I.
Erään tiheän kylän takamailla on kaksi torppaa; Ellula on toisen ja Hakkila on toisen nimi. Ellulan isännän nimi oli Elias, mutta häntä kutsuttiin kylänkesken vaan Elluksi ja siitä sai torppakin nimensä. Hakkila oli perustettu aukeaksi hakattuun korven silmään ja sen vuoksi ruvettiin torppaa kutsumaan ensin Hakkalaksi, josta sitten muodostui Hakkila.
Näiden torppien väliä oli vähän enemmän kuin nykyinen virsta, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä olemasta likimmät naapurukset, sillä kylään oli matkaa melkein puoli peninkulmaa.
Torppien asukasten toimeentulo oli ensi aikoina hyvin erinkaltaista. Ellulan isäntä ei ollut vielä nainut mieskään, kun hän jo rakensi huoneet ja raivasi sekä peltoa että niittyä. Näin tavoin oli hän jo varaselta varannut tulevaista toimeentuloansa. Kun hän sitten nai, oli hänellä valmis koti, mihin voi vaimonsa viedä. Vaikkei nuori vaimo myötäjäisillään voinut lisätä pesän varoja, sillä hän oli köyhä piikatyttö, ei kuitenkaan heidän näin varustettuna ollut vaikea elämäänsä alkaa. Pelto oli jo parina vuotena antanut viljaa ja nämät olivat hyvässä säästössä torpan pikku aitan hyvästi tehdyissä hinkaloissa. Pari lehmää oli myös pienessä, mutta sievässä navetassa mylvimässä. Ellu raatoi yhä uusia viljelyksiä ja tällä tavalla karttuivat varat karttumistansa. Ja kun Ellu oli viinan maistamaton, ahkera ja säästäväinen mies, oli heillä jo ennen väen lisän tuloa melkoisen hyvä toimeen tulo. Päälliseksi oli Ellu avullinen puuseppä, jolla ammatilla hän ansaitsi paljon talvisina aikoina, jolloin ei maantyötä voinut tehdä.
Kaiken tämän tähden oli Ellu niin hyvissä paikkakunnan kirjoissa, että Kaparin Sohvia melkein kadehdittiin, kun hän pääsi tuolle kolmenkymmen vuotiaalle, vakaiselle, työtelijäälle ja siivolle Ellulle emännäksi.
Niin ihmiset.
Toisin oli Hakkilassa laita. He olivat molemmin köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä naimisiin mennessään. Heillä oli jo kaksi lasta, ennenkuin he alkoivat mökkiä itselleen perustamaan. Kun he olivat naineet melkein samaan aikaan kuin Ellukin, tuli heidän torppansa paljon myöhemmin perustetuksi kuin hänen.
Ei ole aina niin helppo perustaa elämäänsä kylmään korpeen tyhjillä käsillä, varsinkin kuin on lapsia jäljessä, sillä nuot pienokaiset ovat niin vaatelijoita ja aika mestareita pidättämään vanhempiensa kädet itseänsä hoitelemassa. Vaikeasti ja hankalasti kävi Hakkilaistenkin elämisen alkaminen. Peltoa ei voitu niin äkkiä saada, että siitä ensiaikoina olisi elämisen apua saatu. Ahkerinkaan vieraan työllä ansaitseminen ei tahtonut kaikesti aikaa riittää perheen toimeentuloksikaan ja torppaakin olisi pitänyt kohennella. Tämän tähden tahtoi useinkin perheessä kapista kilin neuvot. Kuitenkaan eivät he langenneet epätoivoon, vaan kokivat vointinsa mukaan ponnistella eteen päin.
