XIV.
Valoisampia aikoja.
Joku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat Oukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat, samat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole karttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se muutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt palvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa työn-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi.
Vaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli heillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon paremmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli pienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen kanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt kotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä kirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut palveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä.
Kun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa. Päästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja lastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä tietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa, lapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten tuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja auttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä urkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet hänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli kyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien asioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan kysymyksessäkään. — — —
Suuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina pyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä kohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät liikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon ison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään rouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös Römölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan kanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla oli isot kantamukset seljässä.
Hitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat olivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni joukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin asteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle ryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän syliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi kasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. "Voi rakas sisareni!" hoki tuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä.
Riettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei kyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa vapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän olisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet tahtoa.
"Sisareni Annako…? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään — toki sentään… Johan nyt kaikkea…!" sai Riettu vihdoin änkyttäneeksi.
Sitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja sitten alkoi yleinen tervehtiminen.
"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää," sanoi täti, kääntyen talonväen puoleen.
"Mikäpä meillä täällä on hätänä," sanoi Juho loukatun tunnolla.
"Älä niin sano, sisareni… Me elämme täällä omassa vapaudessamme, emmekä ole mitään vailla… Ja … ja minulla on hyvä mies ja hyvät lapset," sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän olisi muka huonoissa naimisissa.
"No, no… Eipä silti — eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne, että teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin säälikseni. — Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja istuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona olisi niin hyvä … tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei mahdu, eikä siellä näe… Onhan nyt kaunis ilma," tuumaili tuo talouden pitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin.
"Pian niitä Juho saapi," sanoi Riettu luottavasti.
Oitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan puuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä lautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne sioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat kesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. — Pian olikin pöydät ja lavitsat valmiina.
Sillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan padan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran rinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa kivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja veti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä pöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen neniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit paikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita, veitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän ruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita että talonväkeä syömään.
"Entäs sinä itse…? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia … mene sinä syömään," esitteli Riettu hyvyydessään.
"Mitäs sinä Riettu-rukka … itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran olen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä, ainuvia sukulaisiani. — — Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä palvelen," sanoi sisar hilpeästi.
Kutsutut istuivat pöytään.
Kyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle. Kaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti on mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit [suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja kalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat, lihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä pöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea räiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä, jota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten kanssa pöydällä.
"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä siinä on… Minun kyökkini ei ole oikein reilassa," sanoi täti hilpeästi lihalientä tuodessansa.
"Kyllä tässä on jo liiaksikin," sanoi kirkkoherra ihmetellen.
Pian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien kanssa.
"Tässä ei kerkeä kaikkia… Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka paremmin maistaisi," sanoi täti viinejä tuodessaan.
"Mutta kuule, Anna!… Etkö sinä tahdo, että viiliäkin…?" sanoi
Riettu.
"No, jos sinulla vaan on…; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne," arveli täti.
"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä…" sanoi Riettu, kiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden.
Pian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia, joissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi niitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin ahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä [sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita kylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin,
Paljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet kahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean niinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja kahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten eivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä ja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa; hyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita vähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia pitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä monihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu. Käyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni muukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies käyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää, sillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia.
Kun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja
kostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei
Oukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä.
Täti hymyili vaan.
Muiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän kuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan, sillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia —; eihän ollut kahvia. Kiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun piisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan täti ammatissaan taitava.
Kun kahvit oli aterian täytteeksi — tai oikeimmittain tyhjennykseksi — juotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin, mutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa ja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen tyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän kutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille vaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden pukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut tädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut, sillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse teettää vaatteet. — Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet turhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti vahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin Oukkarilaisten oloihin.
Kovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista anteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin ylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan. Tämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti taskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita seteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle.
"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö häneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?" ajatteli usea vieras, nähdessänsä rahat.
Mutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja sanoi:
"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla tahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin enemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan teitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan toimeentulonne parantamiseksi," sanoi hän ja ojensi rahat Juholle.
Juho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen kasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja ei vaan tahtonut tulla. "Millä minä … mitä minä…?" sai hän vihdoin suurella vaivalla änkytetyksi.
Silloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin hurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin sukulaisiinsa ja synnyinseutuun. — Kauvaksi aikaa jäivät hekin äänettömiksi.
"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen… Mutta sen parempi hänelle. — Viitsiikö kukaan minua kuunnella … minua… häh?" sanoi Käkelän ukko vihdoin.
"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan," sanoi joku joukosta isolla äänellä.
"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?" sanoi Käkelän ukko, katsoen toisia vieraita silmiin.
"Kyllä niin on," myönnettiin.
"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?"
"Niin on."
"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?"
"Niin se on."
"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että meidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto, tehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne käyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi… Onhan tässä puita omasta taasta, vai eikö ole?" puheli ukko.
"On, on," huudettiin.
"No, mitä arvelette?"
"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa," sanoi usea ääni yht'aikaa.
"Sen parempi teille… Se on päätetty asia — siitä ei enään mitään," sanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi.
Anna käveli kiireesti Käkelän ukon luo.
"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!" sanoi hän, puristaen ukon kättä.
"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?" sanoi ukko, tuhrasten karhealla käsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä.
"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat vaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt," sanoi Anna sitten pikku Rietulle, silitellen hänen päätänsä.
"En minä lähde … täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa," sanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen.
"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan kotiinsa!" sanoi kirkkoherra. — —
Vieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät he järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren, sillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin.
Niin vieraat lähtivät.
Täti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän jätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi sisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois tyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita.
"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin," sanoi
Pertti poika.
"Ole sinä siinä taas… Tahdotkos uusia sen ikävän asian…?" sanoi isä hätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta virkattavan.
"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?" kysyi täti.
Vaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan helpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu oli hänelle juurtenjaksain kerrottu.
Koko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän, että täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja sitä ei hän olisi tahtonut.
"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä," sanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten kokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille.
Lapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut lahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he saivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään.
Heitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit, pöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon saattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. — — —
Tarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne käärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin kuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä, etteiväthän ne vaan pilaannu. — Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa söivät he vaan edelleenkin. — — —
Kun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat hirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat pitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei mahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen niin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli salvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen. Juhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin, että ne olivat vesikatossa ja lattioissa.
Voi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui, vaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo pidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan. Siellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti lapsiansa.
Syksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne paikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein uloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan.
Näiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui niin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta luolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli niin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun avaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta taholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä peileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet vuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he luulivat elävänsä unissaan. — Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa lattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu kiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin uudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja väisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti töpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että käveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja valkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti naurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: "Kah nyt taas."
Kaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja välkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin iloiselta … eikä savua eikä mitään. — Eipä ensimältä voitu nukkua oudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä kaikkiinhan ihminen oppii. — — —
Tarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi, niin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin käytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat luoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän voiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin jo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja pellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku auna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles.
Palveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä työmiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he niin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. — Eipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän korkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet puukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä.
Kummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä ja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten näkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että siellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä vanhuksilleen hevosen, toinen lehmän.
Nytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää. Semmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan toivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen onnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se ollut vääryydellä saatu. — — Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat — semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat.
Yhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma hevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin työssä auttamaan.
Vihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin. Tuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä puuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan, sillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina tuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin. Huuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa, mutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. — Tämän kaihon palkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä oman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin.