KUUDES MIETELMÄ.
Aineellisten kappalten olemassa-olo. Sielun oleellinen eriäväisyys ruumiista.
Vielä on tutkimatta onko aineellisia kappaleita olemassa. Aluksi tiedän niistä ainakin sen verran että ne voivat olla olemassa siinä määrin kuin ne kuuluvat puhtaan matematiikan tutkittaviin, sillä tältä kannalta katsoen on käsitykseni niistä selvä ja täsmällinen. Eihän näet ole epäilemistäkään etteikö Jumala olisi kykenevä aikaansaamaan kaikkea sitä, minkä minä kykenen siten käsittämään. Ja enpähän taas toiselta puolen ole koskaan pitänytkään hänelle mitään mahdottomana muusta syystä kuin että jokin hänelle oletettu teko sotisi selvää käsitystäni vastaan. Paitsi sitä näyttää mielikuvituskykyni, jota huomaan käyttäväni aina, milloin olen tekemisissä aineellisten kappalten kanssa, todistavan niiden olemassa-oloa. Sillä tarkemmin miettiessäni mitä mielikuvitus on, selviää minulle ettei se ole mitään muuta kuin tietokyvyn sovelluttamista sitä itseään sisällisesti läsnä olevaan ja niinmuodoin olemassa-olevaan kappaleeseen.
Edellä sanotun selventämiseksi on mielikuvituksen ja puhtaan ajatuskyvyn välinen erotus ensin saatava selville. Kun esim. kuvittelen mielessäni kolmiota, niin en silloin ainoastaan käsitä että kuviteltu esine on eräs kolmisivuinen kolmio, vaan samalla näen nuo kolme sivua ikäänkuin henkeni silmäin edessä läsnä olevina, ja tätä toimintoa minä sitte nimitän mielikuvitukseksi. Mutta jos mielin ajatella tuhatkulmiota, niin käsitän ajattelemalla yhtä helposti kuin edellisessä tapauksessa että on kysymyksessä kuvio, jossa on tuhat sivua, mutta noita tuhatta sivua en voi samalla tavalla kuvitella mielessäni, toisin sanoen en voi nähdä niitä henkeni silmäin edessä läsnä olevina. Ja vaikkapa mahdollisesti sen vuoksi että olen tottunut kappaleita mieltäessäni aina muodostamaan niistä jonkun mielikuvan, joku hämärä kuvion tapainen ilmestyisikin tajuntaani, niin ei se kuitenkaan ole mikään oikea tuhatkulmio, koska se ei missään suhteessa eroa siitä, joka tarjoutuu tajuntaani, jos miellän kymmentuhatkulmiota tahi mitä muuta kuviota tahansa, jossa on hyvin monta sivua, eikä siitä myöskään ole mitään apua niiden ominaisuuksien tuntemiseen, jotka erottavat tuhatkulmion muista monikulmioista. Mutta jos sen sijaan on kysymys viisikulmiosta, niin voin kyllä käsittää sen kuvion ilman mielikuvitusta, samoin kuin tuhatkulmionkin, mutta edellisen voin sitäpaitsi tajuta mielikuvituksella, kohdistamalla henkisen katseeni kuvion viiteen sivuun ja samalla niiden ympäröimään pinta-alaan. Tämä osottaa päivän selvästi että sielu tarvitsee mielikuvitukseen erästä aivan erityistä toimintoa eli tajun suuntaamista, jota se ei käytä ajatukselliseen käsittämiseen. Juuri tuo erityinen toiminto osottaa aivan selvästi mielikuvituksen ja puhtaan ajattelemisen välistä erotusta. Muutoin arvelen ettei mielikuvituskyky, mikäli se eroaa ajatuskyvystäni, varsinaisesti kuulu henkeni olemukseen, sillä epäilemättä olisin ilman sitäkin sama mikä nyt olen. Tästä taas näyttää seuraavan että mielikuvituskyvyn olemassa-olo riippuu jostakin toisesta oliosta eikä minusta. On myöskin helposti ymmärrettävissä että jos todella olisi olemassa joku aineellinen kappale, johon sieluni olisi yhdistettynä sillä tavalla, että se voisi vapaasti milloin hyvänsä ikäänkuin kääntyä eli asettautua tuota kappaletta katselemaan, aineellisten kappalten kuvittelu ylipäänsä tapahtuisi juuri tuon kappaleen välityksellä. Siten eroaisi mielikuvitus puhtaasta ajatuskyvystä oikeastaan vain siinä, että sielu ajatellessaan ikäänkuin kohdistautuu omaan itseensä, katselemaan jotakuta niistä mielteistä, joita sen säilyissä on; mielikuvituksessa sen sijaan kohdistautuminen tapahtuisi ruumiiseen ja katselun esineenä olisi eräänlainen joko ajatuksella tahi aistilla tajuttuun mielteeseen vivahtava kuva. Mielikuvituksen synty on, kuten sanottu, tämän esityksen avulla helposti ymmärrettävissä, jos vaan sieluun yhdistetty «kappale», ruumis, on olemassa. Ja koska ei muuta yhtä otollista selitysperustetta ole tarjona, niin on ruumiin olemassa-olo pidettävä todennäköisenä. Mutta myöskin ainoastaan todennäköisenä. Sillä tarkoista ja monipuolisista tutkimuksista huolimatta ei minun ole onnistunut siitä täsmällisestä mielteestä, joka tajunnassani edustaa kappaleen olemusta, saada esille mitään todistetta, joka ehdottomasti osottaisi minkään aineellisen kappaleen olevan olemassa.
