SEITSEMÄS KOHTAUS.
BERTHA. JUNG.
BERTHA (hyvin elegantti). Ajss, kuinka se piinaa minua että kaikkien silmät meitä seuraa. Niinkuin me olisimme mitään kummituksia muka!
JUNG. No, mitä siitä välittää. Me tunnetut henkilöt, jotka aina olemme yleisön huomion alaisina pian siihen totumme.
BERTHA. Minä tahtoisin jotain juotavata.
JUNG. Ehkä lasi vettä — —?
BERTHA. Ei vettä, viiniä sen pitää olla. Kas tässähän onkin. (Ottaa tarjottimelta täytetyn lasin) Maljanne!
(Juo lasin pohjaan yhdessä hengenvedossa)
JUNG (samoin). Maljanne, rouva!
BERTHA. Minä olen nyt semmoisessa omituisessa mielentilassa että huolin viis siitä mitä muut minusta ajattelevat.
(Istuutuu sohvaan vasemmalle.)
JUNG (istuutuu hänen viereensä). Niin, sehän on luonnollista. Emmekö ole vapaita indiviidejä, emmekö itse määrää elämästämme. Ja mitä nuo muut ihmiset sitten ovat? Joukko outoja olennoita, joiden naamoja tuskin toisistaan eroittaa. Kompakti massa, jossa ei yksilötä voi huomata. Jotain semmoista, jota silmä kyllä pintapuolisesti havaitsee, mutta jota ei sen koommin pane mieleen. — Tiedättekö miltä tuntui minusta kun yhdessä liitelemme valssin sävelien mukaan? Tuntui kun olisimme kahden kesken koko maailmassa, ei muita ollenkaan. Kun tanssisimme suuressa metsässä, jossa puut soittivat tanssimusiikkia, kuu paistoi suurena kaarilamppuna eikä ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Aikaa ei ollut.
BERTHA. Niin, sitä samaa minäkin tunsin — vaikka kumminkaan en aivan niin. Kun ajattelin tulevia päiviäni — yksinäisyyttäni, niin tuntui kuin veitsi olisi tunkeutunut sydämeeni. Mutta minä työnsin sen pois tuon tunteen. Nauti sekunneista sanoin itselleni.
JUNG. Te tulette siis minua vähän kaipaamaan kun matkustan? Niin, minun täytyy sitä uskoa. Nuo silmät eivät voi valehdella. Ja minun kun tästä pitäisi tulla maailman onnellisemmaksi ihmiseksi, päinvastoin tulen siitä vaan vielä onnettomammaksi.
BERTHA. Emme — emmekö ole vapaita indiviidejä.
JUNG. Mitä — mitä te sanotte?
BERTHA. Ei mitään — mitä te luulette minun tarkoittaneen? Oh, tuo viini meni varmaan päähäni.
JUNG. Kuulkaa rouva, te ette myöskään ole onnellinen.
BERTHA. Mistä te sen päätätte?
JUNG. Kun te olette niin vieras ympäristöllenne — ei kukaan teitä ymmärrä. Ja elämä on siedettävissä ainoastaan kun ollaan kaksittain — kun saa sen jakaa jonkun hengenheimolaisen kanssa.
BERTHA. Sitähän minäkin välistä olen ajatellut — mutta mitä sitä voi kohtalolleen.
JUNG. Mutta päätimmehän juuri että ollaan vapaita indiviidejä. Itsehän sitä kohtalonsa luo.
BERTHA. Niin, ehkä te miehet, mutta meidän naisten laita on toinen. Meillä ei ole teidän lujuutta. Kohtalo meidät musertaa. — Me elämme hiljaista jokapäiväistä arkielämää, emme toivo, emmekä sure, kaikki on yhdentekevää. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Esimerkiksi joku henkilö astuu meidän tiellemme, aivan tuntematon ennen. Mutta hän vaikuttaa niinkuin olisimme hänet joskus ennen nähneet — niinkuin olisimme häntä kauvan kaivanneet — niinkuin hän tulisi meitä noutamaan kauvaksi, kauvaksi. Ja meidän kohtalomme on täytetty. Niinkuin noiduttuna me häntä seuraamme ja — — Ah, mitä minä puhunkaan! Tunnen semmoista väsymystä — —
JUNG. Rouva Bertha — — en tiedä — — uskallanko — —
BERTHA (korjaa pääkoristettaan). Tuo kukkakin tuossa tukassa niin vaivaa minua. Se on varmaan rautalanka, joka — —
JUNG. Minä autan — minä autan — jos saan luvan — —
BERTHA. Niin, jos olisitte niin kiltti. Mutta hiljaa — hiljaa — —
JUNG. Tälläkö tavalla? Kas niin — odottakaa — —
BERTHA. Ai, ai, se pistää — se pistää — —
JUNG. Eikö nyt ole parempi — —?
BERTHA. Ehkä — en tiedä —
(Hän lähenee niinkuin vahingossa Jungia.)
JUNG (ottaa häntä äkkiä vyötäisiltä ja suutelee häntä rajusti). Bertha,
Bertha, seuraa minua Italiaan!
BERTHA (irtautuu hänestä). Mitä uskallatte!
JUNG. Bertha, sinä rakastat minua! Sinä seuraat minua!
BERTHA. Vait! Te olette hullu! Joku voi tulla!
JUNG. Sinä seuraat!
BERTHA. En koskaan.
JUNG. Huomenna me menemme — yöjunassa — ei kukaan tiedä mitään — —
BERTHA. En, en — —!
JUNG. Ja parin päivän päästä olemme jo kaukana tästä harmaasta Suomesta. Uusi aika koittaa meille. Sinä tulet minua inspireeraamaan uusiin teoksiin ja nimemme tulee loistamaan yhdessä kauvaksi tulevaisuuteen asti.
(Aikoo suudella häntä. — Musiikki ulkopuolella alkaa.)
BERTHA. Hiljaa, sinä villi poika! Hiljaa, sanon minä! Meidän pitää mennä takaisin saliin etteivät mitään epäile. Annan sinulle sitten merkin kun — —
JUNG (yrittää taas suudella, mutta samassa ilmestyy LUNDSTRÖM vasemmalta).