TOINEN KOHTAUS.
FIINA. LUNDSTRÖM (vasemmalta, josta hänen äänensä kuuluu ennenkuin hän tulee näkyviin).
LUNDSTRÖM (noin 40 ijässä oleva vanha poika. Elähtäneen näköinen, kaljupää, käyttää monokkelia). Päivää, päivää, Fiinaseni! Mitä kuuluu, mitä kuuluu? Tulen edelläratsastajana. Tapasin rouvat Magasin des Dames'issa ja ne lähettivät minut edeltäpäin kahvia tilaamaan. Mutta tuossahan se jo onkin pöydällä näen mä. — No kuinkas nyt on tuon pikku sydämen laita, kultanuppuseni?
(Ottaa Fiinaa leuasta.)
FIINA. Hyi, että kamreeri kehtaa! Vanha mies!
LUNDSTRÖM. Vai vanha mies! Paraimmassa ijässäni. Eikä reumatismia eikä mitään. Ja aina naisten uskollinen ritari ja ihailija.
FIINA. No, miks'ei kamreeri sitten ota itselleen rouvaa?
LUNDSTRÖM. Ehee! Ei mene Matti hirteen. Kyllä minä tuon onnen tunnen.
Riitaa alinomaa, mustasukkaisuutta, manna-ryynipuuroa, lapsia,
lankomiesten vekseleitä — — Ehei, se on liian kallis lysti minulle.
Ja sittenhän en enää saisi hakkailla kauniita tyttöjä ja — —
FIINA. Hyi, kuinka jumalattomasti kamreeri puhuu. En viitsi sitä kuunnella enkä joudakkaan kun täytyy mennä (perälle).
LUNDSTRÖM (itsekseen). Jos tuota tyttöä koettaisin vähän urkkia talon asioista. (Ääneen.) No, no, pikku kultaseni älä suutu. Tuleppas tänne. Teillähän on huomenna suuret kemut, eikö niin?
FIINA (tulee takaisin). Niin on. Tuleehan kamreerikin tänne?
LUNDSTRÖM. Tulen kyllä, tulen kyllä.
FIINA. Niin, ne kekkerit, ne ne vasta ovat rouvan elämätä. Jos hän ei ole poissa, niin pitää olla vieraita kotona, muuten hän ei tule toimeen.
LUNDSTRÖM. No, ymmärtäähän sen. Rikkaita ihmisiä!
FIINA. No, en tiedä mitenhän lieneekään sen rikkauden laita oikeastaan. Näkyyhän tuo pieni palkkanikin välistä istuvan hyvinkin kovassa, sen olen huomannut.
LUNDSTRÖM. Ai, ai, nuppuseni, ei pidä puhua pahaa isäntäväestään. Mutta saihan asessori rouvansa mukana suuret myötäjäiset, monta tuhatta markkaa, niinkuin kerrotaan.
FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein ja sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.
LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy aina erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan tätinsä, tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan — —»
FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on musteri, joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö kamreeri kuka se on tuo Kalle Petter?
LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?
FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.
LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?
FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja sitten hän otti hattunsa ja meni kaupungille.
LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään ole kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai niin, vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis lohduttamaan. Eikö niin?
FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille ei voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja — —
LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne tullut kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä muiskulla — —
(Vilkasta keskustelua kuuluu ulkopuolelta.)
FIINA. Kas niin, siellä ne nyt tulevat.
(Juoksee ulos perältä.)