Mutta lukuun ottamatta itse kappalten olemusta, joka kuuluu puhtaan matematiikin tutkimusalalle, kuvastuu mielikuvituksessani paljon muitakin aineellisen olevaisuuden määreitä, niinkuin värejä, ääniä, makuja, kipu y. m., vaikka nämä tosin eivät esiinny siinä yhtä selvinä kuin ensinmainittu. Näitä tajuan kumminkin oikeastaan aistien avulla, joista ne näyttävät muistin välityksellä siirtyvän mielikuvitukseen, ja käypi niiden käsittely tässäkin mukavammin siten, että samalla otan myöskin aistimisen tutkimukseni alaiseksi, nähdäkseni kävisikö siitä, mitä viimeksimainitun mieltämismuodokkeen avulla tajutaan, johtaminen mitään varmaa todistetta aineellisten olioiden olemassa-olosta.
Toistan siis tässä itsekseni ensinnäkin ne aistimisella tajutut asiat, joita tähän asti pidin tosina, sekä mistä syistä sen tein. Sen jälkeen esitän ne syyt joiden vuoksi sitten rupesin aistimuksiani epäilemään, ja otan vihdoin tutkiakseni mitä minun nyt on niistä uskominen.
Lähinnä ilmoittivat aistini minulle että minulla oli pää, kädet, jalat ja muut jäsenet, mitkä yhteensä muodostavat ruumiin, ja tämä ruumis taasen oli olevinaan osa minua itseäni, milteipä itse minä. Aisteilla tajusin myöskin miten ruumiini oli kappale monien muiden kappalten joukossa, jotka voivat sitä monella tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa. Hyödyn ja vahingon suuruutta taasen ilmoittivat vastaavat mielihyvän ja vastenmielisyyden tunnot. Paitsi mielihyvää ja vastenmielisyyttä (nautintoa ja kipua) tunsin vielä itsessäni nälkää, janoa ja muita haluja, ynnä eräänlaisia ruumiillisia taipumuksia iloisuuteen, suruun, vihaan ja muihin mielenliikutuksiin. Ulkopuolella itseäni taas tunsin kappaleissa, paitsi ulottuvaisuutta, muotoa ja liikuntoa, myöskin erityisiä aistillisia ominaisuuksia, niinkuin kovuutta, lämpöä ja muita kosketuskvaliteetteja sekä niiden lisäksi valoa, värejä, hajuja, makuja ja ääniä, joiden keskinäisen eriäväisyyden johdolla erottelin taivaan, maan, meret ja muut kappaleet toisistaan. Kaikista näistä kvaliteeteistä saamieni mielteiden nojalla, jotka esiintyivät tajunnassani ja olivatkin ainoat mitä minä oikeastaan ja välittömästi aistimalla tajusin, saatoin mielestäni hyvällä syyllä päättää, että aistimiseni esineinä oli olemassa minun tajunnastani kokonaan riippumattomia olioita, toisin sanoen kappaleita, joista nuo mielteet lähtivät. Sillä, kuten kokemus osotti, tulivat nuo mielteet minuun niin sanoakseni ilman minkäänlaista suostumusta minun puoleltani. Tahtomallani en voinut aistia mitään esinettä, ellei se ollut aistielintä tarpeeksi lähellä, mutta en myöskään voinut olla aistimatta, jos esine oli lähellä. Kun tähän vielä tuli lisäksi että aistimilla saadut mielteet olivat paljoa elävämpiä ja enemmän ilmehikkäitä sekä tavallansa myöskin paljoa täsmällisempiä kuin mitkään niistä, joita muodostin itsetietoisella miettimisellä tahi joita tapasin entuudestaan muistooni painuneina, niin näyttipä todellakin vaikealta olettaa että niiden alku olisi minussa itsessäni. Ja kun ei minulla noista olioista muualta saatuja tietoja ollut, niin ei voinut johtua mieleenikään muuta kuin että kysymyksenalaisten mielteiden täytyi olla esittämiensä olioiden kaltaisia. Kun tämän lisäksi muistini tiesi kertoa että aistini olivat olleet käytännössä jo ennen, kuin järkeni, ja jokapäiväinen kokemus taas osotti etteivät omat muodostamani mielteet olleet läheskään niin ilmehikkäitä kuin aistimalla saamani sekä että edelliset enimmäkseen olivat jälkimmäisten osista kokoon sommiteltuja, niin oli se käsitys sangen luonnollinen, ettei minulla ajatuksissani ollut ainoatakaan miellettä, joka ei jo sitä ennen olisi ollut aisteissani. Eikäpä ollut aiheeton sekään käsitykseni että se aineellinen kappale, jota nimitin ruumiikseni, oli minulle melkoista likeisempi kuin mitkään muut kappaleet. Enhän voinut koskaan eritä ruumiistani kuten muista kappaleista. Kaikki halut ja mielenliikutukset tunsin yksinomaan ruumiissa ja sen takia. Kivut ja nautinnon hivelteet ilmestyivät milloin missäkin osassa ruumista, vaan ei koskaan sen ulkopuolella. Mutta miksi kivun tunto synnyttää alakuloisuutta sielussa, nautinto taas ilon tunnetta, minkä tähden se omituinen nipistely vatsassani, jota sanon näläksi, kehottaa minua nauttimaan ruokaa, kurkun kuivuus juomaa j. n. e.: siihen ei minulla ollut muuta selitystä kuin että luonnostani olin siihen tottunut. Sillä mikäli ainakin minä voin ymmärtää, ei mainitun nipistelyn ja ruoan nauttimishalun välillä eikä myöskään sen aistimuksen yhdeltä puolen, minkä kipua tuottava esine synnyttää, ja aistimuksesta johtuvan alakuloisuuden eli surun tunteen välillä toiselta puolen ole mitään yhteyttä. Myöskin ne muut arvelut, joita minulla aistimusteni esineistä oli, olivat mielestäni luonnosta opittuja; sillä vakaumukseni niistä oli syntynyt ennen kuin olin ollenkaan ajatellut mitään syitä, joilla sitä voisi todistaa.
Myöhemmin kuitenkin useammankertaiset kokeet kokonaan järkyttivät luottamukseni aisteja kohtaan. Välisti huomasin esim. että torni, joka kaukaa katsoen oli pyöreä, likeltä näytti neliskulmaiselta, samalla kuin suuri kuvapatsas sen huipulla näytti maasta katsoen varsin vähäiseltä. Miltei lukemattomissa muissakin tällaisissa asioissa huomasin ulkonaisten aistien nojalla tehdyt arvelut pettäviksi, eikä ainoastaan ulkonaisten, vaan vieläpä sisällistenkin. Sillä mikä voipi esim. olla sisällisempää kuin kipu? Ja kuitenkin olin joskus kuullut henkilöiden, joilta oli sahattu sääri tai käsivarsi pois, sanovan aika ajoittain tuntevansa kipua siten poistetussa ruumiin jäsenessä. Ei siis näyttänyt olevan niin aivan varmaa että minussakaan se kipu, jota olin tuntevinani jossakin jäsenessä, olisi todellista. Näihin tuli vielä lisäksi kaksi erittäin laajalle tähtäävää epäilemisen syytä. Ensiksikin se, ettei valvomistilassa saamissani aistimuksissa näyttänyt olevan yhtään sellaista etten olisi yhtä hyvin voinut pitää sitä unissa saatuna. Mutta kun en pitänyt unissa saatuja aistimuksia ulko-olioista lähteneinä, niin ei näyttänyt olevan riittävätä syytä myöntää sellaista alkuperää niillekään, joita olin valveilla ollessa tajunnut. Toinen epäilemisen syy johtui siitä että oman olemukseni alkuperäinen aiheuttaja oli minulle tuntematon tahi ainakin oletin sen tuntemattomaksi, minkä vuoksi ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta että voisin olla jo luonnostani luotu sellaiseksi, että erehdyn siinäkin mitä pidän kaikkein varmimpana totuutena. Toiselta puolen ne perusteet, joiden nojalla ennen olin uskonut aistillisten havaintojeni todenperäisyyteen, näyttivät olevan helpot kumota. Sillä kun oli silminnähtävää että luonto monessa suhteessa veti minua menettelyyn, jota järkeni vastusti, niin ei n. s. luonnon opetuksiin näyttänyt olevan paljon luottamista. Vaikkapa siis esim. aistilliset havaintoni eivät riippuisikaan minun tahdostani, niin ei silti vielä olisi syytä pitää niitä ulkopuolella omaa itseäni olevista olioista lähteneinä, koska voisi olla mahdollista että minussa olisi joku itselleni vielä tuntematon luontainen kyky, joka ne synnyttää.
Nyt sitävastoin kun olen oppinut paremmin tuntemaan itseäni ja alkuperääni, on kantani sen verran muuttunut etten katso olevan syytä umpimähkään uskoa todeksi kaikkia vaikutelmia mitä aisteista saan, mutta ettei toiselta puolen myöskään ole syytä niitä kaikkia ylisummaan epäillä.
Siis ensiksikin: koska tiedän että kaiken sen, mitä selvään ja täsmällisesti ymmärrän, on Jumala tehnyt sellaiseksi kuin minä sen ymmärrän, niin on selvää että jokainen olio, jonka voin selvään ja täsmällisesti ymmärtää yksinänsä ilman toista oliota, myöskin todellisuudessa on toisesta erillinen, itsenäinen olio, kun näet ei ole syytä luulla ettei Jumala olisi voinut sitä asettaa eri olioksi, eikä myöskään vaikuta asiaan mikä voima tuon erillisenä pitämisen minun puoleltani vaikuttaa. Siis on siitä tosiasiasta, että tiedän olevani olemassa ja etten huomaa olemukseeni kuuluvan kerrassaan mitään muuta kuin sen että olen ajatteleva olio, tehtävä se johtopäätös ettei olemukseeni todellisuudessa mitään muuta sisälly kuin että olen ajatteleva olio. Olkoonpa siis niinkin (kuten tuonnempana tulemme näkemään) että minulla on ruumis, joka on mitä kiinteimmillä siteillä olemukseeni yhdistetty: kun minulla kumminkin tämän rinnalla on selvä ja täsmällinen mielle itsestäni ajattelevana eikä ulottuvaisena oliona ja toiselta puolen yhtä selvä mielle ruumiista ainoastaan ulottuvaisena, mutta ei ajattelevana oliona, niin on epäämätöntä että minä ruumiiseeni verraten olen eri olio ja että minulla on mahdollisuus olla ja pysyä olemassa ilman sitäkin.
