NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
Mari. Vilho (perältä).
VILHO (raottaa ovea. Erikseen). Hän näyttää olevan yksin. (Tulee sisään).
MARI (erikseen). Ah, tuossa hän on!
VILHO. Luulin sinun vielä kyökissä oleskelevan, armas Mari.
MARI (erikseen). Kuinka viaton hän on olevinaan! Oi, petturi!
VILHO. Mutta sinä kenties jo rupesit minua ikävöimään, samoin kuin minäkin sinua.
MARI (erikseen). Mikä hävyttömyys! (Ääneen halveksien). No, joko nenäsi lakkasi vuotamasta?
VILHO. Nenänikö vuotamasta? (Erikseen). Janne on kielinyt — minä olen hukassa! (Ääneen). Kyllä — kiitos kysymästä — kyllä se jo taukosi. Eikä se varsin pahasti päässytkään vuotamaan.
MARI. Suotta sinä teeskentelet. Minä tiedän jo kaikki. Janne on minulle kertonut. Oi, Vilho!
VILHO. Sinä sen siis tiedät — (Rukoillen). Armas Mari! Suo minulle anteeksi!
MARI (kylmästi). Siis myönnät, että olet minua pettänyt?
VILHO. Tosin sen tein, mutta minä —
MARI. Myönnät, että sulla oli tämä salaisuus jo ennen kuin minua kosit.
VILHO. Paljoa ennen, armas Mari, paljoa ennen.
MARI. Ja kuitenkin rohkenit minut omaksesi pyytää! Oi, kehnoutta!
VILHO. En sitä niin suureksi esteeksi arvannut.
MARI. Et arvannut niin suureksi esteeksi! Oletko järjiltäsi, vai pilkkaatko minua?
VILHO. Luulin voivani luopua —
MARI. Mutta nyt huomaat sen mahdottomaksi, niinkö?
VILHO. Sitä en juuri tahdo sanoa, mutta kiusaus oli suuri, ja ihminen on heikko. Aikaa voittaen kyllä tapani parantaisin.
MARI. Noin tyynesti hän saattaa puhua!
VILHO. Niin, näethän, minä en tahdo lupauksia tehdä, joita en kentiesi voisikaan täyttää.
MARI. Ihmettelen rehellisyyttäsi. Vahinko vaan, ett'et alusta alkaen ollut noin suorapuheinen.
VILHO. Siinä tosin tein väärin. Mutta arvaathan, Mari, etten uskaltanut.
MARI. Pelkäsit, tiedämmä, rukkaset saavasi.
VILHO. Enkä juuri sitäkään niin pelännyt, mutta tietysti olisi minulla ollut vaikeampi voittaa rakkauttasi.
MARI. Niinkö arvelet! Tosiaankin! Pois, minä en tahdo sinua enää nähdäkään!
VILHO. No, mutta kuulehan, Mari, tämä todellakin menee liian pitkälle.
Tosin olen pahoin tehnyt, mutta —
MARI. Sinä olit minua rakastavinasi, saadaksesi vaan minun rahani. Mene, minä halveksin sinua!
VILHO. Mari, kuinka saatat, kuinka julkeat noin sanoa —?
MARI. Tämä hetki on meidät eroittanut. Mene, äläkä rohkene enää tulla näkyviini!
VILHO. Mutta Mari! Maltahan toki mielesi! Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta — —!
MARI. (Ottaa kihlasormuksen sormestaan ja heittää sen ylenkatseellisesti Vilholle). Tuossa on sormus! Pidä se muistona tyttöhupakosta, joka sinua niin lämpimästi rakasti, vaan jonka sinä niin armahtamatta petit! Oi, Vilho —! (Puhkeaa itkuun ja rientää vasempaan).