KOLMAS KOHTAUS.
Mari. Vilho.
VILHO. Häijy mies, tuo kisälli!
MARI. Hän on ilkein ihminen koko maailmassa. Hän on vihoissaan siitä, kun olen sinun kanssasi kihloissa, sillä hän lienee luulotellut, että tulisin hänelle vaimoksi, vaikka en koskaan ole voinut häntä kärsiä ja olen aina ollut hänestä hyvin välinpitämätön.
VILHO. Ahaa, hän on siis mustasukkainen!
MARI. Mustasukkainen! Vieläpä mitä! Se vaan häntä harmittaa, että tällä tavoin muutama tuhat markkaa menee hänen käsistään. Sillä hän tietää minun tulevaisuudessa saavan periä setäni, ja rahoja hän himosi eikä minua, vaikka tosin olisin voinut käydä kaupan päälle minäkin.
VILHO. Mutta etköhän tuomitse häntä liian ankarasti, kenties hän hyvinkin sinua rakastaa. Siinä tapauksessa hän toki ansaitsisi sääliväisyyttä.
MARI (hymyellen). Kunhan et vaan sinä olisi mustasukkainen?
VILHO. Ole huoletta, minulla ei siihen ole vähääkään taipumusta. Mutta nytpä johtuukin mieleeni eräs asia, josta vuorostani saan sinua tilille vaatia. Etkö sinä itse kerran oikein todenperään käynyt mustissa sukissa?
MARI. Hyi sinua, mitä puhut!
VILHO. Älä väitä, minä huomasin sen selvään. Se oli Eva Ruususen, tuon nuoren lesken tähden, joka asuu tässä vastapäätä kadun toisella puolella. Kas vaan, sinä punastut! Kuinka saatoitkaan olla niin lapsellinen?
MARI. Niin kun luulin — kun näin sinut niin usein hänen parissaan.
VILHO. Mutta olemmehan jo monia vuosia olleet tuttuja keskenämme ja sitä paitsi olemme vähän sukuakin.
MARI. Niin, mutta hän on niin viehättävä ja panee kaikkein nuorten herrain päät pyörälle.
VILHO. Se on tosi, että hän on vilkas ja iloinen nainen ja että hän mielellään puhelee ja laskee leikkiä herrojen kanssa, jotka sentähden ovat huvitetut hänen seurastaan; mutta ei siinä sen enempää ole.
MARI. Niin he luulevat, mutta ennenkuin asiasta tietävätkään, joutuvat he paulaan.
VILHO. Noo, huonomman vaimon voisi saada kuin Eva on, sillä perinpohjin hän on hyvä ihminen. Minua ei hän kuitenkaan ansoihinsa saa, minä kun näet jo olen joutunut toisen ansoihin kiinni.
MARI. Hm, kuinka nyt sitten oikeastaan lieneekin sen asian laita? Sinä puolustat häntä aina niin suurella innolla, että varmaankin luulen sinun häntä vähän rakastelleenkin! Tunnusta vaan!
VILHO. No, totta tosiaankin, etkös ole aina vieläkin mustasukkainen!
Tuopa vasta on hullunkurista! Ha, ha, ha!
MARI. Eikö mitä, enhän minä sitä enää ole. Mutta koska sinä sen perille olet tullut, niin täytynee mun tunnustaa, että ensimmältä kihloissa ollessamme väliin todella kävinkin mustissa sukissa; vaan se tuli ainoastaan siitä, etten sinua vielä silloin tuntenut niin hyvin kuin nyt, kultaseni.
VILHO (syleilee häntä). Niinpä sinä kuitenkin salasit minulta jotakin, vaikka äsken väitit aina olleesi täydesti vilpitön minua kohtaan. Nyt sinua siitä rankaisen. Katsos näin. (Suutelee häntä).