KAUPPIAS=MUMMO.
Talwinen aika oli. Pari matkatoweria riensi erästä maamme isointa kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hewonen, jotka waiwaloisesti wetiwät raskaita kuormia, mitkä oliwat täyteen ja korkeiksi ahdetut kaikenlaisilla maalaistawaroilla. Näillä oliwat he jonkun aikaa käyneet kauppaa kaupungissa ja sitä warten he nytkin oliwat matkassa. Kolmas wuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtiwät ja tänä iltana toiwoiwat he ehtiwänsä kaupunkiin. Mitään turwaa ei heillä itsellään ollut hewosistaan, sillä kuormat oliwat niin raskaat että hewosilla oli täysi työ niiden wetämisessä. Käwellä telsimällä kuormiensa perässä kuluttiwat matkatowerit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa hewosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa käweliwät he molemmin jälkimäisen hewosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen tawasta tupakkaa niweräpiippuihinsa.
Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi, ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he paljon kaupungin asukkaitakin.
Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta kumminkin kuuluu se hieman asiaan.
Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on, puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi, oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä. Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät kauppakumppanit tienneet.
Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiwen möhkäle. Se näyttiin siihen muualta wedetyn jotakin rakennustarwetta warten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hywäpä oli, että niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena. Tuon kiwen päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän leweä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen wieressä seisoi hän niin uskollisesti, ettei yksikään alkawa kauppias liene uskollisemmasti koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystäwällisesti tarjoili siwukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä aikoina paloi himmeä yölamppu kiwen nurkalla, heikosti walaisten tuota näillä seuduilla olewaa ainoata kauppapaikkaa.
Mummo ei ollutkaan niin wanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos katsoi tarkemmin hänen kaswoihinsa, wiwahti niissä wielä hieman nuoruuden punaa. Hänen näköään wanhenti paljon se seikka, kun hänen oikea silmänsä oli pienempi wasenta, sillä oikean silmän päällä riippui kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, warsinkin kylminä aikoina, turjustettu paksuihin waateriepuihin.
Tämä mummo se oli, joka kauppatawaroineen ja kauppapaikkoineen pisti noiden maatawarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista tuttawista, joihin he oliwat siellä olonsa ajoilla tutustuneet. Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta tawalliselta waan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja tämän wuoksi tuliwat he usein kulkemaan hänen siwutsensa ja tutustumaan häneen. Tosin eiwät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen sisälliseen ihmiseensä, mutta noin waan ulkonaisesti, mummon ahkeraan ja wähän tuottawaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.
Niinkuin ennen on mainittu, oliwat nuo maatawarain kauppiaat taasenkin tawarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen toisen nimi. Parina wuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas=ilma, paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toiwoo, sillä silloin on tie auki ja kowa, eiwätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä astuskellessa ei kowin pahasti palawustu.
"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin käweliwät jälkimäisen kuorman jäljessä.
"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin hawahtuen, sillä hän oli omiin ajatuksiinsa waipuneena.
"Tuo kauppias=mummo", sanoi Makkonen.
"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on wielä hengissä", sanoi
Mielonen hajamielisesti.
"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen", huomautti Makkonen.
"Wielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän ole siltä ollut koskaan poissa", sanoi Mielonen.
"Minä en ole saanut mitään selwää tuosta mummosta, mutta kummalliselta hän tuntuu."
"Mitäpä selwäntekemistä sinulla hänestä olisikaan."
"Minä en tiedä onko hän kala wai lintu."
"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua."
"No mutta mikä hän sitten on?"
"Ihminen waan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset."
"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa aamusta warhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin wähän tuottawan kauppatawaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään päällä, se tuntuu minusta wähän oudolta", puheli Makkonen edelleen.
"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin."
"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu niin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tawallinen ihminen woisi pysyä hengissäkään."
"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?"
"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän waan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä raski syödäkään, wuowaa waan markan markan päälle, waikka henkensä hinnalla, entisten tawarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua kuullut ja lukenut", arweli Makkonen.
Tämän kuultuansa heräsi Mielonen wälinpitämättömyydestään missä hän tähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla wakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen matkakumppaninsa, joka noin wähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä ihmisen pyrinnöistä ja toimista.
"Wäärin on ihmisiä arwostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta näöstä ja toiminnasta emme useinkaan woi arwata asian oikeaa laitaa, ellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia, tuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä hänellä nytkin on kannettawana. Woisipa olla niinkin, ettei hänellä kaikesti ole mitä suuhun panna, sitä wähemmin aarteita arkun pohjalla. —Hän on tosiaankin wähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun emme ole ennen ottaneet hänestä selwää, waikka olemme hänet niin usein nähneet, teemme waan umpimähkäisiä päätöksiä", sanoi Mielonen, loppusanoja sanoessaan kurkistellen taiwaalle.
"Nyt tulee kowa pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme kaupunkiin, ennenkun se kowin rajuksi paisuu", lisäsi hän sitten.
Se oli iltapuoli kolmatta matkapäiwää, kun matkatowerit näin haasteliwat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka oli heillä ollut mukawa matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulewan ankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Wireitä tuulenpuuskia suhahteli ehtimiseen ja nämät tiheniwät tihenemistään. Taiwas käwi tuhkan harmaaksi ja kuiwia lumihiuteita alkoi suhisten tulla winhan tuulen mukana.
Matkatowerit kiirehtiwät kulkuaan minkä woiwat, mutta waikkei heillä ollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin umpeen, että hewosten täytyi wiimeiseltä tuon tuostakin seisahtua hengähtämään ja lewähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsiwät he wihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi wuowata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja hewosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku lumesta tehty karnewaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.
Kello käwi jo yhtätoista. Nyt juuri tuliwat he sille paikalle, jossa mummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.
"Nyt ei hän ainakaan ole siinä", ajatteliwat molemmat, wuowatessaan eteenpäin.
Mutta mitä? Eiköhän totta=maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon öljylamppu? Aiwan oikein, siinähän lamppu seisoi kiwen nurkalla, heikosti walaisten himmeällä punertawalla walollaan ankaran pyryn piirittämää mummon tawaralaatikkoa. Kai se oli warowaisuuden wuoksi, kun laatikko oli nyt peitetty wahawaatteella. Siinä seisoi mummokin yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi luullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt walmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.
"Hywää iltaa, mummo!" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän tunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän saakka niin wälinpitämätön ollut.
"Hywää iltaa, hywää iltaa, waikkei tämä maar juuri hywältä näytä——. Eikö herra tupakkaa tahtois?" sanoi mummo ja katsoa tiiristi pienemmällä silmällään niin ystäwällisesti ja wiehkeästi kuin suinkin waan woi.
"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli sawustelemaan tämmöisellä ilmalla—; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?" sanoi Mielonen.
"En maar, minulla on paljon waatteita yllä, täytyy wielä wähän warttoa, jos joku wielä jotakin tarwitseisi", tuumaili mummo niin iloisena ja tyytywäisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä milloinkaan on ollut.
Matkatowerit lähtiwät wuowaamaan majataloansa kohden. Kun he oliwat saaneet hewosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen, oliwat he niin wilussansa, että hampaat suussa kalisiwat. Tawalliselle ihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti kolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten wielä lisäksi tuommoinen tuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän woi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja wieläpä olla iloinenkin? Se arwoitus ei waan selwennyt matkatowerien päissä. Ei, mutta joku mahtawa waikutus siinä täytyi olla, sillä mummolla tuntui olewan luonnottomat woimat.
"Siinäpä hän taas oli tuo mummo", sanoi Makkonen wähän lämmittyään.
"Siinäpä hän oli, niinkuin arwelinkin", sanoi Mielonen.
"Kummallinen ihminen … mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi
Makkonen.
"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada hänestä selwän", sanoi Mielonen.
Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon wäkeä liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytäwillä, porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.
Kello wiiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hewosia ruokkimaan. Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystäwällisesti tarjoillen tawaroitaan siwukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hywät markkinat, sillä näin warhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo sawuja lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palawa sikaari tai paperossi.
Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hywineen majataloonsa.
