NELJÄS KOHTAUS
Kekkonen, Viivi, Kyyppäri ja Palvelijatar (joka kantaa kahta pienempää kapsäkkiä [yhdennäköisiä] ja muita matkakapineita).
KEKKONEN (noin 36-vuotias): Jahah, vai tämäkö huone! Kiitoksia paljon, kiitoksia paljon! Herra on hyvä ja antaa anteeksi että tulemme näin myöhään häiritsemään, mutta me olemme maalta emmekä ehtineet asemalle ennenkuin — (aikoo auttaa Viiviä päällysvaatteista) Saanko luvan —?
VIIVI (lyhyesti): Kyllä minä itsekin — (osoittaa oikeanpuolista ovea)
Tämäkö se on se toinen huone, joka meille?
KYYPPÄRI. Niin, olkaa hyvä.
(Menee aukaisemaan oven).
VIIVI. Tehkää hyvin neiti ja kantakaa kapsäkit sinne sisään.
(Palvelijatar tekee niin).
KEKKONEN (riisuen): Niin, katsokaas, ensimäiseen junaan emme voineet ajatellakaan että pääsisimme, lumipyry kun teki meille semmoiset kepposet ja vaikka Polle parka ponnistelikin voimiaan viimeiseen saakka, niin tulimme sittenkin asemalle vasta kun toinen juna oli lähdössä ja pyyhkäisi aivan juuri nokkiemme edessä, ja ota sitä sitten hännästä kiinni. Hm! (Sivukatse Viiviin) Niin no, jos herra sitten on hyvä ja sanoo teidän rengille että hän toimittaa Pollen talliin ja antaa sille oikeen kukkurakopan kauraa, sillä kyllä on poika poloinen tänään saanut reistailla ja rimpuella että oikein sydäntä särkee kun sitä — (Kun kyyppäri auttaa häntä) Kiitoksia, kiitoksia, se on liian paljon vaivaa —! (Viiville) Mutta mitä minun vielä piti sanomankaan —? Niin, että emmeköhän samassa tilaa vähän ruokaa? Biffipaisti olisi mainion lämmittävää näin kylmästä tultua, jos —
VIIVI. Ei minun ole nälkä.
KEKKONEN. No, ei minunkaan sitten, ei minunkaan. (Kyyppärille) Niin ei tarvitse mitään. Mutta jos nyt herra sitten vaan on niin hyvä ja toimittaa tuota Pollelle, niin —
KYYPPÄRI. Heti paikalla. (Mennessään) Lystikäs herrasmies, tuo!
VIIVI (kävelee edestakaisin): Oiss, että tälle matkalle ollenkaan tulin! Oiss!
KEKKONEN. No, no, ei pidä olla pahalla tuulella, ei pidä olla pahalla tuulella, neiti Viivi. Onko tuo nyt sitten niin suuri onnettomuus, ett'ette enää päässyt sisään tuonne hovineuvokseen, vaikka niin soitimme ja koputimme! Ottavathan muutkin naiset kortteeria ravintoloissa ja huomennahan te jo hyvissä ajoissa voitte tavata sukulaisianne ja makeasti nauraa heidän kanssaan koko jutulle. Minusta tämä vaan on ollut niin hemmetin lysti matka ettei —
VIIVI. Ja mikä ravintola tämä sitten lieneekään? Uskaltaakohan tässä edes ummistaa silmänsä yöksi?
KEKKONEN. Hieno paikka, hieno paikkahan tämä on. Tuskin piispallakaan on paremmat mööpelit. Ja lupasinhan minä mammalle, teidän kunnioitettavalle mammalle, että kyllä minä pidän huolta neiti Viivistä ettei mitään — Niin, teidän mammanne kehotuksestahan se onkin kun nyt ensimäisen kerran olen täällä Helsingin suuressa kaupungissa. »Hyvä kanttori», hän sanoi, kun nimittäin kerroin hänelle että koetteeksi lystin vuoksi olin hakenut hoitajan paikan tässä vasta perustetussa Uudessa vieraskodissa. »Hyvä kanttori», hän sanoi, »ei ne paperit paljon paina, teidän pitää kaikin mokomin mennä kumartamaan, sillä jos ette itse tule Helsinkiin, niin ajattelevat herrat siellä että ehkä te vaan pilallanne olette jättänyt sisään hakemuksenne, koska ette persoonallisesti ole käynyt heitä puhuttelemassa». Niin hän puhui. Eikö niin?
VIIVI (kärsimättömästi): Kyllä —
KEKKONEN. Niin, mutta sitten hän samassa muisti että pitihän neiti Viivinkin näinä päivinä pistäytyä pääkaupungissa ja siinä tapauksessa se sopisi mainion hyvästi, jos te pääsisitte minun hevosessani asemalle, niin se tulisi helpommaksi meille molemmille. Mutta siihen minä vastasin että —
VIIVI. Niin, niin, kyllä minä muistan —
KEKKONEN. Niin, siihen minä vastasin että kyytirahasta ei kysymystäkään, he he he, sillä minä jos menen, niin menen omalla Pollellani ja aivan yksin, että jos Viivi neiti vaan tahtoo tulla minun halvassa reessäni, niin se on minulle sekä kunnia että ilo, sanoin minä. Ja seuraavana aamuna sitä sitten mentiin kun mentiinkin ja mammanne vielä lähtiessä taputti minua olkapäälle ja katsoi meitä niin viekkaasti ja meinaavasti että mitähän se sillä oikeastaan —
VIIVI. Oiss, mitä te nyt taas noita vanhoja —!
KEKKONEN. No ei mitään sitten, ei mitään. Mutta jättäkää nyt pois tuo nyrpeä katse. Koettakaapas nyt vähän kikattaa, niin saatte nähdä että jos ei se auta, niin —
PALVELIJATAR (oikealta päiväkirja kädessä, jonka hän antaa Kekkoselle):
Tässä olisi kirja, jos herrasväki —
KEKKONEN. Mitä? Mikä kirja tämä on —?
PALVELIJATAR. Matkustavaisten kirja.
VIIVI (erikseen): Matkustavaisten kirja! No, se vielä puuttui!
PALVELIJATAR. Niin, siihen kirjoittaa jokainen matkustaja nimensä.
VIIVI (kuin edellä): Minä siis tulisin ilmoitetuksi samassa paikassa kuin hän! Ei, se ei saa tapahtua.
KEKKONEN. Ahaa, ahaa! (ottaa kynän) No, pistetään nimi, pistetään nimi vaan. Tulee hauska huomenna nähdä kaikissa sanomalehdissä —
VIIVI (kuin edellä): Tuo piika pitää saada pois täältä. (Ääneen) Kuulkaapas neiti, tuokaapas minulle lasi juomavettä, mutta oikein raitista.
PALVELIJATAR. Kyllä. Paikalla.
(Menee).
VIIVI. Odottakaapas kanttori! Elkää kirjoittako!
KEKKONEN. Heh? Enkö —?
VIIVI. Niin tuota — Minun nimeni ei saa tulla tuohon kirjaan.
KEKKONEN. Eikö teidän —? No mistä —?
VIIVI. Niin, minä en sitä tahdo. Minusta on niin ikävää nähdä nimeni sanomalehdissä — ja kun sitä paitsi vielä tulimme tänne näin keskellä yötä, niin —
KEKKONEN. Mutta kun tuo tyttö sanoi että jokaisen matkustajan nimi pitää siinä —
VIIVI. Niin, sen vuoksi juuri meidän täytyy keksiä joku keino. Me panemme toiset nimet.
KEKKONEN. Toiset nimet! No, kylläpä sen Viivi neidin päähän pälkähtääkin — ha ha ha! Mutta jos poliisi vetää meidät siitä edesvastaukseen?
VIIVI. Poliisi? Mitä se poliisia koskee? Nimi kuin nimi. Sitä paitsihan te olette aivan tuntematon täällä ja huomennahan minä olen poissa. Mutta mistä nyt keksimme nimet —?
KEKKONEN. Niin, mutta — onkohan tämä nyt —?
VIIVI. Pian nyt vaan ennenkuin piika tulee takaisin —
KEKKONEN. Niin, en minä — en minä suinkaan — Mutta nyt tiedän. Jos panisimme pilan vuoksi vaan Nimetön, Niilo ja Nilla Nimetön esimerkiksi. Se kuuluisi niin —
VIIVI. Eihän tuo nyt — Pitää olla joku ulkomaalainen, joku ruotsalainen, joka ei ole niin tunnettu.
KEKKONEN. Niin, kuka nyt niitä ruotsalaisia — Ahaa, nyt löysin.
Pannaan Pettersson.
VIIVI. Oiss! Mutta nyt sen keksin. Mammalla on vanhoja tuttavia tuolla
Kajaanin toisella puolella, eräs perhe nimeltään Miltopeus.
Kirjoittakaa Miltopeus.
KEKKONEN. Milto — Miltopeus —?
VIIVI. Niin, Miltopeus.
KEKKONEN. Mutta jos ne sattuisivat lukemaan sanomista että —?
VIIVI. Niillä ei ole muita lehtiä kuin lähetyssanomat. Kirjoittakaa siis —
KEKKONEN. Mutta eikö se ole väärin että toisen rehellistä nimeä —?
VIIVI. No, kylläpä te olette lapsellinen. Antakaa tänne kynä, niin minä —
KEKKONEN. Ei, kyllä minäkin. — Matti ja Mimmi Miltopeus, he he he.
Passaako se?
VIIVI. Mitä te niistä syntymänimistä? ja sitä paitsi —
PALVELIJATAR (tuo vesilasin): Olkaa niin hyvä!
VIIVI. Kiitoksia! (Juo) Se oli oikein hyvää.
KEKKONEN. No, no, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän. (Kirjoittaa ja antaa piialle kirjan) Kas niin, minkä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.
PALVELIJATAR. Kiitoksia!
(Oikealle; vilkaisee sivumennen kirjaan).
VIIVI. No, kuinka te kirjoititte?
KEKKONEN. Kirjoitin vaan: Herra Miltopeus rouvineen Kajaanista.
VIIVI. Rouvineen! Kirjoititteko rouvineen?
KEKKONEN. Niinhän minä —
VIIVI. Se oli jokseenkin sopimatonta pilaa, se minun täytyy sanoa. Mitä minulla teidän nimellänne on tekemistä. Omanihan vaan —
KEKKONEN. Voi peeveli! Mutta kun luulin —
VIIVI. No, mikä on tehty, se on tehty. Itsellänne teillä siitä voi olla suurimmat hankaluudet. (Rupeaa panemaan päällysvaatteitaan kokoon; lyhyesti) No, miksi ajaksi tilaamme kahvia aamulla.
KEKKONEN. Miksikä ajaksi kahvia. No, se on minulle yhdentekevä, aivan yhdentekevä.
VIIVI. No, määrätään sitten k:lo 9. Ja hyvää yötä nyt ja kiitoksia kyydistä!
(Aikoo mennä oikealle).
KEKKONEN. No, joko te menette?
VIIVI. Mitäs minä sitten —?
KEKKONEN. Kuulkaapas neiti! Tuota — saanko vast'edeskin tulla teitä kyyditsemään? Saanko?
VIIVI. Miks'ei jos soveltuu.
KEKKONEN. Tuota — että jos olisikin vaikka vähän pitempi matka.
He he he!
VIIVI. Pitempi matka?
KEKKONEN. Niin tuommoinen matka, joka — hm, joka kestäisi ei ainoastaan yhden päivän, mutta monta päivää, viikkoa, kuukausia jopa vuosiakin ja joka — hm —
VIIVI. Minne ihmeissä kanttori sitten aikoisi minua laahata? (Erikseen)
Aikooko hän nyt tässä keskellä yötä vielä ruveta —?