Kun tämmöisessä alkamisen ahdistuksessa asiat olivat useinkin näin ahtaalla, täytyihän heidän tuon tuostaankin turvaantua vieraan apuun. Kun Ellula oli lähin ja vieläpä jotenkin varakas naapuri, oli heidän asiansa sinne useinkin yhdessä ja toisessa tarpeessa. Ellulan Ellu tiesi aivan hyvin, missä suhteessa heidän varallisuutensa naapurin suhteen on, ja tämä muiden ohessa paisutti hänen mieltään. Usein lausui hän karvaita sanoja noille aroille avun pyytäjille, mutta kun he aina rehellisesti maksoivat, mitä saaneet olivat, ei Ellu koskaan ollut heille apua antamatta, vaikka kohta antaissaan haukuskeli. Karvaalla mielellä söivät Hakkilaiset useinkin niitä paloja, jotka heidän naapurinsa oli antaissaan niin katkeralla maustimella höystänyt, mutta minkäpäs teki. — Nämät syyttömästi saadut nuhteet kehoittivat Hakkilaisia sitä ahkerammin ponnistelemaan oman taloutensa parantamisessa.
Naapuruksilla oli hyvin erinkaltaiset luonteet. Ellu oli itsekäs, juro, umpimielinen, melkeinpä synkkä ja hyvin kärtyinen. Vaimollensakin kurisi ja kärisi hän myötäänsä, eikä vaimo parka voinut parhaalla tahdollansakaan palvella häntä niin, ettei hän aina löytänyt jotakin kärinän ja moitteen syytä. — Ellun suuta ei nähty koskaan naurussa. Mykkänä ja synkkänä kuin hauta kuunteli hän vaan, vaikka kuinkakin iloisia ja hauskoja asioita muilla ihmisillä olisi ollut keskusteltavana. Jos hän jotakin joukkoon sanoi, oli se aina muiden mielipidetten vastustamista, ja jos eivät muut heti luopuneet omista mielipiteistään ja tunnustaneet Ellun aatteita oikeoiksi, suuttui hän silmittömäksi, useinpa tyhmyyksiin saakka.
Ellun vaimolla ei ollut kotonansa mitään valtaa. Kun Ellu lähti johonkin käymään, lukitsi hän aitan, kaapin ja arkun, ja pisti avaimet taskuunsa. Päälliseksi luki hän leivät orrella lähtiessään ja silloin ei ollut hyvä niitä liiaksi kuluttaa. Mutta kun Ellu meni johonkin pitemmäksi ajaksi nikkaroimaan, otti hän lukittuin ovien takaa ruoka-aineita esille sen verran kuin hän luuli vaimonsa poissa-olonsa ajalla tarvitsevan, ja sen täytyi riittää siihen saakka, kuin hän tuli toista antamaan. Varmuuden vuoksi teki hän jauho-astioihin ja jyvähinkaloihin kaikenlaisia ristejä ja merkkejä, nähdäkseen, olisiko kuitenkin jollakin tavalla vaimolla ollut tilaisuus päästä lukkojen taa, vaikka avaimet olivatkin hänen hallussaan. Niillä ajoilla eivät naapuritkaan saaneet pienintäkään apua, sillä eipä Ellulan emännällä ollut mistä olisi antanutkaan, ellei tahtonut omia hampaitansa naulaan panna.
Toisin olivat Hakkilaiset tässäkin asiassa. Vaikka he elivät alin-omaisissa puutoksissa ja köyhyydessä, olivat he sentään iloiset kuin pienet lapset. He rakastivat toinen toistansa sydämensä pohjasta ja luottivat ehdottomasti toisiinsa. Kaikki ilot, surut, murheet, tuskat, myötä- ja vastoinkäymiset olivat heille yhteisiä. He ottivat hyvät ja pahat päivät vastaan tyyneesti ja maltillisesti sekä pitivät ne suorastansa Jumalan kädestä lähteneinä. Vaikka puutokset usein ahdistivat, eivät he kuitenkaan alentuneet elämän surujen alle, eikä heidän mieleensäkään koskaan juohtunut niin halpamaisia keinoja, kuin toisiansa edisteleminen ja määrä ruo'alle paneminen. Yhteisesti söivät he mitä saivat ja luottivat vahvasti siihen, että Jumala kyllä pitää murheen luoduista lapsistansa ja tämä luottamus ei heitä pettänytkään.
Näin tavoin elellen tuntui elämä heistä niin keveältä.
