ERAKKO.
Pitkän yön oli Jacob istunut Ribbingin kammiossa, ensi kerran kahden tämän synkän, luoksepääsemättömän miehen seurassa. Jacob oli puhunut, toinen oli ollut vaiti. Hän oli pimeässä nurkassansa istuen ja piippuansa imien kuunnellut vieraansa tunnustuksia silmissä lempeä, melkeinpä isällinen katse. Hän oli hymyillen, mutta ilkkumatta, ottanut vastaan tämän arkailemattoman avomielisyyden, ja tuntui kuin hän olisi alakuloisesti nauttinut kuullessaan nuoren itsensäkiduttajan rajuja hyökkäyksiä itseään ja Jumalaa ja maailmaa vastaan.
Nyt tunkeutui harmaa kajastus verhojen läpi, ja kuin lyönnistä heräten Jacob huomasi, miten oli paljastanut oman sisimpänsä tuolle mykälle, hautovalle muukalaiselle. Hänet valtasi äkillinen häpeä ja viha, hänestä näytti tuon toisen huulilla väreilevän ivaa.
— Nyt olet nähnyt minut alastomana, hän puhkesi, olet kai nyt tyytyväinen, voin siis mennä.
— Kuten tahdot, vastasi toinen, ja hänen äänensä muuttui suruiseksi.
Mutta enhän ole käyttänyt väärin avomielisyyttäsi.
— Sinun kasvosi paljastavat sinut. Sinä naureskelet hiljaa istuessasi itse suojassa kolossasi ja saadessasi heittää onkesi ja kalastaa sieluja. Minut olet jo pyydystänyt, minulla ei ole enää mitään annettavaa.
— Ikävää, että noin käsität keskustelumme.
— Mutta miksi et sinä anna itsestäsi hituakaan, et kynnen mustasen vertaa. Sinä olet ryöminyt varjossa koko ajan, näen sen nyt, sinä olet siirtynyt huoneen pimeimpään kolkkaan.
— Älä pyydä minua kertomaan mitään itsestäni. Itsesi tähden.
— Luuletko etten kestäisi näkyä?
— Sinulla ei olisi mitään iloa siitä.
— Kylläpä, Ribbing, ehkä sinun rintasi helvetti voisi sammuttaa minun omani tulen; tiedät, että tulta voi tulella tukahduttaa.
— Se, se aika, onnellinen aika, on minut jättänyt, jolloin omistin niin hienoa kuin helvetin rinnassani. Mutta puhun itsestäni, koska sinä niin määräät.
Sitten hän alkoi puhua, ja hänen äänensä oli väsähtänyt ja vastahakoinen, aivan kuin hänelle tuottaisi fyysillistä tuskaa sen pohjattoman alakuloisuuden ilmoittaminen, mikä hänessä kyti.
— Sinä olet kertonut minulle, kuinka sinä pyrit päämäärääsi todellisuudessa, epätoivostasi, kun joka toinen seikka ei vielä sopeudu viereisiin. Muutamia vuosia sinä vielä riehut, mutta en ole lainkaan levoton siitä, miten käy: piankin sinä istut tyytyväisenä pienessä kolossasi, ja sinun nakerteleva, hyvä, tieteitä harjoittava porvarissielusi produsoi pieniä kirjoitelmia ja suuria tutkielmia omaksi ja maailman tyydytykseksi. Sellainen sinä olet, sellaisia te kaikki olette, ja sellaisia kai teidän täytyykin olla, että tieteellinen tutkimus kasvaisi ja rehottaisi. Anna anteeksi katkeruuteni, mutta yhteiskunnan jäsenenä en kelpaa muuta kuin halveksumaan. Mutta ehkäpä en kuitenkaan halveksi mitään sen syvemmin kuin omaa halveksimistani.
Hän vaikeni, nojahti taapäin tuoliinsa silmänsä ummistaen ja jatkoi voimakkaalla, syvällä äänellä:
— Minä uskon jumalalliseen olentoon, kaikkivaltiaaseen, muuttumattomaan ja ikuiseen, joka ottaa vastaan sen vilpittömän rukouksen, mikä nousee tulen ja tuskan puhdistamasta sydämestä. Jumalan nimi on totuus, rukouksen nimi on ajatus, sielun nimi on kirkas inhimillinen järki. Uskolliselle suodaan vain yksi palkka: alituinen epätietoisuus lopullisesta, täydellisestä yhteydestä jumalan olemuksen kanssa; vilpilliselle, puoliuskoiselle yksi ainoa rangaistus: kirottuna ainaiseksi tämän epäilyn ulottuvilta. Tämän jumalallisen tuskan ja tämän eläimellisen tyytyväisyyden välillä mataa ihmiskunta.
Jos Jumala on sinut valinnut, uhraat kaikkesi hänen puolestaan: päiviesi työn, öittesi unen, omantuntosi rauhan, kunnian ja leivän. Jos sinut juovuttaa usko, että olet päässyt häntä lähelle, olet sinä harhaan kulkenut; kun sinä tunnet sen mittaamattoman etäisyyden, joka erottaa sinut hänestä, olet sinä häntä lähinnä. Tappion kärsiessäsi tunnet sinä tuulahduksen hänestä, vaan et voittaessasi, sillä voitto on vain silmänlumetta, jonka sinun mukavuudenhalusi kuvittelee; ajatusten kalvavassa vaivassa, vaan et ajatustesi rauhassa, sillä ajatusten rauha on vain hermojesi hervahtuneisuutta.
Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen, ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä, mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen valheen.
Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta. Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden työhösi, ja kaiken se suo sinulle.
Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin: painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos. Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla, tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta, ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein.
Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan.
Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi: painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle Jumalalleni. —
Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen, itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen.
Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa, aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta.