OLAVI PERKELEENPOIKA.
Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan — "Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten, kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen, lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen apuväkeä pyytämään.
Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi apua tulla.
Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.
Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella, tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.
Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän, Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa vielä kesti.
Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka, jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan tapparakeihäiden ympärillä.
Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja, kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin, talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko armeija pitäisi heitä pilkkanaan.
Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.
Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa huoneessa ollessaan.
Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä istuessaan tornikamarissa.
— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.
— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan naisten kauneutta.
— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti
Ebba.
— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko, näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.
Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.
Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin: "Thet ähr Gemene Mans villie", se on yhteisen kansan tahto.
— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan. Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä kirottu koira.
— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa. Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle moisia kirjeitä.
— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää hänet pois! Heti paikalla!
Sotamiehet veivät kuolon-kalpean talonpojan pois. Hetken päästä kuului kauhea valitushuuto linnapihalta.
Ebba ja Niilo kuulivat huudon, riensivät ikkunalle ja katsahtivat alaspäin. He näkivät silloin jotakin, joka saattoi semmoisiin näytelmiin tottumattoman Ebban veren jähmettymään kauhistuksesta ja raa’alla julmuudellaan kovasti kuohutti Niiloakin. Kaksi sotamiestä piti talonpoikaa kiinni, kolmas piti hänen vasenta kättänsä nostettuna muuria vasten, samalla kun yksi kohoitti tapparakirvestään, jonka leveä terä valui verta. Talonpojan oikea käsivarsi venyi hervotonna hänen sivullaan, ja veri parskui virtana pitkin poikkihakattua kättä, joka vielä kapeasta liuskaleesta riippui kiinni käsivarren tyngässä. Nyt heilahutti sotamies tapparaansa. Toinen käsi putosi, kokonaan katkaistuna käsivarresta, linnapihan kivitykselle, ja kauttaaltansa verissään vaipui talonpoika, pää löyhänä riippuen, alas pyöveliensä väliin.
Väristen ja kalpeana kuin lumi linnan-katolla, puristihe Ebba kiinni Niilon käsivarteen. Yhtäkkiä huutaa parkaisi hän kovasti. Peljästyen seurasi Niilo hänen katsettansa, joka ikääskuin kangistuneena ja kauhistuksen valtaamana oli kiintynyt vastapäätä olevan linnasalin ikkunaan.
Ikkunasta näkyi Olavi Sverkerinpojan punainen pää, suurelta veripilkulta näyttäen, ja noista vaanivista kasvoista heijasti ilkeys ja katkera verenhimo, niinkuin myöskin hekkumallinen nautinto tuon hirveän näytelmän katsomisesta. Ken nyt olisi ollut hänen lähellään, olisi kuullut hänen mumisevan: "tuo vasta oikein on ärsyttävä moukkia".
Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Jos, kuten hän otaksui, sotaväki liian aikaisin lähtisi ulos ja vihastuneet talonpojat sen voittaisivat, niin linna epäilemättä joutuisi heidän haltuunsa, ja silloin ei kapina enää olisi helppo kukistaa. Hän itse anastaisi sitten, nojautuen salaisiin valtakirjoihinsa, komennon linnassa ja pitäisi tätä herttualle saatavissa, Kapina pääsisi tämän menestyksen kautta uuteen vauhtiin, ja valloitus-armeija tulisi sen vaaran alttiiksi, että kapinoitsijat piirittäisivät heidät kaikilta puolin. Ja sitten — —. Hän heitti himoavan silmäyksen vastapäätä olevaan ikkunaan, jossa hän oli nähnyt Ebban haamun.
Heti hänen Olavinlinnaan tullessaan oli kiihkoinen intohimo tuohon kauniisen tyttöön hänet vallannut. Että Ebba oli kihloissa Niilo Iivarinpojan kanssa, se ei häntä suuresti huolettanut.
Semmoisen kilpailijan saattoi helposti sysätä pois tieltään, tavalla tai toisella. Ja kunhan vain linna kerran olisi hänen, niin kyllä hän sitten tietäisi pitää huolen muusta.