Pian huomasi Ellun vaimo, minkälaisen kumppanin kanssa hän oli joutunut avioelämää viettämään. Hän tunsi olevansa onnettomin kaikista ihmisistä ja tätä suri hän lakkaamatta itseksensä. Usein vuodatti vaimo katkeria kyyneleitä, mutta mieheltänsä koki hän ne huolellisesti salata, sillä Ellu ei kärsinyt minkäänlaisia vesittelemisiä.
Eräänä kertana kävi kuitenkin niin, että Ellu tapasi vaimonsa itkemästä. Hän oli lähtenyt käymään jossakin kylässä ja nyt luuli vaimo voivansa antaa kyyneleensä vapaasti vuotaa. Mutta Ellu oli unhottanut jotakin kotiin ja palasi äkkiarvaamatta sitä noutamaan.
"Mitähän sinä turiset ja vesittelet?" tonkasi hän vaimollensa, kun huomasi hänen itkevän.
"Enhän minä mitään vesittele," koki vaimo hätäyksissään sanoa silmiänsä pyyhkien.
"Ethän sinä … etkö luule minun näkevän? Minun luullakseni ei sinulla ole mitään syytä turskumiseen ja tuommoiseen käytökseen… Taitaapa kuppisi tyhjä olla, niinkuin monen muun… Se pitää olla viimeinen kerta," komensi Ellu.
"Onhan sitä monta muuta tässä maailmassa, ei vaan kuppi," sanoi vaimo surullisen umpikuljuisesti.
"Mitä monta muuta…? Teet viisaasti, kun pidät suusi kiinni," ärähti Ellu ja siihen se asia jäi, sillä vaimo ei uskaltanut enään virkata mitään.
Vaikka niin oli, tuli Ellulle ja hänen vaimollensa lapsia, niinkuin nuorille ja terveille ihmisille ainakin. Heidän ensimäinen lapsensa oli poika ja sai nimeksensä: Wolmari. Paras lienee ehkä nyt jo mainita, että paljon myöhemmin tätä esikoista, ja pitkäin väli-aikain päästä syntyi heille vielä kaksi muuta poikaa, mutta siihen sarja loppui, sillä lisää ei tullut. — Keskimmäisen nimi oli Nestor, nuorimman Hjalmar.
Koska Hakkilaiset tulevat olemaan paljon yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, mainittakoon tämän kanssa, että heillä oli jo Paavo niminen poika, ennenkuin he Hakkilaan tulivatkaan. Tämä oli heidän vanhin lapsensa, ja hän oli vuotta myöhemmin nähnyt päivän valkeuden kuin Wolmari. Hakkilaiset olivat siis siinäkin suhteessa jäljessä, niinkuin talouden alkamisessakin. Aikojen kuluessa karttui heille kahdeksan lasta, viisi poikaa ja kolme tytärtä.
Kun Wolmari syntyi maailmaan, luuli Ellun vaimo lapsen tähden saavansa lievitystä kovalle elämällensä, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Tuskin oli lapsi syntynyt, kun Ellu jo tuli entistäkin kärtyisemmäksi, jurommaksi ja umpimielisemmäksi. Kaikista hänen puheistansa ja toimistansa huomasi jokainen aivan selvästi, että hän otti vastaan tämän ensimmäisen perheensä lisäyksen sangen tylyllä ja nurpealla tavalla, niinkuin muka jonkun aivan tarpeettoman lisävastuksen ja kiusan.
Pian rupesivatkin nämät mielipiteet Ellussa näkymään päällekin päin. Lapsi ei olisi saanut kirahtaa eikä pienintäkään ääntä päästää, vaan hänen olisi pitänyt olla hiljaa kuin kalan lammissa. Vähimmästäkin lapsen kätinästä ja äännähtelemisestä tuskaantui isä ja lausui sopimattomia sanoja lapsesta, sättien samassa äitiäkin, ikäänkuin se olisi hänen syynsä, että lapsi oli tullut maailmaan. Vaimo koki rakkaudella ja lempeydellä hillitä häntä vointinsa mukaan, mutta sai vastaan kovia sanoja.
