KAHDESTOISTA KOHTAUS.
MIILI. HAMARI. VILANDER.
MIILI. Voi, voi, oletteko taas riidelleet —! (Koputtaa Vilanderin ovelle.) Pappa pappa, nyt vahtimestari on täällä.
VILANDER (ulkopuolella). Hyvä! Tulen heti. Pyydä häntä sisään.
MIILI. Mistä te nyt taas — —?
HAMARI. Keskustelimme vaan vähän vilkkaasti eräästä päivän kysymyksestä. Mutta oletko sinä sitten aina yhtä mieltä sulhasesi kanssa, Miili?
MIILI. Tietysti. Hän kun on niin viisas.
HAMARI. Vai niin. Minusta hän on typerä.
MIILI. Hyi, kuinka sinä sanot! Tänään olet oikein ilkeä, Niilo. Tule nyt pois sopimaan Berthan kanssa, niin — —
HAMARI. En, tarvitsen raitista ilmaa. Hyvästi!
(Vasemmalle.)
MIILI (yksin). Voi voi, kuinka heidän epäsopunsa on ikävä ja kuinkahan se viimein loppuukaan.
(Ulos perältä.)
KOLMASTOISTA KOHTAUS.
VILANDER sitten HENTUNEN.
VILANDER (sisääntullessaan hänellä ei vielä ole nuttu täydellisesti hihoissa). Lainata rahaa omalta vahtimestarilta, onhan tuo nyt vähän nöyryttävää, mutta eihän siitä kukaan saa tietää. Kun nyt ukko vaan suostuisi minun ehdotukseeni, se vanha kettu. Jos ei, niin on siihen viimeiseen keinoon turvauduttava, vaikka se minua vähän peloittaa. Mutta ei auta, rahaa minun pitää saada, muuten olen hukassa.
HENTUNEN (tampuurin ovesta). Täällä minä nyt olen, herra asessori.
VILANDER. Jassoo, Hentunen. No, astukaa sisään, astukaa sisään. (Kävelee muutamia askeleita.) Frisches Wetter, niinkuin saksalainen sanoo. Raitis ilma tänään.
HENTUNEN. Niin, käyhän siellä semmoinen kylmä viima.
VILANDER. Mutta Hentunen tulee nyt istumaan. Olkaa niin hyvä, kas tässä tuoli.
HENTUNEN. Kiitoksia nöyrimmästi, kyllä minä seisonkin.
VILANDER (kävelee taas pari askelta; sitten pienen paussin perästä keveästi ja luontevasti). No, onko Hentunen jo ajatellut sitä meidän asiaa?
HENTUNEN. Niin, kyllähän minä, mutta — —
VILANDER. Mutta?
HENTUNEN. Niin, tuota, katsokaapas nyt. Assessorin ei pidä pahaksua — mutta mitä hyötyä minulla oikeastaan olisi tuosta henkivakuutuskirjasta?
VILANDER. Sepä kysymys! Jos minä sill'aikaa kuolen, niin saattehan nostaa tuon summan. Kaikissa tapauksissahan minä kolmen kuukauden kuluttua maksan teille takaisin nuo 2,000.
HENTUNEN. Hm, minun täytyy sanoa, minä en tätä asiata oikein ymmärrä. Olen vanha mies ja nämä henkivakuutukset ovat semmoisia uuden ajan keksintöjä, joista ei minun nuoruudessani tietty. Luulen sitä paitsi että tekisin syntiä jos ottaisin vastaan tuon vakuutuskirjan.
VILANDER. Syntiä! Mistä syystä?
HENTUNEN. Olen köyhä mies, vallan köyhä, senhän kaikki tietävät, ja jos nyt pienistä säästöistäni lainaan asessorille tämän summan, niin sen teen ainoastaan sen hyvän ja ystävällisen kohtelun vuoksi, jota assessori aina on minulle osoittanut.
VILANDER (tekee kieltävän liikkeen). Noo noo.
HENTUNEN (jatkaen). Mutta nämät 2,000 ovat minun oloissani paljon rahaa, hyvin paljon rahaa, herra assessori, ja minä pelkään, että minä haudan partaalla oleva vanhus suuressa heikkoudessani ja levottomuudessani, kun tämä pantti on tämmöistä laatua, rupeisin taivaasta rukoilemaan toisen ihmisen kuolemata — teidän kuolemaanne! herra assessori, josta Jumala varjelkoon. Eikö se olisi kauheata! Ja sen vuoksi minä en — —
VILANDER. Hahaha, kylläpä te otatte tämän vakavalta kannalta, Hentunen, enkä tietysti voi luvata kuolla tällä ajalla, hahaha! Mutta jos ette luota minuun, niin — —
HENTUNEN. luotanhan minä, luotanhan minä — eihän muuta voi tulla kysymykseenkään. Mutta tämä tapa vaan tuntuu minusta niin vastenmieliseltä. — Puhuihan herra assessori eräästä toisestakin pantista, jos oikein muistan.
