XXXVI.
GLENISTER UHRAA VOITTONSA.
Sotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut rahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi sinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta alas väkijoukkoon:
"Roy Glenister on vangittu. Hän on surmannut Mac Namaran."
Tällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku Mac Namaran miehistä huusi puolestaan: "Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi kymmenen miestämme viime yönä."
Helene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan takaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:
"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on minun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan."
Mac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui oudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin kääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella, sillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion aiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.
Roy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui hänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa leiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa vasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän vartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä suoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen hitaasti kirkastuessa.
"Ahaa, siinä sinä olet!" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi otella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen synnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin lasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi, mutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy ulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:
"Seis, malttakaa hetki! — Kaikki on nyt selvillä, Roy…"
"Niin, Bill — kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme — mutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne — mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet — paljailla käsilläni. Tai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?" hän lisäsi pilkallisesti voitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:
"Viekää pois hänet, sanon minä. Pankaa hänet vankilaan!"
Mutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten suuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan tulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen turhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti päänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin, joukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti tuomarille ja Mac Namaralle.
"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa ei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin, niin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi, senaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta nyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä anastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi. Taivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin ja se minun on onnistunut löytää." Hän kääntyi puhuttelemaan niitä kahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: "Lukekaa vangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet." Miehet astuivat esille.
Viimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle kaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin alhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun, Midaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka olivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui ihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi nähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven huoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin taintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari, vanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli kuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara tuli näkyviin — äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana — muuttuivat äänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat kaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti joukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta, että kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin, osoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin huutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin puettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka parroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka hän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret paistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi huikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika, joka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja hän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.
Mutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle torjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan, mutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt suurin silmin.
"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla maaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on syytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä määräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain heidät kiinni."
"Minä katkaisin hänen käsivartensa", mutisi nuori mies.
"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! — Minä en voinut todistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan joksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu."
"Se katkesi olkapään alta", jatkoi Glenister synkästi. "Minä tunsin sen — mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä."
Lakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen herkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut eleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta Wheaton huudahti:
"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö käsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja että koko maailma on sinulle nyt avoinna?"
"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas — koko maailma — mitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt — niin — minä olen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun kohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein. Mene nyt, minä haluan nukkua."
Hän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies ehti peittää hänet.
Hän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja Simms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät nyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin ja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja lyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden lihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi uudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa pikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman jännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:
"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun sinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta."
"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli vallassanne?" kysäisi kostonhimoinen Simms. "Niin minä olisin tehnyt."
Dextry jatkoi:
"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi kahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä sadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun minun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien aatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä voinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon sinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen kultakimpaleita."
"Miltä tuntui, kun se katkesi?" kysyi verenhimoinen Simms, mutta
Glenister kieltäytyi kertomasta enempää.
"Ole nyt vaiti, Simms", virkkoi vanha kullankaivaja, "lähtekäämme kaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä saamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta, joka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän vaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo neljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa lähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet erilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma."
Kun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi hän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.
— Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, — hän huoahti itsekseen, — kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää kaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja luottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan edes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen menettänyt hänen luottamuksensa — ja sitäkin pahempaa on tapahtunut, olen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina hetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole sellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden esittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut ylivoimainen, se on ratkaissut.
Joku kolkutti ja kun hän avasi oven, astuivat Helene ja Bronco Kid huoneeseen.
"Malta hetki, vanha veikko", virkkoi Kid. "Minä tulen tänne ystävänä."
Pelaaja liikkui vaivalloisesti ja jatkoi selittävästi:
"Minä olen kiedottu kaikennäköisiin siteihin, kuten näet."
"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt päästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa kauempaa", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti Glenisterin katsetta.
"Hän ei mielinyt päästää teitä. En ymmärrä…"
"Minä olen hänen veljensä", selitti Kid. "Olen tiennyt sen jo kauan, mutta minä — minä — sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni hänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut rehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua vastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt sinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta kuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa pelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä."
Hänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen ajatellessaan tapahtumaa.
"Eikö hän ole kuollut?" kysyi Glenister.