Mutta minulla on tajunnassani myöskin eräillä erityisillä mieltämismuodokkeilla varustettuja kykyjä, nimittäin mielikuvitus- ja tuntokyky. Voin varsin helposti ajatella että olisin olemassa ilman näitä kykyjä, mutta sitävastoin en voi ajatella niitä ilman minua, toisin sanoen ilman ajattelevaa substansia, johon ne kuuluvat. Niiden käsitteeseen kuuluu näet jonkun verran ymmärtämistä ja sen vuoksi minä käsitän niiden olevan samassa suhteessa minuun kuin muodokkeet ovat substansiinsa. Vieläkin tapaan itsessäni muita kykyjä, niinkuin että voin muuttaa paikkaa, että olennollani on vissi muoto y. m., joita yhtä vähän kuin ensinmainittujakaan voidaan ymmärtää ilman substansia, johon ne kuuluvat ja jota paitsi ne eivät myöskään voi olla olemassa. Mutta selvää on taas että jos nämä kyvyt kerran todella ovat olemassa, niiden täytyy kuulua aineelliseen eli ulottuvaiseen substansiin eikä ajattelevaan, sillä niiden selkeään ja täsmälliseen käsitteeseen kuuluu kyllä ulottuvaisuutta, mutta ei suinkaan mitään ymmärtämisen eikä ajattelemisen tapaista. Mutta sitäpaitsi on minussa eräs passiivinen aistimiskyky, toisin sanoen kyky vastaanottaa ja tunnistaa aistillisten olioiden mielteitä, jota tietysti en ollenkaan voisi käyttää ellei joko minussa tahi jossakin toisessa olennossa löytyisi vastaava aktiivinen kyky sellaisten mielteiden synnyttämiseen eli tuottamiseen. Tämä viimemainittu kyky ei tietenkään voi olla minussa, koska se ei laisinkaan edellytä mitään ajattelemista ja kun ei myöskään mielteiden syntyminen vaadi mitään myötävaikutusta minun puoleltani, vaan tapahtuu usein aivan vastoin tahtoanikin. Sen täytyy siis olla jossakin toisessa substansissa. Ja koska tässä substansissa täytyy olla löydettävissä, joko valmiina ja tosiasiallisena tahi toisiin määreisiin sisäytyneenä, koko se todellisuus, joka puheena olevan kyvyn luomissa mielteissä esiintyy ajateltuna, niin täytyy substansin itsensä olla joko aine yleensä (joka silloin tiettävästi sisältäisi tosiasiallisena kaiken sen mikä mielteissä esiintyy ajateltuna) taikka on se Jumala taikka joku ainetta ylevämpi luomus, jonka olemuksen rikkaudessa mielteiden todellisuusvastike on sisäytyneenä. Mutta kun otetaan huomioon että Jumala on totinen, niin on selvää etteivät mielteeni voi olla hänen välittömästi minulle antamia eikä hän myöskään voi olla saattanut niitä minuun sellaisen luomuksen välityksellä, jossa niiden ajatellulla todellisuudella ei olisi kohtipäistä, tosiasiallista vastiketta, vaan ainoastaan joku muihin määreihin sisäytynyt selitysperuste. Sillä kun hän ei ole antanut minulle mitään mahdollisuutta ymmärtämään miten mielteeni olisivat voineet nyt oletettua tietä syntyä, vaan päinvastoin valtavan taipumuksen uskomaan että ne todella lähtevät aineellisista kappaleista, niin en voi ymmärtää mitenkä hän itse voisi olla totinen, jos niiden alkuperä kuitenkin olisi jossakin muualla kuin juuri aineellisissa kappaleissa.
Siis: aineelliset kappaleet ovat olemassa.
Mahdollista kyllä etteivät ne kaikki todellisuudessa ole sellaisia miksi minä ne aistimalla tajuan, tällainen tajuaminen kun monasti on sangen hämärä ja sekava. Mutta ainakin on niissä kaikki ne tuntomerkit, mitkä selvään ja täsmällisesti käsitän, toisin sanoen kaikki yleismääreet, jotka puhtaan matematiikin esineissä tulevat kysymykseen.
Mitä taas tulee muihin aineellista olevaisuutta koskeviin kysymyksiin, koskevat moniaat niistä ainoastaan vähäpätöisempiä syrjäseikkoja, esim. auringon suuruutta, muotoa j. n. e., taikka on käsitykseni niistä liian vähässä määrin selvä, niinkuin esim. valosta, äänestä, kivusta j. m. s. Nämä seikat tosin ovat suuressa määrin epäilyksen alaisia ja epävarmoja. Mutta tuo sama suuri totuus, että Jumala ei voi olla petollinen ja ettei siis ole mahdollista että mielipiteissäni olisi jotain pettävää, jonka poistamiseen Jumala ei olisi antanut minulle tarpeellista kykyä, antaa minulle varman toivon totuuden saavuttamisesta näissäkin asioissa. Ylipäänsä täytyy kaikessa, mitä luonto minulle opettaa, olla jonkun verran totuutta. Sillä enhän tarkoita luonnolla yleensä mitään muuta kuin joko Jumalaa itseänsä tahi Jumalan säätämää luomakunnan järjestystä, enkä taas omalla erikoisluonnollani muuta kuin kaikkein niiden kykyjen ja avujen yhteyttä, jotka Jumala on minulle antanut.
Mutta kaikesta, mitä luonto opettaa, ei mikään ole niin vastustamattoman selvää, kuin että minulla on ruumis, joka kipua tuntiessani voi pahoin ja ilmaisee esim. ruoan tai juoman tarpeensa vastaavalla nälän tai janon tunnolla. En siis voi epäillä etteikö siinä, mitä ruumiistani tiedän ja tajuan, olisi ainakin joku määrä totuutta.