VILANDER (säpsähtää vähän). Niin, siitä toisesta. (Rupeaa kävelemään.)
Te ette siis pidä tuota vakuutuskirjaa vastaavana panttina?
HENTUNEN. Kyllä kyllähän — miks'ei. Mutta kuten jo sanoin, niin — — herra assessorin ei pidä tykätä pahaa, mutta — —
VILANDER. No, olkoon menneeksi sitten, vaikka tämä on naurettavaa, varsinkin kun ajattelee minun yhteiskunnallista asemaani. Mutta rauhoittaakseni teitä, niin olkoon menneeksi vaan. Mutta muistakaa: suurimmassa salaisuudessa ainoastaan, muistakaa se. Muutenhan voisin joutua koko kaupungin pilkaksi, hahaha!
HENTUNEN. Ei se minun kauttani ilmi tule.
VILANDER. Onko teillä ehkä rahat mukananne, Hentunen?
HENTUNEN. Pistinhän ne tänne lompakkooni, jos niin että — —
VILANDER. No, antakaa tänne. Minä kirjoitan teille pienen todistuksen, niin asia on päätetty.
(Istuutuu pienen pöydän ääreen.)
HENTUNEN. Niin, kyllä minä semmoista pyytäisin.
VILANDER (kirjoittaa). »Täten todistan että — —» (Viskaa kynän pois.)
Ei!
(Rupeaa kävelemään.)
HENTUNEN. No, jos ei assessorille passaa, niin en suinkaan minä — —
VILANDER. Passaa! Miks'ei, passaahan se. (Istuutuu taas ja puhuu kirjoittaessaan). Tuumin vaan että mikähän ajatus Hentusella on minusta, kun tämmöisiin välipuheisiin ryhdyn — mutta sattuuhan joskus jokaiselle tämmöinen pikkuinen rahapula, varsinkin näinä ahtaina aikoina, enkä minä muihin olisi kääntynytkään, mutta kun tunnen Hentusen rehelliseksi mieheksi, joka voi säilyttää salaisuuden, niin — — Kas tuossa, nyt se on kirjoitettu. Lukekaa se jos se kelpaa.
HENTUNEN (lukee selvällä äänellä). »Täten todistan, että minä allekirjoittanut vahtimestari Kristoffer Hentuselta olen saanut lainaksi 2,000 markkaa, josta kolmelta kuukaudelta maksan provisioonia ja korkoa yhteensä 120 markkaa, sekä annan hänelle pantiksi salongin — vierashuoneen — ruokasalin ja sänkykamarin huonekalut, jotka kumminkin vielä saan pitää luonani, mutta jotka hän minulta saa periä, jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua rahasummaa 2,000 mk. Sanoo 2,000 mk. Helsingissä 1 p. Huhtik. 1908. Pontus Vilander, asessori ja ritari.» (Kääntää paperin kokoon.) Kiitos, se on oikein.
VILANDER (joka silläaikaa on kävellyt edes takaisin). No, onko vahtimestari nyt rauhoitettu, hahaha.
HENTUNEN. Kyllä. Tässä olisi nyt rahat. Mutta assessorin ei pidä suuttua jos minä edeltäpäin olen vetänyt pois tuon pienen provisioonin, sillä — —
VILANDER. Mitä? — No, sehän on yhdentekevä — aivan yhdentekevä.
(Ottaa rahat ja rupeaa niitä lukemaan).
HENTUNEN. Niin, ei muuten, mutta kun olen kuullut että niin on tapana ja sen vuoksi että kaikki kävisi säännöllisesti — —
VILANDER. Niin, kyllä me ymmärrämme toisemme, kyllä me ymmärrämme. Hentunen voi olla aivan tyyni — rahat kyllä maksetaan määräajalla. Vai toivooko vahtimestari ehkä vielä saavansa loikoa päivällisuntaan minun parhaimmalla sohvallani. En nyt sentään sillä voi teitä palvella, hahaha! Mutta se on totta. Meillä on huomenna täällä pienet kemut, niin että eiköhän Hentunen niinkuin ennenkin tulisi passaamaan, jos sopii?
HENTUNEN. Vai kemut! Kiitos, kyllä minä tulen siihen tavalliseen aikaan. Niin no, hyvästi sitten, herra assessori!
VILANDER. No, hyvästi, Hentunen, hyvästi! (Lyö häntä olkapäille.) Se on aina niin hauskaa nähdä vahtimestaria, aivan kuin kuuluisitte perheeseemme. No, hyvästi hyvästi!
HENTUNEN. Hehehe, nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne!
(Menee.)
VILANDER (istuutuu). Uff! Tehty kuin tehty. Ei päästänyt minua vähemmällä, se hävytön juutalainen. — Niin, Kalle Petterin vekselin saan nyt lunastetuksi, mutta nämä panttiluovutukset! Jos en ajoissa niihin voisi hommata — jos salaisuus tulisi ilmi! — Järkeni seisoo kun tuota ajattelen. Rikosasia, rikosasia, ei siitä pääse.