Hetkisen kuluttua siitä käskettiin linnan varustusväki lähtemään liikkeelle. Fincke oli noudattanut Olavi Sverkerinpojan yhä uudistamia kehoituksia ja sotaväen, sekä miehistön että päällikköjen, hartaita toivomuksia saada marssia talonpoikia vastaan, olletikkin koska osasto näiden sotajoukkoa läheni pohjosesta päin, ja tuo vaara, että talonpojat sulkisivat heidät välillensä joka haaralta, kasvamistaan kasvoi. Fincke antoi sentähden koko pienen miesvoimansa lähteä liikkeelle, pitäen luonaan ainoastaan muutaman kymmenkunnan sotamiehiä vartioimassa linnaa.
Kun Niilo, — sanottuaan jäähyväiset morsiamellensa, joka oli kauhistuneena ja täynnään pahoja aavistuksia, — kävi alas talliin käskeäksensä Pekkaa valmistamaan hänen hevosensa, putosi harmaanvalkoinen esine hänen jalkoihinsa. Niilo katsahti ylöspäin ja näki eräässä ikkunassa pään, joka heti vetäytyi takaisin. Oliko tämä harhanäköä? Hän luuli tuntevansa Gretchenin, tuon tytön Turun markkinoilta. Miten oli hän voinut tulla tänne ja mitä oli hänellä täällä tekemistä?
Niilo kumartui alas ja otti tuon esineen, jonka hän huomasi kiven ympärille käärityksi paperiksi. Hän levitti sen auki ja näki että siihen oli jotakin kirjoitettu. Käsi-ala oli melkein mahdoton lukea, mutta hänen onnistui saada siitä selkoa. Paperissa oli ainoastaan pari sanaa: olkaa tarkasti varoillanne.
Silloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista ongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja hetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.
Olavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei tahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli nuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa, sai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä talon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen kanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun hän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin penikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään takaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.
Kahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle, huomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat saaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen. Kukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli täydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista valmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta kuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin kapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.
Niilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme ratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia kesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu. Silloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä pirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen tapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka juoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta hyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat kirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo ryskyä saumoissaan.
— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme! huusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa irtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä nuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui niinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin kauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä. Joukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin kautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa poispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti haavoitetut haltuunsa.
Sill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa, tapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä myöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.
Silloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän näki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä epäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt enää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa veruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään nuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili kiirekulkua eteenpäin.
Kaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen mukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko koo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus oli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.
Mutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt pitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että kaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että kapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa jo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot olivat pakosalla.
Olavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan rauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten talonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän kuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet erääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta nurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa: miehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi sotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama naurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan kolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.
Juuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti jousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa. Ampuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli käytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.
Olavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut vaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:
— Hirttäkää vangit!
Nuoraa sovitettaessa viimeisen vangin kaulaan, kysyi tämä:
— Kuka on tuo armollinen herra?
— Olavi Sverkerinpoika, vastasivat sotamiehet.
Silloin huusi vanki:
— Olavi Perkeleenpoika, kerran kysytään sinunkin niskaasi!
Samassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta. Hartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja vaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi kuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat temmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:
— Olkaa minuun koskematta!
Vaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet väistyivät.
— Ken on tuo kirottu akka? Viekää hänet pois! huusi Olavi
Sverkerinpoika.
— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi ääniä joukosta.
— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!
Jos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.
Sotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa kaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.
— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat sotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.
Yleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui katkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt lisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon noitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.
Tuo ilkeä hymy hilasteli taasen Olavi Sverkerinpojan huulilla ja silmissä.
— No niin, sanoi hän, pääsköön mies. Mutta vangitkaa akka.
Nähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta ja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.
— Ehkä häntä tarvitsen, mumisi Olavi Sverkerinpoika hampaistansa.