt yhtäkään kirjainta. Kun rukous oli loppuun tullut luetuksi, sanoi äiti:
"Muistosta toistelaisiakin!"
"Sinun enkelisi warjelkoot ja suojelkoot toistelaisetkin kaikesta waarasta ja wahingosta, ja kääntäkööt toisten Matin mielen, ettei hän olisi meille wihainen!" lisäsi pikku Tiina.
Ilma ei ollut wieläkään asettunut. Tuuli winkui, pärisi ja törisi senkin seitsemällä äänellä, aina sen mukaan, minkälaiseen rakoon, winkaloon ja komeroon sen mahtawa woima kulloinkin sattui parhaiten soweltumaan. Tuulen muassa kulkewa lumi rapisi ja suhisi huoneen seinissä, kihisten ja ryöpsähdellen juuri kuin ääretön parwi karkeaa hiekkaa olisi kauhealla woimalla wiskattu huonetta wastaan.
Minä en woinut nukkua, waikka kuinka olisin koettanut, sillä mielessäni pyöri tawaton ilma, nuo satunnaiset pienet kohtaukset talonwäen kanssa, ja erittäinkin pikku Tiina monine temppuineen ja iltarukouksineen. Kuitenkin koetin olla hiljaa, etten muiden unta häiritseisi, mutta minusta tuntui, etteiwät wanhuksetkaan nukkuneet; pikku Tiinasta ei woinut myös mitään arwella, sillä hänen hengitystänsä ei ensinkään kuulunut.
Arwiolta oli maatapanosta kulunut aikaa noin pari tuntia. Silloin kuulin minä miehen kysywän waimoltansa: "Nukutko sinä?"
"En. En woi nukkua … jokohan wieras nukkunee?"
"En woi warmaan sanoa, mutta luulenpa hänen nukkuwan, koska hän on niin hiljaisesti jo kauwan hengittänyt", sanoi mies hywin hiljaisella kuiskaawalla äänellä.
"Oli toki onni, kun hän osaantui mökkiimme, sillä ei tiedä mitenkä muussa tapauksessa olisi käynyt", sanoi waimo.
"Hywähän se oli … warsin hywä … mutta tuo tyttöhän tuo … mitähän wieraskin meistä ajattelee…?"
"Onhan Tiina wielä lapsi, joka ei ymmärrä wielä totuutta salata eikä teeskennellä … onhan se hänelle nuoruutensa tähden anteeksi annettawa—eikähän wieraskaan näytä tyhmältä", puolusteli äiti.
Minä olin kuulewinani, että pikku Tiina kähni tuon puheen aikana.
"Se huolettaa minua kowasti, kun ihmiset luulewat meidän wihaawan toistelaisia, waikkemme ole heille neulan edestä tehneet mitään wääryyttä", sanoi mies.
"Jumala sen tietää, että me emme suo heille mitään pahaa, emmekä ole koskaan pyrkineet heille wielä kostamaan, waikka he owat meille niin paljon wahinkoa tehneet. Ihmisien wäärille luuloille emme woi mitään, mutta meidän pitää nöyrällä sydämellä kärsiä wäärä sorto ja wihamiehemme waino, niin kyllä kerran wielä asiat hywäksi tulewat, ja silloin ihmiset käsittäwät asiat oikeassa walossaan. Tämmöinen on minun mielipiteeni asiassa, wai mitä sinä ajattelet, Antti?" puheli waimo.
"Sinulla, ystäwäiseni, on niin hywä sydän … sinä jaksat kärsiä ja toiwoa niin paljon … usein saan minäkin sinusta lohdutusta murheissani … toiwokaamme nytkin parasta", sanoi mies lohdutettuna.
"Mutta kuulepas, Antti! Emmekö woisi saada pikku Tiinalle millään tawalla kenkiä? Paha on nähdä hänen wetää laahustawan noita aikaisen ihmisen kenkärajoja. Huonot owat hänen muutkin waatteensa, mutta minulla on liika, ehyt hame; sen särjen minä ja teen siitä hänelle waatteet", sanoi äiti towin waitiolon perästä.
"Kylläpä tässä on kilin neuwot elämisen tarpeiden kanssa. Hiuki hywän henkensä sai panna, jos mieli oli saada toista lehmää sen sijaan, jonka naapurin Matti ojaan tappoi. Kun nahka joutuu karwarista, teetetään sitte pikku Tiinalle oikein komeat kengät, mutta siihen asti täytyy hänen odottaa", selitti mies.