Kovin kauvan ei viipynytkään, ennenkun isä rupesi karjumaan ja äyvästämään lapselle, kun tämä vaan vähänkin itkemällä puutoksiaan ilmoitti, ikäänkuin lapsi olisi jo hyvinkin osannut peljätä ja totella hänen isän- ja isäntävaltaansa. Tuon kovuuden seuraukset tulivat pian näkyviin. Lapsi säikähti aina tuommoisesta kohtelusta niin, että hän rupesi parkumaan kurkun täydeltä. Usein kävi parkuminen niin ankaraksi, että hän huusi tiimakausia yhtämittaa, eikä äiti saanut mitenkään lasta viihtymään, vaikka hän koki kaikkensa tehdä. Väsymys teki vihdoin lopun lapsen ankaralle parkumiselle, mutta silloin oli hän mustana kuin maksa ja kieli vaan suussa kirisi; sitten hän vähitellen tyyntyi, mutta raukesi niin voimattomaksi, että näytti paremmin kuolleelta kuin elävältä.
"Älä Jumalan tähden säikytä lasta tuolla lailla, aivanhan se kuolee käsiin," rohkeni vaimo eräänä semmoisena kertana muistuttaa.
"Marssi tupaan sen rääkän kanssa, minä tarvitsen lepoa," karjasi Ellu vihaisesti.
Tupaan riensikin vaimo parkuvan lapsensa kanssa, kylmään tupaan lämpymästä kamarista. Siellä vilusta väristen puristi ahdistettu äiti sydäntänsä kohtalon alle ja lähes kuoliaaksi parkuvaa lastansa tuskasta vapisevaa rintaansa vasten, kokien kaikin tavoin häntä viihdyttää.
Tämmöistä oli elämä lapsen pienenä ollessa. Niinkuin lintu oksalla sai vaimo aina olla varusalla kahta peljättävää kohtaa, lapsen itkua ja miehensä suuttumusta vastaan. Jospa hän olisi voinut näin tavoin välttää nämät kauheat kohtaukset, olisi hän ollut tyytyväinen, mutta niin ei käynyt, sillä tuon tuostakin tapahtui tuo ankara yhteen sattumus.
Tämänkaltainen elämä tuntui vaimosta niin ikävältä, pahalta ja kuolettavalta. Hän tunsi elävänsä täydellistä orjan elämää, sillä yhä selvemmästi huomasi hän, missä asemassa häntä pidetään ja mitä häneltä vaaditaan. Tämmöinen tieto ja tunto tuntui typistävän hänen sydäntänsä ja se kutistui hänen mielestään niin pieneksi kuin peukalon pää. Selvästi tunsi hän surulla, kuinka hänen muistinsa huononee ja ymmärryksensä vähenee; järki tuntui olevan välisti sekaisin ja hän pelkäsi menettävänsä ymmärryksensä. Semmoisissa tilaisuuksissa luuli hän sydämensä jähmettyvän jääksi, ja silloin hän pelkäsi tilaansa kaikkein pahimmin.
Vielä oli vaimolla kuitenkin jälellä eräs toivo, jonka hän luuli lieventävän hänen kovaa ja orjallista elämäänsä, kun kerran se aika tulee. Hän toivoi, näette, että kun lapsi kasvaa isommaksi ja tulee ymmärtäväisemmäksi, voipi tuon ankaran isän kiukkuisuuden vaiti-olemisella välttää. Mutta tässäkin oli hän laskenut väärin. Ei ollut lapsi vielä kovinkaan paljon vöyristynyt, ennenkuin isä alkoi häntä lyödä ropsimaan, siitä syystä muka, kun ei hän tottele ja pidä suutansa kiinni. Tuommoisesta kohtelusta tietysti säikähtyi taasenki lapsi ja rupesi huutaa rämistämään kahta kauheammasti. Usein sai äiti sydänkourassa kynttiä pakoon lapsensa kanssa nyt kuten ennenkin, ja aran, orjallisen elämän helpoitusta ei kuulunut kustaan.
"Älä hyvä ihminen lyö ja säikytä lasta noin pienenä, saatathan hänen aivan vaivaiseksi", sanoi vaimo kerran miehelleen.
"Pidä suusi kiinni, taikka … hänen täytyy tottelemaan," ärjäsi Ellu.