"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu. Mutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista ajatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin, että käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän sanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten. Se koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä. Hän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä, mutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?" Hän silmäili taistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:
"En toki. Jatka."
"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli selostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka paljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja kaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita kassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi Helene ratsasti hänen kanssaan… Hän piti sitä velvollisuutenaan — siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että Wheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan. Tuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän rikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne, ja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat linnaan…"
"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä", keskeytti toinen hänen puheensa, "ja mitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja rohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät sen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat rehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia — ja minkä rangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai lyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja varastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista, mutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen rikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja etteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä milloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta siksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian kaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.
"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten lait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän leveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät syytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön."
"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa. Olen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole kaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua", sanoi Bronco Kid vakavasti. "Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te olette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette saaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä miehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja ulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja samaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun tämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän sijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin."
"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Roy.
Silloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan sanoi kiihkeästi:
"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen kurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa alastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni, mutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne mukaan, minä en halua niitä pitää hallussani."
"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja te haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen velvollisuudeksenne?"
"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne sen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja pyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko mies. Tämä on hänelle kuolemaksi."
Nuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen pieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen. Hänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa hänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä, silittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen kasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt lopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.
Hänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain oikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä — mieheltä — pohjan mieheltä — miesten mieheltä — pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi? Hän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei ollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston, Helenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole kaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä järkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut uutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister — no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.
"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta — mitä toivomuksia teillä on hänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen vapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa."
"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu", puuttui Kid puheeseen epävarmasti. "Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun ajettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi — hän on liian hyvä vihollinen — ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä."
"Tiedän, tiedän", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön aloittaman vastaväitteen. "Olet sanonut tarpeeksi."
Hän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta paperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin toisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja yksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi nyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää hiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki uhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä velvoittikin.
"Olet oikeassa — juttu on loppuun ajettu. Ja nyt minä olen perin väsynyt."
He lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon säteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille kasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja alakuloisuuden ilme.
Hän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut mustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin hänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:
"Tämä on siis loppu, ja minä lahjoitin hänet näillä omilla käsilläni."
Hän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että toinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki sitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin hoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn ja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.
"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta", he aloittivat. "Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois koko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta kongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He väittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia itävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän kurjien pohjolaisten hyväksi."
"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa muuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua", huomautti Simms toivottomana, "ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei täällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä. Minä lähden länteen."
"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt seisot", sanoi Glenister hymyillen.
"Olkoon — maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu Siperiaan — kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet tehdä pienen matkan rajan taakse."
"Niin, se on totta", sanoi vanhus. "Minusta tuntuu täällä kovin ahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita ja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien kiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä pitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa keikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy. Myykäämme Midas."
"Tuumin asiaa", vastasi tämä.
Yö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin luota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan ilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo kohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön vasta kun tämä puhutteli häntä.
"No, poika, onko kaikki nyt sitten ohi?"
Hänen sanansa sopivat tarkalleen nuoren miehen ajatuksiin, ja hän vastasi:
"Niin, nyt on kaikki ohi, pikku tyttö."
"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani — sinä tunnet minut tarpeeksi hyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on voittanut?"
"En tiedä. Olen hävinnyt."
"Hävinnyt. Mitä?"
"Kaikki — paitsi kultakaivosta."
"Kaikki paitsi… Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö… että olet kosinut häntä ja saanut epäävän vastauksen?"
Glenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen äänensä näin vakavaksi.
"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että sydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan — mutta huomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja koetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla poluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva hohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa valaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin häntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet muut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta asioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne sinä joudut?"
"En tiedä. On yhdentekevää — nyt." Hämärä peitti hänen kalpeat, päättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. — "Aion käydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän makaa sairaana."
"Hän ei ole huono mies", sanoi Roy. "Ja minä luulen, että hänkin aloittaa ratansa uudelleen."
"Ehkä", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta.
"Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää."
"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on laita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?"
"Et, poikani, en luule."
"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"
Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.
"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!"