Edelleen opettaa luonto noiden samaisten tuntojen, kivun, nälän, janon j. n. e. kautta, etten minä ainoastaan niin sanoakseni oleskele ruumiissani, niinkuin purjehtija asustaa aluksessaan, vaan että olen mitä kiinteimmin siihen yhdistetty, vieläpä ikäänkuin sekoitettu, niin että minä sen kanssa yhdessä muodostan kokonaisuuden. Sillä muutoinhan minä pelkkänä ajattelevana oliona en ruumiin loukkaantuessa tuntisi kipua, vaan tajuaisin loukkaantumisen ainoastaan tietopuolisella ymmärryksellä, kuten purjehtija näkemällä havaitsee jos aluksessa joku paikka rikkautuu. Kun taas ruumiissa ilmestyisi ruoan tahi juoman tarvetta, käsittäisin minä sen selvällä ymmärtämisellä eikä epämääräisillä nälän tai janon tunteilla. Sillä sellaiset aistilliset tunnot kuin nälän, janon, kivun y. m. eivät tietenkään ole mitään muuta kuin eräitä hämäriä mieltämismuodokkeita nekin, ja saavat alkunsa sielun yhdistyksestä eli jonkinlaisesta sekaantumisesta ruumiiseeni.
Paitsi kaikkia näitä esiintyy se kappale, jota sanon omaksi ruumiikseni, luontaisen käsitykseni mukaan moninaisten muiden kappalten ympäröimänä, joista toiset ovat minulle hyödyllisiä, toiset vahingollisia. Ja epäilemättä on minulla siitä tosiasiasta, että aistimuksissani ilmenee miltei epälukuinen joukko väri-, ääni-, haju-, maku-, kovuus- y. m. kvaliteetteja, oikeus tehdä se johtopäätös että esineissä, joista nämä erilaatuiset aistimukset lähtevät, todella on olemassa niitä vastaavat oleelliset erilaisuudet, vaikka ne ehkä eivät olekaan aistittujen kvaliteettien kaltaisia. Siitä taasen että aistimuksistani toiset ovat minulle mieluisia, toiset vastenmielisiä, näkyy selvästi että ruumiini eli oikeammin sanoen itse minä, ruumiista ja sielusta yhdistetty olento, olen monenlaisten mieluisain ja vastenmieleisten vaikutusten alainen ympärillä olevain esineiden puolelta.
Mutta toiselta puolen on taas olemassa paljon mielipiteitä ja luulelmia, jotka tosin näyttävät luonnosta opituilta, vaikka itse asiassa olen oppinut ne ainoastaan tavastumisesta ajattelemattomaan arvostelemiseen, minkä vuoksi ne siis helposti voivat olla vääriä. Sellaisia ovat esim. arveluni että tila, jossa ei ole mitään aistejani kiihottavaa, on tyhjä; että lämpöisessä esineessä on jotakin minussa olevan lämmön tunnon kaltaista; että valkoisessa tahi viheriässä esineessä on sama valkoisuus tai viheriäisyys, minkä aistillani tajuan, karvaassa tai makeassa esineessä sama vastaava maku j. n. e.; että tähdet, tornit ja muut esineet ovat sen suuruisia ja muotoisia kuin ne kaukaa katsoen näyttävät y. m. s.—Mutta jotten sekoittaisi mietelmiini tästä kysymyksestä epäselvästi tajuttuja mielteitä, on minun tässä tarkemmin määriteltävä mitä oikeastaan tarkoitan kuin sanon luonnon opettavan itselleni jotakin.
Tässä on näet luonto-käsite melkoista ahtaammassa merkityksessä kuin kaikkien Jumalan minulle antamien kykyjen ja avujen yhteys. Sillä tuossa yhteydessä on paljon sellaista joka kuuluu ainoastaan olemukseni henkiseen osaan, esim. välitön tietoisuuteni siitä, ettei tehty voi tulla tekemättömäksi, ja samoin kaikki muut luonnolliselle järjelle itsestään selvät asiat, joista nyt ei ole puhetta. Vieläkin kuuluu siihen paljon sellaista, joka kohdistuu ainoastaan ruumiiseeni, kuten taipumus putoomaan alaspäin y. m., joista ei myöskään nyt ole puhetta. Kysymys on ainoastaan siitä, mitä Jumala on antanut minulle nimenomaan ruumiista ja sielusta kokoonpantuna kaksinaisolentona. Luonto siis, tässä merkityksessä käsitettynä, kyllä opettaa välttämään kaikkea, mikä tuopi kivuntuntoa, ja tavoittamaan sitä, mikä antaa nautintoa j. m. s., mutta se ei suinkaan käske meitä aistimustemme nojalla päättämään mitään ulkopuolellamme olevista esineistä, ilman edelläkäypää ajatuksellista tutkimista, koska todenperäisen tiedon saaminen niistä on yksinomaan sielun eikä ruumiillis-sielullisen yhdysolennon tehtävä.
Vaikka siis esim. tähden tuike ei tee silmääni suurempaa vaikutusta kuin jonkun pienoisen tulisoihdun lieska, niin ei minussa ruumiillis-sielullisena yhdysolentona kuitenkaan ole mitään todellista eli positiivista vetämystä, joka saattaisi minua uskomaan ettei tähden valo itse teossa sentään ole suurempi, vaan olen ainoastaan lapsuudessani, järkeä käyttämättä, muodostanut itselleni sellaisen luulon. Tulta lähestyessäni tunnen kyllä lämmittävän, ja jos lähenen sitä liiaksi, tunnen kipua. Mutta silti ei ole syytä luulla että tulessa olisi jotakin lämmön tai kivun tunnon kaltaista, vaan ainoastaan että siinä on jotakin, mitä lieneekin, joka vaikuttaa meissä lämmön ja kivun tuntoa. Jos taas jossakin paikassa ei ole mitään joka kiihottaisi aistiani, niin ei siitä vielä seuraa ettei siinä olisi ylipäänsä mitään esinettä. Olen vain tottunut näissä kuten niin monissa muissakin asioissa kääntämään luonnon järjestyksen väärin päin, käyttäessäni aistejani ikäänkuin varmoja oppaita ulkoesineiden olemuksen välittömään käsittämiseen, vaikka ne todellisuudessa eivät kykene antamaan siitä muuta kuin moniaita aivan hämäriä ja sekavia vihjauksia, niiden varsinainen luonnon asettama tehtävä kun on ainoastaan ilmoittaa sielulle, mikä sille kokonaisuudelle, jonka osana sielu on, koituu hyödyksi, mikä vahingoksi, johon tarkoitukseen aistimukset ovatkin riittävän selviä ja täsmällisiä.
Edellä on jo selvitetty mistä se tulee että ajatukseni, tarkemmin sanoen arvostelmani, Jumalan hyvyydestä huolimatta, voivat olla erheellisiä. Vielä esiintyy kuitenkin eräs vaikeus siihen nähden, mitä minun luonnon osotuksen mukaan pitäisi tavoittaa, mitä välttää, ja samaa on sanottava sisällisistä aistimuksista, joissa luulen tavanneeni erhetyksiä. Tapahtuu esim. että joku, nauttiessaan jotakin maukasta ruokaa, samalla huomaamattansa nielee ruoassa piilevän myrkyn. Tämän suhteen on huomattava että luonto vetää häntä haluamaan ainoastaan sitä, minkä maku todella miellyttää, eikä suinkaan myrkkyä, josta nauttija ei tiedä mitään. Tästä siis ei voida tehdä muuta johtopäätöstä kuin että luonto ihmisessä ei ole kaikkitietävä, mikä onkin aivan asianmukaista, koska ihmiselle äärellisenä olentona soveltuu ainoastaan sellainen luonto, jonka täydellisyys tässäkin kohden on äärellinen ja rajoitettu.
Mutta usein tapahtuu niinkin että petymme siinä, mihin luonto suoranaisesti vetää. Sairas haluaa juomaa tahi ruokaa, joka heti kohta osottautuu hänelle vahingolliseksi. Joku ehkä sanoisi erehdyksen johtuvan siitä että sairaassa on luonto turmeltunut. Mutta tällä ei vaikeus ole poistettu; sillä onhan sairas ihminen Jumalan luoma yhtä hyvin kuin tervekin, eikä ole yhtään otaksuttavampaa, että Jumalan antama luonto hänessä olisi petollinen, kuin voimme semmoista ajatella terveen ihmisen luonnosta. Rattailla ja painoilla käypä kellokoneisto, joka on virheellisesti rakennettu ja sen tähden käy väärin, seuraa silti kyllä luonnon lakeja yhtä tarkasti kuin jos rakenne olisi säännöllinen ja kaikin puolin täyttäisi tekijänsä lupaukset. Sama on ihmisruumiin laita, mikäli sekään ei muuta ole kuin eräs luista, hermoista, lihaksista, suonista, verestä ja nahkasta tehty koneisto ja niin rakennettu että se sielun siinä olemattakin suorittaisi samat tahdon käskyistä ja siis myöskin sielusta yleensä riippumattomat liikkeet, jotka siinä nyt tapahtuvat. Kuten helposti huomaa, on ruumiille semmoisenaan aivan yhtä paljon luonnonmukaista että se esim. vesitautia sairastaessaan kärsii kurkun kuivuutta, joka tavallisissa oloissa ilmoittaa sielulle janon tuntoa, ja että tuo kuivuus hermostossa sekä muissa ruumiin osissa herättää taipumusta veden juontiin, josta vaiva yltyy, kuin että yhtäläinen kurkun kuivuus taudittomassa tilassa aiheuttaa juoman nauttimisen ruumiille virkistykseksi. Siihen tuntemukseen nähden, mikä minulla entuudestaan on kellon tarkoituksesta ja käytännöstä, voisin tosin sanoa että, kun kello käy väärin, niin se poikkeaa oikeasta luonnostaan ja samoin siis myöskin ihmisen ruumis, ollen rakennettu niitä liikkeitä varten, jotka siinä tavallisesti tapahtuvat, hairahtuu «luonnostaan» kun sen kurkkua kuivaa, vaikkei juoma kuitenkaan ole sen säilymiselle hyödyllistä. Helppo on toki huomata, että luonto-käsitteellä tässä tapauksessa on kokonaan toinen merkitys kuin edellisessä. Jälkimmäisessä tapauksessa on «luonto» pelkkä ulkonainen nimitys, jonka ajatukseni on muodostanut verratessaan sairasta ihmistä ja huonosti rakennettua kelloa terveen ihmisen ja oikein rakennetun kellon mielteeseen, ja on se siis itse teossa kokonaan vieras kysymyksessä oleville asioille. Edellisessä tapauksessa sitä vastoin luonnolla käsitetään jotakin mikä todellakin on tutkimusesineessäni olemassa ja joka siis myöskin sisältää jonkun verran totuutta.
Yksistään ruumiiseen nähden käytämme tosin myöskin ainoastaan pelkkää ulkonaista nimitystä kun sanomme vesitautisen ruumiin luontoa turmeltuneeksi siitä syystä, että sen kurkkua kuivaa vaikkei sillä kuitenkaan ole juoman tarvetta. Mutta kun otetaan huomioon kokonaisuus, jonka ruumis ja sielu yhteisesti muodostavat, niin ei nimitys suinkaan ole mielivaltainen, vaan on tässä edessämme todellinen luonnon hairahdus siihen nähden että ihminen kokonaisuudessaan tuntee janoa, vaikka juoma on hänelle vahingollista. On siis tutkittava: mitenkä on mahdollista että luonto, täten käsitettynä, Jumalan hyvyyden estämättä voipi tehdä tällaisen petukan.