"Mummokin siellä näkyi jo olewan kauppahommissaan", sanoi hän huoneeseen tultuansa.
"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.
"Mutta näin warhain jo."
"Wastako sinä sen nyt huomasit?"
"Wähän minä ennenkin … mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen ja siihen se keskustelu jäi.
Mielonen koetti warakkaan majatalonsa isäntäwäeltä saada jotakin tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha waiwa. He eiwät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa seisonut seitsemän wuoden paikoille, aina waan kaupitellen wähäpätöisiä tawaroitaan. Mitä warten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä eiwät he tienneet niin mitään.
"Sen werran ne rikkaat pitäwät lukua köyhän tilasta", mutisi Mielonen itseksensä.
Kun kauppatowerit joutuiwat, lähtiwät he kaupungille asioitaan ajamaan.
"Mennäänpäs nyt mummon kautta", esitteli Mielonen.
"Mennään waan."
"Antakaapas minulle yksi paperossi", sanoi Mielonen mummolle hänen luokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin terwehtinyt.
"Minulle myös", sanoi Makkonen.
"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä wielä pahoja ilmoja piisaa kun herrat tupakkaa tahtoisiwat polttaa", sanoi hän ja tiiristi niin weitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta silmiin.
"Niinkö luulette?" kysyi Mielonen.
"Niin, kyllähän minä luulen."
"Mutta mistä syystä."
"Herrat owat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eiwätkä wielä ole ainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arwasin."
Tämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi kappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta kummallekin.
Kumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi wiisipennisen.
Mummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa wastaan.
"Ei minulle tarwitse antaa wastaan", sanoi Mielonen.
"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja wielä lisäksi", sanoi mummo.
"En minä huoli paperosseistakaan", intteli Mielonen.
"Tuos on toiselle herralle wastaan", sanoi mummo sitten ja oikasi pennejä Makkoselle.
"En minäkään tahdo wastaan", sanoi Makkonen wäkinäisesti.
"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia nähnyt", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olewasta silmästä wierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.
Kumppanukset lähtiwät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.
"Kylläpä hänelle näkyy kelpaawan, waikka kuinka paljon saisi yhdestä paperossista", sanoi Makkonen, kun he kahden käweliwät.
"Tarjosihan hän wastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen wikansa ollut … mahdoit ottaa", sanoi Mielonen.
"Olihan hän tarjoawinaan, mutta kohti wäittelemisellä tyytyi kuitenkin liiat pitämäänkin."
"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole."
"Ei, ei, mutta kuitenkin."
"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hywin kummallinen ja aiwan tuon tuntemattoman mummon wuoksi! Etkö huomannut, kuinka sywän waikutuksen häneen teki niin wähäinen ystäwyyden osoitus? oikein wedet nousiwat silmiin", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.
"En minä kaikkia itkuja … kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään mitään selwää ottanut, waikka siitä niin kerskailit.—Minä luulen olewani wielä nytkin oikeassa, että hän on waan salainen rikas kerjäläinen, joka on tuon tawan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä ja salataksensa rikkauksiansa—semmoinen juuri, eikä mitään muuta", sanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.
"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole sijaa järjelliselle puheelle enkä siihen woi mitään waikka minulla on aiwan päinwastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla", sanoi Mielonen, hänkin nyrpistyneenä.
Sitten käweliwät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli samentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään sanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta käweliwät he edelleen.
Tuota nyrpeämielisyyttä kesti wielä majatalossakin ollessa, eikä kummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa wähällä, ettei se sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.
Mummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aawistaakaan, että hänen wähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystäwän wälin.
Mielonen käwi tästäpuolen hywin usein mummon luona ja osti joka kerralla paperossin wiidellä pennillä, eikä ottanut koskaan wastaan takaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta wähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Wälisti hän itki, wäliin nauroi, toiwottaen uudelle ostajalleen kaikkea hywää.
Makkonen käwi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli salaperäinen halu niin tehdä, waikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli, oliko se hywä wai paha tarkoitus, mutta niin se waan oli. Hänkin osti aina wiidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin monta kuin sillä sai.—Tämäkin oli mummon mielestä hywä asia, sillä semmoista kauppaa wartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta tahtonutkaan.
