OMATUNTO.
Jacob syöksyi huoneestaan kuin piston saaneena, hänen täytyi päästä ulos, hänen täytyi puhua jonkun kanssa unohtaakseen itsensä. Hän oli uurtanut ja puurtanut, puurtanut ja uurtanut, aivot tuntuivat päässä sorakasalta.
Hän tapasi Quidingin työstä, levollisena, varmana, terveenä kuten aina. Quidingissä oli jotain skoonelaista, josta hän ei pitänyt. Tuo alinomainen tasapaino, tuo raudanterveys, tuo rehevä piippusuinen itseluottamus, se haavoitti häntä. Kuinka hän saisi tuon valtavan painon levottomaksi itsestään, epävarmaksi, tuliseksi, onnettomaksi, onnelliseksi kuin hän itse.
— Näen sinusta, että sinussa on taasen sitä sielunelämää, Quiding mumisi Jacobin istuutuessa. Taistele sitä vastaan, veli. On olemassa paljon muuta välttämättömämpää.
— Ainakin olemassa mukavampaa. Kyynillistä tuo sinunlainen alituinen työkykyisyytesi.
— Siitä et mitään tiedä, veljeni. Meidän velvollisuutemme on pysyttäytyä terveinä hermoilta ja ajatuksilta, muuten tulee työstämme sen seitsemää.
— En kelpaa, olet oikeassa, Jacob purskahti. En voi enempää, en jaksa. Minussa jokin seuloo ja kalvaa rikki kaiken minkä teen. Saanko olla suora, tahdotko kuulla?
— Jos voin, autan sinua, veli.
— Sinähän, Quiding, olet itse sanonut, että tiedemiehen taito on pääasiallisesti horjumaton rehellisyys.
— Ja olla sittenkin menehtymättä, niin.
— Olen itse päässyt selville sen lauseen totuudesta. Sehän on ainoa periaate, jolle kestävää voi rakentaa. Vilpitön aihetta kohtaan, ainesta kohtaan, nöyrä sen edessä. Täytyy itse ryömiä tieltä ja antaa salatun, hiljaisen totuuden päästä kuuluville ja puhua. Olemmehan vain jonkin päästäjiä, jonkin, joka jo on olemassa, oma itsensä, ja ainoana velvollisuutenamme on olla väärentämättä tuota nukkuvaa olentoa. Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen elämäänsä. Jokainen lause, jonka kirjoitamme, asettaa kullekin vastuun: onko minun takanani todellisuus, totuus, vai olenko vain pelkkä koristus? Täytyy tuntea jokaisesta sanasta se paino, joka todistaa, että siinä on jaloa metallia, jonka koskaan lepäämätön tutkinta, omatunnonherkkyys, totuudenjano on sulattanut. Mutta, Quiding, minä tiedän itsestäni, että minä valehtelen jokaisen rivin, jonka kirjoitan, koko minun työni on pelkkien puolitotuuksien kudosta! En ole kyllin voimakas, kyllin terävä, kyllin läpitunkeva ollakseni kunniallinen, en kelpaa.
— Olet härkäpäinen kompromisseja kohtaan. Sitä ollaan sinun iässäsi.
— Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä kompromissi totuuden kanssa?
— Luonnollisesti! Et voi kirjoittaa riviäkään menneisyyden tapahtumasta tekemättä väkivaltaa totuudelle. Kaikki, mitä kirjoitat, jokainen omistamasi ajatus, on rakennelma, olettamus, arvelu, on todennäköinen, ei tosi. Sinä kirjoitat oikeastaan vain, miten jokin tilanne tai runo teoreettisesti katsoen on luotu, et miten se tosiaan syntyi. — Sillä todellisuudella on tuhannet salapolkunsa ja harhasolansa, joita ei ainoakaan tutkija maailmassa voi seurata. Eikä siinä kyllin. Se todennäköinen, jonka esität, on väkivaltaisesti lohkaistu elävästä, suuresta, äärettömän sekavasta yhteydestä, joka sinun täytyi suurimmaksi osaksi leikata pois. Todenmukaisesti voi toistaa sen, mikä on tapahtunut sata vuotta sitten tai eilen, vain se, joka voi pakottaa maapallon aloittamaan uudelleen ratansa. Me konstruoimme, veliseni, emme toista.
