YHDESKOLMATTA LUKU.
Talosta lähdettyään Gora ei astellut niin kiivaasti kuin yleensä eikä mennyt suoraan kotiinsa, vaan kulki mietteisiinsä vaipuneena virran rannalle. Siihen aikaan ei Gangesin rannoilla vielä näkynyt kaikkea sitä rumuutta, jonka kaupallinen ahneus on myöhemmin tuonut mukanaan. Ei ollut rautatietä sen vierellä eikä siltaa sen yläpuolella, ja talvisen illan taivasta ei himmentänyt väkeä vilisevän kaupungin nokinen hengitys. Virta toi silloin rauhan viestejä kaukaisen Himalajan hohtoisilta huipuilta Kalkuttan pölyiseen myllerrykseen.
Luonto ei ollut milloinkaan saanut tilaisuutta vetää puoleensa Goran huomiota, sillä hänen mielensä oli aina askarrellut uutterasti omissa pyrinnöissään. Hän ei ollut milloinkaan edes huomannut niitä ympäristönsä osia, jotka eivät olleet hänen pyrintöjensä ja ponnistustensa suoranaisina esineinä.
Mutta tänä iltana tähtivälkkeisen tumman taivaan viesti sentään liikutti hänen sydäntänsä kaikenlaisin vienoin kosketuksin. Virralla ei näkynyt värettäkään. Laitureihin kiinnitettyjen venheiden tulet vilkkuivat, ja koko pimeys tuntui kasaantuneen vastarannan puiden tuuheaan lehvistöön. Näkymön yläpuolella valvoi Jupiter yön valppaana vartijana.
Gora oli elänyt tähän saakka eristetyssä ajatuksen ja toiminnan maailmassa — mutta mitä olikaan nyt tapahtunut? Hän oli joutunut jonkinlaiseen kosketukseen luonnon kanssa, ja nyt olivat virran tummat vedet, rantojen taaja tummuus ja pään päällä kaartuva rajaton avaruus lausuneet hänet tervetulleeksi. Gora tunsi tänä iltana vastanneensa luonnon kutsuun ja kehoitukseen.
Tien vieressä sijaitsevan myymälän puutarhasta tuli jonkin vierasmaalaisen kiipijäkasvin outo tuoksu, joka tyynnyttäen kosketti Goran rauhatonta sydäntä, ja virta viittoi häntä pois ihmisen uupumattoman työn kentiltä kohti jotakin hämärää ja tutkimatonta tienoota, missä puut kantoivat outoja kukkia ja loivat salamyhkäisiä varjoja tuntemattomien vesien vierellä, missä päivät tuntuivat seesteisen taivaan alla avointen silmien vilpittömältä katseelta ja yöt häveliäiltä varjoilta, jotka värähtelevät alaspainuneiden silmäluomien vaiheilla.
Kokonainen onnen pyörre tuntui kietovan Goraa ja vetävän hänet tuntemattomiin alkusyvyyksiin, joita hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hänen koko olemustansa tuntui ahdistavan yht'aikaa tuska ja riemu. Hän näytti seisovan ihan itsensä-unohtaneena virran rannalla tänä syksyisenä iltana — tähtien vilkkuva valo silmissään ja kaupungin epämääräiset äänet korvissaan — kokien sitä verhottua ja pettelevää salaperäistä, joka läpäisee koko olemistoa. Luonto, jonka mahtia hän ei ollut pitkiin aikoihin tunnustanut, oli kostanut kietomalla hänet taikaverkkoonsa, sitomalla hänet kiinteästi maahan, veteen ja taivaaseen ja irroittaen hänet jokapäiväisestä elämästänsä.
Gora ihmetteli omaa tilaansa ja vaipui tyhjille rautaportaille. Siinä istuessaan hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen, mikä tämä äkillinen kokemus oli, mitä se hänelle merkitsi ja mikä sija sillä oli siinä elämänsuunnitelmassa, jonka hän oli itselleen luonut. Oliko se asia, jota vastaan tuli taistella ja joka oli kukistettava?
Mutta kun Gora puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin, muistuivat hänen mieleensä loihtuisat silmät, joiden katse oli ujon hellä, kirkkaan älykäs — ja mielikuvituksessaan hän tunsi kahden lempeän käden hienojen sormien kosketuksen. Hänen olemustaan värisytti sanomaton riemu, kun kaikki nuo kysymykset ja epäilykset rauhoitti tämä pimeän illan kokemus, ja hänestä tuntui tukalalta poistua paikaltansa.
Hänen saapuessaan kotiin sinä iltana Anandamoji kysyi häneltä:
»Minkätähden näin myöhään, poikani? Ateriasi on aivan kylmä.»
»En tiedä, äiti; istuin kauan virran rannalla.»
»Eikö Binoi ollut mukanasi?»
»Ei; olin yksin.»
Anandamoji oli ihmeissään, sillä hän ei tietänyt Goran milloinkaan ennen niin menetelleen — mietiskelleen yksinään Gangesin rannalla niin myöhäisenä iltahetkenä. Hänen tapanaan ei ollut milloinkaan ollut istua yksinään mietteisiin vaipuneena. Anandamoji katseli häntä hänen nauttiessaan hajamielisenä ilta-ateriaansa ja huomasi uudenlaisen rauhattoman kiihtymyksen hänen piirteissään. Hetken vaiti oltuaan hän kysyi tyynesti: »Olet varmaan tänään ollut Binoin luona?»
»En; me olimme molemmat Pareš Babun luona iltapäivällä.»
Tuosta Anandamoji sai uutta ajattelemisen aihetta, ja vähän ajan kuluttua hän rohkeni jälleen kysyä: »Tutustuitko kaikkiin perheen jäseniin?»
»Kaikkiin järjestänsä», vastasi Gora.
»Heidän tyttärensä eivät varmaankaan kaihtele tulla vieraiden näkyviin?»
»Eivät ensinkään.»
Goran vastauksessa olisi jokaisessa muussa tilaisuudessa ollut korostettu sävy, ja sen puuttuminen sai Anandamojin yhä enemmän ymmälle.
Seuraavana aamuna Gora ei valmistautunut päivän työhön niin nopeasti kuin yleensä. Hän seisoi kauan aikaa katsellen mietteissään makuuhuoneensa ikkunasta, joka oli idän puolella. Syrjäkadun päässä, sen valtakadun toisella puolen johon se johti, sijaitsi koulu. Koulun pihamaalla seisoi vanha džambolan-puu, jonka lehvistön yllä välkkyvä hieno aamu-usvan harso laski läpitsensä ja himmensi nousevan auringon punaisia sateita. Goran siinä seisoessa ja katsellessa usva vähitellen halveni, ja auringon kirkkaat säteet tuiskahtivat lehväisen verhon läpi kuin lukemattomat välkkyvät pistimet kadun alkaessa vilistä jalankulkijoita ja ajoneuvoja.
Yht'äkkiä Goran katse sattui Abinašiin ja muutamiin hänen tovereihinsa, jotka olivat tulossa hänen luoksensa, ja hän loi ankaroin ponnistuksin pois sen syventymyksen verkon, joka oli loihtuisana langennut hänen ylitsensä. »Ei, tämä ei käy päinsä!» sanoi hän itselleen niin voimakkaasti, että omat sanat koskivat hänen mieleensä kuin isku, ja syöksyi ulos huoneesta.
Hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut valmis ottamaan vastaan tovereitansa — seikka, joka oli aikaisemmin ollut ihan tuntematon. Hän päätti olla enää menemättä Pareš Babun luo ja yrittää jotenkin karkoittaa mielestään kaikki hänen perheeseensä kohdistuvat ajatukset karttamalla toistaiseksi Binoinkin seuraa.
Hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja he päättivät lähteä retkeilemään pitkin suurta valtatietä ottamatta rahoja mukaansa ja tullen toimeen sen varassa, mitä heille vieraanvaraisesti tarjottiin.