Ensimmäiseksi kiintyy huomioni siihen suureen erotukseen, mikä sielun ja ruumiin välillä on siinä kohden, että ruumis luontaisen olemuksensa puolesta on kauttaaltaan jakautuvainen, mutta sielu jakautumaton. Sillä kun katselen henkistä olemustani, toisin sanoen itseäni mikäli olen pelkkä ajatteleva olio, niin en voi erottaa itsessäni minkäänlaisia osia, vaan esiintyy tuo olemus käsitykselleni yhtenä ainoana ehjänä ja kokonaisena yksiönä. Ja vaikka sielu kyllä näyttää olevan yhdistetty koko ruumiiseen, niin en kuitenkaan huomaa että esim. jalan, käsivarren tahi jonkun muun ruumiin osan poistamisen kautta joku osa sielusta olisi poistunut tai vähentynyt. Ei myöskään tahtomis-, aistimis-, ajattelemis- y. m. kykyjä voida pitää sielun osina, sillä sekä tahtomisen että aistimisen ja ajattelemisen suorittaa yksi ja sama sielu. Sitävastoin ei ole ajateltavissa mitään aineellista eli ulottuvaista oliota, jota en ajatuksissani helposti saattaisi jakaa osiin, mikä osottaa että aine on jakautuvainen. Jo tämä seikka yksin riittäisi todistamaan myöskin sielun erinäistä olemusta ruumiiseen verraten, jollen sitä jo ennestään kyllin selvästi tietäisi.
Toiseksi huomaan etteivät kaikki ruumiin osat suoranaisesti vaikuta sieluun, vaan ainoastaan aivot tahikka ehkä ainoastaan eräs vähäinen osa aivoista, nimittäin se osa, jossa yleisaistin sanotaan sijaitsevan. Joka kerta kun tämä aivojen osa on joutunut samanlaiseen tilaan, antaa se aina samanlaisen viestin sielulle, vaikkapa muiden ruumiin osien tilat voivatkin joskus olla erilaiset. Tämä on todistettu lukemattomilla kokeilla, joita tässä ei ole syytä ruveta tarkastelemaan.
Kolmanneksi on pantava merkille se omituisuus aineellisten kappalten luonnossa että, jos jotakuta sellaisen kappaleen osaa liikuttaa saman kappaleen toiseen, loitompana olevaan osaan vaikuttava voima, niin syntyy ensinmainitussa osassa aivan samanlainen liike kuin jos vaikutus lähtisi jostakin välillä olevasta osasta, loitommaisen osan ollessa tenhottomana. Jos esim. nuoraa ABCD vedetään päästä D, syntyy päässä A sama liike kuin jos vetäminen tapahtuisi jostakin välillä olevasta pisteestä B tahi C ja D olisi liikkumattomana. Samoin käypi kun tunnen kipua esim. jalassani. Kivun tunto jalassa syntyy, fysiikin mukaan, siten että hermoissa, joita on sirotettuna jalkaan ylt'yleeltään ja jotka ikäänkuin langat eli nuorat ulottuvat ensinmainitusta jäsenestä aina aivoihin asti, jostakin syystä aiheutuu jännitys, mikä hermosäikeiden välityksellä siirtyy aina aivojen sisäisiin osiin, jonne hermojen päät päättyvät, saaden noissa osissa aikaan kiihottavan liikkeen, joka sitte sielulle tajuistuu jalassa ilmenevän kivun tuntona. Mutta koska hermojen, päästäkseen jalasta aivoihin, täytyy kulkea säärivarren, reiden, lantion, selän ja kaulan läpi, niin voi tapahtua että, vaikka kosketus ei olisi tapahtunutkaan hermojen jalassa olevaan osaan vaan sen sijaan johonkin välillä olevaan kohtaan, aivoissa syntyy sama kiihotus kuin jos jalkaan olisi satutettu, josta myöskin seuraa että sielu tuntee samanlaista kipua. Samoin muissakin tapauksissa.
Ja vihdoin: koska jokainen kiihotus, mikä tapahtuu siinä osassa aivoja, joka on välittömässä yhteydessä sielun kanssa, vaikuttaa siinä vain yhden ainoan tunnon, niin on tietenkin luonnonmukaisinta että tämä tunto on sellainen, joka kaikista niistä mitä sama liike mahdollisesti voisi sielussa vaikuttaa, parhaiten ja kaikkein useimmissa tapauksissa soveltuu edistämään terveen ihmisen voimassa pysymistä ja säilyntää. Ja kokemus todistaakin että kaikki luonnon antamat tuntomme ovat juuri sellaisia, eikä niissä niin ollen ole tavattavissa mitään, joka ei todistaisi yhtä paljon Jumalan kaikkivaltaa kuin hänen hyvyyttänsä. Niinpä esim. kun jalan hermoissa tapahtuu joku ankara ja tavaton täristys, siirtyy sama täristys selkäydintä myöten aivojen sisäisimpiin osiin, antaa siellä sielulle merkin tuntemaan jotakin, nimittäin kipua jalassa, josta taas sielu saa aiheen voimiansa myöten koettamaan poistaa kivun syytä, joka osottautuu jalalle vahingolliseksi. Olisihan tietysti Jumala voinut järjestää ihmisolennon luonnon sellaiseksikin, että tuo aivoissa tapahtuva kiihotus, vastaavan tunnon sijasta, ilmaiseisi sielulle jotakin muuta, esimerkiksi että sielu tajuaisi itse kiihotuksen semmoisenaan, joko aivoissa tai jalassa tahi jossakin välillä olevassa paikassa tapahtuvana, tahi jotakin muuta sentapaista. Mutta ruumiin säilymiselle ei nähtävästi mikään olisi ollut niin sovelias kuin nykyinen järjestely. Kun esim. tarvitsemme juomaa, syntyy kurkussamme jonkunlainen kuivuus, joka panee liikkeelle kurkkuhermot ja niiden välityksellä aivojen sisimmän osan. Täten syntyvä liike eli kiihotus vuorostaan synnyttää sielussa janon tunnon, koska ihmiselle siinä tilassa ollen on hyödyllisintä tietää, että hän tarvitsee juomaa terveytensä säilyttämiseksi. Samoin muissa tapauksissa.