— Entä minne joutuu rehellisyys, totuudenvaatimus?
— Emme toista, emme, vaikka osaisimmekin; sillä toistamiseen ei sisälly selitys. Ja selitykseen, siihen pyrimme. Koetamme kaikin käytettävissämme olevin aineksin, tiedon, loogillisen järjen, inhimillisen myötätunnon tarjoamin keinoin selittää, miten runosi syntyi. Me punnitsemme, me hylkäämme, me poimimme takaisin, me hylkäämme uudelleen, ja lopulta tunnusteltuamme kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat nousseet näköpiiriimme, valitsemme tarkoituksellisesti todennäköisimmän. Onnellisissa tapauksissa hiipii se mahdollisuus meihin voitonvarmana hymyillen, lupaa kysymättä, ja silloin ei meidän tarvitse muuta kuin kiittää ja uskoa. Mutta meidän täytyy aina pitää näköpiirimme yhä laajempana ja valintamme yhä herkempänä, enempää emme voi itseltämme vaatia. Tiedät itse, että sellainen rehellisyys on sangen vaivalloista. Jos vielä ravistamme pari kertaa voimakkaasti rakennelmaa, kun se on valmiiksi pystytettynä, ja se siitä huolimatta kestää, saamme kai kaiken kohtuullisuuden nimessä olla tyytyväisiä.
— Uskotko oikeastaan sitä mitä kirjoitat, Quiding?
— Ehdottomasti. Mutta hyvin harvoin mitä muut kirjoittavat.
— Ja toisilla on samanlainen käsitys sinusta?
— Luultavasti. Heillä on yleensä niin huono arvostelukyky.
— Ja tätäkö sinä nimität minun auttamisekseni?
— En, veliseni, nyt tulen lääkkeeseen. Käytä kylmiä pyyhkeitä aamuisin ja tee vankka kävelyretki ennen päivällistä.
— Tätä en odottanut sinulta. Olet raaka, Quiding.
— Tiedän, että tieteellinen pohdinta on kyllä vakava asia, veli, minä tosiaan kunnioitan sitä. Ja erikoisesti vaarallisinta pohdinnan muotoa, sitä, joka tulee vatsasta. Kun hyväpäinen, niin, niin, veli, älä ole vaatimaton, ja hyväluontoinen ja tieteen palavahaluinen mies alkaa saada tieteellistä päänsärkyä, ei häntä tavallisesti filosofia auta. Mutta häntä voi auttaa lääketieteellinen kuri, tai vaatimattomammin sanoen terveydenhoidollinen. Ethän, Jacob, et kai pahastu?
Jacob oli siepannut hattunsa ja paukauttamalla oven seinään hän antoi käsityksensä terveydenhoidosta aputieteenä kuulua.
— Liikunto on tekevä hänelle hyvää, lohdutti Quiding itseään. Mutta myöhään yöhön kuultiin Quidingin mittaavan lattiaa edestakaisin, edestakaisin, mumisten pitkiä, käsittämättömiä, vihastuneita, nyyhkyttäviä kirouksia. Hän oli saanut vanhan vammansa kohtauksen; lääkärit tapasivat tosin sanoa, että se johtui ikuisesta piipunpoltosta. Mutta Quiding, joka vähät uskoi lääkäreitä, tiesi itse tarkasti missä vamma oli — hänen kirotussa, tungettelevassa, tieteellisessä omassatunnossaan, joka ei häntäkään ollut jättää rauhaan.