Kun tuo päätös oli tehty, valtasi Goran hillitön innostus. Hän joutui kiihkeän ilon valtaan ajatellessaan siten vapautuvansa kaikista kahleista ja pääsevänsä avoimelle tielle. Hänestä tuntui kuin olisi pelkkä tämän seikkailun ajatus vapauttanut hänen sydämensä verkosta johon se oli kietoutunut. Kuin koulusta päässyt poika Gora kiiruhti melkein juoksujalassa varustautumaan retkelle keinutellen kaiken aikaa mielessään sitä ajatusta, että yksin toiminta on todellista, nuo tunteet, joiden valtoihin hän oli joutunut, sitävastoin pelkkää harhaluuloa.
Krišnadajal oli parhaillaan tulossa kotiin kantaen ruukussaan pyhää Gangesin vettä, yllään liina, johon oli merkitty jumalien nimiä ja toistellen pyhiä loitsuja, kun Gora törmäsi häneen. Gora oli pahoillaan ja kumartui heti anteeksipyytäen koskettamaan isänsä jalkoja, mutta Krišnadajal väistyi loitommaksi, virkkoi nopeasti: »ei haittaa, ei haittaa» ja pujahti hänen ohitsensa hyvin tuntien, että Goran kosketus oli vienyt hänen aamuisen Ganges-kylpynsä koko tehon.
Gora ei ollut milloinkaan otaksunut Krišnadajalin varovaisuuden kohdistuvan erikoisesti häneen, vaan oli katsonut hänen karttelevaisuutensa johtuvan mielettömästä halusta vältellä kaikkia ja kaikkea, sillä pitihän ukko loitolla vaimonsa Anandamojinkin, ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin hylkiö, ja tuli tuskin milloinkaan tekemisiin Mohimin kanssa, joka oli aina ylen puuhakas. Ainoa perheen jäsen, jonka kanssa hän seurusteli, oli hänen poikansa tytär Sasi, jolle hän opetti sanskritin tekstejä ja moitteettomia palvontamenoja.
Kun siis Krišnadajal väistyi loitommaksi, Gora vain hymyili isänsä tavoille, jotka olivat vähitellen vieraannuttaneet hänet siinä määrin, että hän oli keskittänyt kaiken hartaan kunnioituksensa epäsovinnaiseen äitiinsä, vaikka ei hyväksynytkään hänen oikeauskoisuudesta poikkeavia tottumuksiansa.
Aamiaisen jälkeen Gora kääri myttyyn vaatekerran, heitti sen olalleen englantilaisten matkailijain tavoin, astui Anandamojin luo ja sanoi: »Minä ajattelen lähteä pois muutamaksi päiväksi. Anna minulle lähtösiunauksesi, äiti.»
»Minne lähdet, poikani?» kysyi Anandamoji.
»En tiedä oikein itsekään», vastasi Gora.
»Onko sinulla suoritettavana jokin tehtävä?»
»Ei tavanomaisessa merkityksessä. Matkani on oma tarkoituksensa.»
Havaitessaan Anandamojin vaikenevan Gora rukoili häntä hartaasti: »Äiti, sinun ei tosiaankaan pidä kieltää. Tunnethan minut riittävän hyvin. Sinun ei tarvitse pelätä, että rupean askeetiksi ja jään lopullisesti tietä kulkemaan. En voi viipyä kauan poissa luotasi, sinä tiedät sen, tiedäthän?»
Gora ei ollut milloinkaan ennen ilmaissut äitiinsä kohdistuvaa kiintymystä niin selvin sanoin, ja sen tehtyään hän tunsi olonsa hieman oudoksi.
Anandamoji, joka sydämessään asiasta iloitsi, havaitsi sen ja tahtoi häntä auttaa sanomalla: »Binoi tietenkin lähtee kerälläsi, eikö totta?»
»Aivan sinun tapaistasi, äiti! Sinä ajattelet, että joku varmaan varastaa Gorasi, ellei hänellä ole Binoi vartijana. Binoi ei lähde mukaan, ja minä parannan sinun taikauskoisen luottamuksesi häneen palaamalla terveenä ja reippaana, vaikka hän ei olekaan minua suojelemassa!»