Tällä tawoin kului joku aika. Kauppatowerukset eiwät silläwälin käyneet ainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti toistansa.
Eräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen puuhailewan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä wielä kyllä, mutta mummon laatikon wieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra, ylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin hartaasti ja koetti hymyillä niin wiehkeästi kuin suinkin hänen kulmikkaat ja karsaat kaswonsa perään antoiwat. Tälle walitsi mummo kaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen warastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olewan puhettakaan. Nuorukainen näytti pitäwän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen puhettaan hywin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että kauppatoimet oliwat nyt syrjäasiana.
Mielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti wastaan. Sitten wiittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin: "tämä herra". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle. Häntä häwetti, sillä hän aawisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle jotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.
Sitten kuin oli tuo wiiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi
Mielonen:
"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän tilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?
"Aiwan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattawaa ole", sanoi mummo kohteliaasti.
"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?"
"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan."
"Te kait asutte tässä aiwan likellä?"
"Ei, waan toisella puolella kaupunkia."
"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon kauppapaikaksenne walitsemaan?"
"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja keinottelijoita niinkuin wiitaa. Näin halwoilla tawaroilla en niissä ansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin kokoon."
"Kuinka te noinkin wanhana ihmisenä woitte aamusta warhain ja myöhään iltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?"
"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?"
Tuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.
"No mutta ettehän te suinkaan noin wähäisellä kaupalla paljoa tienaa?"
"Aina kuitenkin sen werran, ettei pahaa hätää tule."
"Onko teillä miestä?"
"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hywäksi hänet kutsua pois kuusikolmatta wuotta sitten", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.
"Mitä miehiä miehenne oli?"
"Salwumies waan, mutta woi kuinka hywä hän kuitenkin oli."
"Jäikö perillisiä?"
"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Woi sitäkin murheen aikaa", sanoi mummo ja tuli wielä surullisemmaksi.
"Poikanne on siis täysi mies?"
"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte."
"Tuo nuori herra … ylioppilainen?" kysyi Mielonen hämmästyneenä.
"Juuri hän."
"Teille jäi kait waroja miehenne kuoltua?"
"Ei enempää kuin taiwaan linnulle."
"No mutta kuinka olette woinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?"
"Ensimältä käwi se hywin laatuun, kun olin terwe. Minä tein työtä yöt ja päiwät, tuskin jouduin sen wertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla uinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin. Silloin olin wielä terwe ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä puutetta ollut koskaan. Kun Pertti kaswoi niin isoksi, että hän kykeni koulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja wielä suuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat olimme wähään tyytywäiset, menimme niin hywästi eteenpäin, ettemme welkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän wuotta takaperin tuliwat silmäni kipeiksi paljon työn ja walwomisen tähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi katsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hywä neuwo, mutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen kuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään wiikon eläneet, ellen minä olisi tehnyt työtä. Tämän tähden wuowasin minä edelleenkin pitkittää työntekoa niin kauwan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kowan kiwun kanssa silmieni walo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään. Silloin luulin kaikki olewan lopussa, mutta kun silmieni kipu wähitellen taukosi, sain sen werran näöstäni takaisin, että woin tätä ammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita jonkun pennin päiwässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on wähäkin kuin ei mitään … eikä tämä niin helppoa … usein on ruumis niin kylmän wuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo woida majapaikkaansa päästä.
Wiime aikoina olemme joutuneet wähän welkaan, kun elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa, sillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäwäksi koperoiduksi.
Pertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että hänen terweytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu ottamaan lepoaikaa terweytensä tähden, mutta hän ei waan malta. Nytkin yliopistossa ollessaan owat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään lukemisensa joksikin ajaksi woimistumista warten, mutta Pertti waan sanoo jaksawansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranewansa, kun on saanut tutkinnot suoritetuksi.
