ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Vilho ja Mari (istuvat sohvassa).
VILHO. Sinä olet oikeassa, vallan oikeassa, armahani.
MARI. Niin, kuinka voi onnellista avioliittoa toivoakaan, elleivät kihlatut ole täydesti vilpittömät toisiaan kohtaan?
VILHO. Juuri samaa mieltä olen minäkin. Sinä olet siis aina ollut täydesti vilpitön minua kohtaan, Mariseni!
MARI. Niin olen. En koskaan ole tahtonut tehdä itseäni paremmaksi kuin todenperään olenkaan. Mutta kuinka sinun laitasi on, Vilho? Etkö ole sinäkään minulta mitään salannut? Teillä miehillä tavallisesti on niin avara omatunto. Sinä veitikka, teeppä heti tili töistäsi! Vastaa, onko sinulla mitään salaisuutta, jota et vielä ole Marillesi ilmoittanut?
VILHO. Minullako? Mikähän tuo olisi?
MARI. No, sitähän juuri tahdon tietää.
VILHO. Mutta minä vakuutan — minun on tosiaankin mahdoton muistaa mitään, jota olisin sinulta salannut. Se pahoittaa minua, pahoittaa oikein kovasti, ellet sinä minua usko.
MARI. Suo anteeksi, armas Vilhoni! Kuinka voisinkaan sinua epäillä!
Kehenkä luottaisin tässä maailmassa, ellen sinuun, mun oma sulhoni!
Annathan minulle anteeksi? (Nojautuu Vilhelmin olkapäähän).
VILHO. Oi, kuinka sievä ja suloinen sinä olet, ja kuinka oivallisen, pienen eukon minä sinusta saan! (Suutelee Maria).