"Woi, woi kuinka se on paha——kuulithan sen illalla pikku Tiinalta … olemme uskotelleet hänelle, että kukko tuopi makiaista, kun hän waan lukee ahkerasti ja hän on lukenut, mutta makeisia ei ole kukko tuonutkaan… Hän pitää meitä ja kaikkia muitakin epärehellisinä, ja ehkäpä hän itsekin oppii semmoiseksi … ei käy laatuun … me emme saa näyttää epärehellisiltä lapsen silmissä … meidän pitää hankkia makiaista", puheli emäntä, jota kaikenlaiset taloudelliset huolet tuntuiwat huolettawan.
"Kyllähän niinkin, mutta millä?"
"Minä olen saanut naulan woita kokoon … sen panen jonkun kaupunkimiehen mukaan ja tuotan sillä makiaista, waikka itse söisimme suoloja sillä ajalla", selitti waimo.
"Tee niin", sanoi mies, samassa alkoi hän nukkua tohottaa.
Pian nukkui waimokin.
Pilwet oliwat taiwaalla ohenneet ja kämärtyneet suuriksi paakuiksi. Kiiwaan tuulen muassa kiitiwät ne hirmuista wauhtia, peittäen wäliinsä sekeitä paikkoja, joista nyt noussut kuu wälistä pilkisteli esiin.
Minä olin huomaawinani, että pikku Tiina walwoi. Kuu pilkisti nyt juuri huoneeseen ja minä näin kuinka tytön pää oli pystyssä. "Warmaan hän kuuntelee, joko kaikki nukkuwat", ajattelin minä. Samassa huomasin minä, kuinka pikkunen jalka pistäisi peiton alta esiin ja kuun paisteessa näytti se niin waljulta ja walkealta. Pian pistäysi esiin toinenkin jalka ja tyttö kapsahti ylös. Hän kipasi wuoteeseen seisomaan ja kurotti nurkkahyllylle. Sieltä sieppasi hän kiireesti punakantisen aapisensa ja tarkasti suurella huolella sitä awausta, jossa kukko oli. Tyytymättömän näköisenä ja hitaasti painoi hän aapisen kiinni, ja pisti sen jälleen nurkkahyllylle.
"Ei se tuo makiaista, jos kuinkakin lukisin … he waan kaikin minua narraawat", kuulin hänen itsekseen sipisewän.
Sitten pani hän jälleen maata, ja pian hänkin nukkui.
Nyt nukkuiwat kaikki huoneessa olijat, mutta minä en. Kuinka paljon olinkaan selwille saanut elämän todellisuutta tuossa köyhässä, pienessä perheessä. Minä olin kuullut sanottawan heitä riitaisiksi ihmisiksi, minä uskoin niin olewan ja kammoksuin jo ennakolta heitä, ja samoin taisi moni muukin tehdä. Minä olin saanut kurkistaa heidän sielunsa sisimpiin soppiin, ja sen johdosta olin tullut toisenlaisiin päätöksiin. Mikä sowinnollinen mielenlaatu olikaan heillä sortajaansakin kohtaan—niin, mikä jumalisuus, mikä luottawaisuus ja tyytywäisyys heissä wallitsi kaiken yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä ohessa, ja kuitenkin oli heitä wäärin ymmärretty ja arwosteltu. Näitä ajatellessani käsitin pikku Tiinan tuonoin lausumat sanat täydelleen: "Ihmiset puhuwat wälistä liikojakin".
Kun huomasin kaikki muut nukkuneeksi, nousin minä warowasti ylös. Tulin kaupungista ja sieltä olin ottanut makeisia, jakaakseni kotiin tultuani niitä lapsilleni tulijaiiksi. Minä hiiwin matkalaukulleni ja kaiwoin makeiset esille. Niitä panin pikku Tiinan punakantisen aapisen kukko=wäliin niin paljon kuin sain pysymään; muiden muassa panin sinne myös markan rahan.
Aamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä oliwat jo askareissaan, kun minä hawahduin; kaikki lapset wielä nukkuiwat. Heti hyppäsin minä ylös ja menin hewostani ruokkimaan, mutta mielessäni oli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku Tiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä waikutuksen hänen hawaintonsa häneen tekisi.
Kun minä palasin hewoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki aamurukoustansa. Kauwan ei wiipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi ylös ja puki waatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle, missä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin witkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: "He narraawat minua kaikin", mutta kuitenkin näytti hänen haluttawan saada tietoonsa, olisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka jotakin hyräilemään, ikäänkuin wieroittaakseen muiden huomioita pois itsestänsä. Sitten wetäysi hän salawihkaa wuoteensa luo, nousi wuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen aapisensa.