»Mutta lähetäthän minulle tietoja silloin tällöin?» kysyi Anandamoji.
»On parempi, jos ajattelet, ettet saa minulta mitään tietoa, sillä jos niitä kumminkin saapuu, olet sitä onnellisempi. Kukaan ei varasta Goraasi, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Hän ei ole sellainen verraton aarre, jona sinä häntä pidät! Jos joku mielistyy tähän pieneen myttyyni, niin lahjoitan sen hänelle ja palaan kotiin — minä vakuutan sinulle, etten puolusta sitä henkeni uhalla!»
Gora kumartui kunnioittavasti koskettamaan Anandamojin jalkoja, ja Anandamoji siunasi häntä suutelemalla omia sormiansa, jotka olivat koskettaneet hänen päätänsä, mutta ei ollenkaan yrittänyt saada häntä luopumaan aiheestaan. Hän ei milloinkaan estellyt sellaista, mikä tuotti hänelle itselleen tuskaa tai aiheutti jonkin tuntemattoman onnettomuuden pelkoa. Hän oli oman elämänsä aikana kestänyt monet vastukset ja vaarat ja tunsi varsin hyvin ulkomaailman. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut pelkoa, ja hänen mielenahdistuksensa ei tänään johtunut siitä, että hän olisi pelännyt Goralle jotakin tapahtuvan, vaan siitä, että hän oli edellisenä iltana havainnut Goran kärsivän jonkinlaista apeutta, joka varmaan oli syynä siihen, että hän äkkiä lähti retkelle.
Goran astuessa kadulle ilmaantui samassa Binoi, joka piteli mitä varovaisimmin kädessään kahta tummanpunaista ruusua. »Kuulehan, Binoi», sanoi Gora, »kohta saadaan nähdä, oletko hyvän vai pahan onnen lintu».
»Lähdetkö siis matkalle?» kysyi Binoi.
»Lähden.»
»Minne?»
»Kaiku vastaa: minne?» nauroi Gora.
»Eikö sinulla ole parempaa vastausta?»
»Ei. Mene äidin luo. Hän kertoo sinulle koko jutun. Minun täytyy lähteä.» Sen sanottuaan Gora lähti nopein askelin.
Tultuaan Anandamojin huoneeseen Binoi tervehti häntä ja laski ruusut hänen jalkojensa eteen. Anandamoji otti ne ja kysyi: »Mistä olet nämä saanut, Binoi?»
Binoi ei vastannut mitään varmaa, sanoihan vain: »Kun saan jotakin hyvää, tekee mieleni ennen kaikkea tuoda ne sinun jalkojesi eteen. Mutta sinä olet mietteissäsi, äiti.»
»Minkätähden ajattelet niin?» kysyi Anandamoji.
»Koska olet unohtanut tarjota minulle tavanomaista betellehteä», sanoi
Binoi.
Anandamoji ehdätti korjaamaan laiminlyöntiänsä, ja he keskustelivat aina päivällisaikaan saakka. Binoi ei kyennyt mitenkään valaisemaan Goran tarkoituksettoman matkan vaikuttimia, mutta kun Anandamoji kysyi, oliko hän edellisenä päivänä vienyt Goran Pareš Babun talooni hän kertoi yksityiskohtaisesti, mitä siellä oli tapahtunut, ja Anandamoji kuunteli tarkoin hänen jokaista sanaansa.
Lähtiessään Binoi kysyi: »Äiti, onko palvontani hyväksytty, ja saanko ottaa nämä kukat mukaani nyt, kun ne ovat saaneet sinun siunauksesi?»
Anandamoji ojensi nauraen kukat Binoille. Hän huomasi, etteivät kukkaset saaneet osakseen erinomaista huolta vain kauneutensa vuoksi, vaan että niissä varmaan piili jokin syvempi tarkoitus.
Lähdettyään Binoi mietti kauan kuulemiansa ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei Gora tulisi onnettomaksi ja ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä loukkaisi heidän ystävyyttänsä.