Johdanto.
Montakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeasta tarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässä erittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan, että sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelman pää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissä hetkissään dialogin päähenkilönä.
Nämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteen joutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.
Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen kannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus sielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan henkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä kansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin paljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja n. k. ”mysteriain” salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä näissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että koko Sokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon, uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama. Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta silloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan jotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaa olemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun personallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka vakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään varsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole esiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni, jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja kehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka kuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan kehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi todistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset, – hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti tieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates oli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen kuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin niin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan elävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta kuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme loppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain.
Kaikki Platonin dialogit ovat samassa myöskin taideteoksia, jotka itse filosofiallisen aineen ohessa ovat arvosteltavat myöskin ulkomuotonsa puolesta. Näin on Faidoninkin laita; kappaleen koko draamallinen pohja ja kehitys, luoteiden kuvaus ja kaikki sivukohdat ovat erinomaisella kaunotieteellisellä huolella tehdyt, ja tämänkin puolesta on Faidoni etevimpiä Platonin teoksia. Kuitenkaan eivät nämä kohdat astu samassa määrässä silmiin tässä Platonin keskustelmassa, kuin muutamassa muussa, esim. Symposionissa, ja syynä siihen on se, että tämän keskustelman totinen ja korkea aihe ei salli runollista kaunistuspukua yhtä runsaasti käytettäväksi, kuin missä aine on toista laatua. Tämä keskustelma onkin sanottava murhenäytelmäksi. Kun Platonin kolmesta etevimmästä keskustelmasta – Faidrosta, Symposionista ja Faidonista – on sanottu, että ”Faidro,” keskustelma kauneudesta, parhaasta päästä on lyyrillinen, ja ”Symposioni,” keskustelma rakkaudesta, enimmiten eepillinen, niin sopiikin Faidonista sanoa, että se on pääsuunnaltaan draamallinen. Se on murhenäytelmällinen draama, uskonnon ja siveydellisyyden läpi-värittämä draama.
Lyhyt sisällön esitys olkoon lukemiselle ohjeena.[1]
Keskustelmaa aloittaa eräs kohtaus, jossa Faidoni ystävälleen Ekhekrateelle Flion kaupungissa Argoliin maakunnassa, jonka ystävän luona Faidoni kävi vierailla, kertoo Sokrateen vankeudessa-olosta ja niistä syistä, jotka viivyttivät hänen kuolematansa, ystävien käynnistä Sokrateen luona, Sokrateen omaisista ja muusta (Luvut I, II ja III).
Sitten kertoo Faidoni Ekhekrateen tahdosta ne kanssapuheet, joita Sokrates piti läsnäolevaan oppilasten kanssa.
Ensiksikin antaa kahleiden irroittaminen Sokrateen jaloista Sokrateelle tilaisuuden puhumaan nautinnosta ja kiusasta (luku III). Sen jälkeen hän ottaa keskustellaksensa siitä väitteestä, että kaikki todelliset filosofit haluavat kuolla (l. IV–XIII).
Ensin näytetään kieltoperäisesti, mitenkä tätä asiata ei saa niin ymmärtää, että olisi luvallista itsensä surmata (l. IV–VII). Sitten seuraa väittöperäinen puoli, jossa Sokrates koettaa todeksi näyttää, että filosofi haluaa kuolla. Sanoen kuolemata sielun ja ruumiin eroksi hän osoittaa, että tämä ero juuri onkin filosofin tarkoitusperänä. Sillä filosofi etsii totuutta, mutta tätä totuuden etsimistä estää ruumiillisuus. Mitä enemmin siis filosofi voi ruumiista irtaantua, sitä suurempi toivo hänellä sopii olla totuuden saavuttamisesta. Mutta täydellinen irtaantuminen ruumiista tapahtuu vasta kuoleman kautta ja näin on kuolema siis filosofin tarkoitusperänä, jonka kautta hän totuuden saavuttaa. Ainoastaan filosofilla voikin olla toivoa totuuden saavuttamisesta, sillä hänen hyveensä on todellinen hyve, ja todellinen hyve on puhdistus kaikesta ruumiin-alaisuudesta ja sielun pyhitys (VIII–XIII).
Tähän oppiin sanoo Kebes myöntyvänsä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että todeksi voidaan näyttää, että sielu on kuolematon (XIV). Ja nyt alkavat todistukset sielun kuolemattomuudesta.