"Kah…! kansi on auki … mitä … onkohan…?" äännähteli hän, ottaessaan warowaisesti aapistansa. "Woi, woi … eikö ole … on, on, on … ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin…" höpötti pikku Tiina wielä, kun hän wuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä aapistansa ja huomasi todellisuuden.
Pikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eiwät pysyneet kaikki yhdellä haawaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne kaikki tahtonut hallita. Wihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat makeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi hän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.
"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon…! ja wielä nurkkahyllylläkin… Ei isä eikä äiti narraa … eikä wieras narraa … eikä—eikä kukaan ihminen narraa … toipa se kukko, kun olin oikein ahkera…" lörpätti tyttö saaliitansa näytellessään wanhemmilleen ja minulle.
Sitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja minulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja wastaan ottaa.
"Tällä rahalla ostan itselleni kengät", sanoi hän sitten, heiluttaen sitä kättä, jossa hän rahaa piti.
"Kowin paljonhan se … eihän niin paljoa…" sanoiwat wanhemmat, täydellisesti käsittäen asian oikean laidan.
"Älkää niin sanoko, isä ja äiti … antaa kukon waan tuoda … mutta minäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon", sanoi pikku Tiina.
Päiwä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän nähtyään tuli pikku Tiina hywin lewottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla koki hän saada minut jäämään wielä heille; jopa lupasi kaikki makeisensakin, jos waan sen tekisin.
"Kun wasta kuljette, niin silloin minä tulen kyydillenne", sanoi pikku
Tiina, kun näki, ettei hän woinut minun lähtöäni estää.
Sydämelliset kiitokset sanottuani talon wäelle ja lämpymät hywästit heiltä otettuani, lähdin minä tuota waiwaloista taiwalta kulkemaan eteenpäin. Minä en huoli ruweta kertomaan kaikkia niitä waiwoja ja wastuksia mitä sillä taipaleella korkean weden wuoksi sain kokea, mutta sitä en woi olla mainitsematta, etteiwät sittenkään nuo mökin asukkaat woineet mielestäni pois haihtua.
* * * * *
Oli jo hywin kewättalwi, kun minä taasenkin olin pakotettu tuota taiwalta kulkemaan. Oli jo ollut monta isoa suwi=ilmaa, jonka wuoksi jälellä olewa lumi oli tullut niin kowaksi, ettei sitä minkäänlainen tuulen wihuri woinut enään irti saada.
Oli jo jotenkin myöhäinen ilta, kun minä lähdin tuolle taipaleelle. Kiiwas lounastuuli oli puhaltanut kaiken päiwää. Tämä seikka peljätti minua ensin kowasti, mutta kun ei taiwaalta tullut yhtään lunta, eikä entinenkään woinut irtaantua, lähdin pitemmittä arweluitta taipaleelle, jopa niin rohkeentuneena, etten edes edeltäpäin keneltäkään tiedustellutkaan, minkälainen kulku tuolla waapperalla taipaleella nykyään on.
Tarkoitukseni oli, näette, ehtiä yöksi tuohon tuttuun mökkiin, sillä sen sydämelliset ja rehelliset asukkaat tuntuiwat mielestäni jonkunmoisilta sukulaisilta. Oikein iloitsin sydämessäni, ajatellessani sitä hauskaa kohtausta, kun saan tawata taas pikku Tiinaa ja puristaa hänen wanhempiensa ystäwällisiä käsiä. Olipa minulla sekin hieno toiwo, että saisin jollakin tawalla tietooni, missä suhteessa mökin wäki nyt oli tuohon toisen mökin riitaisaan ja wahinkoa pyytäwään Mattiin.—Nämä asiat ne oliwat, jotka minut paniwat uskaltamaan ja kiirehtimään, ja ne woittiwat kaikki ennakkoluulot ja laskut.
Waikka olin koettanut kaikki matkan esteet ja wastukset tuolla taipaleella laskuun ottaa, oli kuitenkin eräs semmoinen, josta ei minulla ollut aawistustakaan. Se oli luodewesi, jota kowat luode= ja länsituulet ajoiwat meren=lahtiin ja saarien salmiin. Hämmästyksekseni huomasin tämän jo ensimäisellä lahdella, sillä siinä oli jo niin paljon wettä, että rekeen kurkotteli. Kuitenkaan ei minun enään sopinut takasin pyörtää; paitsi sitä toiwoin ettei muillakaan lahdilla ja salmilla olisi sen enempää wettä. Aiwan pian kuitenkin huomasin tämän otaksumiseni wääräksi, sillä kuta etemmäksi taipaleella tulin ja kuta useampi salmi ja lahti eteeni tuli, sitä enemmän oli niissä wettä. Tämä seikka hidastutti sanomattoman paljon minun kulkuani, sillä eihän woinut wesipaikoissa muuta kuin hitaasti ja warowasti kahlauttaa hewosta.
Tämän tähden oli ilta kulunut hywin myöhäiseksi; oli kuuton aika, ja sentähden oli niin pimeä, ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Päälliseksi oliwat maat melkein lumettomat, ainoastaan tien paikalla oli läpeensä jäänkaltoa; se seikka lisäsi wielä pimeyttä.
Minulla oli wielä ylimentäwänä eräs kaitainen salmi. Tämä salmi wälitti yhteyttä erään ison sisälahden ja meren wälillä. Sen kautta purki meri luodewettä lahteen ja lahti taas takaisin mereen. Sen wuoksi woi tuossa sywässä salmessa käydä wäkewä wirta, joko lahteen tahi merelle päin, aina sen mukaan, nousiko luode wai laski.
Niin, ei ollut minulla enään muuta ylimentäwää kuin tuo salmi, mutta kuitenkin peljätti se minua, sillä tunsin osaksi sen oikut. Mutta sittenhän olenkin pian mökissä, tuttujen ja ystäwällisten ihmisten parissa.
Juuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä muuta neuwoa oli, kuin täytyi ruweta wuonaamaan sen yli. Heti rannalta lähdettyä nousi wesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin paljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hewosta ohjata kohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä sywemmästi oli wettä. Kaikki keweämmät kapineeni rupesiwat reessä uimaan ja minulla oli täysi työ pitää niitä koossa, etteiwät ne purjehtineet tiehensä. Kowa wirta käwi merestä lahteen päin, ja kun kowa tuuli wielä kiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani jotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin wakuutettu, ettei niin kaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä hewosta eteenpäin. Minä seisoin jo polwia myöten wedessä, ja joka silmänräpäys pelkäsin hewosen ja reen, kowan wirran ja tuulen sortamana, kaatuwan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa ja wihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten aloin ajaa eteenpäin.
Kauwan ei tarwinnut ajaa, ennenkun walkea rupesi pilkottamaan. "Tuollahan se onkin odotettawa tuttu mökki", ajattelin minä, ja se tieto tuntui sangen miellyttäwältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin jotenkin kontetuksissa kylmän kylwyn tähden.
Minä ajoin sen mökin kartanolle, josta walkea näkyi. Pian huomasin minä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä sitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin pimeässä woi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon riitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan wanhemmille.
Tämä hawainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut walitsemisen waraa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisiwat suussani. Se tunto minua kowin waiwasi, kun en woinut pikku Tiinalle ja hänen wanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut, mutta mikäpä oli neuwona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo huomenna woin heitä tawata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin hewostani waljaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin mahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.
Minä astuin tupaan; se oli aiwan pimeä, ja nyt wasta huomasin, että se walkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä seisahduin owipieleen ja sanoin umpimähkään hywän=illan, mutta mitään wastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, waan ei kuulunut hengen huokua; eipä olisi luullut mökissä olewan ainoatakaan asukasta, ellei tuota walkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuwassa ollut niin ihana lämmin kuin siinä oli.
Kauwan pimeässä oltuani, selweni näköni senwerran, että erotin tuwan perällä olewan owen; se kai wei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se walkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä tawantakaa kuulewinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani kolahti owi wasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä. Nyt koetin tawantakaa yskähdellä aina kowemmasti ja kowemmasti, siinä tarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä sitten tulisi joku walkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä oli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun otettuani, tunsin olewani hywin tukalassa tilassa.
Wihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen kamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olewaa owea kohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä awainta, mutta mitään semmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa waan.
Minä lykkäsin hiljaa owea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen parahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin walkea, joka paloi talikynttilässä. Sen walossa näin minä ensi silmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, waikken kohta käsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli wuode, johon oli peitetty jotakin walkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en tiennyt. Wuoteen wieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä paloi.
Huoneessa oli neljä henkeä: keski=ikäiseltä näyttäwä mies ja nainen sekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arwiolta kumpikin alle kahdeksan wuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eiwät huoneessa olijat olisi ensinkään minua huomanneet. He oliwat kaikki alakuloisen näköisiä ja kaikin he katsoa tuijottiwat liikahtamatta yhteen ja samaan paikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn walkoisella lakanalla. Minä näin, että miehen leweät ja wahwat hartiat jytisiwät ja leweällä oikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tawasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä kaikki kai tuliwat jostakin sisällisestä tuskasta.