Hän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on wanhintansa rakastanut——; woi jos te näkisitte, kuinka hywä hän on minulle. Hän säälittelee minua ja päiwittelee, kun minun pitää hänen tähtensä niin paljon waiwaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on säälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin woin. Hän lohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa suorittanut ja wiran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin hän sanoo minun waiwani loppuwan.—Tulewalla lukukaudella hän toiwoo woiwansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hywä… Se poika raukka…! Kunpa hän waan jaksaisi.
Tämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä seisomiseeni", kertoili ja selitteli mummo.
Makkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hywin tarkasti ja sanaa sanomatta katsonut mummoon katkeematta.
"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.
Mummo antoi.
Maksuksi Makkonen pisti mummolle wiisimarkkasen.
Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon wastaan antaisi.
"Ei siitä tarwitse wastaan antaa", sanoi Makkonen.
"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili rahoja wastaan antaakseen.
"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.
Mummo purskahti waltawaan itkuun. Ne lienewät olleet kiitoksen kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut wähään tyytymään ja wähästä woi hän olla kiitollinen.
"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta wierailta ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.
Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei ollut osannut aawistaakaan, että Makkosessa woisi mikään muuttaa hänen entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt itseänsä, tuon wiiden pennin paperossi=kauppansa wuoksi, paljon etewämpänä mummon ystäwänä ja hywäntekijänä kuin Makkosta, joka itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä häwetti että harmitti Mielosta.
Kauwan käweliwät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.
"Sinä olit oikeassa, ystäwäni, mummon asiassa", sanoi wihdoin Makkonen.
"Me olemme nyt oikeassa molemmat", sanoi Mielonen.
Mummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään oliwat ystäwykset kylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli mielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli tietämättään sowittanut heidät, niinkuin hän halwalla persoonallaan oli antanut aihetta heidän wälinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä pitäin tunsiwat he ystäwyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi kuin koskaan ennen.
Ystäwykset tekiwät mummon, hänen tarkoituksensa ja wiiden pennin paperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittiwat he ahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo käwi kaupungissa, kehoittiwat he myös siihen.
Mummolle tuli nyt hywät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän korjasi runsaan päiwärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän noita maalais=ystäwiään, jotka oliwat luoneet waloa ja toiwoa hänen ja hänen poikansa synkkään elämään.
* * * * *
On kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen owat menneet kotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa oleskelemaan.
Koko kesänä eiwät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista tietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu kesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina yllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on aittoihin ja salwoihin kokoominen wuoden warat perheellensä.
Niin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietäwät kaikki.
Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järwet ja wirrat hewosten kantawiksi, silloin aikoiwat ihmiset liikkua ulommaksi kotinurkkiansa.
Mielonen ja Makkonen rupesiwat taasenkin kokoilemaan maatawaroita, wiedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he oliwat kalua kuormiksi asti saaneet, lähtiwät he matkalle, sillä luntakin oli jo rekikeliksi asti.
"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatawarainsa kanssa", sanoi Makkonen, kun he oliwat jo lähellä kaupunkia.
"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi
Mielonen.
Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä. Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu—poissa sekin.
"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.
"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.
"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja ja karamelliä."
"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.
He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.
Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.
"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät he pelon sekaisella tunteella.
"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan", wastattiin heille.
"Kuinka—? Kuollutko?"
Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.
"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.
"Ei wähääkään."
"Kuinka se sitten käwi?"
"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne, waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.
Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan, että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin:
'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna weren=oksennukseen. Mitä toimia tahtoisitte pitää wainajan hautaamiseksi?'
Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.
'Nyt ei minua tarwita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä särkewällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana wietiin hän kotiinsa ja seuraawana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.
Alakuloisina kuunteliwat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään aikaan eiwät he woineet lausua ainuttakaan sanaa, niin sywästi koski se heihin.
"Woi kuinka wäärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen wihdoin pitkän waiti=olemisen perästä.
"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tawalla, että erehdymme sangen pahoin, mutta sangen hywä asia on se, että joskuskaan woimme palautua", sanoi Mielonen.
"Jos tuo wiiden pennin paperossikauppa olisi tullut woimaan moniaita wuosia ennen, kenties eläisiwät he wielä molemmin" arweli Makkonen alakuloisesti.
"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja waipui sywiin mietteisiin.