Kun lapsi alkoi tulla ymmärtäväisemmäksi, pelkäsi hän isäänsä kuin villipetoa, sillä olihan hän ensimäisestä tajunnastansa saakka oppinut tuntemaan tuon usein esiintyvän hirviön kauheaa pelkoa ja hätää tuottavana ilmiönä. Joka kerta kuin lapsi näki isänsä, rupesi hänen silmänsä vilkuilemaan ja palamaan, niinkuin jonkun mielipuolen ainakin, ja selvästi näki, että hänellä on kova pelko ja hätä käsillä, eikä kenenkään muun tähden kuin tuon, joka häntä aina vaan kovasti kohtelee. Heti kun lapsi huomasi isänsä, vapisi ja tärisi hän niinkuin sarpa virrassa, katsellen hätäisesti ympärillensä, ikäänkuin etsien jotakin turvaa ja apua käsillä olevalle hädälle. Kova itkun pakko pyrki usein väkisinkin ilmi purkaantumaan, mutta lapsi koki kaikin tavoin sitä pidättää valtaan pääsemästä, hyvin tietäen, mitä siitä seuraisi, jos vaan se ääneensä pääsisi. Tämänpä tähden koki hän pidättää henkeänsä, nieleskellä tyhjää ja pitää suutansa näpissä. Näillä keinoilla onnistui lapsi enimmästi hillitsemään itkunsa niin, ettei häneltä päässyt kuin joskus joku porahdus ryöväämään, mutta ankaroita nikotuksen ryöppyjä kesti kauvan aikaa sen jälkeenkin.
Ihmiset ihmettelivät suuresti sitä, kuinka lapsi voi hengissä pysyä tämmöisellä kohtelulla.
Niin, tottelihan lapsi nyt, ja olihan kasvatuksellinen isä voittanut tarkoituksensa — — oli, oli.
Sitä tehden kuin Wolmari kasvoi ja vahvistui, sitä tehden vahvistui ja koveni isän kurikin. Jalanjuoksevana ei hän olisi saanut paikalta hievahtaa. Vähimmästäkin liikkeestä ja riehahtamisesta kopsi isä häntä minkä milläkin tavattomalla aseella tahi repi tukasta niin että luuli niska-nikamat pois paikoiltaan lähtevän. Kun muuta asetta ei käteen kopeutunut, täytti isä rangaistuksensa ankaralla potkimisella. Näiden kaikkien vuoksi oli pojassa aina kuhmuja ja sinimarjoja.
Poika ei nyt enään itkenyt koskaan; hän ei uskaltanut, eipä edes silloinkaan kuin isänsä häntä rusikoitsi. Niin, Ellu ei ollut niitä kasvattajia, jotka antavat toiset lastensa rikokset mennä huomaamatta ja rankaisematta, ikäänkuin sormien välitse, suuttuen ja pieksäen sitten vasta, tavattomilla aseilla, kun lapsi teki jotakin aineellista vahinkoa. Tämmöinen ei Ellu ollut, sillä hän piti tarkasti esikoistansa silmällä, rangaisten ankarasti jokaisen poikansa teon, jonka hän vääränä piti; paha vaan, että hän piti usein vääränä senkin, joka ei väärä ollutkaan. Isänsä nähden ei poika juuri paljon liikkunutkaan, istui tahi seisoi vaan yhdessä kohden, villisti katsella vilkuillen ympärillensä. Mutta isän silmän vältyttyä koki poika hyväksensä käyttää vapauttansa. Hän kiiti ympäri huoneita kuin villikissa, kiipeili penkeille, tuoleille ja pöydille, putoili ja kaatui usein niistä, saaden tavasta pahoja vammoja ja loukkauksia. Mutta vähänpä poika niistä huoli, sillä olihan hän karaistu miehen alku, joka oli tottunut saamaan alusta alkaen kovia kopposia. Näin villitessään särki poika usein yhden ja toisen tarpeellisen kalun. Näitä koki äiti huolellisesti isältä salata ja jos särkynyt kalu oli sitä laatua, että voi hankkia toisen samanlaisen siaan, laitti äiti heti sen. Usein koki äitikin kiellellä poikaansa tuonlaisesta viileydestä, mutta se oli sama kuin hän olisi käskenyt.
Kun poika kasvoi isommaksi, niin että hän voi jalalla jättää, turvasi hän usein siihen keinoon, silloin kuin isä tahtoi häntä rökittää. Kummallinen oli näky niissä tapauksissa. Poika hyppeli ja papuili isänsä edellä, niinkuin papu rummun pohjan päällä, tehden senkin seitsemän mutkaa ja käännettä ja tormaili sinne tänne. Tässä hädässään juoksi poika pitkin penkkejä, pöytiä, kierteli pöydän, tuolien ja muiden esineiden ympäri, pysytellen vaan aina jonkun esineen takapuolella. Isä juosta kaahotti pojan jäljessä, vuovaten häntä kiinni, niinkuin jotakin metsän-eläintä, koettaen samalla lyödä hosua poikaa minkä milläkin aseella, jonka hän sattui käsiinsä saamaan. Tässä rynnäkössä ryntäilivät he ankaralla vauhdilla eteen ja taakse, aina sen mukaan, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat. Jos kiista päättyi pojalle niin onnettomasti, että isä sai hänet kiinni, sai hän kärsiä hirmuisen selkäsaunan, mutta onnistuiko hän pääsemään oven reijälle, tormasi hän ulos ja pökäsi suoraa päätä metsään. Silloin oli selkänahka pelastettu, sillä isä ei koskaan ajanut takaa poikaansa, kun hän vaan kerran ulos pääsi. Tavallisesti värjätteli ja lurjanteli poika siellä hyvän aikaa ja tuli sitten luimistellen takaisin, vältellen isäänsä niin paljon kuin mahdollista ja silmäillen arasti ympärillensä. Tällä välin oli isän tulinen viha lauhtunut ja pojan palattua ei hän hänelle puhunut hyvää eikä pahaa, eli ja oli vaan niinkuin poikaa ei olisi ollut olemassakaan.
Mielipahalla huomasi puoleton äiti, kuinka vahingollinen Ellun kasvatustapa on. Hän älysi, että tuommoinen alin-omainen ankaruus ja sydämettömyys ei voi poikaan sen parempaa vaikutusta tehdä, kuin että hänen nuori sydämensä paatuu ja kovettuu, niin ettei häneen jää viimein mitään tilaa ja siaa hellemmille ja paremmille tunteille. Nöyrästi ja hiljaisesti koetti hän tästä epäkohdasta muistuttaa miestänsä, mutta mitäpä siitä sitten oli. Ellu suuttui vaan tulihinsa, tauloihinsa ja liki piti, ettei vaimo parka saanut korvillensa.
Yhä vaikeammaksi ja orjallisemmaksi kävi vaimon tila. Hän synnytti nyt toisen lapsen ja samaten kuin ensimäisen lapsensakin pienenä ollessa, sai hän tämänkin kanssa olla pakosalla, ettei isä olisi lapsen itkun vuoksi päässyt tavattomasti kiivastumaan. Samoin olivat asiat kolmannenkin lapsen pienenä ollessa. Kun hän kaiken ristin ja kiusan lisäksi älysi, minkälaisen kohtelun ja kasvatuksen lapset isommiksi tultua isältään saavat, ei hän voinut koskaan tuntea sitä äidin iloa, joka niin monelta äidiltä on useinkin raskaan mielen pois pyyhkäissyt. Katsellessaan elämäänsä eteen päin miltä kannalta tahansa, huomasi hän sen haamoittavan yhä mustempana, synkempänä ja toivottomampana. Näitä alati ajatellessaan ja miettiessään, tuntui ajatuksen juoksu ja järki yhä useimmin seisahtuvan ja välisti ei hän pitkiin aikoihin huomannut toista kättänsä.
Tämän alinomaisen pelvon ja pinnistyksen tähden typertyi vaimo viimein niin, että hän vähitellen nujertui sallimuksen määräämän kovan kohtalonsa alle ja rupesi vähemmällä nurkumisella kantamaan ristiänsä kovalla elämän tiellä. — — "Ehkäpä se näin onkin ja pitääkin näin olla", rupesi hän vähitellen ajattelemaan.