TIETEILEMINEN.
Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää, kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle, joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen.
Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet, jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa.
Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman.
— Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku myyjätär äidillisen huolestuneena.
— Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän?
— Kernaasti, jos teitä huvittaa.
— Mutta kun puhuisin vain itsestäni.
— Ei se niinkään harvinaista ole.
— Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni, sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä, ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla.
Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia kultakenttiä pöydälle leviteltyinä.
— Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme. Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia, jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi jääneet kätköön.
— Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin minulle, mitä tänään olette keksinyt.
— Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa. Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä, josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien kasvavan. —
Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa.
— Niin, minun runoilijallani on monessa kohdin ajallensa merkillinen käsitys elämästä. Mainitsenpa yhden esimerkin, jonka ymmärrätte. Hänen aikanansa kuvattiin yleisesti rakkaus naiseen autuuden tilaksi. Hän sitä vastoin kuvaa sen taudiksi, joka tuottaa vain kärsimyksiä. Tämän syy on tietystikin ollut etsiskelyjeni esineenä. Tänään olen löytänyt erään senaikuisen sangen tuntemattoman saksalaisen filosofin kirjasen, joka ei ainoastaan suurimmilta yleispiirteiltään, vaan yksityiskohdiltaankin, sanamuodoltaan on sopusoinnussa ruotsalaisen runoilijan runouden kanssa. Ja kuulkaapas nyt: osoittautuu, että kirjailijani on käväissyt juuri siinä pienessä saksalaisessa kaupungissa, jossa filosofi asui, eikä voi hetkeäkään epäillä, etteivätkö he ole henkilökohtaisessa seurustelussa jakaneet ajatuksiansa. Ymmärrätte, mitä tämä keksintö vaikuttaa runoilijani koko tuotannon ymmärtämiseen. —
Pikku neitonen naurahti hymyn, jossa oli paljon myötätuntoa. Ja
Jacobista tuntui, kuin hän olisi halunnut lohduttaa häntä.
— Koska tässä juttelemme runoudesta ja muusta sentapaisesta, kerron teille erään asian, joka tapahtui minulle pari vuotta sitten. Mutta se on oikeastaan pieni salaisuus, ette saa puhua siitä, sillä silloin ehkä voitaisiin minusta uskoa jotakin pahaa. Minä seurustelin siihen aikaan -in kanssa — hän mainitsi erään nuoren runoilijan tunnetun nimen. Eräänä päivänä hän saapui minun luokseni muassansa kirja, jonka hän oli kirjoittanut. Kolme pitkää säkeistöä siinä käsitteli meidän kohtauksiamme. Niistä saan kiittää sinua, hän sanoi ojentaessaan kirjan minulle. Katsokaas, sellainen on minun mielestäni ihan toista kuin teidän keksintönne. Sillä minähän olen sillä tavalla ainakin auttanut noita säkeistöjä syntymään. Mutta tehän olette vain pohtineet selville, että joku toinen on ollut avullisena erään runoilijan säkeissä. Mutta hyvähän sekin, hän kehoittavasti lisäsi.
Jacob nosti hattuansa ja palasi viheltäen työhönsä. Puut olivat alastomia, kuivia ja talvisia ja ihmiset rumia.