Kauwan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä käytöstänsä—woi mitä se oli—oliko se jotakin wihaa tai koston pyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi ihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se ainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei puhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten muistanut omia wasta nähtyjä waiwojani, enkä nykyistä puutteenalaista tilaani ja märkiä waatteitani ja jalkineitani.
"Istukaa, wieras!" kehoitti wihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se tuntui minun korwissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.
Minä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olewalle tuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään liikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin pyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.
"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen näköisiä?" sanoin minä wihdoin kuiskaamalla.
"On … kowa onnettomuus on tapahtunut", sanoi mies päätänsäkään kääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.
"Kowa onnettomuus!—no minkälainen, herran tähden?" kysyin minä hätääntyneenä.
"Tuonne taipaleelle ihminen kuol…" yritti mies sanomaan, mutta sanat takertuiwat kurkkuun.
"Hywä Jumala, wai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut juuri hääwiä tuolla ulkona … wai ihminen kuollut! Tekö hänet löysitte?"
"Minä."
"Oliko hänellä hewosta?"
"E—ei … mitäs semmoisella…"
"Minkälaisella?"
"Niin nuorella … sikiö wielä."
"Warmaan uumertui hän noita luodewesiä kahlatessaan?"
"Aiwan niin."
"Kuinka hän oli…? Mitenkä te hänet tapasitte?
"Hän oli wiimeiseksi kahlannut ison luoweden yli, jossa oli wettä hänen wyötäriinsä saakka. Sen yli oli hän onnellisesti wielä päässyt, mutta luultawasti oli hän niin kontettunut, ettei woinut enään liikkua, sillä juuri kuin hänen olisi pitänyt kuiwalle nousta, oli hän kaatunut suulleen; siinä hän sitten oli, waikkei siinä ollut wettä kuin pari korttelia; siitä minä hänet tapasin ja otin rekeeni", selitti mies; nyt jo wähän wapaammin.
"Woi raukkaa!—luultawasti te toitte hänet kotiinne?" sanoin minä.
"Toin … kuinkas muutoin."
"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta minun tekee mieleni kysyä teiltä wielä jotakin: onko hän teille tuttu?
"Hänet tunnen liiaksikin hywin", sanoi mies, ja rupesi ääneensä nyyhkimään.
"Hän on kai tuossa wuoteessa tuon lakanan alla?"
"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet wielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa", sanoi waimo, sillä mies ei woinut mielenliikutuksensa wuoksi puhua. "Haluttaako wieraan häntä katsoa?" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois wainajan kaswoilta.
"Herra Jumala!" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama—"pikku Tiina, tuo hywä lapsi!…"
Samassa horjahdin minä herwottomana takaperin tuolille, josta juuri olin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin wainajaa. Siinä wapisin minä niinkuin haawan lehti, enkä woinut sanaa suustani päästää, niin sywän waikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton hawainto teki minuun.
Samoinpa näkyi muittenkin laita olewan, sillä mies purskahti ääneensä itkemään, ja kun waimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta hypein niistämään, wapisi hänen kätensä niin, ettei hän woinut sitä toimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkiwät, jota en minä ollut heidän ennen nähnyt tekewän.
"Hywä Jumala…! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?" sanoi waimo matalalla wärisewällä äänellä.
"Olen moneenkin kertaan. Tawatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa hetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus ohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä", sain minä waiwalla sanotuksi.
"Ja mi-minä … Jumala minua armahtakoon… Minä olen heitä sydämestäni wihannut ja—ja pyytänyt heille kostoa", änkytti mies.
"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä wihaanne ja kostonpyyntöönne, koska warmasti tiedän, etteiwät he ole koskaan teitä wihanneet?" sanoin.
"Minä en ole wielä kenellekään … mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja awonainen, että woin kaikki … syytä ei ole heissä ensinkään … wika on minussa.—Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen waimoonsa, mutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä kostonpyyntö maannut aina mielessäni… Woi minua!" selitti mies awonaisesti.
"Tietäwätkö wanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?"
"Sitä eiwät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli wielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa luodewesi, ja he luulewat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä … he odottawat häntä wasta sitten kun ilma on asettunut ja wesi laskeentunut.—Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen wanhemmille on minulle raskas tehtäwä, mutta Jumalan awulla tahdon sen kuitenkin tehdä … silloin koetan sowittaa rikoksiani, ja pyrkiä sowintoon heidän kanssaan", selitti mies.
Mieleni oli wakaantunut niin paljon, että woin pysyä seisoallani. Käwelin wuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin wiattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen warjon heijastus lepäsi hänen kauniilla kaswoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän katselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: "Ihmiset puhuwat usein liikojakin", ja: "Toisten Matti on paha … waan wielä hänkin kerran tulee hywäksi".