KEKKONEN. Niin, se olisi semmoinen matka, joka — joka —
VIIVI. Minä olen jo niin väsynyt tämänkin päivän matkasta että tuskin luulen voivani pitempiä —
KEKKONEN. Niin no, eihän se ole mikään Ameriikan matka, vaikka kyllähän sitä reissurahoja juuri siihenkin riittäisi, he he he. Sillä jos en enää, niinkuin sanotaan, puhuisi esimerkeillä ja kuvilla, vaan —
VIIVI. Ei puhukaa vaan »esimerkeillä ja kuvilla» se on paljon hauskempaa, mutta puhukaa sitten huomenna, sillä minua nukuttaa todellakin niin kauheasti etten nyt tällä haavaa —
KEKKONEN. Jahah, jahah. No, niinkuin neiti suvaitsee, niinkuin vaan itse suvaitsette —
KYYPPÄRI (perältä): Asia on toimitettu. Olen sanonut rengille. Olisiko mitään muuta käskettävää?
PALVELIJATAR (tulee oikealta).
KEKKONEN. Ei minulla suinkaan. Antakaa nyt vaan anteeksi että näin yöllä —
PALVELIJATAR. Saanko luvan kysyä milloinka herra ja rouva tahtoo kahvia aamulla?
VIIVI. Rouva —! (Hillitsee itseään) Tuota — tuokaa k:lo 9. (Menee oikealle; erikseen) No, kyllä se nyt on viimeinen kerta kuin minä tämmöiselle —
KYYPPÄRI. Hyvää yötä sitten!
(Kumartaa).
PALVELIJATAR. Hyvää yötä!
(Niiaa).
KEKKONEN. Hyvää yötä, hyvää yötä ja makeata unta!
(Kun kyyppäri ja piika menevät, näkyy edellinen hiljaa väittelevän jotain, johon piika vastaa osoittamalla nimikirjoitusta kirjassa, jonka hän on antanut kyyppärille).
KEKKONEN. Rouva! Se sanoi häntä rouvaksi, he he he!
VIIVIN ÄÄNI (oikealta): Herra jumala, mitä tämä on!
KEKKONEN. Mitä, mitä — mitä siellä —?
(Juoksee ovelle).
VIIVIN ÄÄNI. Ette saa tulla, ette saa tulla!
(Ovi paiskataan kiinni).
KEKKONEN. No, sun seitsemän seppää! No, sun seitsemän —! Eihän tuo johtunut mieleenikään — (Istuutuu aivan hämillään) No, tämäpä hassua, ha ha ha! — Mutta onhan se sentään aivan luonnollista — seisovathan nimet tuossa kirjassa — ja eihän tuo piika voinut muuta ajatella kuin että — Mahdottoman hienoilta ne näytti kumminkin nuo punaiset peitteet ja nuo pitsityynyt — niinkuin avioparin sänky ainakin! — Niin, mutta mitä minulla siitä on hyötyä! täällä minä kuitenkin yksinäni saan — Ja sinne se otti minun kapsäkkinikin, etten — Uskaltaisinkohan häntä —? (Koputtaa arasti ovelle) Neiti Viivi, kuulkaapas! Minulla olisi vähän —
VIIVI (sisältä): Jos vaan tulette, niin huudan ja herätän koko talon.
KEKKONEN. Taivas varjelkoon! Enhän minä — Tahtoisin vaan teitä —
VIIVI. Minä en ryhdy teidän kanssanne minkäänlaiseen puheluun. Te se olette joka on syypää kaikkiin, tomppeli!
(Ovi pönkitetään sisäpuolelta).
KEKKONEN. Niin, siinä nyt sain! Kaikki on minun syyni — jos olisi täällä edes sohva, johonka voisin —. No, tuossa on kumminkin turkkini. — Huh, kuinka se on kylmä! Siitä voi vielä saada influensaa. (Aivastaa) Nälkäkin rupeaa tässä suolia kopristamaan. — No, ei auta muu kuin istua tuohon nojatuoliin koettamaan saisiko siinä unta. (Vetää tuolin keskelle näyttämöä) No, istuuhan tässä aika mukavasti sentään. Ja kun oikein ajattelen, niin eihän sitä aina kinkerilläkään ole ollut niin paljon parempia makuusijoja. Tyytyväinen sitä aina pitää olla. »Aina tyytyväinen ja iloinen», se onkin minun mielilauseeni. (Kiertää turkkinsa ympärilleen ja nyökähyttää oikealle päin; puoliääneen) Hyvää yötä nyt, rouva Milto — Miltopeus!