Edellä esitetyn johdolla on helppo käsittää, että Jumalan ääretön hyvyys varsin hyvin sopii yhteen sen kanssa että ihmisen, ruumiista ja sielusta yhdistetyn olennon luonto joskus pettää. Jos esim. jossakin niistä ruumiin osista, joiden läpi hermot kulkevat jalasta aivoihin, taikka myöskin itse aivoissa vaikuttava syy saa aikaan saman kiihotusliikkeen, mikä tavallisesti syntyy jalan vioittumisesta, niin tuntuu kipu ikäänkuin se olisi jalassa. Tässä tapauksessa tunto luonnollisesti erhettyy, kun näet sama liike aivoissa ei voi vaikuttaa sielussa muuta kuin aina saman tunnon, ja kun kysymyksen alainen liike paljoa useammin tapaa saada alkunsa jostakin jalkaa vioittavasta syystä, kuin sellaisesta, jonka vaikutus tapahtuu jossain muualla, niin onhan järjen mukaista että se pikemmin aina herättää sielussa jalkakivun tunnon kuin sellaisen, jonka mukaan kipu olisi jossakin muussa osassa ruumista. Jos siis esim. kurkun kuivuus joskus ei aiheudukaan tavallisesta syystänsä s. o. ilmoituksena juoman hyödyllisyydestä terveydelle, vaan saa alkunsa jostakin aivan päinvastaisesta syystä, kuten esim. vesitaudissa tapahtuu, niin onhan paljoa luontevampaa että tuo kuivuuden tunto tässä poikkeustapauksessa pettää kuin jos se pettäisi aina milloin ruumis on terveissä roveissa. Samaten muissa tapauksissa.
Edellä esitettyjen tutkimusten hyödyllisyys on silminnähtävä eikä se rajoitu ainoastaan siihen, että olen täten saanut selville kaikki luontaista olemustani haittaavat erhetykset, vaan olenpa myöskin oppinut tuntemaan keinoja erhetysten korjaamiseen ja välttämiseen. Sillä kun tiedän että kaikki aistit, mitä ruumiillisen hyvinvoinnin säilyttämiseen tulee, paljoa yleisemmin antavat sielulle todenperäisiä kuin vääriä viestejä; kun minulla on tilaisuus käyttää useampia aisteja saman asian tutkimiseen sekä niiden lisäksi vielä muistoa, joka liittää entiset huomioni nykyisiin, ja ajatuskykyä, joka jo kerran on saanut selville kaikki erhettymisen syyt, niin enpä tosiaankaan enään tarvitse peljätä jokapäiväisiä aistillisia havaintojani pettäviksi, vaan saan hyvin ansaitulla naurulla karkottaa näyttämöltä kaikki edellisinä päivinä esittämäni suuresti liioitellut epäilykset. Tämän kohtalon saakoon etenkin se joka oli hankalin kaikista epäilyksistäni, nimittäin etten voisi erottaa valvomistilaa nukkumisesta. Sillä huomaanhan nyt mikä suuri erotus näiden tilojen välillä on siinä, ettei muisto koskaan liitä unennäkö-ilmiöitä yhteen kaikkien muiden elämän tapausten kanssa, kuten valvomistilassa tapahtuu. Sillä jos valveilla ollessani esim. yht'äkkiä ilmestyisi näkyviini joku henkilö, joka sitten kohta jälleen häviäisi, kuten unessa tapahtuu, tietämättäni mistä hän tuli ja mihin meni, niin pitäisin minä semmoista ilmiötä hyvällä syyllä aivoissani syntyneenä valekuvana eikä suinkaan todellisena ihmisenä. Kun sitävastoin selvästi huomaan mistä, missä ja milloin havaitsemani esineet ilmenevät tajuntaani, ja kun samalla voin liittää niiden tajuamisen katkeamattomaksi kokonaisuudeksi koko muun elämäni kanssa, niin saan olla täysin varma siitä, että havainto on tehty valveilla eikä unissa. Havaitsemieni todellisuutta en taas tarvitse rahtuakaan epäillä, jos ne, kaikkien aistieni, muistoni ja ajatuskykyni avulla tutkittuina eivät osota sisältävänsä mitään, joka olisi muiden havaintojeni kanssa ristiriidassa. Että erehtyminen näillä edellytyksillä on tosiaankin mahdoton, siitä on takeena se, ettei Jumala ole eikä voi olla petollinen. Mutta käytännöllinen elämän juoksu ei valitettavasti aina salli näin tarkkaa tutkimista, ja siitäpä seuraakin että ihmiselämä yksityiskohdissaan on erhetyksien alainen, mikä myönnettäköön yhtä kernaasti kuin inhimillisen luontomme heikkous ylimalkaan.